Vaihdetaan elämä

Äitiysloma loppui joskus viime viikolla. Niin se vauva vaan kasvaa. Ylettyy koko ajan repimään tavaroita alas vähän korkeammalta. Vilkuttelee vastaantulijoille ja on aika hauska tyyppi. En ole ajatellut töihinpaluuta. Tätä varten on säästetty rahaa.

Minä olen ollut pääasiassa vain väsynyt. Olen syönyt aamupalaksi lihapiirakoita ja suklaakonvehteja, koska olen arvellut niiden parantavan elämänlaatuani. Olen ollut paikalla, mutta en läsnä. Olen vienyt lapsia leikkipuistoon, pyöräilemään ja kirjastoon, jotta aika kuluisi vähän nopeammin. Kaikki on varmaankin aika samanlaista kuin ennenkin, mutta väsyneenä pinna on juuri sen verran lyhempi, että kiinnostusta tai viitseliäisyttä ei riitä nyt mihinkään ylimääräiseen.

Olen ollut kurkkuani myöten täynnä kaikkea äitiyteen liittyvää. Sitä, että joku kokee oman lapsensa ulosteesta ja ulostamistottumuksista puhumisen jotenkin tarpeelliseksi. Olen ollut kyllästynyt imetyksestä tai milloin mistäkin yhdentekevyydestä jauhamiseen. Olen tuhahdellut sisäisesti yhdeksänkuisten vauvojen ensimmäisille "sanoille".

Yksi äitikaveri oli ollut viikonloppuna syntymäpäiväjuhlissa, jossa kaikki juhlavieraat olivat lapsettomia kolmekymppisiä. Siellä joku nainen oli päivitellyt, että ei tajua miksi lapsia kannattaisi hankkia, kun silloin ei jäisi enää aikaa omille harrastuksille. Tämä kaveriäiti oli todennut, että ilman lapsia elämä vaikuttaisi monesti sisällöttömältä. Tämänhetkisellä elämänsisällöllä voisin tehdä vaihtokaupat muutamaksi päiväksi sen lapsettoman naisen kanssa. Kävisin vaikka salilla viisi kertaa viikossa, vaikka vihaan sitäkin.

Koirakoulu ja jumikerho

Olen lukenut elämäni aikana kaksi kasvatusopasta -puoliksi. En ole niin innostunut kasvattaja, että jaksaisin käyttää vähäistä vapaa-aikaani lapsista kertovaan kirjallisuuteen. Kasvattajana olen behavioristi. Hyvää käytöstä vahvistetaan kehuilla, huono käytös jätetään huomioimatta tai siitä seuraa rangaistus. Koirakouluksi sitä kai myös kutsutaan.

Koirakoulujohdannaiseksi voidaan myös kutsua tuoretta tarrataulukokeiluamme. Olen saanut idean varmaankin jostakin tv-ohjelmasta, koska pitkäjänteisyyteni ei riitä kasvatusoppaiden sivumääriin. Käytäntönämme on, että kääpiö saa liimata aamulla tauluun tarran, jos on nukkunut yön omassa sängyssään, ilman turhia ilta- tai yöjuoksuja.

Kokeilu aloitettiin kolme yötä sitten ja taulussa on kolme tarraa. Kokeilu on ollut Great Success! Paitsi että kääpiö on kärkkymässä tarraa aamulla jo ennen kello kuutta. Mutta toisaalta, silloinhan tuo vauvakin herää. Olenko muistanut mainita, että minusta on raskasta herätä joka aamu tuollaisiin kellonaikoihin.

Tämä on ihan kamalaa aikaa. Kamalinta, mitä on ollut kahden lapsen kanssa elämisessä tähän mennessä. Tajusin hiljattain, että näin käy joka vuosi. Tänä vuonna aamukukkumiseen on vielä lisätty kiukkuinen uhmaikäinen, joka värittää kuulakärkikynällä ovenkarmeja ja valittaa ihan kaikesta. Minulla ei tällä hetkellä liiku päässä juuri mitään. Paitsi se, että olisipa jo ensi vuosi.

Leikisti

Tunnen kasvaneeni ihmisenä. Pystyn nykyään suhtautumaan vähän rennommin legoilla rakenteluun. Kääpiön kanssa legoilla rakennellessamme, pystyn jo useinmiten hillitsemään itseni ja annan lapsen liittää legopalikan haluamaansa paikkaan, vaikka se tuntuisikin itsestä väärältä paikalta. Se on minulle vaikeaa, mutta annan lapsen rakentaa.

