Lahjaton tapaus

Kääpiö on ollut koko viikon tohkeissaan. "Äiti, vielä viisi (4,3,2,1,) yötä, sitten on viimeinen kerhopäivä ja kevätjuhla. Sitten mulla alkaa: KESÄLOMA!!!" Edellä kuvatussa odotushehkutuksessa kaikki muut sanat lausutaan tavalliseen tapaan. Viimeisen sanan kohdalla volyymi nousee ja kädet nostetaan teatraalisesti ilmaan. En ole aivan varma, mitä 3-vuotias odottaa tapahtuvaksi, mutta tätä lomaa on odotettu. Ilmeisesti 2,5 tuntia kerhoa kaksi kertaa viikossa on kovaa hommaa.

Osallistuimme tänään kakkosen kanssa kauan odotettuun kerhon kevätjuhlaan. Kerhotalon pihalla katselin ovesta sisään valuvia vanhempia kukka- ja lahjapaketteineen. Kuiskasin viisikirjaimisen sanan. Missä vanhemmuusoppaassa tämä lahjomisperinne on välitetty kaikkien muiden vanhempien, paitsi minun ja aviomieheni, tietoon? Taivastelin lahjattomuuttani toisille äideille toteamalla -edelleen sen viisikirjaimisen sanan saattelemana "Mulle ei tullut mieleenkään!"  "Me oltiin tuomassa vaan kukkia, mutta sitten mä kävin äsken tossa kaupassa ostamassa vielä vähän suklaata." eräs äiti päivitteli. "Nii just. Joo." totesin myötätuntoisena.

Kääpiö nostatti tähtihetkeni jo valmiiksi vähän vaivaantunutta tunnelmaa huutamalla keskellä kerhosalia "Mun äiti ei tuonut mitään lahjoja!" Täytyi sulkea silmät muutamaksi sekunniksi. Sitten heittääkseen vielä vähän suolaa haavoihini, kääpiö tivasi juhlien jälkeisessä kahvitilaisuudessa minulta, kerhotätien vieressä seisoessani "Miksi sä et äiti tuonut mitään pientä yllätystä?" 


Nämä olivat ikimuistoiset ensimmäiset kevätjuhlat.

Kipu ja lääke

Historiallinen hetki äitiydessä. Olen onnistunut diagnosoimaan elämäni ensimmäiset hampaidentulokitinät. Siihen meni 3 vuotta ja 4 kuukautta. 

Yleisesti ottaen olen kokenut vauvan ja pienen taaperon kiukkujen tulkinnan vaikeusasteeltaan ydinfysiikkaa vastaavaksi. Ilmiö on olemassa, mutta minä en ymmärrä syy-seuraussuhteista mitään. Lapsi kiukuttelee ilman perusjärjellä havaittavaa syytä ja se on vaan kestettävä. Nyt kakkonen syö harvakseltaan, on kiukkuista kiukkuisempi, kuolaa kuin koira, heräilee aamulla ennen kuutta ja nukkuu päivälläkin vain vähän. Eikös tämä tarkoitakin hampaita?

Minne hampaat ovat tulossa? -Siitä minulla ei ole aavistustakaan, koska en jaksa tunkea sormiani kakkosen suuhun ikeniä tunnustelemaan. 


Onneksi lapsen jatkuvaan kiukutteluun on olemassa myös lääke. Se on nimeltään New York Super Fudge Chunk ja Chocholate Fudge Brownie. Beniltä ja Jerryltä aikuiseen makuun. Haetaan kaupasta sateen saattelemana vähän ennen lasten nukkumaanmenoaikaa. Nautitaan sohvan nurkassa kitinävapaassa ympäristössä, jossa kukaan ei roiku jalassa. Santsataan pari kertaa tilanteen niin vaatiessa.

Hyvä ja paha

Olipa kesäinen viikonloppu. Upotin paljaat varpaat vihreään nurmikkoon ja huidoin ilmassa leijailevia voikukan haituloita. Täytin vatsan kylmällä kaljalla, grillihampurilaisilla, perunasalaatilla ja porsaan paistilla. Söin jälkiruoaksi mansikoita. Pohdin elämän mahtavuutta ja välillä vähän jälkifordistista yhteiskuntaa.

Eniten mietitytti kuitenkin ihminen. On vaikeaa järkeistää vihaisen mielen päähänpistoja. Pohdin sitä, mikä saa pojat kääntämään pahan olonsa ulospäin -yhteiskuntaan ja toisiin ihmisiin. Miksi tytöillä paha olo kääntyy sisäänpäin -omaan vartaloon ja ahdistukseen. Mitä eroa on tytöillä ja pojilla ja mistä ne erot johtuvat.


On vaikeaa olla ajattelematta, missä on menty pieleen -muuallakin kuin aselainsäädännössä. 

