Kuinka pakka levitetään

Lasten synttärijuhlat ovat kahden yön päässä, mutta minulla on jo nyt juhlapäivästä sellainen pahaa enteilevä aavistus. Näen itseni avautumassa juhlavieraille kuohuviinilasi kädessäni pilalle menneistä leipomuksistani ja kesken jääneestä siivousprojektista. Ehkä vielä lisään perään hiuksien repimistä lapsivieraiden aiheuttamasta meluhaitasta ja juhlajärjestelyiden yleisestä piinaavuudesta. Juhlavisioideni extremeversioon kuuluu melkein jokaiselle ruoka-aineelle allergisen juhlavieraan hengenvaarallinen astmakohtaus vehnäjauhojämistä huoneilmassa ja sitä seuraava kaoottinen yhteydenotto hätänumeroon. Juhlatunnelmaa kerrakseen.

Olen ahdistunut. Synttäriviikolle on osunut mm. opiskeluihin liittyvän seminaarityön palautus, jonkin asteinen vatsatauti, yllättäen omalle kontolleni napsahtanut ylimääräinen työprojekti totaalisella epämukavuusalueellani ja kollegoiden aikataulutuskyvyttömyyden vuoksi venähtäneet työpäivät. Torstai-iltana suhasin kamalalla kiireellä taksilla töistä päiväkodille ja itkin auton takapenkillä elämän epämääräistä kaoottisuutta.

Perjantain työpäivä taitaa venähtää aiotusta 8-16 välistä 7-17.30 akselille. Sitten kotiin pyörittelemään 80 keksipalleroa, imuroimaan, pesemään vessaa ja täyttämään 3 täytekakkua. Kakkuja on siis kolme, koska epähuomiossa tulimme järjestäneeksi sunnuntaille 15 hengen sukulaisbakkanaalit lauantain lastenjuhlien lisäksi. Tuossa vaiheessa viikonloppua olen todennäköisesti vajonnut apatiaan. Onneksi anoppikin on mukana koko viikonlopun seuraamassa psyykkisen kantokykyni murenemista cookie-pops murusiksi. 

Minun täytyy nyt mennä ottamaan lasi punaviiniä.

Kasvattavaa

Saimme päiväkodista tutustuttavaksi neljäsivuisen monistesarjan, jossa kerrotaan minkälainen 4-vuotiaan täytyisi olla. Tunne-elämä, sosiaaliset taidot, leikki, tarkkaavaisuus, motivoituminen, muisti, oppiminen, kielellinen kehitys, motoriset taidot ja omatoimisuus. Lista käydään läpi elämämme ensimmäisessä varhaiskasvatuskeskustelussa. Odotan innolla, saammeko keskustelun pohjalta ammatti-ihmisten toimintasuosituksia oman pikku mussukkamme kasvun ja kehityksen keskivertoraiteille saattamiseksi. Onko kotihoito pilannut kaiken, vai onko jotain vielä pelastettavissa?

Mielenkiintoisia hetkiä koin jo varhaiskasvatuskeskustelun toteutusaikaa sovittaessa. Mies oli hoitanut lasten hoitoonviennin kolmen ensimmäisen päiväkotiviikon aikana joka aamu. Kun minä satuin viime viikolla, myöhäisen töihinmenon vuoksi samaan pestiin, otettiin minut innostuneena vastaan. Henkilökunnalla oli kova kiire saada varhaiskasvatuskeskusteluaikaa sovittua. Ehdottelin aikoja ja kerroin vielä kysyväni mieheltä, josko joku aika olisi hänelle parempi kuin toinen. Ei isää siinä tarvita, minulle ilmoitettiin nopeasti. Hämmentyneenä kyselin, eikö kasvatuskeskustelussa tarvita molempia vanhempia. Kuulemma ei.

Olen lähes viisi vuotta seurannut, minkälaisen statistin roolin mies saa neuvolajärjestelmässä, mutta tämänkaltainen asennoituminen päivähoidossa yllätti jälleen. "Eihän uros pentujen kanssa juurikaan hyysää." summasi Marjatta Henrichsson vastineessaan tasa-arvoisempaa hoitovastuuta Hesarissa peräänkuuluttaneelle Heikki Hiilamolle. Minua Henrichssonin näkemys nauratti, mutta Marjatta ei tunnu olevan näkemyksineen yksin. Mies on useasti edelleen vähäpätöisempi vanhemmista suhteessaan lapsiin.

