Jouluhurahduksen 2,5 kiloinen ruumiillistuma

Tänään alkoi joululoma. Hyräilin töissä kopiokoneen äärellä Last Christmasia ja sanelin tyytyväisenä vastaajaan lomaviestin. Ilma tuntui kaikkea muuta kuin jouluiselta, kun kipitin kaatosateessa kotia kohti. Mutta se ei haittaa. Nyt on viikko lomaa ja paljon suklaata ja graavilohta syötävänä.

Viikonloppuna pykäsin kasaan elämäni ensimmäisen piparkakkutalon. Ensimmäisessä avaamassani googlen piparkakkutalovinkki-linkissä todettiin aloittelevan talonikkarin tärkeimmäksi ohjeeksi "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa." Pieni epävarmuus läikähti rinnassani, kun vilkaisin vieressä lojuvia brittiläistyylisen kaksiosaisen rakennuksen kaavapiirroksia, jotka olin suurentanut työpaikan kopiokoneella aiemmin viikolla. 

Kahden päivän pakertamisen tuloksen siivittämänä nostan edellä mainitulle vinkille pystyyn kaksi keskisormea ja teen pienen voitontanssin. Talo pysyy pystyssä ja on aika ok ensimmäiseksi piparkakkutaloksi. Tätä ei syödä, tätä katsotaan, alleviivasin maistiaisia kärkkyville lapsille. Ihan tyhmä talo, totesi kakkonen halveksuntaa äänessään. 

Mukavaa joulua teille kaikille!

Seasons greetings!

Eräs blogikommentti pysäytti minut pohtimaan muutamaksi päiväksi, onko äitiys muuttanut, tai laittanut arvojani uuteen järjestykseen. Parin päivän pohdinnan päätteeksi totesin: Ei ole. Samoilla mennään, poikkeuksena juhlapyhät. Minusta on tullut juhlaperinneihminen.

Viimeistään tänä jouluna minun on ollut pakko kohdata tosiasia. -Olen uudestisyntynyt joulun juhlija. Penseästi kaikkeen joulutilpehööriin suhtautuva minimalisti on kääntänyt lasten kasvun myötä takkinsa, jonka vuori on mitä ilmeisimmin tontun punainen.

Kehitykseni paria pykälää innokkaammaksi joulun viettäjäksi on ollut asteittaista. Ensin valmistin elämäni ensimmäisen piparitaikinan. Seuraavana vuonna askartelin paskartelin jo ihan tyytyväisenä taikataikinasta koristeita pieneen ruukkukuuseemme. Viime vuonna ostimme perheemme historian ensimmäisen joulukuusen, joka sijoitettiin maltillisesti parvekkeelle. Tänä vuonna odotin joulukuusen koristeluseremonioita vähintään yhtä innokkaana kuin lapset.

Joulun odotukseni ei enää kulminoidu kysymykseen, milloin voi korkata ensimmäisen glögipullon. Tänä vuonna asettelin "talvivalot" paikoilleen jo hyvissä ajoin ja tunnelmoin hartaana Argos hallissa joulupallotarjontaa. Joulukuusi asemoitiin sisätiloihin ja olen ostanut siihen 12m led valoja, 10m hopeanauhaa ja muutamia uusia sydänkoristeita. Plantagenissä kuiskuttelin miehelle, että suunnittelen ovikranssin hankintaa. 

Sisäinen joulukyynikkoni ei kuitenkaan ole aivan kuollut. En edelleenkään ymmärrä joulukorttien lähettelyä. 

Lahjat toisten lapsille

En taida olla koskaan ostanut lapsilleni yhtään joululahjaa. Siihen ei ole tarvetta, eivätkä lapset tähän mennessä ole keksineet mitään lahjoja pyytääkään. Meillä ei siis kirjoiteta kirjeitä joulupukille. Eivät lapset kuitenkaan ilman paketteja jää. Poimimme lahjaideat lasten leikeistä ja annamme vinkit isovanhemmille. Nuo muutamat paketit riittävät tyydyttämään aattoillan rituaalit. 

Kohdistamme omat lahjarahamme toisten lapsiin. Tänäkin vuonna ostamme lahjoja helsinkiläisille lastensuojelun asiakasperheiden lapsille. Joulupuu keräys toimittaa lahjat niille 8500 lapselle ja nuorelle, joiden joulun viettoa varjostavat monenlaiset vaikeudet. Jostakin syystä Joulupuu keräyksessä pienille leikki-ikäisille riittää paketteja, mutta vakavasti oireilevat teini-ikäiset eivät herätä niin helposti auttamishalujamme. Me kohdistammekin tästä syystä pakettimme teini-ikäisille pojille. Murrosikä < 3

Joulupuu keräys päivystää Forumissa Fazerin kahvilaa vastapäätä 18.12.2013 asti, eli vielä ehtii. Näitä erilaisia keräyksiä on onneksi monia, joten valinnanvaraa riittää. Kehoitan kaikkia kokeilemaan, miltä tuon kaltaisen lahjan antaminen tuntuu. Se on tunne, johon kannattaisi pyrkiä useamminkin. Suosittelen.

