Hyvä tytöt!

Kun aloin odottaa esikoista, toivoin jonkin aikaa, että syntyvä lapsi olisi poika. En muista enää tarkalleen ajatuskulkuani tuolloin, mutta pojan äitiys tuntui varmaankin jotenkin suoraviivaisemmalta. Ehkä ajattelin, että äidin ja pojan välinen suhde on yksinkertaisempi. -Tiedä häntä. Oltuani kuusi vuotta äitinä tytölle, en osaa enää kuvitella muuta. Minun lapseni ovat tyttöjä ja se on hieno asia se. Olen myös ymmärtänyt, että äidin ja tyttären suhde ei tosiaankaan ole yksinkertainen. Tytön äitiys on hankalaa. Se pakottaa minut kohtaamaan oman tyttöyteni, ikävaihe kerrallaan. Ja välillä tulee se pakahduttavan ahdistava tunne, kun muistaa, että maailma ei ole ihan sama tytöille kuin pojille.

 

Kuuntelin torstaina työmatkalla radiosta, kuinka Jenni Pääskysaari kertoi tytöille kirjoittamastaan juuri ilmestyneestä kirjasta. Tyttö sinä olet... on 10 - 17-vuotiaille tytöille kirjoitettu kirja, jossa sanotaan kaikki ne asiat, jotka jokaisen tytön tulisi saada kuulla. Radiokeskustelussa puhuttiin pitkään tytön vartalosta ja siitä, kuinka varhain lähes jokainen tyttö kohtaa väkivaltaa. Rintsikoiden räpsäyttelyä, rintojen ja takapuolen puristelua ja kähmimistä. Tapahtumia, joista tehdään se vähän epämiellyttävältä tuntuva juttu, joka on vaan hyväksyttävä. -Koska on tyttö. Tunsin taas sen pakahduttavan tunteen rinnassani. Mitä kaikkea minun pienillä tytöilläni onkaan edessään. Teki mieli tarttua seuraavaa vastaantulevaa miestä rintapielestä ja raivota, että Miksi minun pitää opettaa tytöilleni, että teihin ei saa kukaan koskea ilman lupaa? Miksi pojille ei tolkuteta, että te ette saa koskea toisiin ilman lupaa? Miksi Jari Sarasvuo kähmii nuorta naistoimittajaa autossa? Mikä teitä miehiä vaivaa?

Radiohaastattelu loppui ja minä keräsin tuskastuneita ajatuksiani. Raitiovaunu pysähtyi ja katselin ikkunasta, kuinka pysäkin penkillä makoili vatsallaan pieni vaaleanpunaiseen välikausihaalariin sonnustautunut tyttö. 4-vuotias, huoleton hymy huulillaan. Hän nojasi kädellään poskeen, vailla kiireen häivää. Vieressä isä oli kumartunut tytön puoleen ja viittoili tuskastuneena lähestyvää raitiovaunua kohti. Isä yritti saada tyttöä nousemaan jaloilleen, koska ihan juuri olisi noustava ratikkaan. -Ei onnistunut. Hetken aikaa samastuin isään. Sitten katselin penkillä pötköttävää kirkassilmäistä tyttöä, jonka tahto oli raudan luja. Hymy huulilla, tilanne hallussa. -Oo just noin, äläkä anna periks, ajattelin.

#88 Kolmastoista perjantai

Minulle on sattunut mukavia asioita epäonnenpäivänä. 

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#75 Sama vene

Oltiin lasten kanssa reippailuhallissa, vai miksikä niitä sisäleikkipuistoja kutsutaankaan. Käsilaukussa mukaan kulki kurssikirja. 

Vuorottelimme kahvilataukoja miehen kanssa. Omalla vuorollani katselin ympäröiviä pöytiä ja siellä istuvia vanhempia. Yhdellä naisella oli läppärillä auki Excel, toisessa pöydässä nainen selaili monistepinoa, sivummalla miehellä oli pöydällä lähdekirjallisuutta ja hän näytti nakuttelevan tekstiä padilla. Tunsin sellaista rauhoittavaa yhteenkuuluvuudentunnetta.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

Pelin henki

Lasten syntymäpäivät toivat kotiin kasan uusia leluja. Erilaisia barbeja pyrstöillä ja ilman, Lego Friendsejä limonaadikioskissa ja jonkinlaisessa lomahotellissa, jossa lasketaan liukumäkeä ja pötkötellään aurinkotuolissa, Duplo tuhkimo vaaleanpunaisessa linnassa. Täällä ei ole yhtään miestä, totesin paketteja hypistellessäni. Pohdin tovin, onko miesten poissaolo hyvä vai huono asia. Päätin pohdintani ajatukseen, että sellainen se pienten tyttöjen maailma varmaankin on, tyttöjen maailma. Pojat eivät vielä kiinnosta. 

Perjantaina ryhdyimme illan ratoksi pelaamaan uutukaista, synttärilahjaksi saatua, The Princess Ball peliä. -Voittaja on se prinsessa, joka ehtii ensimmäisenä Disney prinsessat logolla merkittyyn keskiympyrään tanssimaan prinssinsä kanssa. Hohottelimme miehen kanssa pelin asetelmalle. Sain vahvistusta ajatukselleni, että mieshenkilöiden läsnäolo lasten lelumaailmassa ei välttämättä ole tarpeen.