Tuntuu entistä tärkeämmältä, että menemme keskusteluun yhdessä. 

Nytku

Täytyy myöntää, että elän välillä sitku elämää -lähinnä lasten kasvuun liittyen. Mitä vanhempi, sen parempi. 

Yksi virstanpylväs on tullut vastaan hiljalleen ja melkein huomaamatta: 2 ja 4. Silloinhan tämän elämän pitäisi jo helpottaa.  Sit ku molemmat kävelee, ymmärtää puhetta, syö ite ja puhuu. 1,5 vuotta sitten odotin näitä aikoja väsynyt epätoivo silmissäni. Ja nyt ollaan siellä. Viikonloppuna purettiin vihdoin pinnasänky ja tilalle kannettiin isojen tyttöjen versio. Täysimittainen sänky tosin saa pienen 90 senttisen näyttämään entistäkin pienemmältä.

Jatkan kuitenkin edelleen samaa kaavaa. Sitku kesällä jätetään vaipat pois, sitku syksyllä ei enää tarvita rattaita, sitku päiväunet jää pois. Toisaalta huomaan joka kerta huokaavani helpotuksesta, kun katseeni pysähtyy kadulla tuplarattaita työntävään naiseen. Onneksi ei enää koskaan, ajattelen.

Niin se elämä vaan etenee itsestään. Vaikeat vaiheet loppuvat ja uudet ajat alkavat. Tätä kirjoittaessa tuli jotenkin juhlallinen olo. Hipsin hetken mielijohteesta hakemaan kaappiin unohtuneen cavan ja juhlistan yksikseni sohvan nurkassa viimeistä alkavaa viikkoa 1-vuotiaan äitinä. Ja kiroilen pian 2-vuotiaan jo melkein tunnin jatkunutta nukahtamiskiukkua. Sitku molemmilla on uhma ohi,huomaan ajattelevani.

Voittajia ja häviäjiä

Oltiin viikonloppuna kyläilemässä kaveriperheen luona. Jossakin vaiheessa iltaa kaivettiin lapsille esiin lautapelejä. Touhulan kaupunkiin sijoittuvassa pelissä edettiin hahmonappuloilla tietä pitkin, päämääränä ehtiä syömään retkieväät ennen Juupas ja Eipäs possuja.  Jos yksi kilpailijoista ehti ennen muita pelaajia lauttalaiturille, josta lähtevän reitin päätteeksi peli päättyisi, joutui hän odottamaan hitaampia pelaajia, jotta lauttamatka voisi alkaa. Peliä ei voinut voittaa kukaan pelaajista, vaan kisaa käytiin kollektiivisesti Eipäs ja Juupas possuja vastaan. Minulle kerrottiin, ettei pienten lasten lautapeleissä ole nykyään voittajia ja häviäjiä.

Anteeksi nyt vaan, mutta mitä helvettiä. Esikoinen alkaa olla ihan potentiaalisessa lautapeli-iässä ja vanhana Kimble-harrastajana odotan innolla tulevia taisteluita Pop-o-Maticin äärellä. Itse olisin kääntyväinen ajattelemaan, että lapsen on ihan terveellistä oppia, että edes suomalainen ei voi voittaa aina.

Missä vaiheessa lautapelissä toiselle ihmiselle häviämisestä tuli kokemus, jolta lapsia on suojeltava? Traumatisoituuko 4-vuotias, jos hän joutuu toteamaan, että kaverilla oli tällä kertaa parempi noppaonni? Meneekö lapsi häviöstä rikki, vai voisiko hän harmistuksen ja häviöstä aiheutuvan raivon jälkeen todeta, että elämä jatkuu kaverin voitosta huolimatta?

Pallerohuumaa

Perehdyttyäni tulevien synttärijuhlien tiimoilta leivontamaailman ajankohtaisiin virtauksiin, voisin todeta seuraavaa: Jos siinä on tikku, se on in. Netin leivontatarvikeputiikit ovat täynnä cake-pops rekvisiittaa -muotteja, tikkuja, jalustoja, sellofaanipusseja, nonparelleja ja kuorrutussuklaita. Voi tehtailla  nallen pään muotoisia tikkareita sekä spritsata candy meltseillä, jos vain tajuaa, mitä se tarkoittaa.