Kauden avaus

Tänään minulla olisi sellaista yleisellä tasolla mielenkiintoista asiaa, että meikäläinen avasi shortsikauden. Ihan pokkana kaivoin kaapista farkkusortsit ja rasvasin kalmankalpeat ja kohiintuneet sääreni suojakertoimella 20. Jostakin se on aloitettava, mutta kyllä se vaan joka vuosi tuntuu yhtä kamalalta. Näissä puistoäitihommissa on tosin se mukava puoli, että tässä vaiheessa kevätkesää kasvoilla ja käsivarsissa on jo ihan mukava päivetys. Ei tarvitse konttoripöydän ääressä kalpeilla päivät pitkät. 


Kesän tulon tunnistaa myös siitä, että puistoon saapuu tuore sukupolvi taaperoita vanhempineen. Muistan tuon ajan elävästi. Silloin olo oli vaivaantunut ja epävarma. Nyt saan halutessani keskustelun aikaiseksi vieraassakin puistossa ja hymähtelen tuoreille vanhemmille, jotka eivät uskalla nostaa 1-vuotiastaan pois keinusta raivokohtauksen pelossa. Kaikkeen tottuu. 

Luin muutama vuosi sitten jostakin naistenlehdestä osuvan vertauksen leikkipuiston vanhempien sosiaalisesta yhteisöstä. Psykologi Ilona Rauhala kuvasi leikkipuistoa vanhempien työpaikkana, jossa eri ihmiset toimivat eri tavoin -ihan niin kuin jokaisella muullakin työpaikalla. Toiset haluavat tutustua työkavereihin, toiset tulevat paikan päälle vain suorittamaan työtehtävänsä, lapsen ulkoilutuksen, ja lähtevät tyytyväisinä kotiin. 


Niihin varsinaisiin palkkatöihin suhtaudun yleensä melko suorituskeskeisesti, mutta kotiäitiyshommissa olen huomannut, että ilman toisten aikuisten seuraa ja kaveruutta tätä työtä ei jaksaisi kovinkaan montaa päivää. Onneksi on puistoja.

Dear Liisa

Sain ONIAlta liudan kysymyksiä. Omassa elämässäni ei tällä hetkellä ole mitään yleisellä tasolla kiinnostavaa tapahtumaa käynnissä, joten vastaan nyt sitten näihin, kun kerran pyydetään.

1. Mitä teet ihan ensimmäiseksi aamulla, kun olet noussut ylös sängystä?

Kello on silloin jotakin kuuden ja seitsemän välillä, joten yritän pitää silmiä vielä hetken kiinni lastenhuoneen sohvalla. Joka toinen aamu saan nukkua pitkään, silloin köpöttelen suoraan aamupalalle ja tervehdin lapsia.

2. Minkä jäätelön tilaat useimmin kioskilla?

pistaasi tai mango

3. Milloin valehtelit viimeksi?

Yleisesti ottaen olen piinaavan rehellinen, mutta 3-vuotiasta kusetan melko säännöllisesti.

Joo, tää on kato liian tulista lapsille (pizza). Tää on kato leipää (mokkapalaa). Ei oo mulla mitään suussa (karkkia). Ei oo pastakastikkeessa parsakaalia (onpas, pieneksi silputtuna). 

4. Jos saisit nyt tuhlattavaksi 100 euroa, mitä ostaisit?

Kolmen ruokalajin illallisen, pullon viiniä, muutaman drinksun ja pääsylipun iltadiskoon.

5. Oletko ostanut ulkoiluhousut äitiyden tähden?

Aivan varmasti olen. Minulla on kokonainen kura-asu ja se ilahduttaa minua. Kannan kurapukuni ylpeydellä.

Onian saamassa haasteessa pyydettiin nimeämään kaikista rakkain kuva blogista. Minulta sitä ei kysytty, mutta tämä on minun rakkain blogikuvani. Kuvassa olen minä juomassa kaljaa salaa anoppilassa viime kesänä. Sydän sille muistolle.

6. Mikä on lempikaupunkisi?

Espoo. Henkinen kotini. Buahhahhaahhaa.

7. Jos voisit muuttaa yhden tapahtuman kuluneelta viikolta, mikä se olisi?

Kommentoin puistossa sellaista muovihärpäke vauvankävelytinkompleksia fysioterapeutin painajaiseksi. Se oli tarpeetonta.

8. Mitkä ovat ne viisi nettisivua, jotka avaat aina ensimmäiseksi?

Peruslehdet ja postit. Olen vasta ihan hiljattain päässyt irti Oikotie riippuvuudestani. Asuntojen kyttääminen on koukuttavaa vielä senkin jälkeen, kun oma on löytynyt ja tavarat kannettu sisään uuteen kotiin. Suomi on täynnä hämmästyttäviä koteja pahkakeinutuoleineen ja Mannerheim-alttareineen.

