tiistai 31. elokuuta 2010

Muutama askel tuulipukua kohti

Olen huolestunut. Kun aloitin äitiysloman, vannoin ettei minusta ikinä tule kotiäitiä jonka arkiunivormu on tuulipuku. Äidiksi tulo kun ei mielestäni tarkota sitä, että pitäisi vaihtaa kokonaan tyyliä. Minä en ole koskaan ollut tuulipukuihminen. Verkkareissa poistun kotoa vain kävelylenkille, lähikauppaan tai Makuuniin. Olen kuitenkin viime viikkoina hämmentyneenä joutunut myöntämään, että ajatusmaailmani on muuttumassa. Hyvän tuulitakin hankinta ei enää tunnu yhtään hullummalta ajatukselta. Tyhmemmältä tuntuisi värjötellä puistossa tyylikkäänä platform nilkkureissa ja ohuessa villakangastakissa.

Tänä syksynä vaatehaaveiluni kohdistuvatkin lähinnä ulkoiluvaatteisiin ja lämpökerrastoihin. Ajatus laamanvillaisesta lämpökerrastosta saa kasvoilleni autuaan hymyn. Olen selaillut Partioaitan nettisivuja ja valinnut itselleni tulevaksi talveksi takuulämpimät kengät. Erilaisia käsinevaihtoehtoja on vielä pohdittava.


Koska rahaa vaatteisiin on käytössä rajallinen määrä, ihan kaikkea haluamaansa ei voi ostaa. Olen käynyt Ziossa ihailemassa ihania korkonilkkureita ja Stockmannilla kauniita villakangastakkeja, mutta todennut heti perään että en voisi niitä suurimpana osana päivistä käyttää. Ihan vain siksi, että en halua olla huolissani siitä että likaan hienon takkini istumalla se päällä hiekassa. Tuntuu järkevämmältä panostaa mieluisiin ja puistokelpoisiin ulkoiluvaatteisiin, joita oikeasti käyttää päivittäin.

Ulkoiluvaatteiden ei tietenkään täydy olla rumia. Maltillisella korolla varustetut Vagabondin Piura nilkkurit ovat pyörineet päässäni viime päivät. Ne sopisivat hyvin syksyisen parkatakin kanssa. Ne ovat tarpeeksi järkevät, mutta kuitenkin monikäyttöiset. Tänään lähden niitä sovittamaan. Täytyy myös käydä hypistelemässä laamapaitoja. Ne ovat niin ihanan pehmeitä.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Uusi elämä

Minä olen niitä ihmisiä, jotka tuntevat tarpeen uudistaa elämänsä aina syksyisin. Haluaisin ruveta elämään sitä elämää, joka olisi minusta hienoa. Lukisin paljon kirjoja, kävisin välillä harrastamassa liikuntaa. Korjaisin aina likaiset astiat heti tiskikoneeseen ja kotona olisi siistiä. Minä laittaisin joka päivä kekseliästä ja hyvää ruokaa ja puuhastelisin kaikenlaisia käsitöitä. Aamulla laittaisin meikkiä ja olisin huolitellun näköinen.

Tosielämässä kirjoja tulee luettua vähän. Lähinnä kesäisin ja jouluisin, koska muulloin olen iltaisin niin väsynyt että on mukavampaa maata sohvalla ja tuijottaa televisiota. Minä olen laiska siivoamaan ja kerään mieluummin likaiset astiat vuoreksi tiskikoneen viereen. Meille ei voi tulla yllätysvieraita koska koti on yleensä täydessä kaaostilassa, jossa askeleitaan täytyy oikeasti varoa. Minä en jaksa siivota jälkiäni ja olen laiska liikkumaan. Töistä poisjäätyäni olen meikannut oikeastaan vain juhlimaan lähtiessä. Muulloin se tuntuu yhdentekevältä.

