Luovuttaja 525

Napani alapuolella näkyy viisi pientä punaista pistettä merkkinä sinne pistetyistä viidestä hormonipistoksesta. Muita merkkejä käynnissä olevasta munasolun luovittamiseen liittyvästä hoidosta en juuri ole havainnut. Yhtenä päivänä nipisteli vähän vatsasta, mutta se voi varmaankin liittyä myös kuukautisiin. Yhtenä päivänä liikutuin Valintatalon kassajonossa. Kuulokkeissa soi Rihannan kappale, jonka se hienoääninen Idols kilpailija veti joku viikko sitten. Siinä minä seisoin pillimaito kädessäni ja muistelin hienoa esitystä. Kyyneleet hiipivät silmiin. On se vaan niin hienoa, kun nuoret uskaltavat vetää täysillä, vetistelin itsekseni. En tiedä, minkä hormonien piikkiin nuo kyyneleet menivät. Olen välillä kova liikuttumaan.

Viikonloppuna istuin syömässä aamupalaa ja mietin, miten ihan pieni hetki minun elämässäni voi merkitä joidenkin minulle ihan tuntemattomien ihmisten elämässä asiaa, joka ehkä mullistaa kaiken. On vaikeaa käsittää, miten niin pienellä vaivalla voi mahdollisesti saada aikaan jotakin niin merkityksellistä. Pieni pistos ihon alle aamuisin, 10 sekuntia minun elämästäni. Jossakin joku perhe odottaa ja valmistautuu tulevaan hoitoon ja me emme koskaan tapaa. Tuntuu ihan hullulta.

Tänään munarakkuloiden kehittymistä tarkistettiin ultraäänitutkimuksella. Vastaanottotiskillä minulla ei ollut enää nimeä, vaan kolminumeroinen luovuttajanumero. Minä olen numerosarja, jonka soluja pakastetaan. Sain mukaan toisen pistoksen, jota kutsutaan jarruksi. Se estää oman ovulaationi alkamisen. 


Vaikka olenkin saajaperheelle vain numero lomakkeessa, haluan ajatella, että tämä luovuttaminen liittyy hyvien tekojen ketjuun, jossa ihmiset auttavat toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Kaikki tietävät, miten hyvältä se tuntuu, kun ihan vieras ihminen tarjoaa apuaan. Ja mukavalta tuntuu myös laittaa se hyvä kiertämään.


Mukavaa vappua teille kaikille!

Vaivan palkka

Imetyksen jälkeisissä tunnelmissa alkuvuodesta, suunnittelin silppuavani saksilla pieniksi palasiksi kaiken edellä mainittuun ruokintametodiin liittyvän tarpeiston. -Niin voitonriemuinen olin urakan päättymisestä. Liivit oli niin käytetty. Paidat oli niin nähty. Maltoin kuitenkin mieleni saksien kanssa. Nopealla huuto.net vilkaisulla tajusin, että jotkut maksaisivat omistamistani vermeistä rahaa. Ja niinhän ne jotkut sitten tekivät. Nettoamillani rahoilla ostin itselleni kävely kengät. En kävelykenkiä, vaan kävely kengät. Minut vakuutettiin siitä, että kaikilla juoksulenkkareilla ei voikaan juosta ja se on minusta edelleenkin outoa.

Kävelyyn tarkoitettujen lenkkareiden valikoimaa läpikäydessäni tajusin, ettei kävely ole lajeista trendikkäin. Juoksulenkkarit jalassa olisin tepastellut paremmillakin poluilla. Lähes kaikkien kävelylenkkarien pariksi olisin voinut hakea Tarjoustalosta tuulipuvun ja Prismasta kävelysauvat. -Ja koska olen pinnallinen kusipää, en tietenkään voi tehdä kävelylenkkejäni rumissa lenkkareissa -saatika sitten sauvojen kanssa. Se olisi noloa.