9. Ketä haluaisit kiittää ja miksi?

Sitä keski-ikäistä herraa, joka tarjoutui pyytämättä pitämään minulle ja kakkoselle ovea auki, kun asioin tänään Aleksanterinkadun Osuuspankissa. Niille naisille, jotka seisoivat vieressäni keskittyneenä jonottamaan, kun pidin yhdellä kädellä auki hissin ovea, jalalla hissin veräjää ja toisella kädellä työnsin rattaita sisään hissiin -heille voisin todeta, että kiitti ihan vitusti.

10. Mikä on oma käytännön vinkkisi kahden lapsen arjesta selviytymiseen?
Sellainen humaani vinkki olisi varmaankin, että älä hermostu! Tähän joku hymiö. 
Ennen muuta kahden pienen lapsen kanssa eletty arki syö hermoja, mutta eihän siinä mitään kovin kummallista ole. Mahtavia päiviä, peruspäiviä ja päiviä helvetistä.  Elämässä ihmiset tekevät paljon vaikeampiakin asioita, kuin hoitavat kahta lasta.
Jos jotakin täytyy vinkata, sanoisin että:

-Pidä kiinni vanhemman lapsen päivärytmistä. Pieni vauva kulkee melko vaivatta mukana minne vain.
-Antakaa vauvalle säännöllisesti maitoa myös tuttipullosta, jotta voit tarvittaessa syöttää vauvan kylmässä ulkoilmassa. Tuttipullo mahdollistaa myös sinun kotoa poistumisesi (yksin tai jonkun toisen perheenjäsenen kanssa) yhtä syöttöväliä pitemmäksi ajaksi, vaikka kotona majailisikin tiheästi syövä vauva.

-Välttele aikatauluun sidottuja aamuja. Aamutoimet ja lähteminen ovat aluksi todella aikaavieviä ja kiire kiristää kaikkien osapuolten hermoja.

-Tutti on ystävä.
Mutta ennen kaikkea: Ole itsellesi armollinen. Se on vaan arkea, eikä siitä jaella arvosanoja.

Musiikin tahtiin

Muistan tapahtumat kappaleittain. Elämänvaiheet tallentuvat muistiin kuunneltujen levyjen kautta. Kuuntelen musiikkia lenkkipolulla, bussipysäkillä ja vaatekaupassa. Joskus tulevina aikoina, kun kuulen Robynin tai Cee Lo Greenin musiikkia, tulen muistamaan tämän kevään ja bussimatkat hedelmöityshoitoklinikalle munasolua luovuttamaan. Ja ehkä muistan myös Jipun.

Lähtiessäni aamubussilla munasoluprosessin viimeiselle käynnille jälkitarkastukseen, etsin Spotifystä Jipun uuden levyn. Katselin työmatkalaisia ja kuuntelin Jipun sielunirtirepimismusiikkia, kuten eräs tuttavani osuvasti hänen musiikkiaan kuvaa. Siinä vaiheessa, kun Jippu oli matkalla hullujenhuoneeseen ja syöksymässä vastatuuleen, koin parhaaksi etsiä jotakin muuta kuunneltavaa. 

Klinikalla munasarjat todettiin toipuneiksi. Täytin kulukorvauslomakkeen: 8 käyntiä, 8 päivärahaa, 15 bussilippua ja  luovutuskorvaus. Hoitaja kaivoi esiin valkoisen kirjekuoren, laski setelit pöydälle ja minulta pääsi spontaani Oho. Olin ajatellut, että rahat ilmestyisivät vähäeleisesti jälkikäteen pankkitilille.

Olen käyttänyt jonkin verran aikaa sen pohtimiseen, haluanko ostaa luovutusrahoilla jotakin itselleni -ehkä uuden mekon, vai tulisiko siitä ihan tarpeettomasti se munasolumekko. Päätin maksaa rahoilla Visa-laskun. Siellä on uusi oranssi huulipuna, sininen nahkaclutch ja kirjava kynähame. En vielä tiedä, saavatko ne etuliitettä munasolu. Tämän tapahtuman tulen kuitenkin varmasti muistamaan. Kuinka usein, sitä en vielä tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että Tavastian oven viereen on minun maailmassani ilmestynyt uusi ovi ja että kuulokkeissa soi Robynin With Every Heartbeat, kun oma isä tuli minua punktiosta sen uuden oven edestä hakemaan.

