Oodi nugeteille

Blogiani pitempään seuranneet tietävät, että touhotan mielelläni ruoasta. Ruokajutuille on blogissa oma tunnisteensakin. Hörhöilen mielelläni lasten synttäritarjoilujen parissa  ja pusaan piirakan aina kun ilmassa on pienikin juhlan poikanen. Heittäydyinpä ihan hipiksikin ja syötin kakkosvauvalle melkein pelkästään sormiruokia. Kotiäitivuosina leikkipuiston grillipäivänä itse tehdyille hampurilaispihveilleni naurettiin.

THL:n tutkija Heli Kuusipalo on päässyt viime päivinä otsikoihin ehdotuksellaan lasten ruokalistojen lopettamisesta ravintoloissa. Olenpa minäkin lasten ravintola-annoksista joskus paasannut. Mutta silloin oli kyllä kyse ihan vaan ravintolan vedätyksestä katteen parantamiseksi. THL:n Kuusipalo linjaa, että nakit ja nugetit ovat liian rasvaisia ja suolaisia, eikä lasten pitäisi niitä ravintoloissa syödä.

Sillä on väliä, mitä lapset suuhunsa laittavat, mutta onko sillä nyt kuitenkaan kovinkaan paljon väliä, mitä siellä ravintolan lasten ruokalistalla on? Viiden äitiysvuoteni aikana olen törmännyt vain muutamaan ravintolaan, jossa lapselle ei saisi tilattua puolikasta annosta tavallisesta ruokalistasta. Joten eikö se nyt ole ihan vaan meidän aikuisten vastuulla, mitä lapsille tilataan?

Ja toiseksi –Jos lapsi haluaa tilata ravintolassa nakit ja ranskalaiset, mitä ihmeen pahaa siinä on? Ravintolaan on mukava mennä syömään sitä ruokaa, jota tekee mieli ja joka maistuu hyvältä. Itse en ainakaan tee tilausta sen perusteella, mikä on vähärasvaista ja terveellistä. En siis tohdi vaatia sitä lapseltakaan. Nautin myös perheen kanssa ruokaillessani oman ravintola-annokseni mieluummin ilman lapsen jatkuvaa marinaa ruoan epäilyttävästä mausta ja järkyttävistä ainesosista. Nakit ja nugetit ovat parhaimmillaan all-win-situation. Kukaan tuskin luulee, että lapsen täysipainoinen ruokavalio muodostuisi yksinomaan prosessoiduista eineksistä.

#93 Aidan ylittäminen korkeammasta kohdasta

Juhlat eivät ole juhlat, jos tarjolla ei ole hyvää ruokaa. Siksi kannattaa valmistaa juhannukseksi kolmea erilaista piirakkaa. -Mökilletulopiirakka, aattopiirakka ja päiväpiirakka. Vaivannäkö kohottaa tunnelmaa.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#90 Verkkojen virittely

Kiittelin lastemme trampoliinilla* pomppimista valvonutta sukulaistyttöä rippijuhlissa ja kävimme ilahduttavan keskustelun. 

-Mä vahdin usein pienempiä lapsia, sukulaistyttö totesi. 

-Ootko sä ollut jossakin ihan palkallisena hoitajana? minä kysäisin. 

-En, mutta se olisi kyllä kivaa.

-Sä voisit tulla joskus meille lapsenvahdiksi.

-Joo!

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

*3-vuotiaan maailmassa kyseessä on rampotiili. Sekin ilahduttaa.

#88 Kolmastoista perjantai

Minulle on sattunut mukavia asioita epäonnenpäivänä. 

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#81 hanna

Pari olutta hyvässä seurassa.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#73 Fakta homma

3-vuotiaan rationaalinen suhtautuminen äitienpäiväkorttihaastatteluun naurattaa edelleen.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#70 Leikkokukat

Jotkut sanovat, että kotona pitäisi olla aina leikkokukkia. Niin paljon iloa ne tuovat.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#59 Pienen pieni loma

Iltapäivätapaaminen kaupungilla loppui ajoissa, ja kerrankin ei ollut kiirettä päiväkodille. Maleksin ruokakauppaan ja valitsin pitkään ja hartaasti suklaapatukkaa. Kassajonossa poimin vielä mukaan Trendin. Sitten istahdin aseman penkille muutamaksi minuutiksi syömään suklaata ja lukemaan naistenlehteä. 

Siirryin junalaiturille ja seisoin siellä niin sanotusti H. Moilasena, selin laituriin päin, omissa ajatuksissani. Sitten käännyin juuri sopivasti junan ovien sulkeutuessa huomatakseni, että siinähän se minun junani meni. Oho. Muutaman sekunnin tuumaustauon päätteeksi suuntasin kioskille ostamaan toisen suklaapatukan ja istuin uudelleen penkille syömään suklaata ja lukemaan naistenlehteä. 