Onneksi löysin edes yhdet ihan kivat lenkkarit -trendikkäästi Ellokselta. Jos joku on sitä mieltä, että limen vihreä väri on niin passé, siihen minä totean että pah. Sattuivat myöskin olemaan halvimmat löytämäni kävelylenkkarit. Ja sehän noin yleisesti ottaen tarkoittaa, että todella hyvät kengät. Totuus tässä kenkäasiassa kuitenkin on se, että olen tuuriliikkuja ja en todellakaan laita sataa euroa kenkiin, joilla on vaara unohtua muutamassa kuukaudessa jonnekin varaston perukoille.

Toistaiseksi kävelylenkit maistuvat. Pidennän kääpiön kerhostahakureissua tai luikin iltasella avaamaan ajatuksiani uhma- ja raivovapaalle alueelle. Jos vaikka ne imetyksellä menetetyt kilot pysyisivät poissa. Tämä olisi nyt ainakin se alustava suunnitelma, säävarauksella.

Puppe ja Jumala

Kääpiöllä on uusi kaveri. Kun tapasimme hänet ensimmäistä kertaa kotikatumme varressa, tuo pieni 4-vuotias totesi minulle: Minä olen tavannut Jumalan. -Jahas, totesin hieman vaivautuneena. Taisin vähän naurahtaakin. "Se aina välillä puhuu noita juttuja, kun se käy tuolla seurakunnan kerhossa, vaikka ei me uskovaisia ollakaan." totesi tytön äiti hieman hämillään.


Viikon kaveruuden aikana kääpiö on opettanut uuden tuttavansa ajamaan potkupyörällä. Kääpiö puolestaan on oppinut, keitä Tähkäpää ja Lumikki ovat. Tietotaito vaihtuu. Eilen, keinukieputtelun lomassa, tyttö kertoi lentävänsä jonakin päivänä joutsenen siivillä tapaamaan Jumalaa, joka odottaa taivaassa. Taas minua nauratti. En vaan voi sille mitään. Kirkassilmäinen, Jumalasta puhuva 4-vuotias herättää minussa väistämättä lahkolaisviboja. Ja lapsi puhuu kaiken lisäksi kuolemasta!

Ainakin oman tuttavapiirin lapsiotannan perusteella seurakunnan kerhon opetusohjelma tepsii. Jumalasta puhutaan paljon. Lapsi kuulee Jumalan kutsun istuessaan auton takapenkillä ja taivaan isännästä keskustellaan aamiaispöydässä. Nyt jännitän, milloin kääpiön kiinnostus naapurin tytön erityistä ystävää kohtaan herää. Kyselyikä on hyvässä vauhdissa. Onko satuolento poliittisesti korrekti ja ikätasoon sopiva termi?

Uusi alku

Tänä keväänä tuntuu vähän siltä, kuin menossa olisi uusi alku. Mieliala kohoaa samaan tahtiin elohopean kanssa. Vauvasta kasvoi talven aikana mahtava taapero ja elämä on asettunut vauvavuoden jatkuvien muutosten jälkeen uomiinsa. 


Uuteen elinvoimaani vaikuttavat varmaankin myös uudenlaiset aamut. Lapset heräävät vasta seitsemältä! En heti keksi mitään ihanampaa. Nämä ovat myöhäisiä aamuja meidän perheessä. Ja bonarina vielä yksiin päiväuniin siirtymisen myötä saatu yksi tunti omaa aikaa päivisin. Lapset nukkuvat samaan aikaan!!! Eikä siihen mennyt kuin vuosi. Vähemmästäkin sitä riehaantuu. 

Olen myös tajunnut, miten vähän aikaa lapset ovat pieniä ja ihan tässä lähellä. 3-vuotias kyläilee kaverin luona ilman meitä vanhempia, tuntee kerhosta ihmisiä joita minä en tunne ja katoaa ulkona kulman taakse tutkimaan kaverinsa kanssa ojanpohjia. Tekee asioita ja käy keskusteluita, joita minä en ole näkemässä tai kuulemassa.


Minä en myöskään kelpaa kääpiön avuksi juuri koskaan. "Me mennään isin kanssa." "Isi laittaa." "Eiku isi laittaa!" Vaikka tiedän, että irtaantumisen minusta täytyy tapahtua, ei aina tunnu kivalta olla se epämieluisampi vaihtoehto.