En oikeastaan tiedä, haluaisinko ruveta ihan oikeasti elämään kiiltokuvaelämääni. Olen sitä mieltä, että kaikenlaiset suorittajat ja siisteysintoilijat ovat pohjimmiltaan ahdistuneita ihmisiä, jotka eivät osaa relata. En halua sellaiseksi. Tyydyn siis hetkiin, joiden aikana tunnen eläväni elämää jota kutsun strömssööksi. Ihan vaan siksi, että Strömssö on mahtava ohjelma ja siellä kaikki on ihanaa.

Viime viikkoina on ollut strömssöhetkiä. Olen käynyt uimahallissa harrastamassa liikuntaa. Olen ottanut talteen ruokaohjelmissa tehtyjä reseptejä ja kokkaillut niitä päivälliseksi. Olen lukenut enemmän viikonloppuisin. Olen jopa kutonut itselleni villapipon talveksi. Olen yrittänyt pitää keittiötäkin vähän siistimpänä.

Nyt istun tietokoneen ääressä pyjamahousut jalassa. Hiukset ovat rasvaiset enkä ole käynyt tänään suihkussa. Paistan uunissa ranskanperunoita ja kalapuikkoja. Päädyn varmaankin katsomaan BBtä, vaikka koko ohjelma lähinnä pitkästyttää. Tänään ei vaan jaksa muuta. Ei niin strömssöötä, mutta ihan mukavaa kuitenkin.

perjantai 27. elokuuta 2010

Pienen vatsan piilotus

Joskus vaatteisiin jumittuu. Minä olen jumittanut tämän viikon pillifarkuissa ja Gina Tricotin collegessa. Kerran yritin lähteä ulos tyköistuvammassa paidassa, mutta piti vielä eteisessä kengät jalassa vaihtaa takaisin tuttuun collegeen. Kaiken sisälleen kätkevä jättipaita tuntuu turvalliselta silloin, kun haluaa piilottaa vartalonsa muiden katseilta. Raskaana ollessa vartalo nimittäin kerää paljon huomiota. Siitä pitää keskustella lähes päivittäin.


Tämä kaikki on varmaan ihan normaalia. Raskaus on jännittävä asia ja puistopiireissä se on melko itsestäänselvä yhteinen nimittäjä useimpien naisten kesken. Minä en kuitenkaan jaksaisi puhua raskaudesta jatkuvasti. En jaksa kertailla pahoinvointeja ja vessassa ravaamisia. Minusta raskaana oleminen on suurimmalta osin tylsää ja epämukavaa. Minua ärsyttää myös se, että raskaana olevan ihmisen vartalon muotoa voidaan kommentoida melko vapaasti. Minun kohdallani se tarkoittaa lähinnä vatsan pienen koon päivittelyä. "Eihän susta huomaa ollenkaan!" "Miten toi vatsa voi olla noin pieni?" Mitäpä siihen sitten vastaa. "Miksi sulla on tuollainen nenä?" -Sille ei vaan voi mitään.

Kääpiötä odottaessani vatsani kokoa ihmeteltiin vielä loppuraskaudessakin. Minusta se oli ihan tarpeeksi iso. En pystynyt nukkumaan vatsan kanssa, vatsa tuntui repeävän kävellessä ja selkään sattui. Väistämättä kuitenkin heräsi epäilys, täytyisikö vatsan kuitenkin olla normaalisti isompi. Onko jotain vialla? Nyt toisella kerralla tiedän että ei ole. Toistaiseksi on kuitenkin mukavampaa verhoutua kaapuvaatteisiin. Samalla peittyvät ne normivatsamakkaratkin.


keskiviikko 25. elokuuta 2010

Uuden sesongin tärkeimmät kamat

Kesä kääntyi muutamassa päivässä syksyksi ja kääpiö täytyi pukea välikausiasuun. Totesin tyytyväisenä, että myös minä olen tällä kertaa varautunut muuttuneisiin sääoloihin. Keväällä seisoin sateessa kangastakissa ja tennarit jalassa. En enää. Vuosia sitten hankitut Hai saappaat sekä keväällä hankittu sadetakki saavat sadeilman vaikuttamaan melko yhdentekevältä. Ulkoilu on puhtaasti välineurheilua. En myöskään löydä sisäistä kerhotätiäni, jonka avulla keksisin viihdykettä sisätiloissa kokoaiseksi sadepäiväksi ulospääsyä vaativalle kääpiölle. On yksinkertaisesti helpompaa lähteä ulkoilemaan.