Minusta legojen rakentaminen on ihan mukavaa puuhaa. Paitsi välillä kääpiö puuttuu minun rakennelmiini ihan liikaa, vaikka on yhdessä sovittu, että kumpikin saa rakentaa rauhassa. Ja niitä leveitä palikoita on aina liian vähän. Mutta legoilla voin leikkiä.

Lähes kaikenlainen muu leikkiminen on mielestäni tylsää. Minä en noin yleisesti ottaen pidä leikkimisestä. Joskus voin voin pelata muistipeliä tai rakentaa palikoista tornin, mutta kaikenlaiset kauppaleikit ja mielikuvitteelliset kahvikutsut pitkästyttävät minua. Minulle tulee yleensä jotakin kiireellistä aikuisten tekemistä kesken näiden leikkien. Tai sitten poistun vaivihkaa räpläämään tietokonetta. Päivästä toiseen sitä näkymättömän voileivän maistelua. Ei jaksa.

Minusta lapsen on hyvä osata leikkiä yksin. Se kehittää mielikuvitusta. Tämä on tietenkin minun keinoni perustella itselleni leikkimisen välttely. Viime aikoina välttelyä on vaikeuttanut kääpiö, joka toistelee ulvovalla äänellä "Minulla ei ole leikkikaveria, yhyy." Kakkonen on tällä hetkellä erikoistunut vain leikkien pilaamiseen. Kun kovasti odottaa vauvan kasvamista vähän isommaksi, kuluu aika todella hitaasti.

Arka asia

Viime keväänä hain kääpiölle kerhopaikkaa -kaksi päivää viikossa, 2,5 tuntia kerrallaan. Motiivini paikan hakuun olivat lähinnä itsekkäät. Uhmaikäisen kanssa eläminen huonoilla yöunilla terästettynä on välillä täyttä piinaa. Kääpiö saa ikäkontakteja ihan riittämiin leikkipuistossa, joten siihenkään en voi vedota.

Paikkaa ei herunut ja olen hoitanut lapseni itse. Välillä on ollut ihan kamalaa ja välillä homma on luistanut mukavasti. Niin sen kai kuuluukin mennä. Minä olen mieleltäni ja ruumiiltani terve. Kahdesta lapsesta huolehtiminen ei ole minulta liikaa vaadittu.

Välillä olen tullut ajatelleeksi, että minullahan olisi oikeus hakea kääpiölle vaikka kokoaikaista päivähoitopaikkaa ja jäädä kotiin kahdestaan vauvan kanssa. Kaikilla lapsilla on subjektiivinen päivähoito-oikeus. Asiaa pohdittuani, olen tullut siihen tulokseen, että kaikilla ei minun mielestäni pitäisi olla tuota subjektiivista oikeutta. Ei täysin varauksetta. Ei tällaisessa minun tilanteessani.

Muistan lukeneeni, että yhden lapsen päivähoito maksaa vuodessa yhteiskunnalle 11000€. Kaikkia kuluja ei päivähoitomaksulla kateta. Jos laittaisin esikoisen päiväkotiin, pääsisin varmasti paljon helpommalla. En kuitenkaan ole varma, onko yhteiskunnan ja verorahojen tehtävä keventää minun arkeani -auttaa minua ulkoistamaan 20-40 tunniksi viikossa työ, jonka voisin tehdä itsekin.

Viikko sitten selvisi, että kääpiö pääsee aloittamaan kerhon tammikuussa. Olin iloinen meidän kaikkien puolesta. Kääpiön kerhoillessa minulle jää aikaa keskittyä kakkosen kanssa puuhailuun. Kääpiö palvoo leikkipuiston ohjaajia ja on varmasti innoissaan kerhoeväistä ja ohjatuista leikkituokioista. Ei ehkä välttämätöntä, mutta ihan mukavaa.

Tässä kysymyksessä on monta puolta. Minusta olisi äärettömän mielenkiintoista kuulla teidän mielipiteitänne asiasta. Onko vauvan kanssa kotona olevan vanhemman hoidettava myös vanhemmat lapsensa itse? Täytyykö kaikilla olla oikeus saada päiväkotipaikka? Minkälaisista syistä olette pitäneet lasta päiväkodissa ollessanne itse kotona nuoremman lapsen kanssa? Sana on vapaa.