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

7/7 Ei oikeastaan mikään, melkein.

Vitutusviikon finaali osui äitienpäivälle. Aamu alkoi mukavasti mieleisillä lahjuksilla ja maittavalla aamupalalla. Mies vaali perinteitä ja oli käynyt varastamassa kukan naapurin tontilta. Kiharsin tukkaa ja vedin päälle leopardimekon. Ravintolassa tarjoilija oli erittäin höveli kuohuviinitarjoilussaan ja ruoka oli juuri sitä mitä tilattiin. Sähköpostitse sain kehuja ilmaisuilla Mahtavaa! Kiitettävä arvosana! ja Hienoa! Huono päivä kärvistelyyn siis.

Paitsi että tunsin jälleen kerran aavistuksia siitä yleisestä sosiaalisen median minussa aiheuttamasta ahdistuksesta: Mikä on yksityistä ja mikä yleistä? Pysähdyn usein miettimään, miksi nykyään monelle ihmiselle vasta yksityisten asioiden jakaminen julkisesti, tuntuu tekevän niistä merkityksellisiä. Välillä vituttaa se, kun ihmiset eivät pidä asioitaan omana tietonaan ja arvosta sitä yksityisyyttä. Mutta se on sitten pidempi pohdinta se.

Asiaankuuluvasti tajusin tämän blogin viettävän tänään 4-vuotista syntymäpäiväänsä. Kaikki tämä yksityisen jakaminen on yllättänyt minut. Vauvavuoden koomasta heräämisen myötä aivojumpaksi tarkoitettu blogi on muodostunut minulle tavaksi. Olen ilahduttanut ja närkästyttänyt ihmisiä jutuillani yli viidensadan tekstin verran, enkä varmaan osaisi ihan kokonaan lopettaakaan. Kiitti, kun olette roikkuneet mukana!

#53 Se tanssi

Katselin jokin aika sitten videon Future Islandsin Seasons kappaleen live-vedosta Letterman showssa. Aina kun kuulen tuon kappaleen, mietin niitä tanssiliikkeitä ja tulen hyvälle tuulelle.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#51 Vappu

Lasten kasvun myötä vapusta on tullut taas kiva juhla. Vappupallot ja yleiset tohinat ja perinteet. 

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#35 Mämmi

Tervehdin alkanutta sesonkia kermapurkki kourassa.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#34 Toiset äidit

Onni löytyy joskus aamuyön tunteina, keittiön pöydän äärestä, kyynelten ja naurun keskeltä.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#12 Kehitys

Kaksi lasta kainalossa. Hetki, ettei ole kinaa mistään. 5-vuotias tavaa kirjan kansitekstiä.  N ä h d ä ä n  
t a a s,  i s ä! Siinä lukee Nähdään taas isä! Rinnassa läikähtävä ylpeys kehittyvästä taidosta. Melkein kuin oppisi itse uudelleen lukemaan.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#5 Ystävien seura

Juhlat. Hyvä seura. Keskustelu. Nauru. Hampurilainen ja ranskalaiset. Taksi. Kotiin nukkumaan. 

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

Pelin henki

Lasten syntymäpäivät toivat kotiin kasan uusia leluja. Erilaisia barbeja pyrstöillä ja ilman, Lego Friendsejä limonaadikioskissa ja jonkinlaisessa lomahotellissa, jossa lasketaan liukumäkeä ja pötkötellään aurinkotuolissa, Duplo tuhkimo vaaleanpunaisessa linnassa. Täällä ei ole yhtään miestä, totesin paketteja hypistellessäni. Pohdin tovin, onko miesten poissaolo hyvä vai huono asia. Päätin pohdintani ajatukseen, että sellainen se pienten tyttöjen maailma varmaankin on, tyttöjen maailma. Pojat eivät vielä kiinnosta. 

Perjantaina ryhdyimme illan ratoksi pelaamaan uutukaista, synttärilahjaksi saatua, The Princess Ball peliä. -Voittaja on se prinsessa, joka ehtii ensimmäisenä Disney prinsessat logolla merkittyyn keskiympyrään tanssimaan prinssinsä kanssa. Hohottelimme miehen kanssa pelin asetelmalle. Sain vahvistusta ajatukselleni, että mieshenkilöiden läsnäolo lasten lelumaailmassa ei välttämättä ole tarpeen.

