Kulje suoraan etupenkille, kulkematta takapenkin kautta.

 

 

Joskus lasten kasvamiseen ja elämän helpottumiseen havahtuu ihan pienissä asioissa. Kauppareissulle lähdössä suljin autotallin ovea ja pienen hetken tunsin närkästystä siitä, kuinka ärsyttävää on kiinnittää lasta turvavöihin. Kiertyneen vyön oikaiseminen, kurkottelu kiinnitysvaiheessa, venkoileva lapsi joka huutaa korvaan, kyllä te nämä tiedätte. Ihan pikku juttu, mutta vuositolkulla toistettaessa muodostuu vaivaksi. -Ja sitten muistin, että pienempikin tytär oppi kesän aikana kiinnittämään turvavyönsä turvaistuimeensa itse. Joten sen kun vaan lompsii suoraan istumaan etupenkille ja huokaisee tyytyväisyydestä.

# Kalja-aiheinen lastenkirjallisuus

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä parempaa kirjallisuutta on tarjolla iltasatumateriaaliksi. Tämän totean nimimerkillä Maisa on lähtenyt lomalle liian monta kertaa. Yksi ajankohtaisia suosikkihahmojani on Uppo Nallen Laulava lintukoira. Laulava on yksinkertainen, itsekeskeinen ja hysteerinen. Sanalla sanoen mahtava. 

Jokin aika sitten tutustutin lapset Maija Poppaseen. Hänetkin olin jo ehtinyt unohtaa. Maija on turhamainen ja äkkiväärä, mutta samalla hänessä on jotakin selittämätöntä rakastettavaa taikaa. Hieno. Heinähatut ja Rito Räppääjät eivät tunnu oikein miltään.

Sitten tutustuin amiraali Kaljamahaan. Amiraali Kaljamaha on vuonna 1974 ilmestyneen  Herra Huu saa naapurin teoksen henkilöhahmo. Amiraali Kaljamaha juo jatkuvasti kaljaa, laulaa ja raivoaa ja juottaa ensikohtaamisella hämmentyneen Herra Huunkin humalaan. "Viimein amiraali ei jaksanut enää huutaa. Hän alkoi heräillä ja muisti juoneensa kaljaa tuon kääpiön kanssa. Hän tunsi itsensä nytkin janoiseksi. Hän ajatteli pullollista kylmää Vaarinkaljaa ja häntä heikotti. Mutta lattialla oli pelkkiä tyhjiä pulloja, ei edes vesikaravia näkynyt. Ei hän vettä juonut, mutta sen katseleminen antoi hänelle voimaa odottaa kaljaa. Niin paljon parempaa kuin vesi se oli." 

Herra Huu lähtee surullisen amiraali Kaljamahan kanssa etsimään amiraalin kadonnutta vaimoa, jotta amiraalin ei enää tarvitsisi juoda kaljaa. Sydänhän tässä sulaa 70-lukulaiselle lastenkirjallisuudelle.

#ilonpäivät

Lastenvaunujen syvimmästä olemuksesta

Kokoomuslaisen kansanedustajan Pia Kauman hyvin hämmentävä ulostulo sai pohtimaan lastenvaunujen syvintä olemusta. Kärryt tuntuvat herättävän myös muissa kansalaisissa paljon tunteita.  Niiden kautta voi profiloida itsensä kierrätystietoiseksi hyväksi ihmiseksi tai vaikkapa korkeamman profiilin Bugaboo porukkaan -Tämä kaikki tietenkin, jos ei satu olemaan toimeentulotukea saava maahanmuuttaja. Maahanmuuttaja ei näitä valintoja ilmeisesti saisi tehdä.

Lastenvaunuihin kulminoituu paljon samaa kuin vanhemmuuteen ylipäätään. Ennen vauvan tuloa kärryjä käydään ihmettelemässä vaunukaupassa. Luetaan tuskan hiki valuen vertailuja ja pähkäillään, mitä ihmettä milläkin erityisominaisuudella tekee. Mystinen ratasmaailma muuntuu vauvan syntymän jälkeen  arkipäiväksi, vähän niinkuin vanhemmuuskin. Vauvamaailma avautuu tuoreiden vanhempien eteen kaikessa omituisuudessaan ja yhtäkkiä rintapumput, suolaliuokset ja nenänniistokoneet saavat maailmassa paikan ja tarkoituksen. Heittoaisan funktion valkenee ja rattaiden senttileveyden  tuntee jokaisessa kivijalkakaupassa. Julkinen tila hahmottuu yhtäkkiä hissien ja ramppien kautta. Jotkut ottavat homman enemmän tosissaan kuin toiset. Osa omistautuu äitiyteen ja jatkuviin ratashifistelyihin toisten porhaltaessa vuodesta toiseen  vähän sinne päin ja samoilla retrovehkeillä. 

