Hyvä ruuhka

Aamulla vedin niskaan nahkatakin ja sukat jalkaan ensimmäistä kertaa aikoihin. Pienistä asioista muodostuu seremoniallisia siirtymiä.  Annoin periksi syksylle. Töissä googletin sanan ruuhkavuodet. Kesäloman jälkeinen arki on tuntunut samalta kuin lyönti avokämmenellä kasvoille. -Yllättävältä ja hämmentävältä.  ”Ruuhkavuosiksi kutsutaan sitä ajanjaksoa elämästä, kun lapset ovat pieniä, töissä aletaan tehdä uraa, vapaa-ajalla olisi halua harrastaa, taloa rakennetaan, taloutta sopeutetaan ja ajan, rahan ja jaksamisen riittävyyttä murehditaan. Tämä on monille elämän stressaavinta aikaa, ja se sijoittuu useimmille suurin piirtein kolmenkympin korville.”

 

 

En tiedä olenko jossakin ruuhkassa, mutta kaikenlaista menoa tuntuu olevan joka suuntaan. Perustimme miehen kanssa yhteisen sähköisen kalenterin, koska aikataulujen yhteensovittaminen alkoi vaatia muistikapasiteetilta liikaa. Kiitos internet ja Google. Olette pelastaneet minut monesta pinteestä. Ensin kyselin teiltä vauvan kakan väristä ja imetysotteista, nyt te huolehditte perheemme ajankäytöstä.

 

Tämä syksy tuntuu uudelta ja erilaiselta. Yhtäkkiä lapset ovat siinä iässä, että heillä molemmilla on harrastukset, joihin heidät täytyy kuljettaa. Ja päiväkotikavereilla tuntuu olevan syntymäpäiväjuhlia vähintäänkin kahdesti vuodessa. Viime viikolla hankin kolme syntymäpäivälahjaa. Ja siihen päälle vielä lasten muu sosiaalinen elämänsä iltaisin. Omat menot ja miehen menot. Ja sitten toisaalta välillä löydän itseni yksin kotoa torstai-iltana klo 17.30. Istun sohvalla tenttikirjan kanssa ja syön suklaajäätelöä. Ja melkein joka kerta lastenvaunut nähdessäni mietin, että en vaihtaisi tätä elämänvaihetta mihinkään aikaisempaan.

Kulje suoraan etupenkille, kulkematta takapenkin kautta.

 

 

Joskus lasten kasvamiseen ja elämän helpottumiseen havahtuu ihan pienissä asioissa. Kauppareissulle lähdössä suljin autotallin ovea ja pienen hetken tunsin närkästystä siitä, kuinka ärsyttävää on kiinnittää lasta turvavöihin. Kiertyneen vyön oikaiseminen, kurkottelu kiinnitysvaiheessa, venkoileva lapsi joka huutaa korvaan, kyllä te nämä tiedätte. Ihan pikku juttu, mutta vuositolkulla toistettaessa muodostuu vaivaksi. -Ja sitten muistin, että pienempikin tytär oppi kesän aikana kiinnittämään turvavyönsä turvaistuimeensa itse. Joten sen kun vaan lompsii suoraan istumaan etupenkille ja huokaisee tyytyväisyydestä.

Takapenkki vai etupiha?

Olen oppinut uuden termin. -Takapenkkilapsuus.  Takapenkkilapsuus vietetään katsellen elinympäristöä auton sivuikkunasta, matkalla ohjattuun harrastustoimintaan. Kaupunkitilaa tutkinut professori kuvasi nykypäivän lasten kaventunutta elinpiiriä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Uhkia tuntuu olevan nykyään kaikkialla ja lapselle halutaan vain parasta. Kaupunki on nykypäivän lapselle ohikiitävä maisema, jota tarkkaillaan sivustakatsojana. Muutamaa sukupolvea aiemmin lasten elinpiiri levittäytyi laajalle eri kaupunginosiin. Lapset tutkivat ja liikkuivat kaupunkitilassa ilman vanhempien jatkuvaa valvontaa.