Järjestyksen jäljillä

Jos haluaa lisätä siivouspuuhiensa vaikeuskertointa tai turhauttavuusastetta, kannattaa siivouskaveriksi valita 1-vuotias lapsi. Sitä mukaa, kun sinä pinoat, lapsi purkaa. Kun siirrät tavaran lattialta sen säilytyspaikkaan, käy lapsi noutamassa tavaran ja heittää sen suurieleisesti takaisin lattialle. Parhaimmassa tapauksessa siivouksessa ei päästä +-0-tilanteeseen, vaan ihan reilusti miinukselle. Varsinkin, jos lastenhuoneen kaikkia leluja säilytetään lattiatasolla muutamassa muovilaatikossa. -En ole tässä kodissa asutun 12 kuukauden aikana saanut vielä sisustuksellista visiota lastenhuoneen yleisilmeestä, joten kalustehankinnat ovat toistaiseksi jääneet melko olemattomiksi.

Ehdotettuani muutama päivä sitten miehelle jonkinlaisen säilytyskalusteen hankkimista lastenhuoneeseen, mies kysyi perustavanlaatuisen kysymyksen: Miksi siellä täytyisi olla joku hylly, kun ne lelut ei koskaan olisi siellä hyllyssä? -Nii-i. Kerroin miehelle toiveistani löytää sellainen säilytysratkaisu, jossa pystyisin rajoittamaan lasten pääsyä käsiksi leluihin. Osa leluista olisi lukkojen takana ja osa yksinkertaisesti nostettu niin korkealle hyllylle, etteivät lapset ylettyisi koskemaan leluihin. Viimeksi mainittu ratkaisu on varmasti monelle tuttu sisustusblogeista.


Tällä hetkellä olen kiinnostunut lipastoista, joiden laatikot ovat mahdollisimman raskaita avautumaan, kirjahyllyistä joiden hyllyväliin saisin tungettua kirjat niin tiukasti, että niitä ei saisi vedettyä lattialle sekä kannellisista laatikoista, joissa on jonkinlainen työläs lukitusmekanismi.

Vauhti kantaa

Koska olen saattanut maailmaan kaksi poikkeuksellisen ainutlaatuista ja taidoiltaan ylivertaista neroa, saan tuntea äidillistä ylpeyttä lapsistani usein. Hämmästyttäviä pieniä ihmisiä. 

On hienoa seurata, kun lapsi oppii uutta. Kiipeää vielä vähän korkeammalle, pyöräyttää ensimmäistä kertaa kuperkeikan, napsauttaa monimutkaisen palapelin palat yksi toisensa perään paikoilleen, uskaltautuu laskemaan potkupyörällä suurta mäkeä alas.

Tällä viikolla vatsasta kouraisi, kun juoksin kääpiön vierellä 3-vuotiaan ottaessa tuntumaa upouuteen polkupyöräänsä. Otteeni ohjauskahvasta löystyi, päästin pikkuhiljaa irti ja lapsi jatkoi matkaansa. Ihan itse, kahdella pyörällä. Voih.

Muistan tuon hetken omasta lapsuudestani -ja sen hienon tunteen, kun vauhti kantaa. Paitsi kääpiö ei vielä suostu uskomaan, että pysyy pystyssä ihan itsekseen. Hokee vaan, että minä vasta harjoittelen, täytyy vielä harjoitella. Jarruttaminen on kyllä vielä vähän hakusessa. Sitä täytyy vielä harjoitella.

Solutasolla

Minut on nyt todettu kahteen otteeseen hiv-negatiiviseksi. Minulla ei ole kuppaa, tippuria, klamydiaa, hepatiittia tai kromosomihäiriötä. Psykologi on tavattu. Papakoe oli normaali. Hemoglobiini 137. Olen allekirjoittanut suostumuksen, jonka perusteella luovutan munasoluni toisten ihmisten käyttöön vuoden 2027 tammikuuhun asti, ellen tule toisiin ajatuksiin. Jääkaapissa odottaa hormonipistoksiin tarkoitettu kynä. 