Oma elämäni lastenratasmaailmassa on päättymässä ja olen jälleen saavuttanut yhden vanhemmuuden virstanpyvään. Pia Kauman inspiroimana laitan vihdoin varaston perällä  käyttämättöminä pyörineet lastenrattaat myyntiin. Nostan kädet ilmaan ja sanon heipat pikkulapsivaiheelle. Kiitos 2009–2014!

#69 Leikkivä lapsi

Matkalla kotiin vaaliuurnilta vastaan käveli kaksi tyttöä, ehkä 3–4-luokkalaisia. Molemmilla oli sylissään vauvanuket, joita he näyttivät ulkoiluttavan. Ihanaa, että vähän isommatkin lapset vielä leikkivät, ajattelin. Nykyään lapset tuntuvat häpeävän leikkejä yhä varhaisemmin. 

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#52 Lapsen harhaanjohtaminen

Lapset saivat viime kesänä tuliaisiksi sievät hiuspannat. Nimesimme ne miehen kanssa Rambo-pannoiksi ja esikoinen omaksui nimikkeen kyseenalaistamatta. Lapsi kyselee edelleen luontevasti, että onko Rambo-pantaa näkynyt. Naurattaa joka kerta. Mieleen hiipii väistämättä, kuinka yksinkertaista olisi syöttää lapselle ties mitä soopaa täytenä totena. Houkuttelevaa.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

#37 Laatu

Tällä kertaa Elina Karjalaisen kynästä. Iltasadun aikana täytyi pysähtyä miettimään.

-Yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

Tikusta asiaa

Keittiöpedagogisesta innovaatiokeskuksesta päivää! Markkinoille pukkaa uutuustuotetta, jossa pyörä on niin sanotusti keksitty uudelleen. Olen nimittäin keksinyt helmitaulun! -Grillivartaasta ja puuhelmistä, kaiken lisäksi! Minkä varhaiskasvattajan maailma onkaan minussa menettänyt!

Esikoinen on innostunut matematiikasta. Numeroiden kirjoitusasun opeteltuaan lapsi halusi tietää, mihin numeroita käytetään. Aloitimme pienistä pluslaskuista ja siirryimme miinuslaskuihin. Kun kaikki laskut tuntuivat menevän oikein ilman ulkopuolista apua, päätin korottaa vaikeusastetta ja siirryimme isompiin lukuihin. Kahden käden sormien loppuessa kesken lapsi otti avuksi varpaat. Sormet pystyssä hän haroi varpaitaan, yrittäen muistaa, mikä luku siihen yhdeksään pitikään lisätä. Katsoin lasta ja tunsin insinöörin verenperimäni kuohahtavan. 

Muutamaa minuuttia myöhemmin tunsin superäidin viitan laskautuvan hartioilleni, kun istuin keittiön pöydän ääressä pusaamassa kasaan opetusvälinettä, jolla saisin konkretisoitua 5-vuotiaalle tyttärelleni kahden käden sormet ylittävät yhteen- ja vähennyslaskut. Ja homma toimi! Varmaan vähän niinkuin helmitaulu on toiminut viimeiset pari tuhatta vuotta. Ja kaiken lisäksi lapsi on nero! Ja suoraan alenevassa polvessa!

Pelin henki

Lasten syntymäpäivät toivat kotiin kasan uusia leluja. Erilaisia barbeja pyrstöillä ja ilman, Lego Friendsejä limonaadikioskissa ja jonkinlaisessa lomahotellissa, jossa lasketaan liukumäkeä ja pötkötellään aurinkotuolissa, Duplo tuhkimo vaaleanpunaisessa linnassa. Täällä ei ole yhtään miestä, totesin paketteja hypistellessäni. Pohdin tovin, onko miesten poissaolo hyvä vai huono asia. Päätin pohdintani ajatukseen, että sellainen se pienten tyttöjen maailma varmaankin on, tyttöjen maailma. Pojat eivät vielä kiinnosta. 