Sadepäivänä oman ulkonäön suhteen ei voi olla turhan kriittinen. Sadetakin huppu päässä kaikki näyttävät yhtä tyhmiltä. Sadepäivän ulkoilun jälkeen tuntuu myös ihanalta tulla sisään ja kuoriutua pois märistä vaatteista. Sitten voi mennä päiväunien aikaan peiton alle lukemaan naistenlehtiä.

maanantai 23. elokuuta 2010

Tunteet pinnassa

Raskaana ollessani olen tajunnut, kuinka alkukantainen ihminen pohjimmiltaan on. Raskaus virittää kehon valmiuteen, jossa sen ei minun tavallisessa kantakaupunkilaiselämässäni täydy olla. Oletteko tienneet että hajuaisti voi terästyä?

Minä haistan kahvilassa metrien päässä syötävät perunalastut ja voin pahoin. Haistan raitiovaunussa käytävän toisella puolella istuvan naisen pahanhajuisen käsivoiteen ja pitelen koko matkan nenästäni kiinni. Kaupunki on täynnä hajuja, joita ei normaalisti ole minulle olemassa. Tälle terästäytymiselle on varmasti ollut tarvetta joskus keskiajalla, kun elintarvikehygienia on ollut olematonta. Evoluutio ei kuitenkaan ole karsinut tätä ominaisuutta pois vuosisatojen saatossa. Minä olen sitä mieltä että haistan nyt ihan liikaa.

Vaivaannuttavinta on kuitenkin jatkuva vetistely. Kliseisesti raskaana olevat naiset kuvataan milloin mistäkin itkuun purskahteleviksi hermoraunioiksi, joiden kanssa eläminen on silkkaa helvettiä. En täysin allekirjoita tuota kliseetä. Olen myös sitä mieltä, että naiset välillä käyttävät raskaanaoloaan hyvänä tekosyynä räyhätä milloin mistäkin.

Itkuherkkyys on kuitenkin asia, jolle ei vaan voi mitään. Ilmeisesti tunneherkkyden tarkoituksena on varmistaa naisen kiintyminen uuteen tulokkaaseen, jotta suostuisi pitämään sitä hengissä. On kuitenkin hämmentävää, miten hormoonit saavat aikaan ihan aidoilta tuntuvia tunteita.

Olen viime kuukausina tirautellut vähän mille sattuu. Moni ei uskoisi, että Rasmuksen ffffalling video on oikeasti tosi koskettava. Videossa pissisystävykset riehuvat kaupungilla ja näyttävät persettä vähän kaikelle. Minä istun tv:n edessä ja kyynelehdin murrosiän vaikeudelle.

Muutama viikko sitten oli itkettävä elokuvissa, kun keskinkertaisen elokuvan raitistunut alkoholisti ei saanutkaan elokuvan lopuksi sitä nuorta ja kaunista naista, jota niin kovasti rakasti. On varmasti niin vaikeaa kun on alkoholisti, minä nyyhkytin. Maitotölkin kylkeen painettu runo saa kyyneleet valumaan aamiaispöydässä. Jopa Joel Hallikaisen haastattelu poissaolevasta isästä muuttuu tunteitanostattavaksi kokemukseksi. Normaalisti Joel Hallikaista pitäisi vain vihata.

Mutta se maitotölkin runo on ihan oikeasti kaunis.