Takapenkkilapsuudessa kiteytyy itselleni vanhemmuuden kauhukuva. Kalenteri pullollaan lasten harrastuksia, joihin heitä kuljetetaan arki-illat ja viikonloput. Lapsella jatkuvaa ohjattua toimintaa ja saattopalveluksi muuttunut aikuisen vapaa-aika. Kun puheenaiheena on lasten harrastustoiminta, herää minussa pieni sisäinen luonnollisuushörhö. Sisäinen hippini ei pysty käsittämään, miksi nykypäivänä 4 -7-vuotiaalla lapsella on melko tavanomaista olla kolme harrastusta, jotka rytmittävät koko muun perheen arjen kuljetusvastuineen. Vaikka katselen ihaillen esikoisen tanssikoulun juhlaesityksessä suoraryhtisiä balettitanssijoita ja arvostan lasten kehonhallinnan taitoja, en edelleenkään ymmärrä lasten harrastuksista muodostunutta vanhemmuuden elämäntehtävää. Tai varsinkaan harrastustulvan merkitystä lapsen kehitykselle.

4- ja 6-vuotiaat tyttäret ovat tulleet siihen ikään, että heidät voi päästää ulkoilemaan omaan pihaan kahdestaan. Minä ra - kas - tan tätä elämän virstanpylvästä. Olen kuluttanut elämästäni tarpeeksi monta vuotta leikkipuiston turvahiekkaa tunnustellen, enkä kaipaa niitä aikoja. En myöskään aio vaihtaa saavutettua vapaa-aikaa loputtomiin harrastuskuljetuksiin. Yksi kerta viikossa saa riittää. 

Toistaiseksi painotan lapsille, että pysykää omassa pihassa. Päästän ylittämään tien ihan itsekseen naapuriin. Ihan kohta esikoinen on siinä iässä, että hän kulkee kaduilla ilman aikuisen valvontaa. Ihanaa aikaa ja toisaalta aivan totaalisen pelottavaa. 

Hyvä tytöt!

Kun aloin odottaa esikoista, toivoin jonkin aikaa, että syntyvä lapsi olisi poika. En muista enää tarkalleen ajatuskulkuani tuolloin, mutta pojan äitiys tuntui varmaankin jotenkin suoraviivaisemmalta. Ehkä ajattelin, että äidin ja pojan välinen suhde on yksinkertaisempi. -Tiedä häntä. Oltuani kuusi vuotta äitinä tytölle, en osaa enää kuvitella muuta. Minun lapseni ovat tyttöjä ja se on hieno asia se. Olen myös ymmärtänyt, että äidin ja tyttären suhde ei tosiaankaan ole yksinkertainen. Tytön äitiys on hankalaa. Se pakottaa minut kohtaamaan oman tyttöyteni, ikävaihe kerrallaan. Ja välillä tulee se pakahduttavan ahdistava tunne, kun muistaa, että maailma ei ole ihan sama tytöille kuin pojille.

 

Kuuntelin torstaina työmatkalla radiosta, kuinka Jenni Pääskysaari kertoi tytöille kirjoittamastaan juuri ilmestyneestä kirjasta. Tyttö sinä olet... on 10 - 17-vuotiaille tytöille kirjoitettu kirja, jossa sanotaan kaikki ne asiat, jotka jokaisen tytön tulisi saada kuulla. Radiokeskustelussa puhuttiin pitkään tytön vartalosta ja siitä, kuinka varhain lähes jokainen tyttö kohtaa väkivaltaa. Rintsikoiden räpsäyttelyä, rintojen ja takapuolen puristelua ja kähmimistä. Tapahtumia, joista tehdään se vähän epämiellyttävältä tuntuva juttu, joka on vaan hyväksyttävä. -Koska on tyttö. Tunsin taas sen pakahduttavan tunteen rinnassani. Mitä kaikkea minun pienillä tytöilläni onkaan edessään. Teki mieli tarttua seuraavaa vastaantulevaa miestä rintapielestä ja raivota, että Miksi minun pitää opettaa tytöilleni, että teihin ei saa kukaan koskea ilman lupaa? Miksi pojille ei tolkuteta, että te ette saa koskea toisiin ilman lupaa? Miksi Jari Sarasvuo kähmii nuorta naistoimittajaa autossa? Mikä teitä miehiä vaivaa?