Jotkut ihmiset jaksavat olla kovinkin huolissaan Barbien välittämästä kehonkuvasta ja siitä, että Lego palikka on pinkki eikä vihreä. Minä en. Vietin lapsuuteni pelaamalla Afrikan tähteä, eikä minusta tullut keskivertoa pahempi kolonialistiriistäjä. Hoivailin vauvanukkeja ja ihailin Barbien kauneutta, kampasin My Little Ponyja vaaleanpunaisessa muovilinnassa ja vedin päälle äidin ompeleman tyllihameen. Leikin sellaisia leikkejä, joita sanotaan tyttöjen leikeiksi, enkä mennyt pilalle. Otin mallia äidin ja isän antamista arvoista ja opin, etten tarvitse prinssiä pelastamaan minua mistään. Valitsin parisuhteen, jossa mies ja nainen ovat tasavertaisia puolisoina ja vanhempina.

Aion siis jatkossakin heittää feministiaivoni narikkaan ja keskittyä metsästämään tanssiaisiin tarvitsemiani iltapukuja, jotta saavuttaisin jokaisen prinsessan perimmäisen tarkoituksen -tanssin prinssini kanssa. Koska se on vaan leikkiä.

Ihan hyvä Seijan päivä

Ei ole ollut 13. perjantai laisinkaan. Epäonnen päivä on tuonut mukanaan mieltä lämmittäviä ajatuksia, viestejä ja hetkiä. 

Eihän tämä Seija ole ollenkaan niin paha. 

Ajattelin, kun astuin myrskytuulen vinkuessa ikkunoissa uuteen aamuun, eikä tuuli kaatanut nurin.

Aion täyttää tämän aukon sivistyksessäni.

Ajattelin, kun latasin Täällä pohjantähden alla trilogian ensimmäisen osan puhelimeeni.

Nämä asiat mahtuvat nyt post-it lapulle. -Sellaiselle keskikokoiselle.

Ajattelin, kun ruksin tyytyväisenä yli A5 kokoiselle paperille raapustamaani tekemättömien töiden listaa.

Haen lapset.

Helpotuksen huokaus, kun klo 15.42 luin puhelimen näytöltä nuo kaksi huojentavaa sanaa. Olin juuri mielessäni miettinyt, että huomaisikohan kukaan, jos tiputtautuisin auditoriossa yhtä alemmalle ja tyhjälle istuinriville ja pääsisin sitä reittiä poistumaan seminaarista ilman, että puolikas rivistö osanottajia joutuisi nousemaan paikoiltaan, siirtymään käytävälle ja päästämään minut pakoreitille kohti ulko-ovea ja päiväkodin pihaa. Oli minun vuoroni hakea.

Kaikki hyvä ja paha loppuu aikanaan.

Seminaarin puhuja kertoi Theodore Rooseveltin valinneen tämän toteamuksen maailmankaikkeuden viisaimmaksi ajatukseksi. Yhdessä lauseessa on paljon ajateltavaa.

Minä odotan tässä ulkopuolella. En sammuta valoja.

Toteaa 2-vuotias tytär pyytäessäni häntä suljetun kylpyhuoneen oven läpi lopettamaan ovenkahvan renkutuksen käydessäni vessassa.

Sitten kun lapset ovat menneet nukkumaan, avaan tuon Blossan ja katson rauhassa hömppää.
Suunnittelen nyt, kun mies on pikkujouluissa ja lapset tönivät toisiaan.

Mistä on pitkät psykoterapiat tehty?

-Äitisuhteista, väärin käsitellyistä kasvukriiseistä ja sisarkateudesta. Niistä on mehevät lapsuustraumat tehty. Että siitä vaan sitten lapsenkasvatushommiin ilman turhia suorituspaineita. 

Kakkosen saapuminen perheeseemme ei sujunut täysin halinpehmoisissa merkeissä. Esikoislapsi vastaanotti sisaruksen takomalla häntä nyrkeillä päähän, puremalla vauvaa naamasta ja istumalla hänen päällään. Sinnikäs kun on, ihmistaimi selvisi sisarensa tervetulotoivotuksista hengissä ja alkoi maksaa kalavelkoja takaisin pienen kaunaisen sielunsa kyllyydestä. Heistä kasvoi parivaljakko, joka rakastaa ja vihaa toinen toistaan vaihtelevalla frekvenssillä. Ja he kilpailevat. He kilpailevat siitä paremmasta muumihaarukasta, vaaleanpunaisesta murokiposta, jok'ikisestä lelusta, sylipaikasta ja vanhemman huomiosta. Isin syli on paras paikka juuri silloin, kun se on toisen siskon toimesta varattu. Äidin syli ei silloin kiinnosta. Ainoana päämääränä on sisaruksen syrjäyttäminen.

Lasten tasavertaisessa kohtelussa törmää väistämättömien pettymysten lisäksi myös toiseen ongelmaan: He ovat eri ikäisiä. Heiltä ei voi vaatia samoja asioita, ja sekös se vasta epistä onkin. 4-vuotias joutuu jäähypenkille miettimään ja rauhoittumaan, mutta 2-vuotiaalta emme sitä vaadi. Pienempää avustetaan enemmän. Pienemmän nukkumaanmenosekoiluihin suhtaudutaan pehmeämmin. 2-vuotiaalta ei vaadita yhtä paljon, koska hän on 2-vuotias. Isosiskon näkökulmasta meneillään on megalomaaninen vää-ryys. Isomman siskon etuoikeuksien ja taitojen läpikäyminen laannuttaa raivon satunnaisesti, mutta riipaisevaa tuo epäreiluuden kokemuksen sulattelu näyttää olevan. 

Tämä sisarusasia pitäisi hoitaa kunnialla ja hyvin. Silti huomaan, että isompaan lapseen hermostuu nopeammin. Kun sen pitäisi isompana tajuta näyttää esimerkkiä ja lopettaa toisen kiusaaminen ajoissa. Sen pitäisi hillitä itsensä, poistua paikalta ja antaa olla. Pieni kun on niin pieni vasta. Tuntui aina siltä, että minua ei rakastettu yhtä paljon kuin pikkusiskoa, huokaa esikoinen terapeutin pehmoisella sohvalla vuosikymmenien päästä.