Kun itseäni en yöstä erottanut,
jo tunsin sinut minussa.
Nyt kun aamu ympäröi meidät
varjelen sinua, valoa varjossani.

Eikö olekin?

perjantai 20. elokuuta 2010

Alkoholittomana kiitos!

Raskaana ollessa ei voi juuri ryypiskellä, koska se ei ilmeisesti ole hyväksi vauvalle. Vähän saa välillä ottaa. Harmillista kuitenkin on se, että ihmiskeho on suunniteltu hämmentävän hyvin. Se nimittäin vaistonvaraisesti hylkii aineita, jotka eivät ole sille hyväksi. Näin käy jos yrittää juoda alkoholia raskaana ollessaan. Se ei vaan maistu hyvältä. On siis keksittävä jotakin muuta juotavaa.

Kun on viimeiset 15 vuotta käyttänyt alkoholia enemmän tai vähemmän säännöllisesti, on siitä muodostunut melko syvään juurtunut tapa. Alkoholia juodaan kun tavataan ystäviä, kun syödään hyvin, kun vietetään viikonloppua, kun vituttaa, kun on jotakin juhlistettavaa. Aika usein siis. Kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi, oli hämmentävää todeta että raskaudesta oli tulossa pisin raitis jakso sitten yläasteen. Melkein vuosi. Se on pitkä aika se.



Olen toisen raskauden myötä löytänyt uudelleen kauppojen alkoholittomien juomien hyllyt. Muutama vuosi sitten en edes tiennyt että sellaisia on olemassa. Minulla on nyt alkoholiton lempiolut ja muutama siiderimerkki joita suosin. Iloisin yllätys pitkään aikaan oli kuitenkin alkoholiton kuohuviini, josta sain vihiä viikko sitten. Sanapari alkoholiton viini on tuntunut lähinnä huonolta vitsiltä. Alkoholiton kuohuviini ei kuitenkaan ollut yhtään pahaa. Se oli jopa hyvää! Hääpäivän vietto selvin päin ei tuntunut yhtään niin tylsältä tämän pullon korkkaamisen jälkeen.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Mauton lapsi

Olen äitiyden myötä joutunut tilanteisiin, joissa en koskaan ajatellut olevani. Olen imenyt tyttäreni nenästä räkää letkun avulla. Olen tahrinut käteni kakkaan useasti. Olen jopa osallistunut vauvojen lorutuokioon. Olen nyt myös ostanut muoviset feikki Crocsit. Onneksi ne ovat kokoa 23.

Minä inhoan Crocseja. Ne ovat minusta rumia, eivätkä oikein sovi mihinkään asukokonaisuuteen. Näkemäni perusteella kuulun Suomessa vähemmistöön. Ne ovat varmaankin todella mukavat jalassa, mutta minä en ole niitä ikinä kokeillut. Kääpiö tuntuu kävelevän niissä ihan mielellään. Hän ei tosin vielä pysty ilmaisemaan, ovatko lipokkaat hänenkin mielestään sietämättömän rumat. Siihen asti hän joutuu tepastelemaan niissä, tosin vain uimahallissa. Paljain jaloin kääpiö katuilee taukoamatta.


Täysin muovisten ja uimahalliin sopivien kenkien metsästäminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Käytyämme läpi Prisma, City Market, Stockmann, Tarjoustalo ja kasa urheilukauppoja, oli olo hämmentynyt. Muovisia kenkiä ei taida olla enää olemassa. Muistelimme Stadiumin myyjän kanssa kultaista 80-lukua, kun läpinäkyvästä neonvärisestä muovista valmistetut remmisandaalit olivat kova sana. Ne ajat ovat valitettavasti ohi. On vain Crocseja.