Radiohaastattelu loppui ja minä keräsin tuskastuneita ajatuksiani. Raitiovaunu pysähtyi ja katselin ikkunasta, kuinka pysäkin penkillä makoili vatsallaan pieni vaaleanpunaiseen välikausihaalariin sonnustautunut tyttö. 4-vuotias, huoleton hymy huulillaan. Hän nojasi kädellään poskeen, vailla kiireen häivää. Vieressä isä oli kumartunut tytön puoleen ja viittoili tuskastuneena lähestyvää raitiovaunua kohti. Isä yritti saada tyttöä nousemaan jaloilleen, koska ihan juuri olisi noustava ratikkaan. -Ei onnistunut. Hetken aikaa samastuin isään. Sitten katselin penkillä pötköttävää kirkassilmäistä tyttöä, jonka tahto oli raudan luja. Hymy huulilla, tilanne hallussa. -Oo just noin, äläkä anna periks, ajattelin.

Mitä vapaus on?

Lapset ottivat varaslähdön pääsiäisen viettoon ja me jäimme miehen kanssa neljäksi päiväksi kotiin. Neljäksi. Kahdestaan. Merkittäköön tämä päivämäärä maailmankirjoihin. Kuluneen kuuden vuoden aikana olen ollut erossa lapsista yhden yön pätkiä. Seisoin aamulla ennen töihin lähtöä keittiössä ja katselin puuroa kauhovaa kuopusta. Kysyttiin, että hämmentääkö. Totesin, että vähän. Mielessäni ajattelin, että ei kyllä varmaan tule ikävä. Ei millään pahalla, sillä rakastan rakastan, mutta kyllä vaihtelu virkistää. Ja vapaus.

 

 

Olin töissä tunnin pidempään ja käväisin kaupungilla ostoksilla. Valitsin päivälliseksi ruoka-aineita, jotka saavat lapset päästelemään oksennusääniä: pinaattia ja fetaa. Söin päivällisen sohvalla klo 19 ja avasin karkkipussin.  Jos olisin kymmenen vuotta sitten kuullut, mitä 35-vuotias Liisa tekee vaihtaakseen vapaalle kahden lapsen äitinä, olisin todennäköisesti repinyt irti munasarjani.

 

Mutta nyt vapausrepäisyt jakoon: Mitä sinä tekisit lapsettomalla ajalla?

Teelusikasta asiaa

Hesarissa oli taannoin kolumni tuoreen äidin epävarmuudesta ja tarpeesta tulla hyväksytyksi. Kolumnisti oli pakannut vauvan valmissoseen muskariin mennessään pakasterasiaan, jotta muut äidit eivät olisi huomanneet, että kaupan sörsseleillä mennään. Kolumnia lukiessani totesin, että vauvan ruokailuasioiden pyörittely toimii varmaankin hyvänä kanavana sille ahdistukselle, jota pienen ihmiselämän hengissä pitämisen velvollisuus tuottaa. Kun vauva kasvaa, muuttuvat ahdistuksen aiheet toisenlaisiksi. Harvan kouluikäisen lapsen vanhemman pääagendana on lapsen syömisasioiden vatvominen.

 

Hesari kirjoitti myös tällä viikolla lasten ruokailusta. Espoossa muutama vanhempi on vaatinut, että lapsille täytyy tarjota margariinin sijaan luomuvoita. Terveysasiantuntija ihmettelee kovien rasvojen ihannointia. Päädyin tutkimaan espoolaisäidin vastinetta HS:n artikkeliin. Kirjoittaja on ilmeisesti ravinnosta kiinnostunut kampaaja, joka pyrkii kumoamaan THL:n erikoistutkijan tutkimuksiin pohjautuvia väitteitä. "Verensokerien tasapaino loistaa poissaololaan tarhapäivien jälkeen ja päiväkodista kotiudutaan vatsat kivusta pinkeinä." kirjoittaja summaa päiväkotiruoan vaikutukset.