Matkalla jälkitarkastuksesta kotiin ajatukset palasivat omien lasten odotusaikaan. Niillekin ajoille on omat kappaleensa. Muistin Johanna Kurkelan Rakkauslaulun, jonka kuulin ensimmäistä kertaa, kun odotin kakkosta. Kauan sitten minussa, aavistus jo sinusta, silloin tuntemattoman tunnen nyt ja tunnustan, kosketti hormonihuuruista ja vauvan potkujen herkistämää mieltäni. En ole sittemmin kuullut kappaletta, mutta bussissa istuessani kaivoin sen uudelleen kuultavaksi. Ja itkuhan siinä pääsi, viimeistään siinä kohtaa kun kaksi niin hehkuvaa, kaunista saa kirkkaana loistaa.Tästä aamun ruuhkabussissa itkeskelystä on alkanut muodostua minulle säännöllinen tapa.

Loma ja sitä seuraava

Kotiäitihommissa tulee vietettyä paljon aikaa, yllätys yllätys, kotona. Maisemanvaihdos tekee siksi välillä hyvää. Suuntasimme keskiviikkona pyhäpäivän turvin maaseudulle. Lojuin neljä päivää riippukeinussa, sohvalla, rannalla, saunan lauteilla ja sängyssä. Söin joka aterian päätteeksi vähän karkkia. Teki hyvää.


Lomalla oli myös hyvä tehdä suunnitelmia seuraavasta lomasta, eli kesälomasta.  Tänä vuonna muistamme aiemmin oppimamme asiat. Kertauksena mainittakoon, että hotellissa asuminen lasten kanssa ei ole kivaa, eikä lapsi tarvitse lomaansa mitään kovin erityistä ohjelmaa.

Lomien majoittumisasiat aiheuttavat meille jatkuvasti päänvaivaa. Tänä vuonna ajattelimme kokeilla kalustettujen asuntojen vuokraamista. Vuokra-asunnossa menettää mukavan hotelliaamiaisen ja siivouspalvelun, mutta siellä voi ainakin huoletta katsella telkkaria äänen kanssa lasten mentyä nukkumaan ja kokkailla vaikka myöhäistä päivällistä. 

Minua kiinnostaisi tietää, miten muut lapsiperheet ovat ratkaisseet lomamatkailun majoittumispuolen. Voiko hotellihuoneessa jollakin konstilla viihtyä lasten kanssa vai ovatko kaikki muut perheet vain alistuneet istumaan iltaisin pimeässä hissukseen, odottamassa sitä, että lapsoset nukahtavat yöunille? 


Kotimaan kaveri- ja sukulaistentervehtimisreissujen lisäksi Tukholma voisi olla mieluisa matkakohde. Länsinaapuriin siirtyminen risteilyaluksella jätettiin vielä pohdinta-asteelle. Onko ruotsinlaivan hyttimajoittuminen lasten kanssa vain ja ainoastaan pari iltaa tylsää hyttijumitusta ja kaoottista ahtautta vai voiko siitäkin ottaa ilon irti? 

Palkinto ja ymmärtämättömyys

Sain palkinnon -The VERSATILE BLOGGER award. Se ruli Ripulta -kiitos Ripu. Näin se menee:

- Kiitä bloggaajaa, jolta sait tunnustuksen

- Lisää The Versatile Blogger Award -kuva postaukseesi

- Kerro seitsemän satunnaista faktaa itsestäsi

- Nimeä 15 bloggaajaa ja kerro heille tunnustuksesta

Tämä oli vaikeaa, koska minulle on ilmeisesti elämäni aikana tapahtunut vain 25 asiaa. Minun on myös vaikeaa noudattaa annettuja ohjeita. Koitetaan nyt kuitenkin.

1. Minä en voi ymmärtää ihmisiä, jotka alkavat ruokakaupan kassalla kaivaa laukustaan lompakkoaan vasta silloin, kun kassa on ilmoittanut ostosten hinnan. Lompakko tulee kaivaa esiin heti, kun ostokset on nostettu kassahihnalle.

2. Minä en voi ymmärtää äiti-lapsi-dynamiikalla ladattuja parisuhteita. Miehestä on monessa parisuhteessa tehty avuton lapsi, joka ei selviydy arjesta ilman naisen äidillistä opastusta.  Saan edelleenkin kylmiä väreitä ajattelemalla erästä kolmekymppistä pariskuntaa, johon huomioni kiinnittyi jokin aika sitten eräässä odotusaulassa. Ulkona oli kylmä päivä. Pariskunnan mies oli avaamassa ulko-ovea tuulikaapissa, kun nainen veti puolisonsa takaisin sisälle aulaan. Nainen otti miehen kädestä kaulaliinan, avasi miehen ulkotakin, kietoi kaulahuivin miehensä kaulaan ja puhdisti lopuksi roskan miehen olkapäältä. Tämän tehtyään hän työnsi miehen uudelleen ulko-ovelle. Mies seisoi siinä puettavana, kuin pieni lapsi. Vittu mikä lammas, minä ajattelin.