Kun vihdoin löysin Din Skosta kääpiön kokoiset feikkicrocsit, ei makuasioilla ollut enää väliä. Pienen ärtymyksen vallitessa pulitin muovipaloista 15 euroa ja päätin 2 viikkoa kestäneen muovikenkämetsästyksen siihen. Lapsen myötä on jo vähän tottunut ostamaan kaikenlaisia mauttomuuksia. Lelujen vilkkuvat valot ja kaikenlaista ääntä pitävät muovihirvitykset kun ovat lapsesta todella mielenkiintoisia. Sisustuslehtien lapset kyllä leikkivät vain Artekin valmistamilla leluilla. Niillä ei kyllä varmaan ole feikkicrocsejakaan.


sunnuntai 15. elokuuta 2010

Onko tämä työtä?

Neuvolassa täytettiin papereita tulevaan synnytykseen liittyen. Jossakin kupongeista kysyttiin ammattia. Täytin kohtaan koulutukseni, koska minulla ei ole työtä johon palata lapsen mennessä päiväkotiin. Hoitaja täytti potilastietoihini samoja kysymyksiä. -Mikäs laitetaan ammatiksi? hoitaja kysyi. Ennenkuin ehdin vastata, hänellä oli jo oma ajatus asiasta. -Kotirouvatar, vai miksikäs sitä nyt kutsutaan? Tähän sopersin hämmentyneenä, että laita siihen vaikka että kotiäiti. Ainoa asia mikä pyöri päässä oli että vain. Vain kotiäiti.

Olen monesti miettinyt, onko lapsen hoitaminen kotona työtä. Sehän on periaatteessa vain elämistä arkea kotosalla perheenjäsenen kanssa, jota täytyy auttaa. Silloin kun joku perheen ulkopuolinen hoitaa samat hommat, hän saa siitä palkkaa ja sitä kutsutaan työksi. Voisi siis sanoa, että tämä on työtä josta saa pienen muodollisen korvauksen. 500 euroa kuussa kun ei ole kovin kummoinen summa. Työttömänä saisin enemmän.

Olen ihan itsekseni päättänyt suhtautua kotona olemiseen työnä. Siinä ei mielestäni ole mitään väärää. Oman lapsen hoitotyössä on välillä tosi mukavaa, välillä vituttaa ankarasti. Ihan samalla tavalla kuin palkkatyössä. Tosin tällä työpaikalla ei voi kehitellä pienestä kurkkukivusta pomolle ilmoitettavaa korkeaa kuumetta ja jäädä sohvalle tuijottamaan remonttiohjelmia koko päiväksi. 80 senttinen työnjohtaja ei ymmärrä lepäilyn käsitettä.

On vaikeaa erotella, teenkö tätä työtä velvollisuudentunnosta, omasta halustani vai lapsen takia. Niitä tuntuu tällaisessa ihmissuhdeasiassa olevan vaikeaa erotella. Minulla on ainakin toistaiseksi taloudellisesti mahdollista olla kotona. Minusta olisi sääli laittaa lähes puhekyvytön ihminen pärjäämään yksin isommassa porukassa. Minusta kotona olo on hyvää vaihtelua palkkatyölleni, joka on henkisesti melko kuormittavaa. Työelämässä varmasti ehdin olla ihan tarpeeksi kauan. Kun kaipaan jotakin älyllistä haastetta, suoritan kursseja avoimessa yliopistossa. Tähän olen tyytyväinen.

Ennen vauvan tuloa jännitin sitä, miten viihtyisin kotona. Äitiyslomalle jäädessäni itkin töissä viimeisenä päivänä. Minusta tuntui, että en ollut enää mitään kun työidentiteetti täytyi jättää taka-alalle. En ollut silloin vielä äitikään. Nyt olen äiti, mutta tiedän myös, että olen pätevä työntekijä vielä kotona vietettyjen vuosien jälkeenkin.