Kaikki rakkaus laadukkaan ruoan rakastajille, itsekin olen sellainen, mutta onko nyt ihan oikeasti niin, että lapset kyllästetään päiväkodissa sokerilla, ja että rasvaton maito ja kasvirasvat pilaavat lapsen. Jos rypsiöljyn saaminen on lapsen ongelmien top 3:ssa, ovat asiat melko hyvin. Rypsiöljy!!! Kirjoittajan mukaan päiväkodissa tarjottavan kinkkukiusauksen syöminen edistää sairautta. Olisin kiinnostunut lukemaan tutkimuksen tästä aiheesta.

 

 

 

Täytyy myöntää, että päiväkotiruoka on minulle hyvin tuntematon alue. Olen nähnyt kaurapuurokattilan tarjoilukärryssä aamuisin. Ja mehukeittoakin ehkä. Aamupalan jälkeisien aterioiden sisällöstä olen täysin lapsilta saadun tiedon varassa. Ruoasta keskustelu kuuluu kotimatkan small talkiin. Välillä yllätyn siitä, että helsinkiläiset päiväkotilapset syövät sujuvasti etnistä ruokaa, josta ei 80-luvun lapsi ollut kuullutkaan. -Ja siihen se mielenkiintoni sitten lopahtaakin. Olen etupäässä kiinnostunut siitä, minkälaista ruokaa me kotona tarjoamme lapsillemme, koska syön sitä myös itse. Haluan, että ruoka maistuu hyvältä, siksi emme syö juurikaan valmisruokia. Tähän väliin erityiskiitos pinaattilettupaketeille ja nakeille. Tarvitsen teitä ajoittain, olette ihania.

 

Uskon, että se ruoka, jota päiväkodeissa tarjotaan, on monelle lapselle monipuolisin ravinto, mitä he viikon aikana saavat. Minun on kovin vaikeaa uskoa, että päiväkotiruoka aiheuttaisi lapsille terveyshaittoja, vaikka einestä voisi varmaankin olla vähemmän. First world problems. Margariini on lapsen helpompi levittää leivälle, siihen ei kuole. Sitä on sämpylän päällä ehkä teelusikallinen. Mutta siitäkin voi kai sitten ahdistua.

Meta-analyysi sinisen välikausitakin merkityksestä lapsen sukupuolen ilmentämisen kontekstissa

Empiirisen ja täysin subjektiivisesti kerätyn tutkimusaineistoni perusteella, olen muodostanut seuraavan käsitteen:

prinsessavaihe (engl. princess phase). 1. Tyypillisesti 3-5 -ikävuoden välille ajoittuva tyttölapsen kehityskausi, jonka aikana lapsi vaatii vaatetuksensa väriksi vaaleanpunaista.

2. Lapsi haluaa pukeutua ennen kaikkea hameisiin ja mekkoihin. Kimalle ja helman liehuvuus lasketaan eduksi. 3. Saattaa ilmetä myös kiinnostuksena keijuihin ja merenneitoihin.

Nostan käden pystyyn. -Minä olin se äiti, joka ajatteli, että ei aio ostaa lapselleen vaaleanpunaisia vaatteita. Joitakin vuosia myöhemmin tajusin, että lapsi on erillinen yksilö, eikä hänen tehtävänsä ole toimia minun vaatetmieltymysteni toteutuskanavana. Aloin ostaa lapselle vaatteita, jotka olivat omasta mielestäni rumia. Kaikki käy, kunhan se on pinkkiä, oli ohjenuorani. Totesin, että 35-vuotiaalla naisella ja alle kouluikäisellä lapsella on muutenkin hyvin erilainen estetiikan ja kauneuden taju, jostain kumman syystä. Opettelin hyväksymään tämän tosiasian ja jatkan opettelua edelleen.