Ylistys suomalaiselle miehelle, joka tulee työpaikalleen ja on päiväsaikaan selvin päin

Tämä ei ole myöhästynyt isänpäiväpostaus. Tämä on ylistyslaulu remontti-, sähkö- ja lvi-alan ammattilaisille, joiden työpanoksen ansiosta meidän perheellä on jälleen käytössä keittiö -kolmen kuukauden tauon jälkeen. - Kyllä, kolmen. 

Elokuusta lokakuun alkuun menetin uskoni rakennusalaan. Ohareita, katoamisia ja epämääräisyyksiä -ja sitten kaikki alkoikin yhtäkkiä sujua. Liikutuin aamuisin, kun miehet tulivat töihin ajallaan ja tekivät työnsä tarkasti ja ammattiylpeydellä. Kaatokännissä oltiin vasta työpäivän päätyttyä. Ar-vos-tan.

Kato ku vesi virtaa, huokasin haltioituneena miehelle, kun sepalus auki hanoja kytkenyt putkimiessetä oli huristellut matkoihinsa 70 euron huoltoajokorvaukseen oikeuttaneella pakettiautollaan. Täytimme tiskikonetta liikuttuneina ja vihimme voitonriemuisina käyttöön uunin työntämällä sinne pellillisen ranskalaisia. Voisin kirjoittaa oman vuodatuksen uunin nerokkuudesta ja monikäyttöisyydestä lapsiperheen arjessa. Ja keittiön tasot! -Todella kätevät olla olemassa.

Olen niin onnellinen, että haluaisin kutsua teistä jokaisen syömään meille uunissa paistamaani keikauskakkua. Tai makaronilaatikkoa. Tai vaikka niitä ranskalaisia. Ei tarvitse enää syödä kertakäyttöastioista tai huolestua tiskeistä. Meillä on tiskikone!!!

Kaksinpäin loikitsemaan kirjastoon

Esikoinen meni nukkumaan, mutta minä jatkoin iltasatukirjan selailua. Tämä on yksi kasvavan lapsen kiistattomista eduista -kirjallisuuden laatu nousee kohisten ikävuosien karttuessa. Maisa lähtee lomalle on yksi harvoista kirjallisista teoksista, jotka osaan ulkoa, mutta lapsen johdattaminen hieman moniulotteisemman kirjallisuuden pariin tuottaa minulle enemmmän iloa. 

Muutama ilta sitten lopetimme Liisan seikkailut ihmemaassa ja nyt siirryimme klassikon jatko-osaan. Olen lukenut Liisan seikkailut peilimaassa englanniksi, mutta Kirsi Kunnaksen käännös on kekseliäisyydessään ja perehtyneisyydessään mahtava. Kaiken lisäksi kirjan lopussa on Kirsin pohdintoja käännöstyön valinnoista. Jabberwockin  kääntyminen Pekoraaliksi on loistoisaa:

On illanpaisto, ja silkavat saijat

luopoissa pirkeinä myorien ponkii:

surheisna kaik' kirjuvat lorokaijat

ja vossut lonkaloistansa ulos vonkii

Kesällä kokeilimme Tove Janssoneita, mutta ne eivät tuntuneet innostavan 4-vuotiasta lukijaa. Siirryimme Peppi Pitkätossuihin ja minä kauhistelin 40-lukulaista ajankuvaa ja pidin Peppiä oikeastaan aika surullisena hahmona. -Isänsä hylkäämänä lapsena, jolla on jatkuvasti tarve valehdella kokeakseen pärjäävänsä tai saadakseen huomiota.

Pepistä siirryimme Uppo Nalleihin ja haltioiduimme molemmat Elina Karjalaisen i-ha-nas-ta maailmasta. Laulava lintukoira on yksi kirjallisuuden suosikkihahmojani. Mies joutui muutama viikko sitten rauhoittelemaan minua kirjaston lasten osastolla. Kaikkea ei tartte ottaa kerralla, kyllä näitä ehtii. Tullaan sitten takaisin, kun nää on luettu.

On mahtavaa, että maailma on pullollaan hienoa lasten kirjallisuutta. Mitkä ovat teidän suosikkinne,jotka haluatte jakaa lasten kanssa?

Sekalaisia

Lapset heräsivät poikkeuksellisesti vasta vähän ennen kahdeksaa. Makasin sohvalla peiton alla ja luin ensi viikon tenttiin, kun lapset katselivat Pikku Kakkosta. Peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku perunat lentää kuuhun, pikku perunat sukeltaa, pikku perunat kylvyssä, pikku perunat laulaa saa, peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikkuu peeruunaa. Kaikenlaiset ohjelma-aihiot sitä menevätkin läpi seulasta. Lasten syödessä aamupalavoileipiä viipaloin hiljakseen omaan kuppiin melonia ja rahkaa, kaadoin vaivihkaa itselleni ison lasillisen tuoremehua ja poistuin syömään aamupalaa toiseen huoneeseen. Vähän Hesaria ja sitten taas hetki tenttiin.

Oli minun puistopäiväni ja pääsimme ovesta ulos melko vähillä pukemishuudoilla. Sä voit jäädä kotiin, jos et suostu laittamaan ulkovaatteita, on ihan hyvä ja toimiva viikonloppu-uhkaus. Pihalla totesimme, että esikoisen ulos unohtunut polkupyörä oli varastettu yön aikana. Onneksi korvaava menopeli löytyi potkulaudasta, eikä lapsi osannut surra menetystään pitkään. Minua kyllä vitutti. 