Vaivan palkka

Pidettiin sitten se unikoulu. Sen kunniaksi kakkonen on alkanut herätä aamuisin klo 05.30. Paitsi ei aina tietenkään juuri tasan puoli kuudelta. Tänäänkin se heräsi klo 04.45. Hienoja juttuja nuo unikoulut. Päivässä tuntuu olevan niin paljon enemmän tunteja.

Valoisaa tulee vasta joskus seitsemän jälkeen.

Ja sitten on vielä tuo vanhempi lapsi, jota palautetaan omaan sänkyynsä keskimäärin kahdesti yössä. Herättää siinä sivussa yleensä nukkuvan sisarensakin. Silloin saa mukavasti tuntumaa sellaisiin murhanhimoisiin tunteisiin omaa lastansa kohtaan.

Onneksi se kellojen kääntäminenkin lähestyy. Voidaan sitten jonkun aikaa herätä vielä tuntia aikaisemmin.

Pieni elämä

Jokin aika sitten tajusin, että elämä on alkamassa taas. -Minun oma elämäni. Väsyttävien unisekoiluiden ja imettämisen myötä jouduin joiksikin kuukausiksi kotijatkumoon. Kotijatkumossa eläessään ajatus jostakin, jota voisi nimittää omaksi elämäksi, tuntuu hyvin hyvin kaukaiselta asialta. Silloin elää vain arkea suorittaen päivittäiset rutiinit. Tulee joskus ajatelleeksi, että olisipa kiva lähteä kotoa johonkin ilman vauvaa, mutta ei jaksa tehdä asialle mitään. Pyörii vaan siinä kotiäitiroolissaan.

Olen elänyt tämän vauva-ajan jo kerran aiemminkin. Ensimmäisellä kerralla tuntui siltä, että vauvan myötä jalkaani kiinnitettiin kettingillä kolmen kilon pallo, joka sääteli kaikkea elämässäni. Vauva päätti milloin minä sain nukkua, syödä, kuinka moneksi tunniksi sain poistua kotoa. Vauva päätti kaikesta ja minä vihasin sitä tunnetta. Sitten vauva kasvoi käveleväksi ja puhuvaksi tytöksi ja kettinki muuttui joustavaksi nauhaksi.

Viime viikkoina olen muistanut uudelleen, että vauva kasvaa taaperoksi ja tämä vauva-aikakin on kohta ohi. Ehdin jo välillä unohtaa, että niin käy tälläkin kerralla. Hoitovastuu jakaantuu koko ajan tasaisemmin ja vauva tarvitsee yhä vähemmän erityisjärjestelyjä. Minä olen nyt melko vapaa jättämään vauvan toisten hoitoon melkein milloin vain.

Istuessani aiemmin tällä viikolla kampaamotuolissa huomasin, että vaikka omaan elämään on nyt aika hyvät mahdollisuudet, se ei ole ihan vielä täydessä käynnissä. Minulla ei taaskaan ollut kerrottavanani mitään, millä olisi ollut kiinnostusarvoa kenellekään muulle kuin ehkä jollekin toiselle pienen lapsen äidille. Minun viikkoni jännitysmomentti on ollut, onko alennusmyynnistä tilaamani Molon 74 cm talvihaalari tällä hetkellä 71cm pitkälle kakkoselle talveksi juuri sopiva vai liian pieni. Ja tietysti ihan vähän naureskellut tälle liian pieni Molo asialle.

Tynnyrilapsi

Yksi suurin pelkoni koskien lapsieni päiväkodin aloitusta on ollut pelko, että he saavat toisista lapsista huonoja vaikutteita. Tutustuvat johonkin huonosti käyttäytyvään kusipäähän ja alkavat käyttäytyä samalla tavalla. Mieleeni on painunut eräs tapaamani äiti, jonka 3-vuotias tytär haukkui ja töni omaa lastani taannoin leikkipuistossa. "Se aloitti pari viikkoa sitten päiväkodin ja se on oppinut vaan ihan kamalia haukkumasanoja." äiti totesi häpeissään. Lapsi oli oppinut päiväkodissa syrjimään ja alentamaan muita.