Perjantaina ryhdyimme illan ratoksi pelaamaan uutukaista, synttärilahjaksi saatua, The Princess Ball peliä. -Voittaja on se prinsessa, joka ehtii ensimmäisenä Disney prinsessat logolla merkittyyn keskiympyrään tanssimaan prinssinsä kanssa. Hohottelimme miehen kanssa pelin asetelmalle. Sain vahvistusta ajatukselleni, että mieshenkilöiden läsnäolo lasten lelumaailmassa ei välttämättä ole tarpeen.

Jotkut ihmiset jaksavat olla kovinkin huolissaan Barbien välittämästä kehonkuvasta ja siitä, että Lego palikka on pinkki eikä vihreä. Minä en. Vietin lapsuuteni pelaamalla Afrikan tähteä, eikä minusta tullut keskivertoa pahempi kolonialistiriistäjä. Hoivailin vauvanukkeja ja ihailin Barbien kauneutta, kampasin My Little Ponyja vaaleanpunaisessa muovilinnassa ja vedin päälle äidin ompeleman tyllihameen. Leikin sellaisia leikkejä, joita sanotaan tyttöjen leikeiksi, enkä mennyt pilalle. Otin mallia äidin ja isän antamista arvoista ja opin, etten tarvitse prinssiä pelastamaan minua mistään. Valitsin parisuhteen, jossa mies ja nainen ovat tasavertaisia puolisoina ja vanhempina.

Aion siis jatkossakin heittää feministiaivoni narikkaan ja keskittyä metsästämään tanssiaisiin tarvitsemiani iltapukuja, jotta saavuttaisin jokaisen prinsessan perimmäisen tarkoituksen -tanssin prinssini kanssa. Koska se on vaan leikkiä.

Viiden vuoden yksinäisyyttömyys

Tänä aamuna tuli sellainen harras olo. Heräsin vähän jälkeen kuuden. Matkalla suihkuun vilkaisin kelloa ja tajusin, että aikahyppy viiden vuoden takaiseen elämääni veisi minut Naistenklinikan vihreillä kaakeleilla verhoiltuun synnytyssaliin. Ulkona paukkui pakkanen ja sisällä soi Groove FM. Elämäni suurin mullistus. 

Maailmaan syntyi pieni tyttö, joka on haastanut minua kasvamaan ihmisenä, enemmän kuin kukaan toinen. 60 cm myöhemmin hänestä on kasvanut 5-vuotias, joka osoittaa eläinmuseossa vitriinissä keikkuvaa lintua ja toteaa -Tuossa taitaa olla kuhankeittäjä. Minä en ollut koskaan kuullut kuhankeittäjästä. Hän toivoisi nimensä olevan Marianne. Mutta ei se ole. 

Taas on yksi merkkipaalu saavutettu: 3 ja 5. Kol-me ja vii-si. Joskus kakkosen vauvavuoden tienoilla tämä aika tuntui saavuttamattomalta Onnelalta. Ja täällä sitä nyt ollaan, Onnelassa. Kaksi kävelevää, itsenäisesti ruokailevaa, vaipatonta, keskustelevaa, päiväunia nukkumatonta lasta. Kakkonen ilmoitti hiljattain, ettei aio enää käyttää rattaita. Huokaisin liikuttuneena. Toinen heistä haukkuu minua useinmiten tyhmäksi, toinen kakaksi, pissaksi ja paskapääksi. Äidin isot tytöt.

Lahjat toisten lapsille

En taida olla koskaan ostanut lapsilleni yhtään joululahjaa. Siihen ei ole tarvetta, eivätkä lapset tähän mennessä ole keksineet mitään lahjoja pyytääkään. Meillä ei siis kirjoiteta kirjeitä joulupukille. Eivät lapset kuitenkaan ilman paketteja jää. Poimimme lahjaideat lasten leikeistä ja annamme vinkit isovanhemmille. Nuo muutamat paketit riittävät tyydyttämään aattoillan rituaalit. 

Kohdistamme omat lahjarahamme toisten lapsiin. Tänäkin vuonna ostamme lahjoja helsinkiläisille lastensuojelun asiakasperheiden lapsille. Joulupuu keräys toimittaa lahjat niille 8500 lapselle ja nuorelle, joiden joulun viettoa varjostavat monenlaiset vaikeudet. Jostakin syystä Joulupuu keräyksessä pienille leikki-ikäisille riittää paketteja, mutta vakavasti oireilevat teini-ikäiset eivät herätä niin helposti auttamishalujamme. Me kohdistammekin tästä syystä pakettimme teini-ikäisille pojille. Murrosikä < 3

Joulupuu keräys päivystää Forumissa Fazerin kahvilaa vastapäätä 18.12.2013 asti, eli vielä ehtii. Näitä erilaisia keräyksiä on onneksi monia, joten valinnanvaraa riittää. Kehoitan kaikkia kokeilemaan, miltä tuon kaltaisen lahjan antaminen tuntuu. Se on tunne, johon kannattaisi pyrkiä useamminkin. Suosittelen.

