Vesi on märkää ja muita elämän viisauksia

Haluatteko kuulla opettavaisen tarinan? - Tarinamme alkaa, kun teini-ikäinen Maaret Kallio matkustaa taksilla kotiin polvileikkauksesta. Leikkaushaavat ja koko jalan peittävä tuki harmittavat elovenatyttöä muistuttavaa Kalliota. Hän on huolissaan, että pojat eivät kiinnostu hänestä ruman jalkatuen vuoksi. Taksinkuljettaja toteaa tilannettaan surkuttelevalle Kalliolle, että jos poika ei kiinnostu Kalliosta, koska jalan arvet ovat ikävän näköisiä, ei poika ole suremisen arvoinen. Kallio ei osaa arvostaa jäyhän suomalaismiehen viisautta, vaan keskittyy oman ulkonäkönsä vatvomiseen. Sitten tarina saa tunteikkaan käänteen. Taksimiehen auttaessa Kalliota ulos taksin takapenkiltä, Kallio huomaa, että mieheltä puuttuu kolme sormea. Hän muistaa uudelleen taksimiehen aiemmat sanat. Hän ymmärtää, että kolmen sormen puutteesta huolimatta mies on rakastamisen arvoinen ja hänen kannustavat sanansa saavat aivan uudenlaista syvyyttä. Kallio ymmärtää, että ihminen voi rakastaa kehoaan ja itseään polvileikkauksen haavoista ja sormien puutteesta huolimatta. Ihan niin kuin meidän jokaisen naisenkin tulisi tehdä, sillä me kaikkihan olemme omalla tavallamme sormipuolia.

 

Tässä vaiheessa Maaret Kallion Lujasti lempeä-blogin päivitystä tuijotan epäuskoinen irvistys naamallani kännykkäni ruutua raitiovaunun penkillä istuen. Vilkuilen ympärilleni hämmentyneenä ja yritän koota ajatuksiani. Teksti on jaettu Facebookissa melkein 16000 kertaa. Minun pateettisuusmittarini viisari pyörii ylikuumentumispisteessä ympyrää. Blogitekstissään Kallio myös kertoo meille lukijoille, että jokainen nainen ja tyttö kantaa kehossaan riittämättömyyttä ja häpeää. Se täytyisi lopettaa ja olla itseään kohtaan lempeä. Minä haluaisin kysyä Maaretilta, onko kauas pitkä matka.

 

 

 

Vihaan Maaret Kallion viiden pennin latteuksia yhtä paljon, kuin keskiverto viher-vassari halveksii Matti Apusta. Minun on vaikeaa tavoittaa sitä lempeää viisautta, jota Kallio jakelee tekstistä toiseen: Jos hermostuttaa, ota rennommin. Jos soimaat itseäsi, ole armollisempi. Jos haluat hallita kaikkea, ei se ole tarpeellista. Kallio on kuin se sietämätön self-helppiin hurahtanut läheinen, joka silmät kirkkaina jakelee sisäiseen kasvuun liittyviä yleviä ohjeitaan. Hän on sietämätöntä seuraa.

 

Mutta mitä sanoo internet: Maaret Kallio -ihana vai kamala?

Hyvä tytöt!

Kun aloin odottaa esikoista, toivoin jonkin aikaa, että syntyvä lapsi olisi poika. En muista enää tarkalleen ajatuskulkuani tuolloin, mutta pojan äitiys tuntui varmaankin jotenkin suoraviivaisemmalta. Ehkä ajattelin, että äidin ja pojan välinen suhde on yksinkertaisempi. -Tiedä häntä. Oltuani kuusi vuotta äitinä tytölle, en osaa enää kuvitella muuta. Minun lapseni ovat tyttöjä ja se on hieno asia se. Olen myös ymmärtänyt, että äidin ja tyttären suhde ei tosiaankaan ole yksinkertainen. Tytön äitiys on hankalaa. Se pakottaa minut kohtaamaan oman tyttöyteni, ikävaihe kerrallaan. Ja välillä tulee se pakahduttavan ahdistava tunne, kun muistaa, että maailma ei ole ihan sama tytöille kuin pojille.