Talven kynnyksellä kolusin internetin haalarikauppoja. Olin valinnut kirkkaan pinkin puvun, jota esittelin esikoiselle. -Ihan kiva, mutta voisiko se olla jonkun muun värinen? Niinku oranssi tai jotain. Olin hämmentynyt ja palasin internettiin. -Nytkö se vaihe jo loppui? Seuraavaksi hämmennyin oranssin värin asemasta sukupuolten pelikentällä. Menenkö tyttöjen vai poikien osastolle? Onko oranssi poikien väri?

Välikausitakin väriksi esikoinen toivoi sinistä, ja sellainen hankittiin. Julistan prinsessavaiheen päättyneeksi. Lapsi ei suostu pukeutumaan mekkoon tai hameeseen edes juhlapäivinä. Onneksi perheessä on vielä yksi nuorempi kruununperillinen, sillä jotenkin jo ehdin tottua siihen, että pinkinkin värin kohdalla pätee lähes kaikilla elämän osa-alueilla pätevä sääntö: Parempi överit kuin vajarit.

Kukkuluuruu!

Vanhemmuudesta ja lapsista höpiseminen on jäänyt viime kuukausina vähemmälle, kun olen suunnannut kirjalliset ambitioni toisaalle. Nyt on aivokapasiteetissa taas tilaa ja täällä sitä ollaan, lapsiperhe-elämän ytimessä -internetissä. 

Blogihiljaisuudesta huolimatta, olisi vaikka mitä ollut kommentoitavaa viime kuukausina. Mutta asiat olivat ja menivät, joten tyydyn lyhyesti toteamaan seuraavaa:

 

- Syntymäpäiväkutsuille osallistuvat 4 - 7-vuotiaat lapset eivät arvosta kotitekoisia, pieteetillä pusaamiani,leipomuksia. Eivät sitten millään tavalla. Moukkia, sanon minä. Ensivuonna ostan litran vaniljajäätelöä ja kaadan sen päälle pari pussia vaahtokarkkeja. Ja mahdollisesti tökin jälleen nakkeja meloninpuolikkaaseen, koska nakkisiili on nakkisiili.
-Ja tämä Äitien sota! Totaalinen antikliimaksi! Mitä helvetin sotaa se on, että äidit istuvat tsemppaamassa toisiaan??? Mitä sosiaalipornoa tämä on olevinaan?? Katsoin kaksi jaksoa ja kyllästyin odottamaan konflikteja. Enemmän vauva.fi henkeä peliin, sanon  minä.

Mutta mitä teille kuuluu? Onko siellä vielä ketään?

# Kalja-aiheinen lastenkirjallisuus

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä parempaa kirjallisuutta on tarjolla iltasatumateriaaliksi. Tämän totean nimimerkillä Maisa on lähtenyt lomalle liian monta kertaa. Yksi ajankohtaisia suosikkihahmojani on Uppo Nallen Laulava lintukoira. Laulava on yksinkertainen, itsekeskeinen ja hysteerinen. Sanalla sanoen mahtava. 

Jokin aika sitten tutustutin lapset Maija Poppaseen. Hänetkin olin jo ehtinyt unohtaa. Maija on turhamainen ja äkkiväärä, mutta samalla hänessä on jotakin selittämätöntä rakastettavaa taikaa. Hieno. Heinähatut ja Rito Räppääjät eivät tunnu oikein miltään.

Sitten tutustuin amiraali Kaljamahaan. Amiraali Kaljamaha on vuonna 1974 ilmestyneen  Herra Huu saa naapurin teoksen henkilöhahmo. Amiraali Kaljamaha juo jatkuvasti kaljaa, laulaa ja raivoaa ja juottaa ensikohtaamisella hämmentyneen Herra Huunkin humalaan. "Viimein amiraali ei jaksanut enää huutaa. Hän alkoi heräillä ja muisti juoneensa kaljaa tuon kääpiön kanssa. Hän tunsi itsensä nytkin janoiseksi. Hän ajatteli pullollista kylmää Vaarinkaljaa ja häntä heikotti. Mutta lattialla oli pelkkiä tyhjiä pulloja, ei edes vesikaravia näkynyt. Ei hän vettä juonut, mutta sen katseleminen antoi hänelle voimaa odottaa kaljaa. Niin paljon parempaa kuin vesi se oli." 