U.S.A U.S.A.

Mikään ei ole ennallaan.  Keski-ikää lähestyvät silmäni havaitsivat kadulla naamiaisasuisia, karkkia tivaavia ja kepposilla uhkailevia lapsia ja huomasin järkyttyväni. Halloween Suomessa! Voi herranpieksut, ei minun lapsuudessani!

Kauppiaat hierovat rahanahneita käsiään yhteen, kun suomalaiset ovat alkaneet hamuta amerikkalaisten vanavedessä ystävänpäivän suklaarasioita ja halloweenin naamiais- ja juhlatilpehööriä. Lapset varmaankin ottavat myös innolla vastaan kaikki tekosyyt karkkijahtiin. 

Oikeastaan halloween on kaikessa pakanallisuudessaan meille ei-kristityille paljon asiaankuuluvampi juhla, kuin esimerkiksi kristillisiä viboja sisältävä virpominen. En siis pane vastaan, kunhan toivun ensijärkytyksestäni. 

Lapset halkeavat innosta odottaessaan päiväkodin huomisia kauhujuhlia. Täysipäiväinen keijuprinsessakin on valinnut itselleen naamiaisasun. Hän haluaa olla mörkö ja pukeutua kokomustaan. Aikuista täysipäiväistä mörköäkin hymyilyttää.

Sekalaisia

Lapset heräsivät poikkeuksellisesti vasta vähän ennen kahdeksaa. Makasin sohvalla peiton alla ja luin ensi viikon tenttiin, kun lapset katselivat Pikku Kakkosta. Peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku perunat lentää kuuhun, pikku perunat sukeltaa, pikku perunat kylvyssä, pikku perunat laulaa saa, peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikkuu peeruunaa. Kaikenlaiset ohjelma-aihiot sitä menevätkin läpi seulasta. Lasten syödessä aamupalavoileipiä viipaloin hiljakseen omaan kuppiin melonia ja rahkaa, kaadoin vaivihkaa itselleni ison lasillisen tuoremehua ja poistuin syömään aamupalaa toiseen huoneeseen. Vähän Hesaria ja sitten taas hetki tenttiin.

Oli minun puistopäiväni ja pääsimme ovesta ulos melko vähillä pukemishuudoilla. Sä voit jäädä kotiin, jos et suostu laittamaan ulkovaatteita, on ihan hyvä ja toimiva viikonloppu-uhkaus. Pihalla totesimme, että esikoisen ulos unohtunut polkupyörä oli varastettu yön aikana. Onneksi korvaava menopeli löytyi potkulaudasta, eikä lapsi osannut surra menetystään pitkään. Minua kyllä vitutti. 

Pääsimme puistoon, keinutin lapsia ja istahdin penkille lukemaan kuukausiliitettä. Hetki Marja-Siskon ja Chrisin kanssa ja pian hiekkalaatikolta ilmoitettiin, että pikkusiskolta oli tullut pissa housuun. Suostuttelin hetken lapsia lähtemään kotiin, nostin hiekkalaatikossa murjottavan ja märän lapsen rattaisiin istumaan ja totesin, että pissat olivat lorahtaneet lapsen ulkoiluhousujen lahkeesta takilleni ja farkuille. Esikoinen kitisi koko kotimatkan väsyneitä jalkojaan ja minä tiuskin takaisin. Käytin jossakin välissä ilmaisua kuset housussa. Ei varmaankaan olisi tarvinnut.

Lapset nirsoilivat lounaalla ja söivät jauhelihakeitosta vain porkkanat. Ruoan jälkeen tarkistin tori.fi:n pyörätarjonnan ja annoin esikoisen valita punaisen Pukyn ja pinkin Nopsan välillä, vaikka tiesin ihan hyvin lopputuleman. Ainahan voi koittaa. Ruoan jälkeen hipsin lukemaan tenttiin, join välillä mielikuvituskaakaot ja appelsiinimehut ja hoidin vähän pikkuponia. Revin irti esikoisen hiuksissa roikkuvaa pikkusiskoa, sovittelin tavarakiistoja, ripustin pyykit ja ehdotin viimein, että katsoisitteko vähän vaikka dvd:tä. Söin salaa irtokarkkeja, kävin torkkumassa ja pyörittelin tenttimonisteita.