 

Kuuntelin torstaina työmatkalla radiosta, kuinka Jenni Pääskysaari kertoi tytöille kirjoittamastaan juuri ilmestyneestä kirjasta. Tyttö sinä olet... on 10 - 17-vuotiaille tytöille kirjoitettu kirja, jossa sanotaan kaikki ne asiat, jotka jokaisen tytön tulisi saada kuulla. Radiokeskustelussa puhuttiin pitkään tytön vartalosta ja siitä, kuinka varhain lähes jokainen tyttö kohtaa väkivaltaa. Rintsikoiden räpsäyttelyä, rintojen ja takapuolen puristelua ja kähmimistä. Tapahtumia, joista tehdään se vähän epämiellyttävältä tuntuva juttu, joka on vaan hyväksyttävä. -Koska on tyttö. Tunsin taas sen pakahduttavan tunteen rinnassani. Mitä kaikkea minun pienillä tytöilläni onkaan edessään. Teki mieli tarttua seuraavaa vastaantulevaa miestä rintapielestä ja raivota, että Miksi minun pitää opettaa tytöilleni, että teihin ei saa kukaan koskea ilman lupaa? Miksi pojille ei tolkuteta, että te ette saa koskea toisiin ilman lupaa? Miksi Jari Sarasvuo kähmii nuorta naistoimittajaa autossa? Mikä teitä miehiä vaivaa?

Radiohaastattelu loppui ja minä keräsin tuskastuneita ajatuksiani. Raitiovaunu pysähtyi ja katselin ikkunasta, kuinka pysäkin penkillä makoili vatsallaan pieni vaaleanpunaiseen välikausihaalariin sonnustautunut tyttö. 4-vuotias, huoleton hymy huulillaan. Hän nojasi kädellään poskeen, vailla kiireen häivää. Vieressä isä oli kumartunut tytön puoleen ja viittoili tuskastuneena lähestyvää raitiovaunua kohti. Isä yritti saada tyttöä nousemaan jaloilleen, koska ihan juuri olisi noustava ratikkaan. -Ei onnistunut. Hetken aikaa samastuin isään. Sitten katselin penkillä pötköttävää kirkassilmäistä tyttöä, jonka tahto oli raudan luja. Hymy huulilla, tilanne hallussa. -Oo just noin, äläkä anna periks, ajattelin.

Kukkuluuruu!

Vanhemmuudesta ja lapsista höpiseminen on jäänyt viime kuukausina vähemmälle, kun olen suunnannut kirjalliset ambitioni toisaalle. Nyt on aivokapasiteetissa taas tilaa ja täällä sitä ollaan, lapsiperhe-elämän ytimessä -internetissä. 

Blogihiljaisuudesta huolimatta, olisi vaikka mitä ollut kommentoitavaa viime kuukausina. Mutta asiat olivat ja menivät, joten tyydyn lyhyesti toteamaan seuraavaa:

 

- Syntymäpäiväkutsuille osallistuvat 4 - 7-vuotiaat lapset eivät arvosta kotitekoisia, pieteetillä pusaamiani,leipomuksia. Eivät sitten millään tavalla. Moukkia, sanon minä. Ensivuonna ostan litran vaniljajäätelöä ja kaadan sen päälle pari pussia vaahtokarkkeja. Ja mahdollisesti tökin jälleen nakkeja meloninpuolikkaaseen, koska nakkisiili on nakkisiili.
-Ja tämä Äitien sota! Totaalinen antikliimaksi! Mitä helvetin sotaa se on, että äidit istuvat tsemppaamassa toisiaan??? Mitä sosiaalipornoa tämä on olevinaan?? Katsoin kaksi jaksoa ja kyllästyin odottamaan konflikteja. Enemmän vauva.fi henkeä peliin, sanon  minä.

Mutta mitä teille kuuluu? Onko siellä vielä ketään?

Kuka kiusaa?

Päiväkodin vanhempainillassa tuli puhe kiusaamisesta. Ryhmään uutena lapsena tullut poika oli kertonut kotona, että toiset lapset kiusaavat. Epäselväksi jäi, niinkuin pienten lasten kanssa monesti, millä tavalla kiusaaminen tapahtui. Me vanhemmat pohdimme, että haluamme lastemme oppivan yhdessäoloa ja kaveruutta. Ketään ei saa kiusata. Lastenhoitaja huokaili ja pyöritteli päätään. Totesi, että lapset tuntuvat nykyään nimittävän mitä erilaisimpia asioita kiusaamiseksi. Jos toinen ei toimi leikissä toivotulla tavalla, hän kiusaa. Jos toinen ei suostu luovuttamaan kädessään olevaa leluaan, hän kiusaa. Narsistinen loukkaus tuntuu muuttuneen lasten maailmassa tilanteeksi, johon aikuisten tulisi puuttua. Me puhumme paljon kiusaamisesta, mutta olemmeko me unohtaneet puhua lasten kanssa siitä, mitä sanalla oikeastaan tarkoitetaan.