Herra Huu lähtee surullisen amiraali Kaljamahan kanssa etsimään amiraalin kadonnutta vaimoa, jotta amiraalin ei enää tarvitsisi juoda kaljaa. Sydänhän tässä sulaa 70-lukulaiselle lastenkirjallisuudelle.

#ilonpäivät

Lastenvaunujen syvimmästä olemuksesta

Kokoomuslaisen kansanedustajan Pia Kauman hyvin hämmentävä ulostulo sai pohtimaan lastenvaunujen syvintä olemusta. Kärryt tuntuvat herättävän myös muissa kansalaisissa paljon tunteita.  Niiden kautta voi profiloida itsensä kierrätystietoiseksi hyväksi ihmiseksi tai vaikkapa korkeamman profiilin Bugaboo porukkaan -Tämä kaikki tietenkin, jos ei satu olemaan toimeentulotukea saava maahanmuuttaja. Maahanmuuttaja ei näitä valintoja ilmeisesti saisi tehdä.

Lastenvaunuihin kulminoituu paljon samaa kuin vanhemmuuteen ylipäätään. Ennen vauvan tuloa kärryjä käydään ihmettelemässä vaunukaupassa. Luetaan tuskan hiki valuen vertailuja ja pähkäillään, mitä ihmettä milläkin erityisominaisuudella tekee. Mystinen ratasmaailma muuntuu vauvan syntymän jälkeen  arkipäiväksi, vähän niinkuin vanhemmuuskin. Vauvamaailma avautuu tuoreiden vanhempien eteen kaikessa omituisuudessaan ja yhtäkkiä rintapumput, suolaliuokset ja nenänniistokoneet saavat maailmassa paikan ja tarkoituksen. Heittoaisan funktion valkenee ja rattaiden senttileveyden  tuntee jokaisessa kivijalkakaupassa. Julkinen tila hahmottuu yhtäkkiä hissien ja ramppien kautta. Jotkut ottavat homman enemmän tosissaan kuin toiset. Osa omistautuu äitiyteen ja jatkuviin ratashifistelyihin toisten porhaltaessa vuodesta toiseen  vähän sinne päin ja samoilla retrovehkeillä. 

Oma elämäni lastenratasmaailmassa on päättymässä ja olen jälleen saavuttanut yhden vanhemmuuden virstanpyvään. Pia Kauman inspiroimana laitan vihdoin varaston perällä  käyttämättöminä pyörineet lastenrattaat myyntiin. Nostan kädet ilmaan ja sanon heipat pikkulapsivaiheelle. Kiitos 2009–2014!

Lapsi, joka laulaen tulee ja juosten menee

Jälleen eräs lapsuuden virstanpylväs saavutettu. -Esikoinen aloitti 5,5-vuotiaana ensimmäisen harrastuksensa. Muutaman kuukauden vauvamuskarikokeilua ei lasketa, sillä kyse oli lähinnä nuoren äidin etsikkoajasta paikoissa, joihin hänen ei vaan olisi kuulunut mennä. Olenko ainoa äiti, joka on rynnännyt ahdistuksissaan ulos kaatosateeseen asukastalon loruhetkestä? Olemme myös vauvauinti drop-outeja. 

Olemme siis olleet erittäin laiskoja järjestämään lapselle elämyksiä, joista meille lähetetään kotiin lasku. Nyt kuitenkin kaivoimme kuvettamme ja ilmoitimme esikoisen balettitunnille, kun lapsi tajusi sitä itse toistuvasti ehdottaa. Lapsi oli täpinöissään etukäteen viikkotolkulla ja hehkui intoa tunnilta kotiin päästyään. Ehkä tämä on vaivan ja rahan arvoista.

