K-kaupan kassaneidin toivottama hyvää illanjatkoa tuntui ihan vaan suoralta vittuilulta. Vaikka eihän se tietenkään toivottelujaan sellaiseksi tarkoittanut. Jos jaksaisin hävetä julkisella paikalla karjuvia lapsiani, olisi tänä iltana kasvojen menettämiselle ollut ihan mukiinmenevä tilaisuus. Riitaa, raivoamista ja kyyneleitä oli koettu heti kaupan ovensuussa autokärryjen siivittämänä. Tai oikeastaan karjuminen alkoi jo kotoa lähtiessä. Tai oikeastaan päivällisen jälkeen, päivällisen aikana ja ennen sitä. Kotimatka päiväkodista meni ihan hyvin.
Kaupassa kumpikin halusi, että isi työntää, vaikka kärryjä oli kaksin kappalein. Hedelmävaa'alle ei ehtinyt ajoissa ja joku toinen ehti liimata hintatarrankin tomaattipussiin. Hedelmäpussi repesi, kun sen nakkasi kaaressa kaupan lattialle, eikä pussia olisi tietenkään saanut vaihtaa ehjään, vaan sitä piti saada kantaa ite. Lapset karjuivat vuoroin yhdessä, vuoroin erikseen. Tällaista tänään, totesin miehelle tutkiessamme keskittyneesti tortillalettupaketteja lasten raivotessa vieressämme. -Ja eilen, lisäsi mies hiljakseen. Lasten kanssa elelyä käsittelevät keskustelumme viime viikoilta voi summata muutamaan lauseeseen. Miten tästä on tullu tällasta? Ei voi olla tällasta. Vittu, en kestä tällasta.
Nyt on siis tällanen kausi. Ylevät kasvatusperiaatteet ja käytännöt ovat muuttuneet arjen uhmantäyteisessä harmaudessa hyvin suhteellisiksi. Kaikesta ei jaksa vääntää, koska lapsen raivokohtaus vaanii joka nurkan takana. Ei unilelun lisäksi muita leluja mukaan sänkyyn periaate muuntuu sulavasti Ota vaan taaperokärry ja kasa kirjoja unileluiksi, kunhan vaan pysyt siellä sängyssä käytännöksi. Muistelen hämärästi, että meillä oli joskus sääntö, että jos ruokapöydästä nousi, ei saanut tulla enää takaisin syömään. Se oli ihan hyvä sääntö.
Kellon lyödessä puoli yhdeksän tunnen mielenrauhan laskeutuvan korjaamaan riekaleisia hermojani. Suljen korvani 2-vuotiaan huudoilta. Hän haluaa vaihtaa yöasun toiseen sekoiltuaan sängyssään puolisen tuntia. Tänään palkitsen itseni sisustuslehdellä ja maistan uutta suklaalaatua. Huomenna vuorossa punaviini.
Niin tuttua, että jopa luulen kirjoittaneeni tämän itse. Kaikki kunnia suklaalle ja punaviinille! ;-)
VastaaPoistaAina joskus tunnistaa myötätuntoisesta katseesta toisen uhmaikäisen vanhemman, kun jossakin hevi osastolla on "tilanne päällä" lapsen kanssa.
PoistaMua aina vähän jännittää lukea näitä uhmakertomuksia, kun itsellä on kaikki tuo vielä edessä. Tuntuu niin helpolta tämä nykymeno verrattuna uhmaavan lapsen raivoamiseen.
VastaaPoistaJaksamista teille. Olisi mukava osata sanoa jotain viisasta, mutta se taitaa mennä niin päin, että viisaita sanoja jakelet sinä, sitten kun meidän lapset on tuossa vaiheessa.
Kaikilla "vaiheilla" on puolensa. En vaihtaisi mistään hinnasta pois kahta vaipatonta ja itsenäisesti ruokailevaa ja kävelevää lasta. Mutta ihan perseestähän tämä aika usein on, kun siirtymävaiheet tuottavat lähes aina piinallisia hetkiä.
PoistaOmat viisauden sanani ovat viime aikoina olleet "Calm as hindu cows". Piste hänelle, joka tunnistaa elokuvan.
Mullakaan ei ole mitään viisasta sanomista tähän. Vakiokommenttihan on se, että se on vain vaihe - mutta kun sitten tulee se seuraava vaihe. Viimeksi ostettiin kaksi pussia juustoraastetta ihan vain siksi, että 7-vuotias sai myös pussin kärryynsä. Suklaa ja punaviini kuulostaa musta erinomaisilta ratkaisuilta.
VastaaPoistaNaureskelen täällä tuolle juustoraaste-gatelle. :D
Poista"Se oli ihan hyvä sääntö." :D ai elämä kun kiteytit taas hyvin. Kyllähän tää on semmoista hullujenhuonehommaa välillä, että jos suklaa ja punkku auttaa, niin skoolataan sille!
VastaaPoistaEiköhän me hengissä pysytä.