Muutamaa viikkoa myöhemmin satuin tilaisuuteen, jossa istui puoli salillista erityisopettajia. Kiusaaminen nousi taas puheeksi. Sitä vaadittiin loppumaan ja esitettiin, että opettajien tulisi heti lukukauden aluksi tehdä oppilaille selväksi, että kiusaamista ei tässä koulussa sallita. Erityisopettajien rypistyvät otsat olisi pystynyt aistimaan silmätkin ummessa. Käytiin pitkä sananvaihto nuoruuden perusolemuksesta ja opettajan mahdollisuuksista todistaa kiusaamistilanteita. Jokaiseen tönäisyyn ei voi puuttua. Joka paikassa ei voi olla paikalla. Tilanteiden hienovaraiset nyanssit ovat piilotettuja merkityksiä täynnä. Ja jälleen yksi lasten kanssa työskentelevä ammattilainen toivoi, ettei aina ensimmäisenä alettaisi nostaa metakkaa kiusaamisesta. Hänen mielestään joskus olisi järkevämpää keskittyä siihen, miten lapset oppisivat tulemaan keskenään paremmin toimeen. Kollegat nyökyttelivät.

Kiusaamisesta on tullut lööppien ja nettikampanjoiden aihe, ja ihan hyvä niin. Kiusaaminen on kamalaa, raivostuttavaa, surullista ja ihmisten elämiä hyvin perinpohjaisesti traumatisoivaa. Toisaalta näyttää siltä, että lapset, ja ehkä aikuisetkin, ovat saattaneet kadottaa käsitteen perimmäisen sisällön. Kun katselin facebookista #kutsumua kampanjan valokuvia, mietin useasti, että onkohan tuota ihmistä oikeasti kiusattu. Onko itsekkääksi kusipääksi haukuttu ihminen julman kohtelun uhri, vai onkohan hän käyttäytynyt itsekkäästi ja kusipäisesti? Onko subjektiivinen kokemus ainoa määre kiusaamiselle? -Totta kai niitä ihan oikeita kiusaamisen uhriksi joutuneitakin oli, älkää ymmärtäkö väärin. Välillä vain tuntui siltä, että kiusatun roolin ottaminen #kutsumua kuvissa toimi välineenä toisten hyväksynnän haalimiselle. Narsismia. Anu Silfverberg kirjoitti myös aiheesta hyvän kolumnin. 

Mutta vaikea aihehan tämä on. 

Lastenvaunujen syvimmästä olemuksesta

Kokoomuslaisen kansanedustajan Pia Kauman hyvin hämmentävä ulostulo sai pohtimaan lastenvaunujen syvintä olemusta. Kärryt tuntuvat herättävän myös muissa kansalaisissa paljon tunteita.  Niiden kautta voi profiloida itsensä kierrätystietoiseksi hyväksi ihmiseksi tai vaikkapa korkeamman profiilin Bugaboo porukkaan -Tämä kaikki tietenkin, jos ei satu olemaan toimeentulotukea saava maahanmuuttaja. Maahanmuuttaja ei näitä valintoja ilmeisesti saisi tehdä.

Lastenvaunuihin kulminoituu paljon samaa kuin vanhemmuuteen ylipäätään. Ennen vauvan tuloa kärryjä käydään ihmettelemässä vaunukaupassa. Luetaan tuskan hiki valuen vertailuja ja pähkäillään, mitä ihmettä milläkin erityisominaisuudella tekee. Mystinen ratasmaailma muuntuu vauvan syntymän jälkeen  arkipäiväksi, vähän niinkuin vanhemmuuskin. Vauvamaailma avautuu tuoreiden vanhempien eteen kaikessa omituisuudessaan ja yhtäkkiä rintapumput, suolaliuokset ja nenänniistokoneet saavat maailmassa paikan ja tarkoituksen. Heittoaisan funktion valkenee ja rattaiden senttileveyden  tuntee jokaisessa kivijalkakaupassa. Julkinen tila hahmottuu yhtäkkiä hissien ja ramppien kautta. Jotkut ottavat homman enemmän tosissaan kuin toiset. Osa omistautuu äitiyteen ja jatkuviin ratashifistelyihin toisten porhaltaessa vuodesta toiseen  vähän sinne päin ja samoilla retrovehkeillä. 