Ihan hyvä Seijan päivä

Ei ole ollut 13. perjantai laisinkaan. Epäonnen päivä on tuonut mukanaan mieltä lämmittäviä ajatuksia, viestejä ja hetkiä. 

Eihän tämä Seija ole ollenkaan niin paha. 

Ajattelin, kun astuin myrskytuulen vinkuessa ikkunoissa uuteen aamuun, eikä tuuli kaatanut nurin.

Aion täyttää tämän aukon sivistyksessäni.

Ajattelin, kun latasin Täällä pohjantähden alla trilogian ensimmäisen osan puhelimeeni.

Nämä asiat mahtuvat nyt post-it lapulle. -Sellaiselle keskikokoiselle.

Ajattelin, kun ruksin tyytyväisenä yli A5 kokoiselle paperille raapustamaani tekemättömien töiden listaa.

Haen lapset.

Helpotuksen huokaus, kun klo 15.42 luin puhelimen näytöltä nuo kaksi huojentavaa sanaa. Olin juuri mielessäni miettinyt, että huomaisikohan kukaan, jos tiputtautuisin auditoriossa yhtä alemmalle ja tyhjälle istuinriville ja pääsisin sitä reittiä poistumaan seminaarista ilman, että puolikas rivistö osanottajia joutuisi nousemaan paikoiltaan, siirtymään käytävälle ja päästämään minut pakoreitille kohti ulko-ovea ja päiväkodin pihaa. Oli minun vuoroni hakea.

Kaikki hyvä ja paha loppuu aikanaan.

Seminaarin puhuja kertoi Theodore Rooseveltin valinneen tämän toteamuksen maailmankaikkeuden viisaimmaksi ajatukseksi. Yhdessä lauseessa on paljon ajateltavaa.

Minä odotan tässä ulkopuolella. En sammuta valoja.

Toteaa 2-vuotias tytär pyytäessäni häntä suljetun kylpyhuoneen oven läpi lopettamaan ovenkahvan renkutuksen käydessäni vessassa.

Sitten kun lapset ovat menneet nukkumaan, avaan tuon Blossan ja katson rauhassa hömppää.
Suunnittelen nyt, kun mies on pikkujouluissa ja lapset tönivät toisiaan.

Vuosi elämästäni

Minulla on aina välillä tapana vilkaista, mistä kirjoitin blogissa vuosi takaperin. Tänään tarkistin, mitä ajattelin joulukuun alussa vuonna 2012. Ajankohtaista kamaa edelleen, ajattelin joulukuun alussa vuonna 2013. Pysäyttävin asia vuoden takaisessa siirtymässä kotiäidistä työssä käyväksi äidiksi oli vuorokauden tuntien rajallisuus. Tosiasia on edelleen ja seuraavien vuosien ajan tämä: Vietän lasteni kanssa hieman yli kolme tuntia päivässä, suurimman osan viikosta. Realiteetti tuntui alkuun järkyttävältä. Sitten siihen kai tottui. Mutta ei siihen voi ihan täysin tottua. Sitä voi yrittää olla ajattelematta. 

Jälkiviisas ajatusleikki, olisiko pitänyt mennä takaisin töihin aiemmin, päättyy noiden kolmen tunnin vuoksi aina toteamukseen -Ei. Kotiäitivuodet olivat minulle epämukavuusaluetta, mutta olen ylpeä, että pystyin elämään nuo vuodet niin kuin ajattelin arvojeni mukaista olevan. Minä halusin olla sellainen ihminen, joka hoitaa pienet lapset itse kotona, ja niin minä olinkin. Noiden neljän vuoden aikana opettelin laittamaan lasten tarpeet omieni edelle ja opin, ettei elämäni lopu siihen. 

Pitkän tauon jälkeen ar-vos-tan sitä, kuinka suloiselta aikuisen ihmisen arjen autonomia tuntuu. Saa syödä lounaaksi ihan mitä sattuu huvittamaan, ihan milloin sattuu huvittamaan. Raitiovaunun ikkunasta voi työmatkalla tuijotella maisemaa sanomatta sanaakaan, osoittelematta yhtäkään nosturia. Mainitsinko jo lounasruokailun?

Takana on yksi vuosi aamuseitsemältä punattuja huulia, korkeampia korkoja, isoja oppitunteja ihmisistä, työstä ja kaikesta siltä väliltä. -Eikä ole kaduttanut kertaakaan. Havahduin jokin aika sitten huomaamaan, että en ole vuosiin ollut näin usein innoissani. Ehkä tämä on jonkun mielestä kamalaa, mutta minun mielestäni kotiäidin elämä lasten kanssa on melko tasapaksua. Pikkukakkonen, aamupala, puistoon, lounas, päikkärit, välipala, leikkiä, päivällinen, pikku kakkonen, arkisia menoja ja nukkumaan. Nyt odotan malttamattomana tulevia koulutuspäiviä, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi paneelikeskusteluun ja intoilen workshopeista ja siitä ihan jokapäiväisestä työstä. Ja sitten lähden ennen neljää kotiin ja kirin päiväkodille kelloa vastaan, useinmiten todetakseni, että kaikki muut vanhemmat ovat ehtineet paikan päälle ennen minua. Näin on hyvä.