Pääsimme puistoon, keinutin lapsia ja istahdin penkille lukemaan kuukausiliitettä. Hetki Marja-Siskon ja Chrisin kanssa ja pian hiekkalaatikolta ilmoitettiin, että pikkusiskolta oli tullut pissa housuun. Suostuttelin hetken lapsia lähtemään kotiin, nostin hiekkalaatikossa murjottavan ja märän lapsen rattaisiin istumaan ja totesin, että pissat olivat lorahtaneet lapsen ulkoiluhousujen lahkeesta takilleni ja farkuille. Esikoinen kitisi koko kotimatkan väsyneitä jalkojaan ja minä tiuskin takaisin. Käytin jossakin välissä ilmaisua kuset housussa. Ei varmaankaan olisi tarvinnut.

Lapset nirsoilivat lounaalla ja söivät jauhelihakeitosta vain porkkanat. Ruoan jälkeen tarkistin tori.fi:n pyörätarjonnan ja annoin esikoisen valita punaisen Pukyn ja pinkin Nopsan välillä, vaikka tiesin ihan hyvin lopputuleman. Ainahan voi koittaa. Ruoan jälkeen hipsin lukemaan tenttiin, join välillä mielikuvituskaakaot ja appelsiinimehut ja hoidin vähän pikkuponia. Revin irti esikoisen hiuksissa roikkuvaa pikkusiskoa, sovittelin tavarakiistoja, ripustin pyykit ja ehdotin viimein, että katsoisitteko vähän vaikka dvd:tä. Söin salaa irtokarkkeja, kävin torkkumassa ja pyörittelin tenttimonisteita.

Illalliselle lähdettiin Rivolettoon. Tarjoilija tajusi eleettömästi kaikki lapsiperheen toiveet. Toi pyytämättä lasten käteen sopivat juomalasit pilleillä, tilasi lasten ruoat keittiöstä oikeaan aikaan ja tajusi olla sanomatta ääneen sitä viimeistä ruokalajia, vaan kyseli suunnitelmistamme kiertoilmaisuin. Toi täti ei halunnut sanoa sanaa jälkiruoka, totesi esikoinen naisen poistuttua. 

Ajelimme vatsat pullollaan kotiin ja mies lähti hakemaan uutta polkupyörää Espoon korvesta. Minä lojuin hetken sohvalla, uhkailin lapset nukkumakuntoon ja luin yhden luvun Peppi Pitkätossua. Lapset jäivät mölinöittä sänkyihinsä ja minä korkkasin jääkaapista tölkin kevytkolaa. Huomenna töihin ja se on ihan ok. 

Uhmaikä tekee minut hulluksi

K-kaupan kassaneidin toivottama hyvää illanjatkoa tuntui ihan vaan suoralta vittuilulta. Vaikka eihän se tietenkään toivottelujaan sellaiseksi tarkoittanut. Jos jaksaisin hävetä julkisella paikalla karjuvia lapsiani, olisi tänä iltana kasvojen menettämiselle ollut ihan mukiinmenevä tilaisuus. Riitaa, raivoamista ja kyyneleitä oli koettu heti kaupan ovensuussa autokärryjen siivittämänä. Tai oikeastaan karjuminen alkoi jo kotoa lähtiessä. Tai oikeastaan päivällisen jälkeen, päivällisen aikana ja ennen sitä. Kotimatka päiväkodista meni ihan hyvin. 

Kaupassa kumpikin halusi, että isi työntää, vaikka kärryjä oli kaksin kappalein. Hedelmävaa'alle ei ehtinyt ajoissa ja joku toinen ehti liimata hintatarrankin tomaattipussiin. Hedelmäpussi repesi, kun sen nakkasi kaaressa kaupan lattialle, eikä pussia olisi tietenkään saanut vaihtaa ehjään, vaan sitä piti saada kantaa ite. Lapset karjuivat vuoroin yhdessä, vuoroin erikseen. Tällaista tänään, totesin miehelle tutkiessamme keskittyneesti tortillalettupaketteja lasten raivotessa vieressämme. -Ja eilen, lisäsi mies hiljakseen. Lasten kanssa elelyä käsittelevät keskustelumme viime viikoilta voi summata muutamaan lauseeseen. Miten tästä on tullu tällasta? Ei voi olla tällasta. Vittu, en kestä tällasta.

Nyt on siis tällanen kausi. Ylevät kasvatusperiaatteet ja käytännöt ovat muuttuneet arjen uhmantäyteisessä harmaudessa hyvin suhteellisiksi. Kaikesta ei jaksa vääntää, koska lapsen raivokohtaus vaanii joka nurkan takana. Ei unilelun lisäksi muita leluja mukaan sänkyyn periaate muuntuu sulavasti Ota vaan taaperokärry ja kasa kirjoja unileluiksi, kunhan vaan pysyt siellä sängyssä käytännöksi. Muistelen hämärästi, että meillä oli joskus sääntö, että jos ruokapöydästä nousi, ei saanut tulla enää takaisin syömään. Se oli ihan hyvä sääntö.

Kellon lyödessä puoli yhdeksän tunnen mielenrauhan laskeutuvan korjaamaan riekaleisia hermojani. Suljen korvani 2-vuotiaan huudoilta. Hän haluaa vaihtaa yöasun toiseen sekoiltuaan sängyssään puolisen tuntia. Tänään palkitsen itseni sisustuslehdellä ja maistan uutta suklaalaatua. Huomenna vuorossa punaviini.