Ensi viikolla se sitten alkaa -valmistautuminen munasolun luovutukseen. Välillä tarkistetaan ultraäänellä, ovatko munasolut kehittyneet toivotusti, tarkistetaan lääkeannostusta, otetaan mukaan toinen lääke ja sitten kerätään mitä on kerättävissä. Parin viikon päästä pistosten aloituksesta homman pitäisi olla hoidettu.

Istuessani hedelmöityshoitoklinikan käytävällä odottamassa lääkärin tapaamisia, olen tuntenut oloni jotenkin oudoksi. On tuntunut siltä, että olen astunut maaperälle, joka on hyvin arka ja yksityinen. Väistämättä tulee pohtineeksi tarinoita käytävillä odottavien miesten ja naisten takana. Tulee suuri tarve toivoa, että jokaisen heistä tarina saisi onnellisen lopun. Ja samalla tuntee suunnatonta ja sanatonta kiitollisuutta omista lapsistaan.

Harrastuksena lapsuus

Kuulin muutama viikko sitten, ensimmäistä kertaa elämässäni, lapsimessuista. Ne järjestetään tämän kuun lopussa, jos jotakuta kiinnostaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämän on pakko olla vitsi. Näin mielessäni suuren messuhallin, jossa asiasta kiinnostunut kansa saisi tulla ihmettelemään messukarsinoihin aidattuja, eri ikäisiä- ja kokoisia lapsia. Messuilta voisi sitten valita itselleen sopivan lapsen ja saada messukassin mukana tietopaketin kotiin lähtevän pätkän huoltotoimenpiteistä.

Tutustuttuani messujen ohjelmaan, en oikeastaan vieläkään tiedä, mistä hommassa on kysymys. Vaihtoehtoja on mielestäni muutama. Messut ovat joko:

a) suuri Hop lop/ lasten musiikkifestivaali (En ole koskaan käynyt Hop lopissa. Kerran käytiin ovella, mutta lasten meteli oli kamala ja siellä haisi ihan Kotipizzalta. Ei menty.) 

b) suuri kauppakeskus (Kauppoihin pääsee ilman 15€ pääsymaksua) 

c) bootcamp lasten hoitoon ja kasvatukseen (Koen tämän omaksi elämäkseni kutsutun lastenhoidon käytännön harjoittelujakson olevan itselleni riittävä perehtyminen lapsiasioihin. Tarvitsenko asiantuntijaluentoja elääkseni elämääni?)

d) kokoontumisajot asialleen todella omistautuville vanhemmille  (He pelottavat minua.)

En siis aio osallistua messuille. Paitsi sitten kyllä harmittaa, jos minut valitaankin Vekarat lavalla Vuoden lastenhoitajaksi. Bummer.

Toisen lapsimessuihin liittyvän ei vittu voi olla totta -hetken koin Odottajan maailma osaston ohjelmistoa silmäillessäni. Odottaville naisille suunnatulla osastolla valitaan vuoden hurmaavin irvistys. Tutustuttuani kuvakilpailun ehdokastarjontaan, tunsin paitsi helpotusta, myös lievää pettymystä tajutessani, että kuvakilpailulla ei ollutkaan mitään tekemistä synnytyskipujen kanssa. Se olisi oikeastaan ollut aika hyvä idea.

Silmänruokaa

Voiko eläimen ulostetta saada 1-vuotiaan katsantokannalta houkuttelevampaan muotoon, kuin jäniksen papana? -Ei voi.  Kakka siirtyy pienillä pulleilla kätösillä sukkelasti suuhun. 

Meidän kakkonen laittaa suuhunsa ihan kaiken. Ja meidän piha on täynnä jäniksen papanoita. Täynnä. Näihin ongelmiin en törmännyt, kun asuttiin Helsingin keskustassa. Nyt paljastuu lähiöelämän pimeä puoli.

En ole hysteerisimmästä päästä sen suhteen, mitä lapset laittavat ulkona suuhunsa. Silmillä nähtävään ulosteeseen vedän kuitenkin rajan. Edessä on ensimmäinen kevät taaperon kanssa omalla pihamaalla, enkä halua viettää sitä kontillani etsimässä kakkaa. 