Löysin vanhasta Glorian ruoka&viinistä Domino-kekseistä valmistettavan cookie-pops reseptin, jota testailin juhlien tarjontaa silmällä pitäen. Jälkeenpäin löysin netistä toisen samantyyppisen reseptin, jossa todennäköisesti sama tulos saavutetaan huomattavasti pienemmällä vaivalla. 

Lyhykäisyydessään cookie-popsit valmistuvat murskaamalla Dominopaketin verran keksejä monitoimikoneessa. Murusörsseliin sekoitetaan n. 100g tuorejuustoa, pyöritellään palluroiksi ja laitetaan jääkaappiin pariksi tunniksi. Pallerot isketään tikun päähän ja dipataan sulatettuun suklaaseen. Nyt käytin tummaa suklaata, mutta kekkereihin ajattelin vaihtaa lapsille mieluisampaan maitosuklaaseen. Päälle vähän pinkkiä rösseliä ja herkku on valmis. Suklaista ja hyvää.

Nyt kyselen taas: Tietääkö joku lukijakunnasta, myydäänkö cake-pops tikkuja jossakin kaupassa Helsingissä tai Espoossa? Nettikaupoissa kerrotaan tikkujen olevan paperia ja minua mietityttää, ovatko tikut keksipalleron kestäviä. Täytyisi päästä hypistelemään itse.

Aukko historiassa

Kuluneen puolen vuoden aikana on kaveripiirissä tapahtunut monia töihinpaluita. Kotivuosia on ollut takana sen verran, kuin mitä kahden lapsen saamiseen parin vuoden ikäerolla menee. Yksi päivitti CV:hen kotiäitivuodet ja mitä kotiarkeen on kuulunut, yksi sai työhaastattelussa tiukkasävyiset ohjeet, ettei kotona vietetyistä vuosista saisi mainita haastattelun aikana sanallakaan. Minä kirjoitin neljän vuoden kotiäitiyden päätteeksi työhakemuksen, jossa naamioin univajeisena hiekkalaatikon reunalla vietetyt vuodet opintovapaata muistuttavaksi ajanjaksoksi. Menin työhaastatteluun, eikä taukoa työurassa otettu edes puheeksi. Uskon, että ajanjaksosta vallitsi meidän naisten välinen yhteisymmärrys. Hakemaani työhön etsittiin ihmistä, jonka tehtävänä oli kehittää uudenlainen palvelumuoto, ja uskon ajatusteni ja ideoideni painaneen vaakakupissa enemmän kuin se, että olin edeltävinä vuosina käyttänyt energiani etupäässä rattaiden työntelyyn.

Pahimmat pelkoni työn haun vaikeudesta osoittautuivat turhiksi. Toisaalta, vasta työnhakuun ryhtyessäni ymmärsin täysin, että olin todella jäänyt jälkeen palkkakehityksessä ja tavallaan oli aloitettava taas alusta. Ehdin valmistumisen jälkeen olla työelämässä kolmisen vuotta, ja minun tuskaillessani täysipäiväisen kotiäitiyden haasteiden parissa ikätoverini olivat ehtineet kouluttautua vähän pidemmälle ja tehdä vähän enemmän kuin minä. Ensimmäisen kerran tuntui ihan oikeasti siltä, että olin tehnyt aika suuren uhrauksen perheeni vuoksi. 

Työvaatteista taas: bomber takki French Connection

Onneksi työllistyminen tapahtui nopeammin kuin osasin toivoa. Yksi hakemus, yksi haastattelu ja tuloksena työpaikka, joka vie minua uralla eteenpäin suurin askelin. Jos työllistyminen olisi ollut hitaampaa, olisivat ajatukset kotivuosista olleet varmasti varsin toisenlaiset.

Olisi todella mielenkiintoista kuulla, miten teidän muiden työllistyminen kotiäitivuosien jälkeen on mennyt. Onko vanhaan työpaikkaan paluu sujunut jouhevasti? Onko uusi työpaikka löytynyt joutuisasti? Oletko jumittunut kortistoon ja kironnut valintojasi? Onko työhaastattelussa vähätelty vai jätetty huomioimatta kotivuodet? Tarinat jakoon!

Mopoja, lapasia, mitä näitä nyt on.