Kuuma peruna, tuplana

No eipä olisi uskonut! olivat ensimmäiset sanani hallituksen hiljattain kokoon kasaaman rakenneuudistuspaketin julkistamisen jälkeen. Kotihoidontuen uudistus ja päivähoidon tarveharkinnan lisääminen -kaksi kuumaa perunaa samalla kertaa. Mikä määrä äitejä repimässä pelihousujaan! Sekä kotihoidontuen ongelmista että päivähoidon tarveharkinnasta olen minäkin ollut jotakin mieltä aiemminkin. Kotihoidontuen suurimpana käyttäjäryhmänä ovat matalasti koulutetut naiset, joilla on rikkonainen työura. Heille kotihoidontuki muodostaa kannustinloukun, joka huonontaa heidän tulotasoaan melko pysyvästi. Nämä naiset ovat taloudellisesti riippuvaisia puolisoistaan ja erotilanteessa yksinhuoltajaperheen köyhyysriski kasvaa. Köyhyys tuo mukanaan myös muita ongelmia. Päivähoidon suhteen olen sitä mieltä, että osa-aikainen hoito riittää hyvin takaamaan lapselle riittävän varhaiskasvatuksen, jos toinen tai molemmat vanhemmista ovat kotona vanhempain- tai hoitovapaalla.

Kotihoidontukeen kohdistuva uudistus on nerokkaasti muotoiltu. Suunniteltuja muutoksia voidaan perustella monella eri tavoitteella: hoitovastuun tasa-arvo, työllisyysaste, naisten köyhyyden ennaltaehkäisy, säästöt. Perheiden "valinnanvapaus" kotihoidontuen vanhassa mallissa on tuottanut hyvin perinteistä roolijakoa lasten hoitovastuun suhteen. Tuleva uudistus todennäköisesti saa naiset palaamaan aikaisemmin töihin. Samalla miehille kiintiöidään tukikuukausia. Se on  kehityssuunta, johon perhepolitiikkaa minun mielestäni pitääkin suunnata. Ohjailevaa politiikkaahan tukijärjestelmän muutos lähinnä on. Yhteiskunta kannustaa perheitä tekemään ratkaisuja, jotka ovat yhteiskunnan näkökulmasta hyödyllisiä. Toisaalta kotihoidontuen kuukausittainen rahasumma on niin pieni, että se tuskin saa valtaosaa isistä jäämään kotiin. Pitemmän vanhempainpäivärahakauden jyvittäminen puolisoiden kesken ehkä saisi. Uudistuksen lopputulemana lapset laitetaan aikaisemmin päivähoitoon ja työllisyysaste ehkäpä nousee. En ole taloustieteilijä, mutta mahdollisimman suuren työllisyysasteen tavoitteleminen on kai kansantalouden ja hyvinvointivaltion pyörittämisen kannalta toivottava asia.

Suomalainen yhteiskunta on tukenut lapsen kotihoitoa poikkeuksellisella tavalla ja  lapsen ikää ajatellen poikkeuksellisen pitkään muihin maihin verrattuna. Muissa pohjoismaissakin töihin palataan varhain, ainakin osa-aikaisesti. En osaa ajatella, että kahden vuoden kieppeillä päivähoitoon menevä lapsi menisi hoitopaikassa jotenkin pilalle. Se tarkoittaisi, että puolet 2-vuotiaista suomalaislapsista olisi joutunut vääränlaisen hoitoratkaisun uhriksi. Näin tuskin on tapahtunut. Tai sitten haluan vain kieltää tosiasiat, kun olen itse mennyt viemään vuoden ja 11 kuukauden ikäisen lapsen päiväkotiin.

Hassuksi kotihoidontuen ja päivähoidon uudistusten samanaikaisuuden tekee se, että toiset huutavat, että ei haluta viedä lasta päiväkotiin ja toiset huutavat, että pitää saada viedä lapsi päiväkotiin pidemmäksi aikaa. Monimutkainen ajatuskuvio.

Keskikesämökkijalat

Kesäloma!!! Tänä vuonna se tuntuu enemmän ansaitulta, kuin aikaisempina neljänä vuotena, kun odottelin kotirouvana miehen loman alkua. Töistä lähtiessä en itkenyt, vaikka kyyneleet tuntuivat kurkussa. Aiemmin päivällä vetistelin kahvihuoneessa, kun toisten tiimien työkaverit olivat valmistelleet minulle lauluesityksen ja ojensivat kukkia. Pariakymmentä minuuttia ennen lähtöäni minulle ojennettiin oman kahden hengen tiimimme puolesta hieman hämmentävämmissä tunnelmissa ruusupuska. Sanoin kiitos ja hymyilin, vaikka olisi tehnyt mieli huutaa.

Raahasin kamppeeni juna-asemalle ja poltin laiturilla työkaverin tarjoaman tupakan. Kotona pakkasimme auton ja hurautimme Ellan ja Aleksin säestämänä kesämökille. Nyt  nautitaan lomapäivistä, kääpiö ilmoitti juhlallisesti takapenkiltä. Perille päästyämme menin saunaan, grillasin ja join sopivasti punaviiniä. Viikkokausia mielessä kehää kiertäneet ahdistavat työpaikka-ajatukset tuntuivat yhtäkkiä täysin epäolennaisilta. Rintaa ei enää puristanut ja ajatukset suuntautuivat tulevaan. Enää ei tarvitse kirjoittaa tästä.

Tälle kesälomalle en pakannut mukaan yhtään kurssikirjaa, vaan Pulkkista ja Oksasta. Olen ostanut itselleni lomavaatteeksi hippikaavun ja suunnittelen pukeutuvani pääosin trikooseen seuraavat viisi viikkoa. Nukun, syön hyvää ruokaa, luen, olen tekemättä mitään ja olen lapsille läsnä. Nautin lomasta.