Silti, kun joku kysyy kaipaanko takaisin töihin, tunnen tarpeen selittää. Täytyy vakuuttaa toiselle että en ole ihan taantunut idioottikotiäiti, joka ei osaa puhua muusta kuin lapsestaan. Tulee tarve perustella kotona oloa sillä, että olen myös tehnyt jotakin oikeaa ja konkreettista suorittamalla yliopistokursseja. Tämä on hassua, sillä eihän lapsen hoitamisessa mitään hävettävää ole. Työtä tämä on siinä missä muutkin. Minä vien kääpiön ulkoilemaan, vaikka joskus ei huvittaisi yhtään. Järjestän hänelle tekemistä ja luen kirjoja. Yritän huolehtia että kääpiö oppisi syömään terveellisesti ja käyttäytymään toisten ihmisten kanssa. Se, miten pätevä olen tässä työssä arvioidaan vasta myöhemmin. Onneksi siinä vaiheessa voi sitten syytellä päiväkotia, koulua ja koko muuta yhteiskuntaa.


maanantai 9. elokuuta 2010

Perusasiat

Silloin kun väsyttää ja haluaisi vain nukkua, kun tukka on likainen ja kampaaja on pitänyt varata jo kuukauden ajan mutta ei ole saanut sitä aikaiseksi koska puhelinnumero on hukassa, kun lapsi karjuu väsymystään koska ei ole malttanut nukkua tarpeeksi ja muutenkin vain vituttaa mutta on pakko lähteä lapsen kanssa ulos, on paras pysytellä perusasioissa. Myös pukeutumisessa. Mikään ei nimittäin ole ärsyttävämpää kuin huonona päivänä valitut väärät vaatteet.




Yhdistelmä farkut, t-paita ja converset ei voi ikinä mennä kamalan pieleen. Huonona päivänä pluspisteitä saa myös siitä, jos johonkin vaatekappaleeseen liittyy jokin mukava muisto. Se muisto voi vähän lohduttaa. Converset on hankittu joku vuosi sitten häämatkalta San Franciscosta. Ne muistuttavat merileijonista ja ikimuistoisesta roadtripistä Highway Onea pitkin. Uskottelin itselleni että ei ole enää niin kamalaa kun on juuri nämä kengät jalassa.




Tällaisina päivinä ei välitetä siitä, että suuressa osassa asuntoa lattia ei ole rojun alta näkyvissä. Odotetaan sitä että mies tulee kotiin. Sen jälkeen katsotaan mikä on seuraavan puolen tunnin sisällä alkava elokuvanäytös. Vaikka elokuva on sci-fi jännäri ja vihaa sci-fiä, sitä lähdetään katsomaan. Ostetaan leffaevääksi pakasteherneitä, koska niitä sattuu tekemään mieli. Katsotaan elokuva, joka ei onneksi ollut liian sci-fi ja voidaan taas paremmin. Kun ajaa raitiovaunulla kotiin pimeän kaupungin läpi ja syö samalla bigmäkkiä, on jo ihan hyvällä tuulella.

perjantai 6. elokuuta 2010

Oma tahto on sairaus

Eräänä päivänä kun seisoskelin seuraamassa liukumäessä häärivää kääpiötä, päädyin keskustelemaan melkein saman ikäisen pojan äidin kanssa. Äiti kertoi kuskanneensa puoltatoistavuotta lähentelevän poikansa lääkäriin, koska arveli pojan olevan jollain tavalla sairas. Poika kun kitisi ja raivosi kokoajan. Lääkäri totesi pojan olevan terve. Arveli kyseessä olevan lähinnä prosessi, jota kutsutaan oman tahdon muodostumiseksi.

Nyökyttelin päätäni totisena kun toinen äiti selosti, kuinka sietämätöntä pojan kanssa on elää. Tiesin miltä hänestä tuntuu. Olen päätynyt siihen, ettei kenenkään toisen ihmisen tarvitsisi olla paikalla, kun tuore ihmisenalku alkaa kasvattaa omaa tahtoaan. Nämä lyhyet ihmiset voisi lähettää johonkin saarelle, josta heidät voisi sitten käydä hakemassa takaisin kotiin kun aika on sille kypsä. Tämä saarileiri tosin todennäköisesti vesittäisi koko tahdonmuodostumisprosessin. Voi myös olla, että saarelta kotiin astelisi vielä kaksinverroin sietämättömämpiä tyyppejä. Saari-idea on täytynyt siis unohtaa.