Mutta edelleen on yksi asia, jota en tässä lasten harrastustouhussa ymmärrä. Monet vanhemmat tuntuvat pitävän täysin itsestäänselvänä asiana, että lapsella täytyy olla sekä musiikki- että liikuntaharrastus. Tunnen kuuluvani sukupuuttoon kuolevaan vanhemmuuden alalajiin, joka sinnikkäästi sopertaa, että eihän lapsen täydy välttämättä mitään harrastaa. Jossakin vanhemmuuden lajipuun toisella äärilaidalla näyttää olevan menossa rodunjalostustapahtuma, jossa lapsen kaikkia ominaisuuksia täytyy pyrkiä kehittämään parhaalla mahdollisella tavalla, jotta jälkikasvu ei vaan jäisi paitsioon… Jostain.

Selventäkää tyhmälle. -Miksi lapsella täytyy olla sekä musiikki- että liikuntaharrastus?

Oodi nugeteille

Blogiani pitempään seuranneet tietävät, että touhotan mielelläni ruoasta. Ruokajutuille on blogissa oma tunnisteensakin. Hörhöilen mielelläni lasten synttäritarjoilujen parissa  ja pusaan piirakan aina kun ilmassa on pienikin juhlan poikanen. Heittäydyinpä ihan hipiksikin ja syötin kakkosvauvalle melkein pelkästään sormiruokia. Kotiäitivuosina leikkipuiston grillipäivänä itse tehdyille hampurilaispihveilleni naurettiin.

THL:n tutkija Heli Kuusipalo on päässyt viime päivinä otsikoihin ehdotuksellaan lasten ruokalistojen lopettamisesta ravintoloissa. Olenpa minäkin lasten ravintola-annoksista joskus paasannut. Mutta silloin oli kyllä kyse ihan vaan ravintolan vedätyksestä katteen parantamiseksi. THL:n Kuusipalo linjaa, että nakit ja nugetit ovat liian rasvaisia ja suolaisia, eikä lasten pitäisi niitä ravintoloissa syödä.

Sillä on väliä, mitä lapset suuhunsa laittavat, mutta onko sillä nyt kuitenkaan kovinkaan paljon väliä, mitä siellä ravintolan lasten ruokalistalla on? Viiden äitiysvuoteni aikana olen törmännyt vain muutamaan ravintolaan, jossa lapselle ei saisi tilattua puolikasta annosta tavallisesta ruokalistasta. Joten eikö se nyt ole ihan vaan meidän aikuisten vastuulla, mitä lapsille tilataan?

Ja toiseksi –Jos lapsi haluaa tilata ravintolassa nakit ja ranskalaiset, mitä ihmeen pahaa siinä on? Ravintolaan on mukava mennä syömään sitä ruokaa, jota tekee mieli ja joka maistuu hyvältä. Itse en ainakaan tee tilausta sen perusteella, mikä on vähärasvaista ja terveellistä. En siis tohdi vaatia sitä lapseltakaan. Nautin myös perheen kanssa ruokaillessani oman ravintola-annokseni mieluummin ilman lapsen jatkuvaa marinaa ruoan epäilyttävästä mausta ja järkyttävistä ainesosista. Nakit ja nugetit ovat parhaimmillaan all-win-situation. Kukaan tuskin luulee, että lapsen täysipainoinen ruokavalio muodostuisi yksinomaan prosessoiduista eineksistä.

Perusjorinat

Blogin pitäminen on vähän jäänyt paitsioon. Tähän voisi jaaritella sitä diipadaapaa, että täytyy pohtia, että mistä haluaa kirjoittaa ja kun välillä ei innosta ja mitä näitä jonninjoutavia jorinoita blogin lopettamisesta nyt on. Ei mennä siihen.

Arki alkoi virallisesti tällä viikolla, kun loput 3/4 perheestä lopetti lomailun. Arjen alkamista alleviivaa omalla panoksellaan 3-vuotiaan arjenaloittamiskiukkustressikarjumishuutouhmapiina, joka on epämieluisaa, mutta eiköhän tämä tästä syksyyn mennessä. 