Aamukymmeneltä, loman ensimmäisenä päivänä, kääpiö sai valmiiksi 35 palan palapelinsä ja totesi, että nyt mä rupeen jumppaamaan. Sitten hän marssi huoneeseensa ja kaivoi muumimatkalaukustaan esiin tahriintuneen vaaleanpunaisen jumppapukunsa ja samaan sarjaan kuuluvat pieneksi jääneet jumppatossut. Pukeuduttuaan balettiunelmaan hän siirtyi hyppimään kesämökin tuvan matolle haarahyppyjä. Lapsi on luonnoltaan aktiivilomailija. Pituushyppynäytöksiä hiekkarannalla, taukoamatonta puheen virtaa, hiekkakeitoksia ja balettitaivutuksia. Minä keskityn miettimään, mitä söisin seuraavaksi ja kannattaisiko nukkua vielä yhdet päiväunet.

Hyvää juhannusta teille kaikille!

Painajainen perheessä

Kahden hyvin haasteellista murrosikää läpikäyvän lapsen äiti oli meillä kyläilemässä jokin aika sitten. Seurattuaan tunnin verran meidän perheen kotitunnelmia, hän totesi, että uhmaikäisiin verrattuna kotoa karkailevien teinien kanssa on oikeastaan ihan mukavaa.

Sisarussuhteessa/kehitysvaiheissa/elämässä/olemassaolossa on menossa huonompi kausi. Lapset tappelevat keskenään lähes taukoamatta -lyövät ja tönivät toisiaan, kieltäytyvät minkään tyyppisestä vuorottelujärjestelmästä lelujen suhteen ja roikkuvat kiinni toisissaan tästä huolimatta. Koko ajan äläää ja auuu. Jos siskoksilla ei ole riitaa keskenään, he keksivät hyvin nopeasti jotakin yleistä valittamisen aihetta. Vaatetus, ruoka, kauppaan lähtö, miksi en saa mennä kaverille tai tunkea helmiä rauhassa sieraimiini. Illat ja viikonloput ovat siis perheen laatuaikaa parhaimmillaan. Tää päivä tuntuu kestävän ikuisuuden, voihkin miehelle sunnuntaina lounasaikaan. Vielä kahdeksan tuntia nukkumaanmenoaikaan. Sitten lähdimme ostoskeskukseen riitelemään kenkien sovittamisesta.

-Entä jos kesälomallakin on tämmöstä? olemme kyselleet toisiltamme useasti viime viikkoina. Joinakin päivinä pudistelemme päitämme ja toteamme toisiamme rauhoitellen -Ei voi olla. Toisina päivinä toteamme lamaantuneina -Melko suurella todennäköisyydellä. Edessä on parhaimmillaan viisi viikkoa riiteleviä lapsia. Täytyy hengitellä syvään pelkästä ajatuksesta.

Asevelvollisuus

Jos ihmisen todelliset sävyt nousevat esiin nälkäisenä, väsyneenä ja ärtyneenä olen minä siinä tapauksessa sellainen pojille pyssyjä ja tytöille pinkkiä ja poninhoitoa tyyppinen äiti. Edellisestä ruokailusta oli kulunut viisi tuntia, työpäivä oli ollut raskas, minä olin väsynyt ja juuri saanut tietää että kääpiön kaverin synttärijuhlat alkoivatkin tuntia oletettua aikaisemmin, eli tunnin päästä. Yhtäkkiä tuli siis myös kiire.

Harpoin lelukauppaan ja pyysin myyjää opastamaan minut 5-vuotiaan pojan sielunmaisemaan. Juhlakaluina synttäribileissä olivat kumpaakin sukupuolta edustavat kaksoset, joista poikapuolista en ollut koskaan tavannut. Mistä pojat tykkää, tiedustelin myyjältä. Hän käveli suoraa päätä asehyllylle. Nää on kyllä hirveen suosittuja. -Eihän lapselle voi aseita ostaa, ajattelin ensimmäisenä. Onko jotain muuta? 

Kävimme läpi hyrrät ja jotkut taisteluhärpäkkeet. Ääntelehdin epätoivoisen päättämättömyyden puhinaa ja jatkoimme matkaamme sesonkihyllylle. Myyjä esitteli minulle jälleen aseita, nyt erikokoisia vesipyssyjä. Kävin mielessäni eettistä painia. Aseet ovat normaali osa poikien kehitystä. Eihän lasten pidä ampumista leikkiä. Olihan meilläkin vesipyssyjä. Tämä on ihan liian sukupuolistereotyyppistä. Hauskoja lelujahan nämä ovat. -Ai kanta-asiakastarjouksessa puoleen hintaan vai? -Ok. 

Kun pojan lahja oli hoidossa, pääsin takaisin tutulle maaperälle. Onko teillä niitä vaaleanpunaisia tyttölegoja? Valitsin muutamassa sekunnissa jalkapalloilijatytön ja poninhoitotytön välillä ja kiikutin synttärilahjat kassalle. No tulipahan stereotyyppistä settiä, totesin paketoidessani lahjoja paketointipisteellä muutamaa minuuttia myöhemmin. Jatkoin päivittelyä kotosalla lapset päiväkodista hakeneelle miehelle. Mutta ei kai niistä aseista mitään haittaa ole, oli meilläkin vesipyssyt lapsena ja ne oli kylpyleluina kivoja. -Ai, ei meillä vaan ikinä ollut pyssyjä, totesi kahden veljen kanssa kasvanut aviomies. Just, no musta tuli ihan ok kuitenkin, totesin lannistuneena. 

Mitä sanoo lukijakunta. Pyssyt lapsella -Onko ok?

Leivoksia ja kyyneleitä

Onpas outoa, oli ajatus joka pyöri päässä heti aamusta. Kiireetön lähtö kotoa lämpöisessä kesää enteilevässä säässä. Leivoskahveihin päättyvä aamiainen Ekbergillä, kun sattuikin olemaan ylimääräinen puolituntinen käytettävissä ennen koulutuksen alkua. Jari Sinkkonen pitelemässä minulle ovea. Paljon ajatuksia herättävä koulutuspäivä. Tulevaisuudensuunnitelmat, jotka selkenivät jossitteluista päätöksiksi. Ja yllättävä käänne, jossa mies päätyy viemään kuumeiset lapset mökille isovanhempien hoteisiin, jotta minä pääsen osallistumaan myös koulutuksen toiseen päivään ja mies pääsee hoitamaan välttämättömän työtehtävän.