3. Minä en voi ymmärtää niitä 18-25-vuotiaita velliperseitä, jotka selittävät tv:n keskusteluohjelmissa, että on se kamalaa, kun nuorille ei löydy kivoja työpaikkoja, joissa pääsisi toteuttamaan itseään. Että olisi se aivan ihmisarvon vastaista mennä töihin Mäkkäriin tai siivoushommiin, jotta pystyisi omalla työllään elättämään itsensä. Että täytyy saada pötkötellä kotona ja odotella sitä, että kotoa tullaan hakemaan töihin media-alalle. En vaan käsitä.

Ymmärtämättömyyteni ulappa. Olen mökillä.

4. Minä en voi ymmärtää niitä vanhempia, jotka naama vakavana selittävät, että meidän 4-vuotias Marja-Petteri ei pysty itse pukemaan ulkovaatteitaan tai syömään aamuisin muuta kuin sokerimuroja. -Jos lapsi on huomannut, että hetken kiukuttelulla eteen kiikutetaan kulhollinen irtokarkkeja suklaaliemessä ja eteisen lattialla pötköttelemällä vaatteet siirtyvät kätevästi päälle aikuisten toimesta, on mainittavaa edistystä asioiden suhteen tuskin luvassa. 

5. Minä en voi ymmärtää, miksi Burger King ei tule Suomeen. Voisiko se jo tulla? Minä täällä odotan. Milloin se tulee?

6. Minä en voi ymmärtää kahvilatyöntekijöitä, joiden multitaskingkapasiteetti huipentuu kahvimyllyn surinan seuraamiseen yleisen ihmettelyn lomassa. Rahasta, ota seuraava tilaus, hae sitä pullaa tai mene jonnekin muualle töihin.

7. Minä en voi ymmärtää ihmisiä, jotka heiluttelevat seteleitä baaritiskillä. Ajoistani baaritiskin takana on kulunut melkein 10 vuotta, mutta tämän kansanosan ajatteleminen saa minut edelleenkin tuohduksiin. Tälle porukalle haluaisin kertoa, että se setelillä huitominen ei nopeuta tilauksesi vastaanottoa sekuntillakaan. Se on ruma tapa ja sinun täytyy lopettaa.

Tunnustuksen osoitan kaikille, jotka siihen haluavat tarttua. Te olette kaikki monipuolisia.

Tahdon asioita

Minun maailmani voi määrittää kahdella lauseella: "Koska se nyt vaan on niin." ja "Koska mä sanon niin." Kaikki asiat palautuvat näihin kahteen toteamukseen. Ja kysymys on aina Miksi. -Miksi kello on viisi? -Miksi tänään sataa? Miksi pitää totella? Miksi meidän täytyy lähteä? Miksi sä seisot siinä? Loputon miksi ja ainainen en halua tai sitten ha-lu-an. 


Eilen kääpiö halusi mekon ja sukkahousut, sandaalit jalkaan puistoon, simaa ruokajuomaksi, Pikku kakkosen alkamaan klo 15.30, kaataa itse täydestä maitopurkista, helikopteriajelulle, päiväkotiin, kouluun, 350€ maksavan matkalaukun, 500g sikanautaa, lomamatkalle Kreetalle, vielä vähäksi aikaa ulos, jotakin muuta iltapalaksi ja valvoa vielä vähän -siis muun muassa. Ja aina perään, mutku mä haluuun. Olen ottanut tavaksi kertoa lapselleni myös omista toiveistani. Mä haluun Samujin kesämekon, ostaksämulle Samujin kesämekon? Mutkumähaluun! Mä haluisin lähtee New Yorkiin, mennäänksme New Yorkiin? Mutkumähaluun!

Me molemmat haluamme yrttitarhan.

Olen myös löytänyt keinon, jolla jatkuvan 3-vuotiaan mankumisen ja kärttämisen saa hetkeksi taukoamaan. Lapsen kokiessa jälleen kerran jonkin lukuisista päivän aikana tapahtuvista, maailman musertavista pettymyksistä, minä sanon hänelle: Alatko sä nyt valittaa? Sä voit mun puolesta ulvoa vaikka loppu päivän. Tähän 3-vuotias vastaa hämmästyttävän usein: No en varmasti ala! En ikinä valita! Ja sitten hämmentyy itsekin siitä, mitä vastaan tuli juuri uhmattua. Tapahtumien edettyä tähän vaiheeseen, uhmaikäinen on jo todennäköisesti unohtanut, mitä hän välttämättä äsken tahtoi tai ei tahtonut. Ja minä tunnen saaneeni universumin tilasta hataran otteen. Sitten voidaan siirtyä kinaamaan jostakin ihan uudesta aiheesta. 