Auttaako teillä muuten lasten "erottaminen" eli kaksinkeskinen aika rauhoittamaan meininkiä? En kyllä yhtään odota innolla, kun tämä nuorimmaisenikin yltyy uhmaan, on sen verran sätkyukko jo valmiiksi. Itkupotkuraivarit kun on jo nyt jokapäiväisiä, mutta lyhytkestoisena.
Sisarsuhteessa on se hämmentävä piirre, että vaikka he tappelevat välillä lähes tauotta, he eivät pysty olemaan toisistaan erossa, vaan hakeutuvat erotusyrityksistä huolimatta kylkikylkeen ja tappelemaan vähän lisää. Eli kokeiltu on! :D
PoistaVoi ei. :/ Mä jotenkin jo valmiiksi samaistun näihin angstifiiliksiin, vaikka pahoin pelkään, että pahin on meillä vielä edessä. Toki silti jo nyt on välillä sellaisia uhmakohtauksia nähty, että olen valmis myymään koko tenavan seuraavalla vastaantulijalle. Ja sitten seuraavassa hetkessä meillä on yksi herranenkeli.
VastaaPoistaIhanan realistinen kirjoitus kuitenkin!
Onneksi lapsi on välillä ihan mukavakin! :D
PoistaMinua vähän naurattaa.
VastaaPoistaSe voi Jenni mennä niin, että sanotaanko nyt vaikka 1,5 vuoden kuluttua, pilkka sattuu omaan nilkkaan. :D
PoistaNo pakko myöntää, että oikeastaan nuo kaikki jutut ovat jo aika tuttuja juttuja meilläkin. Mutta ei ne tietysti omalle kohdalle sattuessa niin paljon nauratakaan. Minä olen vielä kieltänyt taaperokärryn ja Plaston mopon unikaverina käyttämisen, mutta eiköhän siihenkin löydy tarvittaessa joustoa. :D
PoistaMä antaisin ottaa molemmat.
PoistaNyökkäilen täältä punaviinilasin äärestä.
VastaaPoistaTämä lämmittää sydäntäni. :)
PoistaMusta toi "kannattaa valita taistelunsa" metodi tekee omalle mielenterveydelle hyvää. Ja olen harkinnut että otan lapset seuraavan kerran mukaan kauppaan esim. 3 vuoden kuluttua. Että samoilla mennään.
VastaaPoistaUpeus
Justiin kuule eilen tultiin miehen kanssa kauppa-asiassa samaan tulokseen, kun lähdittiin Herkusta kotiin ennen kuin oltiin saatu kaikkia ostoksia kerättyä kärryihin. Ei vaan pystynyt kuuntelemaan yhtään enempää kiljumista. Paitsi alunperin lähdettiin ajamaan autolla, jotta saataisiin väsyneet riitapukarit tainnutettua päiväunille, kun ei se kotikonstein onnistunut. Ihan sekopäistä tämä elämä välillä.
PoistaKannattaa siis ehdottomasti valita taistelunsa oman järjissä pysymisensä kannalta. Paitsi välillä olosuhteet vaan ovat epäsuotuisat. Eilen illalla 2-vuotias veti kilarit siitä, kun ei saanut lisää karjalanpiirakkaa ennekuin oli edes aloittanut syömään saamaansa karjalanpiirakkaa. Vartin verran kuunneltiin sitä huutoa. Olisin varmaankin antanut toisen, jos ne eivät olisi olleet loppu.
Joo, en ymmärrä, miksi sitä ruokaa pitää hamstrata lautaselle ilman että on edes aikomusta syödä sitä. Meidän 2 v. myös vetää kilarit siitä, jos saa tahtomansa kahden xylitol-pastillin sijaan vain yhden pastillin. Silloin se yksikin pastilli lentää nurkkaan.
PoistaKun tunnelma on pilalla, tunnelma on pilalla.
PoistaIhana ihminen, kun uskallat sanoa asiat niin kuin ne ovat! :) Täälläkin on selvitty jollain ihmeen kaupalla hengissä uhmasta toiseen... Näin jälkeen päin ajatellen ei ole ihan noin paha tilanne missään vaiheessa ollut, mutta ihan tarpeeksi hermoja raastavaa kuitenkin. Välillä on tuntunut, että seinäkin on vastaanottavaisempi kuin uhmaava lapsi. Pojan kanssa odotellaan seuraavaksi jo esipuberteettia. Tyttö on vasta alle vuoden ikäinen, joten "mielenkiinnolla" odottelemme, millainen itkupotkuraivotar hänestä tulee... ;) Temperamentissa nimittäin löytyy jo...