Täytyy myöntää, että minulla on mahdollisesti karannut mopo käsistä eeppisten lastenkutsujeni suunnittelussa. Viikonloppuna täytyi pysähtyä hetkeksi vetämään henkeä, kun löysin itseni suunnittelemasta askartelukaupasta hankittavien jäätelötikkujen värjäämistä vesiväreillä, jotta saisin valmistettua iloisen värisiä Glorian ruoka&viinistä bongaamiani juustotikkareita juhlavieraille. Mitä minulle on tapahtumassa? 

Tähän mennessä on tapahtunut myös seuraavaa: Olen todennut olevani järjestämässä ensimmäistä kertaa elämässäni juhlia, joissa on väriteema. -Kyllä. Juhlissa on väriteema. Olen myös tilannut juhlaroipetta amerikkalaisesta verkkokaupasta enemmän kuin tarpeeksi ja päättänyt vaieta ikuisesti ostosteni loppulaskun summasta sekä postituskulujen ja verojen osuudesta laskunmuodostuksessa. Olen tajunnut kutsuneeni juhliin yhteensä 14 lasta ja 11 aikuista ja iloinnut ainakin yhden perheen estymisestä juhliin osallistumiseen. Muutaman lapsen synttärijuhliksi aiotuista pirskeistä on kehkeytymässä vähän suuremman mittakaavan tapahtuma.

Tilpehööri alkaa olla kasassa. -On lautaset, mukit, servietit ja lusikat. On niihin sopivia ilmapalloja. On juhlapillit ja eläinnaamarit. On kynttilät kakun päälle.

Viikon lukijakysymyksenä kyselisinkin nyt seuraavaa: Onko niin, että lapset eivät välitä täytekakusta? Muistan väsänneeni vuosia sitten kakkuja siskoni jälkikasvun lastenjuhlia varten, ja että kakut jäivät tuolloin lähes koskemattomina pöytään tahmanäppien ahmiessa kitaansa karkkeja ja paukkumaisseja. Onko kakku virhe? Ovatko cup-caket väsyneitä vai edelleen ajankohtaisia? Haluan tarjota myös jotakin suolaista. Pikkupizzoja niiden pankin räjäyttävien juustotikkujen lisäksi, ehkä? Mikä ruoka uppoaa nirsommallekin juhlankävijälle?

Muistipeli

Avatessani alkuviikosta päiväkodin porttia puoli viiden aikaaan, alkoi päiväkodin ovesta tuleva nainen huudella minulle tuttavallisesti. Muutaman sekunnin ajan mietin, kuka nainen on. Hetkeä myöhemmin, hänen kertoillessaan lapseni päivän kulusta, tajusin, että hän on lapseni omahoitaja. Jos hän olisi tullut minua vastaan kadulla, en olisi katsonut häneen kahdesti.

Astuessani illansuussa päiväkodin pihalle, katselen paikalla olevia aikuisia arvioiden, onko  kyseessä jonkun toisen lapsen vanhempi, vai mahdollisesti päiväkodin henkilökuntaan kuuluva ihminen. En muista kenenkään nimiä, en muista työntekijöiden kasvoja. Tuijotan heitä hämmentynyt hymy huulillani ja yritän tulkita käytöksestä ja puheesta, olemmeko tavanneet koskaan aiemmin.

Kun jotkut esittävät arvioita päiväkodin henkilökunnan laadusta ja ihanuudesta, minä yritän hahmottaa miltä he näyttävät. Saatuani päiväkotipäivän päätteeksi raportin "tosihyvinonmennyt", en oikein osaa jäädä smalltalkkaamaan, vaan haluan lähteä kotiin. 

Miten ihmeessä opin muistamaan työntekijöiden nimet? Miksei heillä ole nimikylttejä? Vihataanko minua, kun en ole kiinnostunut pitemmistä lörpöttelyistä päivän päätteeksi? Kuinka pitkään voin vedota pimeään vuodenaikaan ja tuudittautua siihen, että eihän sitä pimeässä voi kenenkään kasvoja tunnistaa?