Yhtäkkiä ei ollutkaan kiire päiväkodille tai kotiin ruokkimaan lapsia. Vapaailta. Onpas outoa. Poikkesin Stockmannille, kiertelin kauppoja, kävin syömässä ja suuntasin kotiin cavahyllyn kautta. Tunsin eläväni vierasta elämää. Asemalla kaivoin laukun pohjalta baaritupakat, kun olo tuntui kesäisessä illassa niin vapaalta. Onpas outoa. Tulin hiljaiseen kotiin ja ihmettelin vähän lisää. Istuin tyhjän kodin parvekkeelle iloitsemaan ihanasta lämmöstä. Muutamaa tuntia myöhemmin liikutuin kyyneliin Suomen euroviisuesitystä katsellessani. Joojoo. -Outoa.

Vihreä kuula

Istuin äitienpäivän kunniaksi ihan liian pitkän tauon jälkeen kampaajan tuoliin - ja vielä miehen piikkiin. Mahtavaa. Miten voikin olla mahdollista, että täyden työviikon ja kahden lapsen arjen yhdistelmä sekä kolmen tunnin irrottaminen kampaajakäyntiin tuntuu olevan pieni mahdottomuus? Hetken aikaa pohdin lasten viemistä päiväkotiin arkivapaapäivänäni ja lähteväni kampaajalle rentoutumaan. Visioin, kuinka vilkuttaisin aamusella lapsille heipat päiväkodin pihassa räjähtäneessä kuontalossani ja palaisin muutamaa tuntia myöhemmin hakemaan heidät siististi suitussa frisyyrissä. Tunsin lastenhoitajien syyllistävien katseiden pureutuvan sieluuni ja päätin suunnata kulkuni kiltisti lasten kanssa leikkipuistoon ja vaihdoimme miehen kanssa hoitovastuuta eteisessä perjantaina  klo 16.30.

Toisena lahjavaihtoehtona oli kahvakuula. Kuntoiluväline oli kuitenkin liian masentava lahjatoive, joten ostin sen äitienpäivää edeltävänä perjantaina itse. Lihakset ovat sisätyöhön paluun jälkeen alkaneet huutaa vastusta. Päätoiminen istuminen on välillä puuduttavaa, vaikka painoa se ei ole tuntunut nostavan. Toistaiseksi lähinnä päinvastoin. Tiivis työtahti on laihduttanut minut viimeksi vuosikausia sitten nähtyihin tuumakokoihin, mutta lihakseni huutavat apua. Ja kun minun sohvaperunalihakseni huutavat, on tarve otettava vakavasti. 

Illat ja tunnit lasten kanssa ovat liian lyhyitä kuntosalille lähtemiseen, joten harjoittelun tulee tapahtua kotioloissa. -Ratkaisu kahvakuula. Vietin viikonlopun, kahvakuula vielä turvallisesti ostopaketissaan, katselemalla youtubessa erilaisia kahvakuulavideoita ja selailemalla kuntoilusivustoja. Löytyi äijäileviä repimisvideoita ja kevyempää heiluttelupätkää, havainnekuvia ties minkälaisista kieputuksista. 

Ihan juuri sopivaa harjoitteluohjetta en löytänyt, joten nyt kysyn apua teiltä: Täytyykö hyvästä kahvakuulavideosta maksaa jotakin ja mistä niitä löytää? Pelkät kuvat saavat epäilyksen heräämään, että teenkö kuitenkin jotakin väärin ja vammautanko itseni tappavan tasaisesti. Tarvitsen siis havainnollistavaa videomateriaalia, jonka tahtiin ja kannustamana voin kuntoilla lasten mentyä nukkumaan. Ja nyt ei sitten saa tulla sanomaan, että koko kuula on ihan turha ostos. Koska se ei ole. Ei ole.

Yhdessä vai erikseen?

Päiväkoti on kiinni kesällä. Tätä pientä tosiasiaa emme miehen kanssa tulleet ajatelleeksi. Paitsi nyt tulimme, kun lasten lomailmoitukset täytyy palauttaa päivähoitoon. Kohtasimme siis tosiasiat: päiväkodin sulku kestää kuusi viikkoa, minulla on lomaa kolme ja miehellä maksimissaan viisi. 

Lasten vieminen vieraaseen varahoitopaikkaan ja vieraiden ihmisten hoidettavaksi ei tunnu mukavalta ajatukselta, joten päätimme ketjuttaa lomamme kuuden viiko pötköksi. Minä aloitan loman lasten kanssa miehen ollessa vielä töissä ja mies lomailee kesälomansa loppupään lasten kanssa kolmisin. Pisimmillään saisimme lapsille kahdeksan viikon loman, mutta päädyimme kahden viikon koko perheen yhteiseen lomaan.

Vielä päiväkotivaiheessa loman järjestäminen kesän ajaksi ei vaadi kovinkaan suuria järjestelyjä, mutta mielessä siintää jo kauhu koulun aloituksen tuomasta muutoksesta. Kaksi ja puoli kuukautta. -Miten ihmeessä siitä voi selvitä ilman apuvoimia? Vai tulenko lapsen kouluunmenon jälkeen tapaamaan seuraavan kerran aviomiestäni yhteisen kesäloman merkeissä joskus seuraavalla vuosikymmenellä?

Miten teillä sumplitaan lomat. Vedättekö ketjussa vai kaikki yhdessä koossa?