Illalliselle lähdettiin Rivolettoon. Tarjoilija tajusi eleettömästi kaikki lapsiperheen toiveet. Toi pyytämättä lasten käteen sopivat juomalasit pilleillä, tilasi lasten ruoat keittiöstä oikeaan aikaan ja tajusi olla sanomatta ääneen sitä viimeistä ruokalajia, vaan kyseli suunnitelmistamme kiertoilmaisuin. Toi täti ei halunnut sanoa sanaa jälkiruoka, totesi esikoinen naisen poistuttua. 

Ajelimme vatsat pullollaan kotiin ja mies lähti hakemaan uutta polkupyörää Espoon korvesta. Minä lojuin hetken sohvalla, uhkailin lapset nukkumakuntoon ja luin yhden luvun Peppi Pitkätossua. Lapset jäivät mölinöittä sänkyihinsä ja minä korkkasin jääkaapista tölkin kevytkolaa. Huomenna töihin ja se on ihan ok. 

Asevelvollisuus

Jos ihmisen todelliset sävyt nousevat esiin nälkäisenä, väsyneenä ja ärtyneenä olen minä siinä tapauksessa sellainen pojille pyssyjä ja tytöille pinkkiä ja poninhoitoa tyyppinen äiti. Edellisestä ruokailusta oli kulunut viisi tuntia, työpäivä oli ollut raskas, minä olin väsynyt ja juuri saanut tietää että kääpiön kaverin synttärijuhlat alkoivatkin tuntia oletettua aikaisemmin, eli tunnin päästä. Yhtäkkiä tuli siis myös kiire.

Harpoin lelukauppaan ja pyysin myyjää opastamaan minut 5-vuotiaan pojan sielunmaisemaan. Juhlakaluina synttäribileissä olivat kumpaakin sukupuolta edustavat kaksoset, joista poikapuolista en ollut koskaan tavannut. Mistä pojat tykkää, tiedustelin myyjältä. Hän käveli suoraa päätä asehyllylle. Nää on kyllä hirveen suosittuja. -Eihän lapselle voi aseita ostaa, ajattelin ensimmäisenä. Onko jotain muuta? 

Kävimme läpi hyrrät ja jotkut taisteluhärpäkkeet. Ääntelehdin epätoivoisen päättämättömyyden puhinaa ja jatkoimme matkaamme sesonkihyllylle. Myyjä esitteli minulle jälleen aseita, nyt erikokoisia vesipyssyjä. Kävin mielessäni eettistä painia. Aseet ovat normaali osa poikien kehitystä. Eihän lasten pidä ampumista leikkiä. Olihan meilläkin vesipyssyjä. Tämä on ihan liian sukupuolistereotyyppistä. Hauskoja lelujahan nämä ovat. -Ai kanta-asiakastarjouksessa puoleen hintaan vai? -Ok. 

Kun pojan lahja oli hoidossa, pääsin takaisin tutulle maaperälle. Onko teillä niitä vaaleanpunaisia tyttölegoja? Valitsin muutamassa sekunnissa jalkapalloilijatytön ja poninhoitotytön välillä ja kiikutin synttärilahjat kassalle. No tulipahan stereotyyppistä settiä, totesin paketoidessani lahjoja paketointipisteellä muutamaa minuuttia myöhemmin. Jatkoin päivittelyä kotosalla lapset päiväkodista hakeneelle miehelle. Mutta ei kai niistä aseista mitään haittaa ole, oli meilläkin vesipyssyt lapsena ja ne oli kylpyleluina kivoja. -Ai, ei meillä vaan ikinä ollut pyssyjä, totesi kahden veljen kanssa kasvanut aviomies. Just, no musta tuli ihan ok kuitenkin, totesin lannistuneena. 

Mitä sanoo lukijakunta. Pyssyt lapsella -Onko ok?

Annetaan, jos otetaan

Merkittävin ekotekoni on varmaankin kahden samaa sukupuolta olevan lapsen synnyttäminen samaan aikaan vuodesta. Vaatteiden, kenkien ja muun tilpehöörin kierrätysaste on korkea. Jos on ostanut jotakin äitien suosiossa olevaa merkkituotetta, voi vaatteet saada myytyä vielä eteenpäinkin ihan mukavalla hinnalla.