Olen vaihtoehtoratkaisuna kehittänyt itselleni erilaisia mantroja, joita toistelen kääpiön raivotessa ja rääkyessä milloin mistäkin asiasta. "Tämä ei haittaa, koska minusta ei tunnu miltään" on tämänhetkinen suosikkini. Mantraa toistellaan silloin, kun ei suostu työntelemään kääpiötä kärryissään ympäri pyöräkellaria, kun ei halua katsoa tv:tä aurinkolasit päässä tai kun ei anna kääpiön lähteä ulos äidin alushousut kaulassa, kääpiön käskyistä ja korvia särkevästä karjunnasta huolimatta.

Välillä sitten taannutaan lapsen tasolle ja karjutaan että lopeta se vitun kiukuttelu nyt. Silloin ei ole enää sitä mantratunnelmaa.

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Raskaus on sairaus

Jos lukee kirjoituksiani äitiyteen ja lapsen kanssa olemiseen liittyen, voisi luulla että en ikinä halua lisää lapsia. Totuus kuitenkin on, että suuren osan elämäni vilpittömimmistä ilon ja onnen tunteista olen kokenut oman tyttäreni kanssa. Hän on minusta maailman paras tyyppi. Vaikka onkin vähän outo. Näitä lisää! totesimme siis miehen kanssa. Ja nyt niitä on sitten lisää tulossa. Yksi.

Ensimmäinen raskaus oli minulle yhtä suurta kriisiä. En oikein tajunnut että mitä ihanaa siinä on että joutuu jakamaan ruumiinsa jonkun toisen kanssa. Mitä kuuluu-kysymykset vaihtuivat Miten olet voinut-kysymyksiin ja koko identiteetti tuntui hajoavan käsiin. En oikein tiennyt enää kuka olin. Ei ollut vielä äiti, mutta vanhaan tuttuun elämäntilanteeseenkaan ei enää oikein sopinut.

Minulla oli pakottava tarve irtisanoutua töistä ja ruveta blokkariksi johonkin yökerhoon ja riekkua kaupungilla humalassa kaiket yöt. Ei kuitenkaan voinut, kun oli raskaana. Olen myös elänyt tuon riekkumiselämänvaiheen jo aiemmin, eikä sitä ollut ollut millään tavoin ikävä pitkään aikaan. Ne hommat oli jo niin nähty. Raskauden viimeiset viikot tallustelin lihavana yksin talvipakkasessa ja väänsin itkua milloin mistäkin asiasta. Lähinnä pelosta.

Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu kuitenkin hienolta, että oma vartalo on pystynyt kasvattamaan sisällään jotakin niin ainutlaatuista kuin pienen ihmisen. Vaikka ahdasta meillä kyllä välillä oli. Raskauteen 2.0 lähdin luottavaisin mielin. Arvelin että menttaalipuolella tämä toinen kerta ei olisi niin raastava. Nyt olen jo äiti ja tiedän jo vähän siitä mitä on luvassa. Tämän raskauden aikana olen lähinnä pohtinut sitä, että alkuraskauteen pitäisi liittää automaattisesti noin 4-8 viikon sairausloma. Sairaudelta tämä kun on lähinnä tuntunut.