Muistan ainakin kaksi henkilöä, jotka ovat pyytäneet työvaatekuvia. Tässä siis kylkiäisenä yksi. Jakku on ostettu French Connectionin alesta. Merkki on itselle mieluinen, mutta vähän tyyris. Kun aleprosentit liikkuvat akselilla 70%, voi merkiltä tehdä ihan kohtuuhintaisia ja mieleisiä löytöjä. En ole perinteinen jakkutyyppi, mutta kukallinen puuvillajakku saa olemuksen astetta asiallisemmaksi mustien pillifarkkujen parina.

Selkä kyyryssä kohti lastenkutsuja

Tytöillä on synttärit kuukauden päästä. 2 ja 4. Olen hiljalleen painanut leukaa rintaan ja sulatellut ajatusta lastenkutsujen järjestämisestä. Viime vuonna onnistuin vielä menestyksekkäästi järjestämään sivistyneesti aikuisten sukulaisten kesken nautitun lauantailounaan. Tänä vuonna en elättele sen suuntaisia toiveita. -On aika järjestää äitiysurani ensimmäiset kaverisynttärit.

Koska olen melkoinen Martha Stewart, kun sille päälle satun, aion ottaa myös tulevat juhlajärjestelyt todella tosissani. Juhlista tulee sanalla sanoen eeppiset. Elättelen pienessä harhaisessa mielessäni uskomusta, että pystyn tulkitsemaan 4 - 5-vuotiaiden lasten sielunmaisemaa ja tarjoamaan heille päräyttävimmät juhlat ikinä. Minun mielikuvissani kaikilla juhlavierailla on kemuhatut. Onko se väärin?

Nyt kuitenkin kaipaan vinkkejä, mistä löytyvät netin ja Helsingin siisteimmät juhlatarvikemestat. Tarvitsemme kutsukortit, mehumukeja pilleineen, kattoon nousevia ilmapalloja, serviettejä, ja jos oikein hurjaksi heittäydyn, ehkä myös jotakin muuta koristeluhässäkkää.

Juhlaohjelmistorepertuaarini liikkuu 80-luvun lapsena lähinnä onginnan ja aasinhännän välimaastossa. Haluan jakaa näitä synttäriklassikoita myös pahaa-aavistamattomalle jälkikasvulleni, mutta mitä muuta lastenkutsuilla voi tehdä? Itse aion todennäköisesti puuduttaa hermojani lasillisella kuohuviiniä. Hirvittää jo nyt se kiljuminen.

Ensimmäisiä kertoja

Tänään elettiin historiallisia hetkiä. Puoli yhdeksän aikaan valokuvasin päiväkotiin lähdössä olevia tyttäriäni eteisessä. Toinen käänsi teatraalisesti suupieliään alaspäin ja heitti niin sanotusti pahaa öögaa. Toinen poseerasi huolettomasti käsi lantiota tukien. Sitten suljin ulko-oven ja totesin, että sairausloma. Minä olen sairaana ja lapset lähtevät kaupungin hoidettavaksi. Lisättäköön tämäkin asia kiistattomia töihinpaluun etuja luetteloivaan listaani.

Kello kahden jälkeen köpöttelin noutamaan lapsia. Kakkonen oli jäänyt aamulla hieman hämmentyneenä katselemaan poistuvan isänsä perään, mutta leikkinyt sitten tyytyväisenä toisen paikalla olleen hoitolapsen kanssa, syönyt ruokansa, nukkunut päiväunensa ja syönyt välipalansa. Ei kuulemma olisi uskonut, että lapsi on ensimmäistä päivää hoidossa. Esikoinen oli jättänyt isänsä seisomaan eteiseen ja poistunut ulkovaatteista kuoriuduttuaan vikkelästi tutustumaan uusiin kavereihinsa. Seuraa oli löytynyt heti ja lapsen positiivista mutkattomuutta ihmeteltiin päiväkodissakin. 

Kaikki perheenjäsenet selvisivät ensimmäisestä päivästä ilman kyyneliä. Lapset olivat omia itsejään, iloisia ja reippaita. En lähde vielä tekemään lasten reaktioiden perusteella suurempia tulkintoja kiintymyssuhteemme laadusta tai mitä on seuraavina viikkoina luvassa, mutta huonomminkin kai olisi voinut mennä. Oli oikeanlaiset vaipat mukana ja kurahousuissa ja hanskoissa tussatut nimet. Harkitsen tosin vakavasti jonkinlaiseen nimikointikoneeseen investointia. Niin hirvee homma se nimikointi tuntuu olevan.