En ole toistaiseksi löytänyt itsestäni lasten merkkivaatteista innostuvaa puolta, joten suurin osa sisävaatteista on hankittu osastolta halpavaateketju. Tämä taasen tarkoittaa sitä, että vaatteiden jälleenmyyntiarvo on minun arvomaailmassani pienempi kuin myyntitouhuun vaadittava energia. Ei siis kannata.

Olen viime päivinä siivonnut varastoja ja löytänyt kasseittain pieneksi jääneitä lastenvaatteita, joita kumpikaan tytöistä ei voi enää käyttää. Ihan ehjiä, vähän kulahtaneita vaatteita ja kenkiä, joita joku voisi ihan hyvin vielä käyttää. Minä haluan päästä näistä Ikean kasseista eroon, mutta nyt en keksi, minne vaatteet voisi viedä. Onko teillä vinkkejä, mihin lasten kamppeita voisi lahjoittaa? Missä vaatteet menisivät tarpeeseen ja ne otettaisiin ilolla vastaan? Vinkkejä kaivataan lähinnä pääkaupunkiseudulle. Mitä Leo Stranius tekisi?

Sulle ja mulle

Ke-vät. Taisin julistaa sen alkaneeksi jo viime viikolla, mutta toisto ei haittaa. Kevät. Ilmojen lämmettyä olen siirtynyt ryystämään alkoholia ulkoilmaan. Vappupäivänä join skumppaa takapihalla aurinkotuolissa makoillen ja varpaat paljaana. Tänään join kaljaa etupihalla retkituolissa ihan vähän palellen. Itse asiassa korkkasin ulkojuomakauden jo muutama viikko sitten, kun hörpin punaviiniä seisaallani kotikadun varressa. Variaatiomahdollisuuksia on siis useita.

Perjantaitissuttelun lisäksi iloa iltaan tuo uusi potkulauta. Ostin sen kääpiölle, mutta varmistin, että painoraja sallisi isompienkin tyttöjen kruisailun. Savulohipasta siirtyi suuhun keskimääräistä nopeammin kun tiesin, että ruoan jälkeen päästään testaamaan tuoretta ostosta. Ja ihan mahtavaahan se oli. Nyt pohdin, miten saisin esikoisen valitsemaan puistomatkoille ajopeliksi polkupyörän, jotta pääsisin omimaan laudan itselleni.

Potkulautahankintaa suunnitellessamme jouduimme jälleen toteamaan, että tarvitsemme kaikkea kaksi. Minä tarvitsen. Mies tarvitsee. Ja ehkä myös lapset tarvitsevat. Minä tarvitsen lapsille kaikkea kaksi, jotta minun ei tarvitse kestää loputonta kiljumista. Jotta minun ei tarvitse kuunnella jatkuvaa millononmunvuoro jankkaamista ja ratkoa loputtomia kumäenkoskaansaatota riitoja. Kakkoselle nettikirpparilta hankittu Puky oli siis jokaisen kympin arvoinen. Tai ehkä tässä tapauksessa olisikin pitänyt ostaa kolme.

Äidin helpompi uhma

Koska blogi toimittaa yhden elämänalueeni päiväkirjan virkaa, voisin aloittaa tämänpäiväiset pohdintani sanoilla: Rakas päiväkirja, uhmaikä alkoi taas. Kakkosen saavutettua kahden vuoden virstanpylvään, sai hän myös kiukkukilahteluilleen ihan uutta tarmoa.  Jos aiemmin raivareita oli pari kertaa tunnissa, on frekvenssi tihentynyt viime aikoina vähintäänkin potenssiin kolme. 

Edellisen lapsen kohdalla koimme 2-vuotiaan kiukuttelut hänen aloitettuaan juuri taipaleensa isona siskona. Kakkosen syntymä toi oman mausteensa uhmaan, mutta todettava on, että kyllä se kiukku ihan ilman suurempia elämänmullistuksiakin syntyy -lähes tilanteessa kuin tilanteessa. En halua istua rattaissa, mutta en myöskään halua kävellä itse. Haluan istua tässä keskellä tietä, mutta en halua jäädä tähän istumaan. Maailma on raastava paikka 2-vuotiaalle.

Onni on toimistotuoli.