Olen nyttemmin tajunnut, että ei tuohon ärsyttävien asioiden oppimiseen mitään päiväkotia tarvita. Ihan pelkät kontaktit toisiin saman ikäisiin ja vähän vanhempiin lapsiin riittävät. Kaikki lapset eivät nimittäin minun mielestäni ole mukavia. Jotkut ovat hyviä tyyppejä, mutta joukkoon mahtuu myös ärsyttäviä ja mitäänsanomattomia tuttavuuksia. Kolmea vuotta lähentelevä lapsi alkaa jo itse valkata kaverinsa puistossa, eivätkä valinnat aina miellytä minua. Valitettavasti.

Kääpiölle on viime viikkoina muodostunut todella ärsyttäviä tapoja. Hän kuljeskelee ympäriinsä hokien sellaisella kamalalla nasaaliäänellä "Älä tule paha kakka". Oppi sen jostakin vähän vanhempien tyttöjen leikeistä ja saa minut kiehumaan sisäisesti joka kerta. Ja sitten on vielä se maailman ärsyttävin tekonauru. Sellainen ärsyttävä pissishonotus. -Eikä noita tapoja saa kitkettyä pois millään.

Välillä haluaisi sulkea lapsensa pois ulkomaailmalta ja kontrolloida kaikkia vaikutteita, mitä elämä hänen eteensä tuo. Ei haluaisi, että lapsi tulisi milloinkaan kiusatuksi. Haluaisi, että sillä olisi mukavat kaverit ja vastoinkäymisiä sellaisessa sopivassa mittakaavassa. Haluaisi, että se matkisi toisia lapsia vähän vähemmän. Mutta mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä enemmän täytyy päästää irti. Toisaalta vapauttavaa, toisaalta ihan kamalan vaikeaa.

Tänään puhun vain itsestäni-päivä

Tynnyrissä vietettyä lapsuutta käsittelevä blogikirjoitukseni on vielä vähän vaiheessa, enkä jaksa tänään viimeistellä tuota seuraavaa mestariteostani. Tartun siis Äidinmaitoa-blogista saamaani haasteeseen. Haaste käsittelee minua, kuten tämä blogikin. Tässä siis 25 satunnaista faktaa minusta:

1. Minä olen esiintynyt Pikku kakkosessa -kaksi kertaa.

2. Minun kuvani on ollut Nyt-liitteen kannessa.

3. Olen menettänyt kiinnostukseni treffikumppaniin nähtyäni, miten hän solmii kaulahuivinsa.

4. Yhden tapailumiehen jätin, koska hän oli tiskannut ja pedannut sängyn kotonani.

5. Osaan solmia kirsikanvarren kielelläni.

6. Minulla on kotonani esillä 100cmx100cm kokoinen maalaus omasta naamastani.

7. Olen kohtuullisen hyvä Kimblen pelaaja.

8. En ole koskaan katsonut yhtään Star Wars elokuvaa.

9. Minusta ihmiset, jotka valitsevat irtokarkkikaupassa pussiinsa pelkkiä kovia karkkeja ovat outoja.

10. Osaan Reality Bitesin melkein ulkoa.

11. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi vauvan rattaissa kopan aukko pitää ulkona tukkia jollakin rätillä.

12. Olen viime aikoina ollut innostunut suodatinkahveista.

Tänään ulkoilin jälleen omana räiskyvän värikkäänä itsenäni.

13. Suhtaudun pakkomielteisesti voileivän päällysteiden asetteluun leivälle.

14. En voi sietää ihmisiä, jotka naksuttelevat kuulakärkikyniä palavereissa.

15. Olen vitsaillut piilotetusta teräaseesta oikeustalon läpivalaisuvirkailijalle.

16. Olen juottanut Timo Taikurin humalaan.

17. Minua houkuteltiin taas tänään liittymään facebookiin.

18. Ensimmäinen lahjani aviomiehelleni oli Rambo t-paita, jossa lukee Get some baby!.

19. Whamin Wake me up before you go go on oikeasti tosi hyvä kappale.

20. Joskus humalluspäissäni olen intoutunut tekemään akrobaattisia liikkeitä ravintoloiden tanssilattioilla.

21. Olen joutunut kerran elämässäni rehtorin puhutteluun. Tapaukseen liittyi kohdussa makaava sikiö ja pilalle mennyt joulumieli.