Oma elämäni lastenratasmaailmassa on päättymässä ja olen jälleen saavuttanut yhden vanhemmuuden virstanpyvään. Pia Kauman inspiroimana laitan vihdoin varaston perällä  käyttämättöminä pyörineet lastenrattaat myyntiin. Nostan kädet ilmaan ja sanon heipat pikkulapsivaiheelle. Kiitos 2009–2014!

Apu onnettomuuteen

No niin. Kesäloma tuli ja meni ja blogi sai pienen hengähdystauon siinä samalla. Sadan päivän onnellisuuden jälkeen ei ollut oikein mitään sanottavaa. Tänä aamuna asia palautui taas mieleen, kun mummo kaatui raitiovaunukiskoille. -Mutta siitä lisää hieman myöhemmin.

Onnellisuushaasteen aikana totesin, että monesta pienestä asiasta voi olla onnellinen. Lyhyitä hetkiä, pieniä iloja ja niin edelleen. Onnea voi ostaa hetkeksi, mutta tuskinpa siitä pitempiaikaiseksi onneksi kuitenkaan riittää. Onnea on hyvä tuntea pienemmistä asioista, jos isommat asiat ovat kunnossa. Jos elää huonossa parisuhteessa tai työpaikassa on kamalaa, voi kukaan tuskin olla täysin onnellinen. Eniten kuitenkin mietin sitä, että onni koostuu merkityksellisyyden tunteesta. Onni on sitä, että omilla tekemisillä on myös muille jokin merkitys ja että kuuluu johonkin yhteisöön, jossa oma olemassaolo huomioidaan. Onni on sitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka auttavat tarpeen tullen. On myös muistaakseni tutkittu, että ihmiset, jotka tekevät vapaaehtoistyötä, ovat keskivertoa onnellisempia. Toisten auttamisesta ei siis ilmeisesti ole suuria haittavaikutuksia. 

Pari vuotta sitten ihmiset vetivät urakalla herneitä nenään Sauli Niinistön Ihan tavallisia asioita kampanjasta. Aikuisia kehoitettiin antamaan lapsille aikaa ja tekemään yhdessä asioita, ja se oli monen mielestä ihan asiatonta. Minä ihmettelin, miten vastenmielisenä niin suuri joukko ihmisiä koki sen, että voisi itse tehdä jotakin lasten ja nuorten kasvun tukemiseksi. Toimimaan penättiin yhteiskuntaa, koska sehän niitä syrjäytyneitä auttaa -eivät tavalliset ihmiset tavallisilla välittämisen teoillaan. 

Tuota vastuun vyöryttämistä jollekin muulle pohdin taas tänä aamuna. Seisoin Pasilassa odottamassa raitiovaunua, joka ei koskaan tullut. Kadunpätkällä oli käynnissä rakennustyömaa ja asfaltti oli kaivettu pois syvältä kiskojen alta. Raitiovaunupysäkin lähistölle pysähtyi väliaikaislinjan bussi johon ihmiset kipusivat hypäten ensin pysäkkikorokkeelta puolen metrin pudotuksen kiskojen sekaan sorapohjalle ja loikkivat sitten raiteiden yli autotielle ja sisään bussiin. Noustessani bussiin kuulin heikon vaikerruksen ja näin yhdeksääkymmentä käyvän mummon makaavan selällään kiskojen välissä bussin keskiovien kohdalla. Mummo oli kompastunut jäätyään bussista pois. Hänen kanssaan samalla pysäkillä jäänyt nainen yritti nostaa mummoa pystyyn, muttei onnistunut. Hyppäsin ulos bussista ja tartuin mummon toiseen kainaloon. Nostimme rouvan pystyyn ja rauhoittelimme. Hetken pohdimme, miten saisimme vanhuksen ylös kiskomontusta. Minä nostin rouvaa vyötäröltä ja toinen nainen kiskoi mummoa ylös tasanteelle. Talutimme hänet penkille istumaan ja minä juoksin takaisin bussiin. 