Äidin kannalta helpomman tästä uhmakierroksesta tekee se, että kiukkua joutuu kestämään vain muutaman tunnin päivässä. En tiedä, jaksanko kuitenkaan suhtautua taukoamattomaan kiukutteluun yhtään sen rakentavammin kuin aikaisemmin kotona ollessani. Taktiikkani on useinmiten välinpitämättömyys ja lapsen huomion kiinnittäminen elämän loputtomiin ihmeellisyyksiin, kuten koiran kakkapökäleeseen lumihangessa. Ne tuntuvat innostavan pientä kulkijaa. Sivuhuomautuksena tosin: Mikä helvetti teitä koiranomistajia vaivaa, kun niitä kakkoja ei voi kerätä pois kadulta???? Ovatko koiranomistajat niin immuuneja kakan epämiellyttävyydelle kengänpohjassa, että oman kotiympäristön saastuttaminen ulosteella on ihan ok????

Mutta takaisin asiaa. Näinä aikoina olen ihan tyytyväinen, että saan lähteä aamuisin töihin uhmavapaalle alueelle. Pääsen todella paljon helpommalla, kuin edellisellä kerralla kotiäitinä. Ja ehkä lapsikin pääsee, kun ei ole koko ajan lähistöllä niitä kahta ihmistä, joista ensisijaisesti täytyy uhmaamalla erkaantua omaksi itsekseen. Näin on ihan hyvä.

Voittajia ja häviäjiä

Oltiin viikonloppuna kyläilemässä kaveriperheen luona. Jossakin vaiheessa iltaa kaivettiin lapsille esiin lautapelejä. Touhulan kaupunkiin sijoittuvassa pelissä edettiin hahmonappuloilla tietä pitkin, päämääränä ehtiä syömään retkieväät ennen Juupas ja Eipäs possuja.  Jos yksi kilpailijoista ehti ennen muita pelaajia lauttalaiturille, josta lähtevän reitin päätteeksi peli päättyisi, joutui hän odottamaan hitaampia pelaajia, jotta lauttamatka voisi alkaa. Peliä ei voinut voittaa kukaan pelaajista, vaan kisaa käytiin kollektiivisesti Eipäs ja Juupas possuja vastaan. Minulle kerrottiin, ettei pienten lasten lautapeleissä ole nykyään voittajia ja häviäjiä.

Anteeksi nyt vaan, mutta mitä helvettiä. Esikoinen alkaa olla ihan potentiaalisessa lautapeli-iässä ja vanhana Kimble-harrastajana odotan innolla tulevia taisteluita Pop-o-Maticin äärellä. Itse olisin kääntyväinen ajattelemaan, että lapsen on ihan terveellistä oppia, että edes suomalainen ei voi voittaa aina.

Missä vaiheessa lautapelissä toiselle ihmiselle häviämisestä tuli kokemus, jolta lapsia on suojeltava? Traumatisoituuko 4-vuotias, jos hän joutuu toteamaan, että kaverilla oli tällä kertaa parempi noppaonni? Meneekö lapsi häviöstä rikki, vai voisiko hän harmistuksen ja häviöstä aiheutuvan raivon jälkeen todeta, että elämä jatkuu kaverin voitosta huolimatta?

Selkä kyyryssä kohti lastenkutsuja

Tytöillä on synttärit kuukauden päästä. 2 ja 4. Olen hiljalleen painanut leukaa rintaan ja sulatellut ajatusta lastenkutsujen järjestämisestä. Viime vuonna onnistuin vielä menestyksekkäästi järjestämään sivistyneesti aikuisten sukulaisten kesken nautitun lauantailounaan. Tänä vuonna en elättele sen suuntaisia toiveita. -On aika järjestää äitiysurani ensimmäiset kaverisynttärit.

Koska olen melkoinen Martha Stewart, kun sille päälle satun, aion ottaa myös tulevat juhlajärjestelyt todella tosissani. Juhlista tulee sanalla sanoen eeppiset. Elättelen pienessä harhaisessa mielessäni uskomusta, että pystyn tulkitsemaan 4 - 5-vuotiaiden lasten sielunmaisemaa ja tarjoamaan heille päräyttävimmät juhlat ikinä. Minun mielikuvissani kaikilla juhlavierailla on kemuhatut. Onko se väärin?

Nyt kuitenkin kaipaan vinkkejä, mistä löytyvät netin ja Helsingin siisteimmät juhlatarvikemestat. Tarvitsemme kutsukortit, mehumukeja pilleineen, kattoon nousevia ilmapalloja, serviettejä, ja jos oikein hurjaksi heittäydyn, ehkä myös jotakin muuta koristeluhässäkkää.

Juhlaohjelmistorepertuaarini liikkuu 80-luvun lapsena lähinnä onginnan ja aasinhännän välimaastossa. Haluan jakaa näitä synttäriklassikoita myös pahaa-aavistamattomalle jälkikasvulleni, mutta mitä muuta lastenkutsuilla voi tehdä? Itse aion todennäköisesti puuduttaa hermojani lasillisella kuohuviiniä. Hirvittää jo nyt se kiljuminen.