DIY äitienpäivä

Onni on itsestä kiinni. Emansipoitunut nainen ei jää marttyyrina sohvalle murjottamaan, koska taaskaan äitienpäivää ei ollut järjestetty oikein. -Että olipa tyhmä lahja ja vääränlaista syötävää. Pettymyksiä karttava nainen tilaa hyvissä ajoin itse itselleen äitienpäivälahjan ja ilmoittaa tilausta tehdessään aviomiehelleen, että ostit juuri minulle äitienpäivälahjan. Nainen kertoo reippaasti ja pyytämättä, mitä toivoo merkkipäivänä aamupalaksi. Hän siivoaa, miehen viihdyttäessä lapsia, asunnon miellyttävän siistiksi ja tietää, että luvassa on hyvä äitienpäivä. Lounas syödään ravintolassa, joten ruoka on ammattilaisten valmistamaa. Saa laittaa vähän parempaa päälle ja punaista huuliin.

Tämän vuoden äitienpäivä jää kirjoihin vuotena, jona sain ensimmäisen kerran lapsen itse askarteleman äitienpäiväkortin. Eläköön, kunnallinen kerhotoiminta! Kylkiäisenä tuli myös itse pusattu paperinen narsissi. Kukka näyttää hiljattain auton alle jääneeltä ja korttiin on käytetty runsaasti liimaa. Kaikki on siis juuri niinkuin pitääkin. Nyt kaivan jostakin pahvilaatikon, johon alan arkistoida kortteja.

Vaikka joka päivä on äitien päivä, lähetän tänään erityisterveiset kaikille teille äideille. Hyvää äitienpäivää!

Ihana velttoiluasu

Omaan työhön kohdistuva vähättely vituttaa aina. Aamukahvi pyörähti eilen suussa, kun Hesarissa haastateltu Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen pohti työurien pidentämisen eri vaihtoehtoja läpikäydessään kotihoidon tuen ajallista leikkaamista. "Kaikista meistä on ihanaa olla kotona, mutta pitääkö tätä ihanaa velttoilua rahoittaa veronmaksajien rahoilla niinkin kauan kuin kolme vuotta." Vartiainen totesi. -Ihanaa velttoilua. Tuntuu hyvältä, kun joku vihdoinkin pystyy kiteyttämään kahteen sanaan sen arjen, jota elän kahden lapseni kanssa hoitaessani heitä kotona. Piristävän termin kunniaksi päätin pukeutua vaatekappaleeseen, jossa kulminoituu kotiäitiys: leggingseihin. Tuli heti ihanan veltto olo.

Ihanasta velttoilusta tulee kuitenkin paradoksi siinä vaiheessa, kun nainen suunnittelee paluuta työelämään ja haluaisi laittaa lapsensa pääkaupunkiseudulla päivähoitoon. Tämän päivän Helsingin Sanomissa kerrottiin, että sekä Espoo että Helsinki kärsivät päiväkotipaikkojen jatkuvasta pulasta. Omalla alueellamme päivähoidon johtaja on jo soitellut muutamalle syksylle töihinpaluuta suunnitelleelle äitituttavalle, että voisiko 3-vuotias lapsi kuitenkin vielä jatkaa kotihoidossa. Ehkä se oma pohdinta vuodenvaihteessa töihin palaamisesta onkin turhaa, koska tuskinpa niitä paikkoja vuodenvaihteessa on kamalasti liikkeellä. Olisi kuitenkin ihan mukavaa, jos päiväkoti sijaitsisi omassa kaupunginosassa. Siellä olisivat tulevat koulukaveritkin.


Tämä päivähoitoasia tuntuu vaan niin omituiselta peliltä. Ilmeisesti olisi ollut pitkänäköistä laittaa vanhempi lapsi ajoissa päivähoitojonoon, jotta olisimme saaneet paikan mieluisasta päiväkodista jo silloin, kun olen vielä kotona hoitamassa pienempää sisarusta. Sitten olisimme saaneet pienemmän sisaruspaikalle samaan puljuun työhön palaamisen aikoihin vaivattomammin. Mutta siten toimimalla olisimme vain vieneet paikan joltakin perheeltä, joka ihan oikeasti tarvitsee hoitopaikkaa, jotta perheen vanhemmat pääsevät kartuttamaan työvuosia ja kansantaloutta. Olisin kiinnostunut kuulemaan Juhana Vartiaisen näkemyksiä myös tästä asiasta.

Kevään kääntöpuoli

Jos on viettänyt edeltävät 7 päivää enemmän tai vähemmän lasten kokoaikaisena hoitajana, en normaaliolosuhteissa toivoisi sadetta. Yleensä ristisin sormeni aurinkoisten ulkoilupäivien toivossa, mutta viime päivinä ajatukset ovat olleet hieman toisenlaiset. Sadetta kiitos ja mielellään paljon. Tämä siitepölykausi nimittäin tappaa minut. Olen kaksinkertaistanut kaikkien kolmen allergialääkkeeni annostuksen, mutta mikään ei tunnu tehoavan. Niistän, köhin, hankaan silmäni verestävän punaisiksi ja niistän vähän vielä. Ehkä kuolen tähän.