Astuessani takaisin bussiin panin ensimmäistä kertaa merkille bussin muut matkustajat: kourallinen keski-ikäisiä naisia ja siinä koko mummonnostotapahtuman aitiopaikalla kaksi ihan tavallista suomalaista keski-ikäistä miestä, jotka olisivat nostaneet piskuisen mummon ylös montusta sen suuremmitta vaivoitta. Mutta kukaan muista matkustajista ei tehnyt mitään mummon auttamiseksi. Teki mieli huutaa, että mitä vittua te oikein ajattelette. En huutanut. Menin takapenkkiin istumaan ja kiehuin raivosta. Mietin sitä näkövammaista miestä, joka pahoinpideltiin bussissa, eikä kukaan auttanut. Mietin niitä aikuisia, jotka SOS-lapsikylän tuottamalla videolla kuuntelivat pulassa olevien lasten puhelinkeskusteluita tekemättä mitän. Mietin sitä, että miksi ihmiset eivät uskalla tai halua auttaa toisiaan.

Tähän tekstiin en halua keksiä mitään ylevää lopetuslatteutta. Totean vaan, että autetaan toisiamme. Siitä tulee hyvä mieli ja joku saattaa tulla onnelliseksi.

#94 Onnelliset sattumat

Odottelin bussia palaveriin ja muistelin vuoden takaista aikaa. Silloin ahdisti. Sitten sattumat johtivat minut uuteen työhön. Juuri oikeaan aikaan, juuri oikeaan paikkaan. -Vaikken itse sitä suunnitellutkaan. Istuin bussiin ja tunsin helpotusta ja kiitollisuutta. Uskoni intuitioon vahvistuu, mitä vanhemmaksi tulen.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#71 Knoppitieto

Päivän sana on drapetomania, eli orjien karkailusyndrooma. Täytyi elää 34 vuotta oppiakseni, että orjien karkailutaipumukselle on Amerikassa 1850-luvulla muodostettu oma tautiluokituksensa. Kamala juttu itsessään, mutta minä innostun näistä oudoista tiedonjyvistä.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#69 Leikkivä lapsi

Matkalla kotiin vaaliuurnilta vastaan käveli kaksi tyttöä, ehkä 3–4-luokkalaisia. Molemmilla oli sylissään vauvanuket, joita he näyttivät ulkoiluttavan. Ihanaa, että vähän isommatkin lapset vielä leikkivät, ajattelin. Nykyään lapset tuntuvat häpeävän leikkejä yhä varhaisemmin. 

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#56 Kuminen armo

Ja kyynaamailun jälkeen palatkaamme takaisin onnellisuuden äärelle. Nami nami. Paitsi kyllä tauko teki hyvää.

Muutama päivä sitten tuskailin hidastuvaa aineenvaihduntaa, joka on kerännyt vyötärölle ja reisiin muutaman lisäkilon ja liian tiukat pillifarkut muistuttavat taukoamatta tästä tosiasiasta. -Ja se on kuulkaa masentavaa se. 

Koska laihduttaminen on hidasta puuhaa, on suupielet käännettävä ylös muilla keinoin. Ostin siis housut, joissa on joustava vyötärö. Autuutta. Liikakilot eivät tunnu enää missään. Ymmi Hinaajan viitoittama tyyli tuntuu minusta tänä keväänä hyvin ajankohtaiselta.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

7/7 Ei oikeastaan mikään, melkein.

Vitutusviikon finaali osui äitienpäivälle. Aamu alkoi mukavasti mieleisillä lahjuksilla ja maittavalla aamupalalla. Mies vaali perinteitä ja oli käynyt varastamassa kukan naapurin tontilta. Kiharsin tukkaa ja vedin päälle leopardimekon. Ravintolassa tarjoilija oli erittäin höveli kuohuviinitarjoilussaan ja ruoka oli juuri sitä mitä tilattiin. Sähköpostitse sain kehuja ilmaisuilla Mahtavaa! Kiitettävä arvosana! ja Hienoa! Huono päivä kärvistelyyn siis.