Miten jänikset häädetään pihalta? Tarvitsemmeko kaatolupia? Haluaisin myös lisätietoa siitä, jos istutan pihalle yrttejä, syövätkö jänikset ne ennen minua?

Lähikuvia mämmistä

Suunnittelen alkavani pitää sisustusblogia, jossa lapset esiintyvät pukeutuneina värikkäisiin vaatteisiin. Ehkä kuvailisin myös kaikenlaisia asetelmia ja purnukoita. Veisin  huomioni pois siitä, että rima äitiydessä on pudonnut maahan ja potkaistu raivon puuskassa kentän laidalle. Blogissa kertoilisin, että taas grillailtiin lasten kanssa keväisessä puistossa omin pikku kätösin pyörittelemiäni lihapullavartaita ja että kaikenlaisia ihanuuksia on tullut hankittua mini rodinilta. Tulisikohan silloin sellainen olo, että hyvinhän tässä menee.

Viime päivinä näistä kotihommista ei ole ollut mitään kovin mieltä ylentävää raportoitavaa. 1-vuotias raivoaa vähän kaikesta ja melkolailla koko ajan. Kuuluu kehitysvaiheeseen. Esikoinen toimittaa arkisen kommunikaationsa ulvovalla nuotilla ja laskee allensa päivisin ja öisin. Tästä kehitysvaiheesta en ole ihan varma.


Olen menettänyt kokonaisnäkemykseni siitä, mikä johtuu mistäkin. Minuakin ärsyttää, että yksi perheenjäsen raivoaa lattialla maaten esimerkiksi siitä, että vessanpöntöstä ei saa juoda tai siitä, että pakastimen ovea ei voi pitää auki ihan vaan huvikseen. Se ei kuitenkaan ärsytä minua ihan niin paljon, että kastelisin sen vuoksi housuni, vaikka regressio tuntuisi välillä ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Pissaprotestien sijaan olen tyytynyt istumaan sohvalla pää käsien välissä, keräten kärsivällisyyttä, kun kaksi lasta roikkuu farkunlahkeessa ja karjuu sydämensä kyllyydestä minulta jotakin. Pitäisi varmaan vaan kuvata niitä uusia ihania sisustustyynynpäällisiä.

Via Dolorosa

Tämän pakanaperheen pääsiäisen Via Dolorosa sijoittui toiselle pääsiäispäivälle. 400 kilometrin matka anoppilan fatcampilta kotiin Helsinkiin oli puhdasta piinaa alusta loppuun. Kitinää, venkoilua, valitusta, itkua ja huutoa. Siinä unohtuvat nopeasti tiettyjä huoltoasemaketjuja koskevat boikotointisäännöt. Kurvatessamme matkan puolivälin tienoilla lepuuttamaan hermojamme kielletylle huoltoasemalle, huokasin miehelle olevani niin onnellinen ABC:lle menosta. Leikkipaikka, noutopöytä, hoitohuone, ruokakauppa ja hetki kiljumis-, valitus- ja kitinävapaata ilmatilaa.

Ilman maissinaksupussia olisin todennäköisesti heittäytynyt ulos liikkuvasta autosta jossakin vaiheessa matkaa. Reissun loppupuolella selvitin navigointiohjelman avulla, että jos olisin jäänyt pois kyydistä jossakin Vantaan tienoilla, olisin ollut kävellen kotona 4,5 tunnin kuluttua. Se olisi sillä hetkellä sopinut minulle ihan mainiosti, mutta miehelle järjestely ei sopinut. Jatkoin siis maissinaksujen tunkemista 1-vuotiaan suuhun keskimäärin 10 sekuntin välein ja vastasin yhä uudelleen kysymykseen "Ollaanko jo perillä?".

Menomatkalla pohdimme, että kannettavat dvd-soittimet ovat aika kalliita. Tänään vastaan itselleni, että höpö höpö - me tarvitsemme sellaisen soittimen, jossa on kaksi näyttöä. Yksi kummallekin lapselle. Uskon vakaasti, että Maisa hiiren avustuksella tästäkin matkasta oltaisiin selvitty kunnialla. 