Herran pelko

Käydessämme muutama kuukausi sitten päiväkodin ensimmäisessä kasvatuskeskustelussa tapaamisen yhteydessä meiltä tiedusteltiin, saako lapsemme osallistua päiväkodissa uskonnolliseen kasvatukseen. Maija-pappi seurakunnasta kun on päiväkodin vakiovierailija. -Ei saa, oli meidän yksioikoinen vastauksemme. Hoitaja nosti kulmiaan ihmetellen ja totesi, että lapselle täytyy sitten järjestää jotakin muuta ohjelmaa Maijan vierailujen ajaksi.

Muutama viikko sitten kauppareissulla alkoi takapenkiltä kuulua iloista laulua. Herra tulee, herra tulee, kääpiö hoilotti iloisesti. Nyt puolestaan minä ja mies nostelimme etupenkillä kulmiamme ja loimme toisiimme merkitseviä katseita. Onkohan Maija käynyt taas vierailulla? naureskelimme keskenämme. Sittemmin kääpiö on muutaman viikon sisään selostanut vauvojen kastamisperinteestä sekä hiljaisen viikon vietosta. Ei kaikkia vauvoja kasteta, ei sua ja siskoakaan ole kastettu. Jaa mitä? Kuka sulle on puhunut hiljaisesta viikosta?

En lähtökohtaisesti ymmärrä, miksi pienten lasten uskontokasvatus täytyy aloittaa ennen oppivelvollisuuden alkua. Jokainen halukas voi minun puolestani kyörätä taaperonsa kuulemaan Jumalan sanaa pyhäkouluun ja seurakunnan toimintoihin, mutta kuuluuko tämä sisältö varhaiskasvatuksen ympäristöön? Aivopesu aloitetaan, kun ne ei vielä pysty kyseenalaistamaan mitään, sanoisi mies tähän.

Täytyy myös ilmeisesti hyväksyä, että näiltä asioilta ei voi lastaan täysin suojella. Maija-papin sanoma leviää päiväkodin pihalla ja kavereiden välisessä tiedonvaihdossa. Tosin meissä on myös herännyt epäilys, josko sitä korvaavaa puuhaa ihan oikeasti järjestetään ihan joka Maijan vierailun ajaksi, jos henkilöstöstä sattuu olemaan pulaa ja Jeesus-kielto papereissa pääsee unohtumaan. Miten lapsille edes päiväkodissa selitetään, että nyt on osalle porukasta luvassa sellaista tarinaa, josta teidän muiden iskät ja äiskät eivät oikein tykkää.

Kuningattareksi kuningattaren paikalle

Kääpiö istui pitkään hiljaa piirustuspöydän ääressä. Kävi välissä varmistamassa, miten äiti kirjoitetaan ja jatkoi sitten hommiaan. Ja lopulta sitten saapui luovuttamaan minulle juhlallisesti tuoreimman taideteoksensa.

-Mulla on äiti sulle lahja. Kato. Tossa on isi ja pikkusisko. Sitten mä oon toi äiti ja sä oot isosisko. 

-Melko freudilaista, totesin vieressäni naureskelevalle miehelle. 

Edellisenä iltana kuuntelin kääpiön selittävän kovaan ääneen miehelle, että mä pidän isi susta enemmän kuin äidistä. Hassua ja hellyyttävää, mutta ilmeisesti myös kehityksen kannalta tärkeää. Internetin psykoanalyyttisten tietojen perusteella oidipaalivaihe on se kehitysvaihe, jossa auktoriteettiongelmat syntyvät. Oma suhtautumiseni auktoriteetteihin on useinmiten vähättelevä, joskus vihamielinen. Mitäköhän tästäkin voi päätellä.

Hanurista

Oo-ta kiin-ni man-daa-rii-ni, äi-din van-haa tis-sii-lii-vi, kääpiö ilkkui iltasella kakkoselle aikansa kuluksi. Avasin jo suuni mäkättääkseni jotakin siskon kutsumisesta vanhaksi tissiliiviksi, mutta päätin jättää tämän kerran väliin. Viime aikoina huomautettavaa on riittänyt. Tällä hetkellä 4-vuotiaan maailmassa mikä tahansa laulu, runo, asia, tapahtuma tai vittu elämä muuttuu hulvattoman hauskaksi, kun siihen liittää sanan pieru, kakka tai pissa. Tissi, peppu, pippeli ja pimppi kirivät hyväksi kakkoseksi. Ja sitten perään sellainen öhöhöhöhöhöhöhöh nauru. 

Kun on kuunnellut Paljon onnea vaan kappaleen omistettuna pierulle, pissalle ja kakalle arviolta kymmenen kertaa peräkkäin, tulee äänensävyä vähän tiukennettua, kun ehdottaa josko saisi jotakin ihan tavallista laulua kuulla välillä. Vessajutut vessaan. Äiti ei oikein jaksa jatkuvasti noita takapuolijuttuja. Voitko lopettaa? Ihan totta, nyt lopetat noi kakkajutut. Mun mielestä ei ole hauskaa, ne on ihan tavallisia asioita noi pissat ja kakat.

Varmasti on tälläkin vaiheella jokin tärkeä kehitystehtävä, mutta jos lapsella on paska huumorintaju niin nyt on kyseessä todellakin paska huumorintaju. Ja esikoinen ihmettelee, kun minä ja mies emme repeile hänen hysteerisen hauskoille TUOLI ON PIERU!!!! murjaisuilleen.

Mikä taktiikka teillä muilla on? Jätättekö huomiotta vai ohjaatteko kylpyhuoneen puolelle höpisemään? Onko tämä lyhyt kausi vai onko tätä paskaa läppää siedettävä vuosikausia?