Ensimmäisiä kertoja

Tänään elettiin historiallisia hetkiä. Puoli yhdeksän aikaan valokuvasin päiväkotiin lähdössä olevia tyttäriäni eteisessä. Toinen käänsi teatraalisesti suupieliään alaspäin ja heitti niin sanotusti pahaa öögaa. Toinen poseerasi huolettomasti käsi lantiota tukien. Sitten suljin ulko-oven ja totesin, että sairausloma. Minä olen sairaana ja lapset lähtevät kaupungin hoidettavaksi. Lisättäköön tämäkin asia kiistattomia töihinpaluun etuja luetteloivaan listaani.

Kello kahden jälkeen köpöttelin noutamaan lapsia. Kakkonen oli jäänyt aamulla hieman hämmentyneenä katselemaan poistuvan isänsä perään, mutta leikkinyt sitten tyytyväisenä toisen paikalla olleen hoitolapsen kanssa, syönyt ruokansa, nukkunut päiväunensa ja syönyt välipalansa. Ei kuulemma olisi uskonut, että lapsi on ensimmäistä päivää hoidossa. Esikoinen oli jättänyt isänsä seisomaan eteiseen ja poistunut ulkovaatteista kuoriuduttuaan vikkelästi tutustumaan uusiin kavereihinsa. Seuraa oli löytynyt heti ja lapsen positiivista mutkattomuutta ihmeteltiin päiväkodissakin. 

Kaikki perheenjäsenet selvisivät ensimmäisestä päivästä ilman kyyneliä. Lapset olivat omia itsejään, iloisia ja reippaita. En lähde vielä tekemään lasten reaktioiden perusteella suurempia tulkintoja kiintymyssuhteemme laadusta tai mitä on seuraavina viikkoina luvassa, mutta huonomminkin kai olisi voinut mennä. Oli oikeanlaiset vaipat mukana ja kurahousuissa ja hanskoissa tussatut nimet. Harkitsen tosin vakavasti jonkinlaiseen nimikointikoneeseen investointia. Niin hirvee homma se nimikointi tuntuu olevan. 

Talviklassikko

Syksy ja talvi ovat kulta-aikaa, jos mieli lämpiää perheenäitien lasten sairastamista käsitteleville facebook päivityksille. Olen hämmästyttävän tarkasti perillä siitä, kuka on asioinut minäkin päivänä lastenklinikalla, onko kuumetta vai todella sitkeää yskää, onko tullut oksennusta vai kenties matolle kakkaa ja kenellä on diagnoosia mykoplasmasta (Mikä helvetti sekin on?) vähän perinteisempään korvatulehdukseen. 

Jännitän jo kovasti etukäteen, miten melko perusterveet lapsemme onnistuvat kunnostautumaan päivähoidon tautilotossa, koska töissä on vuoden vaihteessa sellaiset tilanteet, etten voisi juurikaan pyöriä kotihoitajana. Universumi päätti lievittää stressiäni ja sairastutti kääpiön korvatulehdukseen ja minut ja miehen sopivasti viikonlopuksi johonkin flunssantapaiseen (paitsi tietenkin miehellä tauti on paljon kovempi ja raskaampi). Perjantain ja lauantain välisenä aamuyönä mies kiikutti kipulääkittynä viisi tuntia tuskissaan itkeneen kakkosen Mehiläiseen kuulemaan, että joskus nuhakuume voi aiheuttaa ikäviä olotiloja ilman korvatulehdustakin.

Olen siirtynyt tautijännityksissäni välinpitämättömyyden tilaan. Lapset ehtivät varmaankin parantua sairastuakseen sitten ensi viikolla uudelleen. Onko lapselle mahdollista saada antibioottikuuri ylläpitolääkityksenä?

Ja nyt muuten vinkit jakoon siitä, mitä ensimmäisenä päivähoitopäivänä pitää pakata reppuun perus tossujen ja vaihtovaatteiden lisäksi. Emme halua vaikuttaa luopiovanhemmilta ihan ensimmäisenä päivänä. Ja onko niin, että päiväkotiin ei kannata mennä sellaisessa talvihaalarissa, jota ei saa kuivata kuivauskaapissa. Eli kannattaako haalia jostain joku ei niin vesitiivis (ja ei niin kallis!!!) haalari ja ostaa kurahousut lisäksi? Auttakaa urpoa.