22. Rakastan Stevie Wonderia.

23. En voi sietää ihmisiä, jotka hämmentävät kahvikuppiaan tarpeettoman pitkään.

24. Olen törmännyt kävelyreissulla karhuun.

25. En laita tätä haastetta eteenpäin kenellekään, koska sellainen tylsimys minä olen.

Nakin lumo

Perjantaina olin varsin hyväntuulinen jo ennen ensimmäistä kahvikuppiani. Ilmeisesti yöunet, jotka nukutaan kahta tuntia pitemmissä pätkissä tekevät ihmiselle hyvää. Laitoin Sexx Lawsin soimaan aamupuuropöydässä ja päätin ottaa päivän rennosti. Ilmoitin riehaannuspäissäni kääpiölle, että tänään paistetaan välipalaksi lettuja.

Aamuisen oman aikani (hammaslääkärikäyntini) jälkeen poikkesin ruokakauppaan ja päätin tapojeni vastaisesti ostaa kääpiölle paketin nakkeja puistogrillausta varten. Tuoteselostetta silmäillessäni oksetti vähän ainesosa sianlihaproteiinivalmiste kohdalla, mutta en antanut sen häiritä. Empiiristen havaintojeni perusteella lapset lakastavat makkalaa.

Kotiin päästyäni luovutin nakkipaketin tyttärelleni. Hän pääsi nakkilahjan myötä jonkinasteiseen hurmostilaan. Juoksi ympäri asuntoa huutaen "Hurraa, äiti on ostanut minulle nakkipaketin, hurraa!" Nakit pakattiin huolellisesti pillimaidon kanssa kääpiön käsilaukkuun. Vielä puistoonkin päästyään hän oli nakeista niin innoissaan, ettei malttanut leikkiä puistossa ollenkaan. Istui vain penkillä odottamassa tulevaa ateriaa ja rehenteli tuttavaäidille aikovansa syövänsä viisi nakkia. Sitten ahmi neljä nakkia hiljaisuuden vallitessa ja totesi, että nyt riittää.

Iltapäivällä tehtailin lettutaikinan, johon raastoin sitruunaa rakastavalle tyttärelleni mausteeksi sitruunan kuorta. Letut paistettuamme istuimme pöytään lettulautasten kera. "Onpas tosi hyvää." hän totesi. Nakersi hiljakseen letun reunaan pientä lovea muutaman minuutin ajan ja halusi sitten poistua pöydästä. Ilmoitti jälkikäteen, että letut olivat liian kovia.

Sen siitä saa, kun yrittää keräillä irtopisteitä lettukesteillä. Palautetaan heti maan pinnalle ja laitetaan häviämään nakkipaketille. Mikä on nakin taika ja missä vaiheessa se raukeaa? Onko kukaan koskaan tavannut lasta, joka ei pitäisi nakeista? Onko se sianlihaproteiinivalmiste se koukuttava raaka-aine vai mistä tässä on oikein kysymys?

Parisuhdepeti

"Hän on todella omituinen vauva." toteaa kääpiö usein sisarestaan. Viime viikon kokemusten perusteella alan olla esikoiseni kanssa samaa mieltä. Kakkonen on yllättäjä. Hän todella osaa yllättää. Minulla on sellainen olo, että minua on huijattu.

Me pidimme unikoulun. Kai. Minun aikaisempien unikoulukokemusteni perusteella siihen kuuluu järjetöntä huutoa, tuskan hikeä sekä epäilys siitä, että naapurit soittavat poliisit hakemaan lapsenrääkkääjän putkaan. Ja sitten lopuksi helpottaa.

Tällä kertaa unikoulu meni niin, että kakkonen siirtyi nukkumaan parisängystämme pinnasänkyyn. Ja sitten se nukkui siellä pinnasängyssä. Ensimmäisenä yönä taisi itkeä nukahtaessa puolisen tuntia ja yöllä vartin verran. Ja siinä ne itkut sitten olivat. Siellä se iltaisin sählää sängyssä yksinään ja asettuu sitten aloilleen. Joskus täytyy makoilla seurana viereisessä sängyssä. Pari kertaa yössä tutti suuhun. Lopetti yösyönnit huudoitta ja nukkuu välillä jopa seitsemään. Koulu on nyt kai ohi.

Lapsiperheiden nukkumisjärjestelyt ovat hyvin hyvin kirjavia. Me olemme nyt päässeet järjestelyyn, joka on minun mielestäni luonnollinen. Ei varmaan luonnollinen sillä tavalla, jolla ihmislaji on puista laskeuduttuaan toiminut, mutta sellaisella länsimaisella ja minun mielestäni tavallisella tavalla luonnollinen. Me nukumme kaikki omissa sängyissämme. Meillä on parisuhdepeti! Jee!