Koossa

"Kotona ei pitäisi käyttää verkkareita vaan farkkuja. Niin pysyy kurissa paino ja koko ihminen." Näin filosofoi Trendi lehden kolumnistin Eeva Kolun sukulaisnainen. Olen viime viikkoina ajatellut ihan samaa, vetänyt jalkaani farkut ja tuntenut olevani koossa. Laittanut joinakin aamuina meikkiä naamaan ennen puistoon lähtöä. 

Vietin talven leggingseissä ja kuorihousuissa, olin väsynyt ja hiuksissani tuntui olevan aina liikaa juurikasvua. En oikein osaa sanoa, jäikö kakkosen vauvavuodesta minulle muistoja. Ehkä se voitonriemun tunne, kun on saanut molemmat lapset ravittuina ja puettuina ulos ulko-ovesta. Nyt talvi on kohta ohi ja huomaan olevani vähän enemmän elossa. Vauvakaan ei ole enää vauva, vaikka kovin pieniä nuo 1-vuotiaatkin ovat. 

Joku oli muutama päivä sitten päätynyt tänne blogiin googlettamalla sanat "kahden vuoden ikäero milloin helpottaa". Tätäkin asiaa olen miettinut viime aikoina paljon. Googlettajalle sanoisin, että ehkä nuoremman täyttäessä vuoden, mutta oikeasti ajattelen, että vasta joskus myöhemmin. Siltä ainakin tuntuu, kun kylmä ilma vaatii vaatekerroksia ja 1-vuotias makaa naamallaan lumihangessa.


Toisaalta olen ilokseni huomannut, että lapsista alkaa hiljalleen olla toisilleen seuraa. He ronkkivat yhdessä laatikoita ja hakkaavat kattilan kansia yhteen. Synergiaetuja. Saan välillä syödä ihan rauhassa, kun 1-vuotias työntelee sisartaan taaperokärryssä. 


Silti, kun tapaan naisia, joilla on vähän päälle 1-vuotias lapsi ja toinen tulossa, huomaan ajattelevani että eihän tuossa ole mitään järkeä.

Muutama miinus

Kuinka masentavaa oli katsoa aamulla ikkunasta ulos? -Todella. Edellisenä iltapäivänä köllöttelin aurinkotuolissa Bauhausin puutarhaosastolla ja nyt tämä lumi tulee pilaamaan minun kevätvalmisteluni. Haluaisin myös tuikata tuleen lasten toppavermeet. Olen niihin niin kyllästynyt. Silittelen haikeana välikausihaalareita eteisen naulakossa.

Raskasta on myös se, että eilisten virpojien saldo jäi kokonaisuudessaan viiteen. Minun on tänään täytynyt tyhjentää palkkakulhoa pikkuruisista suklaamunista, jotka jäivät jakamatta lapsille. Yksi velhoksi pukeutunut räkänokka soitti suutaan, että muissa paikoissa sai valita kaksi munaa. Ttu ihan sama, jupisin itsekseni ja annoin lasten ottaa toiset. Tänään huomasin ilokseni, että vihreällä tinapaperilla päällystetyt munat olivat yllättävän aikuiseen makuun tehtyjä. Siitäs sai viinakarkkeja, ahne kakara.

Rakkaudella

Kevät on ilmeisesti blogitunnustusten aikaa. Sain Norahilta saksalaishenkisesti Liebster blogiksi nimetyn tunnustuksen. Mein Gott!!

Liebster tarkoittaa "rakkain" tai "rakastettu", mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200 seuraajaa.

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.

2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.

4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!

Munilla ei ole mitään tekemistä aiheen kanssa, mutta täytyy vaan vähän retostella, että niin se vaan meikäläinen askartelee lapsensa kanssa.

Tässä yhteydessä täytyy todeta, että luen blogeja aika vähän ja kausittain. Viime aikoina on ollut vähän hiljaisempaa. Tänään kuitenkin päädyin muutaman mutkan kautta hetkeksi Lähiömutsi nimiseen blogiin. Lähiömutsi on minulle uusi tuttavuus, mutta tämän tuoreen äidin meininki vaikuttaa hyvältä.