Jotkut ihmiset jaksavat olla kovinkin huolissaan Barbien välittämästä kehonkuvasta ja siitä, että Lego palikka on pinkki eikä vihreä. Minä en. Vietin lapsuuteni pelaamalla Afrikan tähteä, eikä minusta tullut keskivertoa pahempi kolonialistiriistäjä. Hoivailin vauvanukkeja ja ihailin Barbien kauneutta, kampasin My Little Ponyja vaaleanpunaisessa muovilinnassa ja vedin päälle äidin ompeleman tyllihameen. Leikin sellaisia leikkejä, joita sanotaan tyttöjen leikeiksi, enkä mennyt pilalle. Otin mallia äidin ja isän antamista arvoista ja opin, etten tarvitse prinssiä pelastamaan minua mistään. Valitsin parisuhteen, jossa mies ja nainen ovat tasavertaisia puolisoina ja vanhempina.

Aion siis jatkossakin heittää feministiaivoni narikkaan ja keskittyä metsästämään tanssiaisiin tarvitsemiani iltapukuja, jotta saavuttaisin jokaisen prinsessan perimmäisen tarkoituksen -tanssin prinssini kanssa. Koska se on vaan leikkiä.

Viiden vuoden yksinäisyyttömyys

Tänä aamuna tuli sellainen harras olo. Heräsin vähän jälkeen kuuden. Matkalla suihkuun vilkaisin kelloa ja tajusin, että aikahyppy viiden vuoden takaiseen elämääni veisi minut Naistenklinikan vihreillä kaakeleilla verhoiltuun synnytyssaliin. Ulkona paukkui pakkanen ja sisällä soi Groove FM. Elämäni suurin mullistus. 

Maailmaan syntyi pieni tyttö, joka on haastanut minua kasvamaan ihmisenä, enemmän kuin kukaan toinen. 60 cm myöhemmin hänestä on kasvanut 5-vuotias, joka osoittaa eläinmuseossa vitriinissä keikkuvaa lintua ja toteaa -Tuossa taitaa olla kuhankeittäjä. Minä en ollut koskaan kuullut kuhankeittäjästä. Hän toivoisi nimensä olevan Marianne. Mutta ei se ole. 

Taas on yksi merkkipaalu saavutettu: 3 ja 5. Kol-me ja vii-si. Joskus kakkosen vauvavuoden tienoilla tämä aika tuntui saavuttamattomalta Onnelalta. Ja täällä sitä nyt ollaan, Onnelassa. Kaksi kävelevää, itsenäisesti ruokailevaa, vaipatonta, keskustelevaa, päiväunia nukkumatonta lasta. Kakkonen ilmoitti hiljattain, ettei aio enää käyttää rattaita. Huokaisin liikuttuneena. Toinen heistä haukkuu minua useinmiten tyhmäksi, toinen kakaksi, pissaksi ja paskapääksi. Äidin isot tytöt.

#nakeistataidetta #huhhuh

Tämähän sopisi fiinimpienkin juhlien pöytäkoristeeksi, totesin miehelle the nakkisiilin valmistuttua. Siilin visuaalinen ilme syntyi jonkinlaisen jumalallisen inspiraation saattelemana. Tajusin lasten synttärijuhlien aamuna, että olin unohtanut hankkia matskua siilin naamaa varten. Suurena visionäärinä kaappasin kätösiini kuivahtaneen limen ja pari viinirypälettä ja a vot. -A face only a mother could love.

Näillä meikäläisen food art taidoilla voisi olla kysyntää laajemmaltikin. Huikeeta settii, niin sanotusti. Nakkien plaseerauksen suhteen jouduin tosin turvautumaan kompromissiin, sillä tajusin nopeasti, ettei hommaan varaamani 60 coctail tikkua riittäisi toteuttamaan visioimaani siilin tiheää nakkipeitettä. Nakkisiili oli kuitenkin hävikistä päätelleen juhlien suurin menestys. Juhlien päätteeksi siililtä oli syöty silmätkin päästä.

Runneltu nakkisiili kuvasti myös melko hyvin tuntemuksiani, kun viimeisetkin neljästätoista lapsivieraasta olivat poistuneet. Tunsin lihasteni tärisevän ja väsytti ihan kamalasti. Talon tyhjennyttyä kaadoin itselleni suuren lasin valkoviiniä ja kävin pötköttämään sohvalle. En pystynyt puhumaan. Jossakin vaiheessa vaihdoin viinin punaiseen ja illan päätteeksi kykin takapihalla tupakalla ja tuijotin hiljaa pimeyteen. Ja pohdin jälleen kerran niitä HopLop synttäreitä.

Jako kolmeen

Olen huomannut, että blogini kirjoitukset voi jakaa kolmeen kategoriaan. Ryhmänä yksi arjen kuvaukset. Kakkosena lasten kehitysvaiheiden minussa aiheuttamat reaktiot. Kolmoskategoria koostuu yleisestä äitiyden ja vanhemmuuden ilmiöiden ihmettelystä.  Ja sitten välillä touhotan ruoka-asioista. Tässä tämä Pihalla kotona kuvio lyhykäisyydessään.