Huono nainen

Leikkipuistossa haukuttiin aviomiehiä. Käydyn keskustelun perusteella aviomiehet ovat aloitekyvyttömiä, antavat liian helposti periksi lasten oikuille eivätkä aina muista edes antaa lapsille ruokaa. Mutta ennen kaikkea he ovat sotkuisia. Jättävät ruokalautaset pöydälle lojumaan, eivät heitä tyhjää maitopurkkia roskikseen, eivät vaihda uutta vessapaperirullaa telineeseen rullan tyhjennyttyä. Eivät edes vie sitä tyhjää rullaa roskikseen. Pyykit roikkuisivat narulla päivätolkulla.

Minä pysyttelin koko keskustelun ajan hyvin hiljaa. Minä toimin juuri samalla tavalla, kuin nuo paljon parjatut aviomiehet. Olen laiska siivoamaan -ja onneksi myös minun aviomieheni on ihan samanlainen. En voi haukkua häntä, koska olemme sotkuisia yhdessä. Aina välillä intoudumme sitten siivoamaan.

Miesten lastenhoidollisten virheiden suhteen olen tullut siihen tulokseen, että lasten hankkiminen on oiva tapa opetella hyväksymään se tosiasia, että asiat eivät aina mene juuri niin kuin minä niiden haluaisin menevän. Välillä syypäitä tähän karuun faktaan ovat lapset -välillä oma aviomies. Enkä ole aina edes kovin erinomainen itsekään.

Peukalon kirous

Kääpiöllä on alkamassa kyselyikä. -"Miksi" kysyn myös minä. Minä jankkaan päivästä toiseen hänelle samoja asioita. Ei saa potkia siskoa, älä heittele tavaroita, odota vähän, ei saa läpsiä siskoa, kuunteletko yhtään mitä mä sulle puhun, ei saa repiä siskon kädestä. Nyt pitää vielä vastailla kaiken maailman kysymyksiin. -Miksi kirjastossa on kirjoja? -Miksi on ruokaa? Minä haluaisin kysyä, kuinka kauan tämä kestää.

Minulla itselläni on pyörinyt mielessä myös muutama muu kysymys. -Keitä ovat ne keski-ikäiset urpot, joiden täytyy tunkea Ikeassa hissiin nousemaan se yksi vaivainen kerros ja viedä tila lasten kärryiltä? Ja sitten vielä huokailla närkästyneenä, jos joku erehtyy pyytämään siirtymään vähän sivummalle, että joku muukin mahtuisi samaan hissiin matkustamaan.

Lisäksi olen pohtinut seuraavaa: -Miten on mahdollista, että on ilmeisesti mahdotonta valmistaa sellaisia rukkasia, joissa pienen lapsen peukalo pysyisi siellä peukalo-osastossa? Tai jos nyt edes saisi sen peukalon sinne omaan lokeroonsa. Se on valehtelematta yksi minun elämäni vaikeimmista asioista.

Kielletty kahvi

Helsinki kielsi kahvin myynnin leikkipuistoissa. Leikkipuiston ohjaajien ammattitaito menee kuulemma hukkaan myyntitoimintaa järjestäessä. Minusta kieltotoimenpiteet tuntuvat vähän liiotelluilta. Ainakin niissä kaupungin leikkipuistoissa, joissa itse olen vieraillut, on myyntitoimintaa ylläpitämään valjastettu säästöpossu. Siihen on voinut tipauttaa kolikon kaataessaan itselleen kupin kahvia. Se säästöpossu täytyy nyt ottaa pois pöydältä.

Uutisen mukaan kahvilatoimintaa on pyöritetty leikkipuistojen määrärahoilla. En tiedä muista puistoista, mutta ainakin oman lähipuiston kahvikassa on pyörittänyt itse itseään. Kahvikolikoilla on kustannettu seuraava kahvipaketti ja niin edelleen. Jos ei ole ehtinyt syödä aamiaista, on tuntunut ihanalta istua alas syömään leikkipuiston perhekahvilasta ostettu sämpylä ja juoda kuppi kahvia. Nyt tällaisen vanhempien arkihelpotuksen järjestäminen on työntekijöiltä ihan virallisesti kiellettyä. Ja kaikilla on varmasti hyvä mieli.