VastaaPoistaMutta täytyy kyllä sanoa, että jotain on pojalle mennyt perillekin. Tiettyjen asioiden jankkaamiset (jotka silloin tuntuivat, että olisin puhunut pojallemme vähintään hepreaa...) ovat kuin ovatkin kantaneet hedelmää. Eli jotakin olen näköjään osannut tehdä oikeinkin kaiken sen kaaoksen keskellä. Se antaa uskoa siihen, ettei peli olekaan ihan menetetty. ;D
Tsemppiä! Täydellinen on äiti, joka pystyy myöntämään olevansa epätäydellinen. ;)
En usko asioiden kaunisteluun. :) Mutta tämä oli lohduttava tieto, että jotakin voi ihan oikeasti onnistua lapselle välittämäänkin niillä jankkaamisillaan. :D
PoistaAi siis ne oppii saamaan uhmakohtauksia tiimina.. apua.. Puoltoistavuotiaan tahtouhma on nykyaan sita mallia etta jos ei saa haluamaansa niin heittaydytaan lattialle joskus niin kovasti etta siita tulee jo ihan oma itku. Huoh.. Kohta nelivuotias on mallia: "Et voi kylla kattoo aitia suoraan silmiin kun teet jotain kiellettya!" Poika siis sulkee silmat ja jatkaa toimintaa.. (Oli kylla pakko nauraa :) )
VastaaPoista-Henkka
Joo, ja ne poimii ideoita kiukutteluun toisiltaan. Ja sitten jos vaikka toinen huomaa, että toiselle olisi nyt tärkeää päästä vaikka sulkemaan itse ulko-ovi, niin sitten sen toisenkin on rynnättävä roikkumaan siinä kahvassa, että mäkin haluun, miks toi aina saa?!??!! AArgh. Mäkin laitan silmät kiinni. :D
PoistaEnsin: kiitos hienosta kirjoituksesta ja taidokkaasta kuvauksesta!
VastaaPoistaMua kiinnostaisi millainen musta olisi tullut jos mulla olisi ollut uhma. Sitä ei koskaan tullut, ja olen miettinyt monta monta kertaa miksi ei. Nuoremmalla sisaruksella oli. Omilla lapsillani on itkuraivareita paljonkin.
Ihan hyvin (no, ulkoisesti varmaan tosi tosi hyvin) olen pärjännyt elämässä, ja välillä sitä miettii onko uhma "tarpeellinen". Mutta mistähän se johtuu että minä, jolla ei ole ollut uhmaa, en menetä sille koskaan hermoja? On tää vähän erikoista...
-Annikki
Mä olen ymmärtänyt niin, että uhma on lapsen tapa eriytyä omaksi persoonakseen. Eli tällä logiikalla sinun persoonasi on eriytymätön vanhemmistasi! :D Vitsivitsi. Tai ehkä uhmaa on monenlaista ja sulla on ollut joku salainen uhmaikä. Mutta tästä hermojen menettämättömyydestä olen kateellinen.
Poistameillähän yöpuku ei voi olla paita+housut, vaan pitää olla haalari. joo-o, joskus se 2vn elämä on hankalaa :D tänään juuri eskarilaista hakiessani kuopus veti hernepellollisen kamaa nenään ja päiväkodin täti (oli meidän naapuri kun itse olin 2-15v) kysyi ystävällisesti että keneenhän tuo lapsi on tullut..
VastaaPoistaja muutenkin. ihan sama nukahtaako meidän sänkyyn vai omaan, nukkuuko prinsessamekko vai yökkäri päällä, käykö suihkussa vai kylvyssä. ei jakseta tapella kunnei nuo pikkuasiat maailmaa kaada.
Vaatetusasioissa vaatimustaso laskee koko ajan. Nimimerkillä lapsi pelkissä sukkahousuissa Stockmannilla viime viikonloppuna.
PoistaFantastista, i so feel you. Otahan sisko samalla kaksi lasia punaista, minunkin puolestani.
VastaaPoistaT. Kahden viivan kansalainen
http://kahdenviivankansalainen.blogspot.ca/
Cheers babe! Voit säkin vähän ottaa.
PoistaHohhohhoo, ihan mahtava kirjoitus, kiiiitos tästä! Todella voimaannuttavaa huomata, että jossain muuallakin on samat meiningit kuin meillä. Meidän tyttö on hippasen alle kaks vee, ja alusta asti kovin temperamenttinen, joten siihen kun lisää tän alkaneen uhman, niin välillä oon ihan neuvoton ja epätoivoinen. Mulla kans mottona "valitse taistelusi" ja ihan sama, vaikka kantais koko lelu- ja kirja-arsenaalinsa sänkyyn, kunhan vaan nukkuu. Tänäänkin mukaan lähti kolme palloa, kaksi pehmolelua ja muovinen lammas. Vaatetuksesta nyt puhumattakaan... Mutta nukutukseen meni "vain" tunti, johon sisältyi vatsa- ja jalkahierontaa, jota hänen ylhäisyyteensä vaati, samalla piti tietenkin laulaa mm. Tuiki tuiki tähtöstä ja Piippolan vaaria. Käynyt mielessä, että onko tässä nyt yhtään mitään järkeä... ;) -VH
VastaaPoistaMe vedettiin läpi unikoulut, kun nukkumisesta ja öistä tuli yhtä sekoilua, johon täytyi jatkuvasti osallistua jollain tempulla. Nyt vedän rajan siihen, että mun ei tarvitse suorittaa laulu- tanssiesityksiä nukahtamisen yhteydessä. Kuuntelen mieluummin lapsen huutoa sohvalta käsin. Tämä ei tietenkään ole ainoa oikea ratkaisu.
Poista