Onneksi tänään tuli sade. Katselin puistossa haltioituneena, kuinka kumisaappaiden kärjet kastuivat sadepisaroista. Olen myös lupautunut leipomaan kääpiön kanssa pullaa ja opettamaan hänet letittämään pullapitkoa, koska fysiikkani ei kestä tänään enää yhtään minuuttia ulkoilmassa. Teen ihan mitä tahansa, ettei tarvitse lähteä ulos.


Myös lapsilla taitaa olla jonkinasteisia oireita. Perusflunssaksi arvelemamme räkätauti taitaakin olla allergiaa. Naapurin setä totesi lämminhenkisesti, että kakkonen vaikuttaa vesikauhuiselta. -Kuolaa valuu molemmista suupielistä ja nenähanat valuvat tauotta. Odottelen soittoa terveysasemalta, että lasten allergiareseptit olisivat valmiina. Toistaiseksi pyytäisin vielä vähän enemmän vesisadetta.

11 mahdollisuutta

Aamu alkoi 5 milligramman Diapamilla. Kyynärtaipeesta muutama putkilo verta munasolujen pakastamista varten. Kipulääkettä suoraan suoneen. Muutaman minuutin operaatio, ei kipua. 11 munasolua talteen. Kipulääkepöhnäiset torkut heräämössä. Kuppi kahvia, pillimehu, 2 suolakeksiä, 2 suklaakeksiä. Lääkärin tapaaminen. Sisään ja ulos parissa tunnissa. Saattaja hakemaan lääkepöhnän vuoksi. Sairauslomaa loppupäivä.


12 päivää pistoksia aamuisin, 1 psykologin tapaaminen, 4 lääkärin tapaamista, punktio ja jälkitarkastus kahden viikon kuluttua.

Odotushuoneessa ennen keräystä mietin, mitä minusta voi periä. Pisamat nenän päästä tai rakkauden musiikkiin. Mitä minun soluissani on, muuta kuin ohjeet ihmisen muotoon?  

Nyt jälkeenpäin ei tunnu oikeastaan miltään. Voisin ihan hyvin luovuttaa munasolun toisenkin kerran. Jos pelkäisin piikkejä tai gynekologisia tutkimuksia tai jos olisin kehollisten oireiden tarkkailuun taipuvainen, olisi luovutusprosessi ollut raskaampi. Haastavinta oli ehkä aikataulujen järjestely melko lyhyillä varoitusajoilla. 

Toivottavasti tämän kokemuksen myötä jonakin päivänä syntyy lapsi, jolla on puolet minun perimääni, mutta jonka suonissa virtaa jonkun toisen naisen veri. Silloin tuntuisi varmaankin aika hienolta.

Hiekkalaatikon laidalta

Olen istunut hiekkalaatikon laidalla viimeisen kahden vuoden aikana satoja tunteja. Aamupäivisin pari tuntia ja vielä uudelleen iltapäivällä, jos kotona on ollut kamalaa tai ulkona ihanaa. Olen lausunut kakkuloruja, selvitellyt lapioriitoja, puhdistanut hiekkaisia suita ja yrittänyt yhä uudelleen ja uudelleen saada aikaan täydellistä ämpärikakkua. Olen opetellut kestämään lasten päivärytmin yksitoikkoisuutta ja löytämään älylliset haasteet ja aikuisten maailman kotoa käsin. Kolme vuotta poissa töistä.

Töistä pois jäädessä ajattelin, että olen tyytyväinen jos jaksan olla kotona siihen saakka, kun lapsi on 2-vuotias. Suunnitelmiin tuli kakkonen ja töihinpaluuajatukset jäivät ajattelematta. Pikkuhiljaa ne on ajateltava. Tajusin, että jos menisin vuoden vaihteessa töihin, olisi päivähoitohakemus laitettava vetämään kesän jälkeen. Lapset olisivat päiväkotiin mennessään melkein 2- ja 4-vuotiaita.


Miten näitä päätöksiä tehdään? 2-vuotiaskin on niin kamalan pieni vielä. Jospa sittenkin odottaisin seuraavaan syksyyn. Puoli vuotta on minun elämässäni lyhyt aika, mutta parivuotiaalle tapahtuu siinä ajassa paljon. Toisaalta neljänumeroiset palkkakuitit olisivat ihan tervetulleita. Paitsi kyllä rahat saataisiin varmaan riittämään kotihoidontuellakin. Mutta kyllähän 2-vuotiaskin pärjäisi päiväkodissa. 


Järki ja tunne -molemmilla voi perustella kumpaisenkin päätöksen.