Monesta asiasta voisi kirjoittaa. Ihmisten toinen toistaan värikkäämmistä suhteista lastensa isovanhempiin. Lasten harrastuksista, niiden kustannuksista ja siitä, kuinka lasten kasvaessa harrastusrumbasta tuntuu tulevan vanhempien pääasiallinen elämäntehtävä. Tai siitä, että olen tehnyt henkilökohtaisen lupauksen ruveta pitämään sellaista kakovaa oksennusääntä joka kerran, kun joku mainitsee sanan lähiruoka. Näistä teemoista enemmän myöhemmin.

Että tältä pohjalta elokuuhun.

#96 Laiskottelu

Lasten saamisen myötä mahdollisuus elää oman rytmin mukaan kapenee. Tavanomaisista asioista tulee yleellisyyttä. 

Lounaan jälkeen asetuin peiton alle lukemaan kirjaa. Alkoi väsyttää ja otin puolentoista tunnin päiväunet. Sitten jatkoin lueskelua.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#92 Säännöllinen liikunta, luoja paratkoon

En ole ikinä ollut liikunnallinen ihminen. Satunnaisesti innostun reippailemaan, mutta innostun uuvahtaa nopeasti. Ja nyt on elämässä niin paljon muuta menossa, että aikaakaan ei kamalasti ole. 

Mutta sitten löysin työmatkapyöräilyn! 10 kilometriä yhteen suuntaan 3–5 kertaa viikossa. Hieno tapa käynnistää päivä ja toimiva keino karistaa työajatukset päästä. Tunnen myös olevani ajankäytön supernainen.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#90 Verkkojen virittely

Kiittelin lastemme trampoliinilla* pomppimista valvonutta sukulaistyttöä rippijuhlissa ja kävimme ilahduttavan keskustelun. 

-Mä vahdin usein pienempiä lapsia, sukulaistyttö totesi. 

-Ootko sä ollut jossakin ihan palkallisena hoitajana? minä kysäisin. 

-En, mutta se olisi kyllä kivaa.

-Sä voisit tulla joskus meille lapsenvahdiksi.

-Joo!

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

*3-vuotiaan maailmassa kyseessä on rampotiili. Sekin ilahduttaa.

#75 Sama vene

Oltiin lasten kanssa reippailuhallissa, vai miksikä niitä sisäleikkipuistoja kutsutaankaan. Käsilaukussa mukaan kulki kurssikirja. 

Vuorottelimme kahvilataukoja miehen kanssa. Omalla vuorollani katselin ympäröiviä pöytiä ja siellä istuvia vanhempia. Yhdellä naisella oli läppärillä auki Excel, toisessa pöydässä nainen selaili monistepinoa, sivummalla miehellä oli pöydällä lähdekirjallisuutta ja hän näytti nakuttelevan tekstiä padilla. Tunsin sellaista rauhoittavaa yhteenkuuluvuudentunnetta.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#74 Klo 20.30

Se hetki, kun lapset ovat menneet nukkumaan.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#73 Fakta homma

3-vuotiaan rationaalinen suhtautuminen äitienpäiväkorttihaastatteluun naurattaa edelleen.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#63 Pala juustoa, joka katosi

Kun kotikeittiömme ruokalistalla on jokin uusi ruokalaji, asennoidun nykyään aina valmiiksi odottamaan lasten täysteilausta. -En maista. Yäk. En tykkää. Tuntuu välillä siltä, että lasten mielestä kotona tarjottava murkina on 90% luokatonta paskaa. 

Tänään ruoaksi oli pinaattipannukakkua. Mainitsin ohimennen paistavani kylkiäiseksi halloumia. -Mä voisin maistaa palasen, ilmoitti esikoinen. Maistoi, otti useamman haukun ja totesi maun hyväksi. 

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

Ja nyt ei kommenttiosioon kannata tulla lesoilemaan sillä, kuinka teidän 2-vuotiaan lempiruoka on sushi. 
-Minua ei kiinnosta, eikä lapsen sushin syöminen tee sinusta yhtään parempaa ihmistä.