Viikkoon on mahtunut kaikkia edellä mainittuja teemoja. Olen perinteiseen tapaan elellyt arkeani. Tänään hehkutan perjantaita ja kuinka se on työviikon päättävänä päivänä aina melko hyvä päivä. Nyökyttelin hymyillen Buffalo Stancen tahtiin jo ennen aamukahdeksaa. Töissä tein hommia perustahtiin, järkytyin kamalasta uutisesta ja iloitsin onnistumisesta. Maistoin elämäni ensimmäistä raakakakkua työkaverin läksiäiskahveilla ja vitsailin pakurikäävästä. Takana oleva työviikko katkoi ajatuksia häiritsevästi, joten päätin lähteä jo kolmelta kotiin. Kieppasin päiväkodille kirjaston ja kaupan kautta. Foucault'a, sipsejä ja siideriä iltaa varten. Päivällinen, pikku kakkonen, leipomista, luku Marikkia ja takaisin leipomaan.

Kakkoskategorian, kasvan lasteni mukana-teeman, tapahtumiin lukeutuu aiemmin viikolla toimittamani vierailu Br-leluissa. Ihan muina naisina, ja iloisin mielin, kiikutin kassalle kasan pinkkiä, kimalletta ja Hello Kittyä. Bonarina mukaan lähtivät läpinäkyvästä muovista tehdyt lasten korkokengät, joiden pohjissa on punaisia välkkyviä led valoja. Ensimmäinen ajatukseni kengät nähdessäni oli Stripparin kengät! toisena Esikoinen rakastaisi näitä! Kasvutarinani kaikki kasvatusperiaatteet kadottaneeksi vanhemmaksi on mukavassa vauhdissa ja minä vilkuttelen löysin rantein vanhalle itselleni.

Kolmannen ryhmän teemana on tällä viikolla ollut syvällinen, elämän tarkoitukseen vertautuva, dilemma: Miksi äidit keskustelevat lastensa pituudesta ja painosta? Jokainen lisääntynyt nainen on ollut vähintäänkin paikalla näissä keskusteluissa. Minä pohdin, miksi oman jälkeläisen painon ja pituuden raportointi on yleinen tapa? On melko silmiinpistävää, että me ihmiset noin ylipäätään olemme eri pituisia ja painoisia. Olen myös siinä käsityksessä, ettei oman lapsensa painoon ensimmäisinä elinvuosina juurikaan voi vaikuttaa. Lapsen paino- ja pituuskehitys ei oikeastaan siis kerro mistään mitään, paitsi ammatti-ihmisille, joille erilaisten käyrien piirtely on yksi työväline. Olemmeko me niin ehdollistuneita neuvolajärjestelmämme mittakyttäykseen, vai miksi tämä keskustelunaihe tuntuu olevan äitien suosiossa? Ovatko jotkut ihmiset ihan oikeasti kiinnostuneita toisten ihmisten lasten pituudesta ja painosta? Jos joku osaa selittää minulle tämän diskurssin syvimmän olemuksen, olisin kiitollinen.

Ruoka-asioista touhotuksesta lupaan kuvamateriaalia lähipäivinä, kun lataan nettiin valokuvan melonista, johon olen tökkinyt coctail tikkuihin seivästämiäni lihapullia ja nakin paloja. Stay tuned!

Suhteellisuusteoria

Mulla on sellainen tunne, että tää homma on hanskassa. Mä oon tehnyt exelinkin. Kaikki on suunniteltu. Sitten jatkoin puhelinkeskustelua kaverin kanssa, jaarittelemalla lähinnä itseni vakuutellen, kuinka melkein mitä tahansa kestää pari tuntia. Niinkuin esimerkiksi 14 lapsen syntymäpäiväjuhlia. Ehkä osa sairastuu viikon aikana. Tulee vaikka joku ripuli.

Arviolta 15 minuuttia puhelun päättymisen jälkeen esikoinen valitteli kipeää korvaansa. Minä kuulin korvissani rauhoittavaa puron solinaa ja panhuilumusiikkia. Pohdin ongintapusseille sopivaa unisex väriä ja tuikkasin 3 ml Panadolia lapsen kurkusta alas. -Kyllä se siitä. 

Tänään kävin vähän varmuuden vuoksi laskemassa, kuinka paljon joutuisimme pulittamaan Snadi stadi tyyppisestä juhlaratkaisusta. *#&?!*?#? arviolta 400 euroa. Hohhoijakkaa. Sillä hinnalla pääsisin jo melkein New Yorkiin. 

Sitten pähkäilin, onko tarjottavaa liikaa vai liian vähän. Sitten katsoin jakson Satuhäitä ja tajusin, että juhlia on monenlaista. Tunsin itseni sellaisella hyvällä tavalla tavalliseksi. Tästä on hyvä jatkaa.