Käytöksen alkeet

Jos ihmisen sivistystasoa mitataan hänen ruokailutapojensa perusteella, kakkonen kilpailee aivan omassa liigassaan. Hän syö hiekkansakin hienostuneesti haarukalla. Kauhaisee maasta punaiseen muovihaarukkaansa pienen hiekkanokareen ja siirtää lastin rauhallisesti suuhunsa, yksi toisensa jälkeen. 


Lusikka löytää tiensä 1-vuotiaan suuhun hienosti ruokapöydässäkin.  En tiedä, onko kakkosen omatoiminen ruokailukyky vauvana aloitetun sormiruokailun aikaansaannosta, mutta iloa se tuo minun laiskalle luonnolleni joka päivä. Mikään ei ole turhauttavampaa, kuin hyvin satunnaisesti ravintoa kaipaavan lapsen syöttäminen. 

Olen suunnattoman iloinen jääräpäisestä lapsestani, joka ei suostu syötettäväksi, vaan poimii puurosta marjat omilla pulleilla kätösillään ja kauhoo spagetin suuhunsa suurieleisesti lusikoiden. Pudistelee päätään vihaisena, jos yritän tyrkkiä lusikkaa suuhun.

Vielä kun tuon omatoimisuuden saisi kohdistettua pukeutumiseen. Mikä siinä on, että 1-vuotiaana ihminen alkaa vimmaisesti vihata kaikkea pukeutumista? Lapsen kanssa saa painia ihan tosissaan.

Millimetrien merkitys

Munarakkuloiden kasvua mitattiin tänään toisen ja viimeisen kerran ultraäänitutkimuksella. Katselin tv-näytöltä mustia laikkuja ja pientä ristiä, joka otti mittoja munarakkuloiden reunoista. Millimerit tallentuivat näytön reunaan ja minä yritin tulkita lääkärin kasvoilta, oliko hän tyytyväinen näkemäänsä vai ei. En ihan saanut selvää. Jotkut rakkulat olivat suurempia, toiset pienempiä. Mahdollisimman moneen ja suureen tässä kai tähdätään. 

Bussimatkalla kotiin tunsin, kuinka rinnan alle tunkeutui kamala paino. Entä jos ne rakkulat eivät kasvakaan tarpeeksi? Entä jos niitä saadaankin kerättyä liian vähän? Entä jos minun soluistani ei olekaan mitään apua? Entä jos ne tuottavatkin vain kamalan pettymyksen? Alkoi taas itkettää. Yritin ajatella, että ei tämä asia suremalla parane, mutta nämä eivät kai ole järjen asioita. Kuuntelin koko matkan uudestaan ja uudestaan samaa kappaletta. Piti jäädä vähäksi aikaa jumiin tuohon painostavaan olotilaan. Lauloin kertosäkeessä mukana ilman ääntä ja pyyhin kyyneleitä.

Kolikon kokoisia palasia minua -solujani, joihin minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa. Voin opetella tärkeät asiat ulkoa esitelmää varten, teeskennellä rauhallista ja osaavaa yllättävässä tilanteessa, mutta munarakkuloitani en saa ajatuksen voimalla kasvamaan yhtään paremmin. Tässä prosessissa ei mitata minun naiseuttani, mutta toive oman vartalon valmiudesta toimia toivotulla tavalla tuntuu yllättävän painostavalta. Omia lapsia toivoessa ja raskaana ollessa tuli tutuksi jännittynyt toive siitä, että oma kohtu täyttää sen tehtävän joka sille on annettu. Pelko oli suuri, mutta henkilökohtainen. Nyt on kyse joidenkin toisten ihmisten elämästä. Entä jos minun soluihini ladatut toiveet osoittautuvatkin turhiksi?

Ensi viikolla kerätään, mitä on kerättävissä. Mahaa kivistää vähän. Tuntuu siltä, että jotakin siellä kasvaa. Hoidon loppupäivät yritän keskittyä enemmän laulamaan ihan ääneen ja tanssahtelemaan mieltä nostattavien kappaleiden tahtiin.

Onnistunut alkuviikko

Olipas mukava vappu! Hieno ilma, hyvää ruokaa, mainiota seuraa ja paljon hyvää mieltä. Tuli vallan kesäinen olo, kun grillissä paistui makkaraa ja aaton juhlapöytä katettiin terassille. Ilman takkia ei tullut edes kylmä.  

Myös ravintolakarma oli tällä kertaa puolellamme. Selviydyimme kunnialla kolmen ruokalajin vappulounaasta päiväunista kieltäytyneen 1-vuotiaan ja kahden toimeliaan 3-vuotiaan kanssa. Parikuinen koliikkivauvakin nukkui koko parituntisen. 

Ja kohta onkin jo uudelleen viikonloppu. Hurraahuuto pyhien katkaisemille viikoille!