Hiljainen protesti

Vaikka periaatteessa olen sitä mieltä, että sosiaaliviraston esimiehet voisivat käyttää aikaansa johonkin muuhun kuin työntekijöidensä aliarviointiin, on asialla mielestäni myös toinen puoli. Toinen puoli on se, että me suomalaiset olemme hyvin tottuneita siihen, että kunta hoitaa ja verorahoilla saa. Omassa lähipuistossa kielto sai aikaan sen, että vanhemmat itse organisoivat kahvimyyntiä ja pullaa leivotaan vuorotellen. Jos kassaan jää vuoden lopussa rahaa, sillä järjestetään lapsille jotakin erityisempää. Ei mikään ihan ikävä asia siis. Yhteisöllinen toiminta tarvitsee usein sytykkeekseen jonkun yhteisen epäkohdan tai vastoinkäymisen. Nyt kimmokkeena toimi byrokraatti.

Miten muualla kaupungissa on otettu vastaan myyntikielto?

Heräteostoksilla yöpaidassa

Eilen illalla katsahdin kelloa ja tajusin, että unikoulun aloittanut kakkonen oli karjunut jo melkein puoli tuntia. Minä olin naukkaillut punaviiniä, surffaillut internetissä, palautellut Hämä-hämähäkkiä lauleskelevaa kääpiötä takaisin sänkyynsä ja katsellut televisiota. Eikä tuntunut miltään. Olin lähinnä harmistunut, etten vauvan karjumisen vuoksi kuullut kuunnolla Korkojen kera ohjelmassa vierailleen Mikko Kuustosen haastattelua. Onko se kamalaa? Toisen lapsen itku on kuulemma vaimeampaa. Se on varmasti totta. Tai sitten mittani oli vain täysi. Ei oikeastaan käynyt sääliksi edes rauhoittelijana toiminutta aviomiestä. Minä olin niin odottanut tuota unikoulun aloitusiltaa.

Muutamaa tuntia aiemmin olin sullonut vauvan ilman housuja makuupussiin ja vaunuihin ja harpponut ulos jossakin kotiasun ja yöasun välimuodossa. Olin odottanut miehen kotiinpaluuta koko päivän. Lapset olivat kitisseet vuorotellen taukoamatta ja kieltäytyneet nukkumasta päiväunia. Minun rintakehäni ympärille oli painautunut vanne ja olin kuoleman väsynyt. Ja sieltä se mies sitten tuli. Valitti pääkipua ja kertoi, että oli melkein oksentanut töissä. Minä ajattelin, että miehen kuuluisi pyytää minulta pääkipuaan anteeksi. Oikeastaan tuntui siltä, että lastenkin olisi hetimiten täytynyt madella eteeni pahoittelemaan sitä, että olivat olleet niin rasittavia koko päivän.

Totesin, etten olisi ihan niin kusipää, jos ottaisin pakomatkalleni mukaan toisen lapsista. Valitsin mukaan helpomman, eli vauvan. Yritin katua eteenpäin harppoessani tuntea itseni yhtä keveäksi kuin iPodissa soiva Regina, mutta en onnistunut. Usein sanotaan, että ruokakauppaan ei saisi mennä nälkäisenä. Samaa voi ilmeisesti todeta myös vihaisena viinakauppaan menosta. Silloin tulee ostettua vähän kaikenlaista. Menin alunperin ostamaan portviinipulloa, mutta poistuin Alkosta hieman suuremman alkoholisatsin kanssa. Portviinipullon kylkiäiseksi kahmin myös pullot punaviiniä ja Baileysiä. Ihan varmuuden vuoksi vaan.

Sitten illalla, muutaman viinilasillisen jälkeen, vetäydyin nukkumaan vierassänkyyn. Tuntui omituiselta, mutta jotenkin ihanalta. Painoin korvatulpat korviin ja yritin unohtaa, mitä viereisessä huoneessa tapahtuu. Kääpiö herätti minut kerran, vauva ei kertaakaan. Muutaman kerran havahduin omia aikojani. Kakkonen nukkui elämänsä ensimmäisen yön pinnasängyssä ja syömättä mitään. Sähläsi tunnin välein, itkeskeli kerran vartin verran ja heräsi aamulla syömään puoli kahdeksalta. Odotimme paljon pahempaa. Sitä on varmasti vielä edessä.