Huoli vauvasta ei kuitenkaan katoa mihinkään toisen raskauden myötä. Kun vauvan liikkeitä ei vielä tunne, voi moneen kertaan miettiä voiko saada keskenmenon tietämättään ja kannattaisiko vielä raskausviikolla 10 tehdä uusi raskaustesti. Olin aidosti helpottunut kun näin Naistenklinikan televisioruudusta pienen sykkivän pallon 5 cm:n pituisen vauvamme rinnassa. Se elää sittenkin!

maanantai 2. elokuuta 2010

Paluu arkeen

Kesäloma loppui ja paluu arkeen tuntui hyvin konkreettiselta. Maanantai ei olisi voinut tuntua enempää maanantailta. Yritin aamulla laittaa itselleni voileipää aamiaiseksi. Kääpiö karjui suoraa huutoa lattialla, koska olisi halunnut myös palan leipää.

Joinakin aamuina lapsen karjunta ärsyttää keskimääräistä enemmän. Tämä oli yksi niistä aamuista. Päätin siis karjua suoraa huutoa takaisin jalassa roikkuvalle kääpiölle, joka hermostui huudostani ja huitaisi minua kasvoihin avokämmenellä ja kynsi reittäni.

Karjuminen jatkui kun kääpiö olisi halunnut pukea kaulaansa alushousut, jotka olin ajatellut pukea päälleni. Karjuminen alkoi uudelleen kun kääpiö ei saanut pitää kädessään harjaa samaan aikaan kun kuivasin harjan kanssa hiuksiani. Karjuminen jatkui kun piti pukea vaatteet päälle ulos lähtöä varten. Rappukäytävässä täytyi huutaa. Pihallakin täytyi vielä karjua. Jossakin alushousutaistelun ja harjariidan välissä pääsin sopivaan zen-tunnelmaan, jonka jälkeen mikään ei tuntunut enää missään.

Tällaisina aamuina olen vakuuttunut siitä, että leikkipuistot ovat vanhempia varten. Niissä saa edes hetken aikaa itselleen lasten leikkiessä keskenään. Näinä aamuina olisi kiitollinen, jos voisi viedä lapsensa päiväkotiin ja delegoida päivän aikana tapahtuvat taistelut ammattilaisten kontolle.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Täällä ei ole mitään nähtävää.

Kotimaan matkailunähtävyyksien sijaan metsästimme roadtripillämme ilmastoituja hotellihuoneita ja lasten uima-altaita. Lämpömittarin näyttäessä kolmeakymppiä ei myöskään perheen vanhemmilla ollut mitään uima-altaassa makoilua vastaan. Oli myös lohdullista todeta, että olen alkanut jo tottua siihen että elämässä ja myös lomalla mennään melko pitkälti kääpiön tahdissa. Kun kääpiö käy kahdeksan maissa hotellihuoneessa nukkumaan, ei voi lähteä miehen kanssa baariin istumaan tai ravintolaan illalliselle. Lomaluksuksena toimi iltaisin kasa naistenlehtiä, kirjoja ja uusi jalkojen kosteuttava tehovoide. Ihan tavalliseltahan tuo kuullostaa, mutta kuka voi väittää ettei makailu puhtaissa valkoisissa lakanoissa naistenlehtiä lukien ja jotakin hyvää syöden olisi mukavaa.

Saimme myös todeta, että Suomi on matkailun kehitysmaa. Jos jossakin suomalaiskaupungissa sattuu olemaan edes jotakin mielenkiintoista nähtävää, voisi ajatella että nähtävyyteen tulijoille annettaisiin esimerkiksi paikasta tietoa jonkunlaisen infotaulun muodossa. Tämä ajatus ei nähtävästi ole saanut kannatusta monenkaan kaupungin matkailupuolen kehityspäivillä. Tieto nähtävyydestä siirtyy ilmeisesti jonkinlaisena kansanperinteenä suusta suuhun. Totesimme, ettei maassamme ole hirveän moneksi kesäreissuksi nähtävää. Välillä toivoisi olevansa ranskalainen. Kotimaanmatkailussakin olisi vähän enemmän hohtoa.

Ensi kesänä meillä on varmaankin edessä Muumimaailman reissu. Jess.