Paitsi että tunsin jälleen kerran aavistuksia siitä yleisestä sosiaalisen median minussa aiheuttamasta ahdistuksesta: Mikä on yksityistä ja mikä yleistä? Pysähdyn usein miettimään, miksi nykyään monelle ihmiselle vasta yksityisten asioiden jakaminen julkisesti, tuntuu tekevän niistä merkityksellisiä. Välillä vituttaa se, kun ihmiset eivät pidä asioitaan omana tietonaan ja arvosta sitä yksityisyyttä. Mutta se on sitten pidempi pohdinta se.

Asiaankuuluvasti tajusin tämän blogin viettävän tänään 4-vuotista syntymäpäiväänsä. Kaikki tämä yksityisen jakaminen on yllättänyt minut. Vauvavuoden koomasta heräämisen myötä aivojumpaksi tarkoitettu blogi on muodostunut minulle tavaksi. Olen ilahduttanut ja närkästyttänyt ihmisiä jutuillani yli viidensadan tekstin verran, enkä varmaan osaisi ihan kokonaan lopettaakaan. Kiitti, kun olette roikkuneet mukana!

6/7 Aineenvaihdunta

Vituttaa, että 34-vuotiaana ei voi enää herkutella totuttuun tapaan, ilman että paino nousee.

-Koska eniten vituttaa kaikki.

5/7 Sosiaalidemokraattisen puolueen tila

Antti Rinne!!?!! -Mitä vittua? Ay-liikkeen valtaa kasvatettava ja valtion tukemaa teollisuutta lisää. Terveisiä sinne Kekkoselle ja 1960-luvulle.

-Koska eniten vituttaa kaikki.

4/7 Ihmiset, jotka löytävät design tuotteita roskalavoilta

Kolmekymmentäneljävuotisen eloni aikana en ole löytänyt roskalavalta mitään käyttökelpoista. -En mummon ullakolta tai mökin varastostakaan. 

-Koska eniten vituttaa kaikki.

3/7 Urpot rullaportaissa

Rullaportaissa seisotaan oikealla puolella ja vasemmalla liikutaan reippaasti. Mikä vittu siinä on niin vaikeaa ymmärtää?

-Koska eniten vituttaa kaikki.

2/7 Asiat, joita et tajunnut tilaavasi perustaessasi lapsiperhettä

Puhelu päiväkodista, joka alkaa sanoilla "Kun meillähän on ollut tämä täiepidemia" ei tuo mukanaan iloisia uutisia. Aargh.

-Koska eniten vituttaa kaikki.

1/7 Työssäkäynti

Neljän päivän vapaiden jälkeen työmotivaatio on todella hukassa ja toukokuisessa räntäsateessa rämpiminen tuntui alleviivaavan aamun tunnelmia. Pyörittyäni töissä ympäri konttoria tunnin verran, poikkesin vessaan. Ripsiväriä löytyi reilusti kulmakarvojen ja poskien tuntumasta, eikä kukaan ollut viitsinyt kertoa minulle asiasta.

-Koska eniten vituttaa kaikki.

#48 Sininen sarvikuono

Piinallisen  allergikkopäivän pelastus.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#44 Tarjous, josta ei voi kieltäytyä

Töissä oli ensin kiire ja sitten istuin pitkästyttävässä ja turhassa kokouksessa 1,5 tuntia. Päässä tuntui tunkkaiselta ja lounaskin jäi väliin. Kotona makasin lattialla ja tuijotin apaattisena ulos ikkunasta. Hävitessäni muistipeliä 3- ja 5-vuotiaille, kehitin päässäni pakkomielteen Mignon munista. En saanut niitä pääsiäisenä yhtäkään. 

Mies lähti kauppaan ja minä odotin malttamattomana. Auto palasi pihaan ja minä kuikuilin  kauppakasseja. -Ei kuulemma ollut Mignoneita myynnissä. Mies horisi jotakin, että aika on ajanut ohi Mignoneista. Älä höpötä, vastasin. Lähdin epätoivoissani tarkastamaan toisen lähikaupan. Pääsiäistuotteiden poistohyllyn edessä tunsin rauhan laskeutuvan sydämeen. Poikkesin myös siiderihyllyllä.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#33 Jaettu ihmisviha

Kun tuskastuttaa ja tekisi mieli huutaa, tuntuu heti paljon mukavammalta, kun tajuaa että on lähellä ihminen, jolla on ihan yhtä lyhyt pinna tiettyjen ihmistyyppien suhteen.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.