Keneen voi luottaa?

Etsiessämme lapsille lastenhoitajaa joulukuulle, olen todennut potevani kroonista luottamuspulaa kaikkia alle 22-vuotiaita kohtaan. Tämä ehkä siksi, että ollessani itse 20-vuotias, vietin päiväni myymällä kaljaa ja keskitin päättäväisyyteni siihen, miten pystyisin työpäivän päätteeksi juomaan itseni mahdollisimman nopeasti humalaan Lostarissa. -Oikeat juomakombot mahdollistivat sen muistaakseni 30 minuutissa. 

Siksi minun on ollut vaikeaa käsittää, että on olemassa myös ihmisiä, jotka 20-vuotiaina opiskelevat yliopistossa lastentarhanopettajiksi, valmentavat vapaa-ajallaan urheilujoukkuetta ja olisivat ulkonäkönsä puolesta täydellisiä kandidaatteja Elovena mainokseen. Kunnioitan. Toisaalta, haluan myös vinkata kaikille työnhakuhommissa pähkäileville keltanokille: Työhakemusta ei koskaan, toistan, ei koskaan, kannata aloittaa lauseella "I am simple". Piste.

Usko loppuvuoden hoitokuvioiden järjestymiseen elää. Toivon myös, että tässä prosessissa löytäisimme ikioman lapsenvahdin, joka voisi tarvittaessa hoitaa lapsia sillä aikaa, kun me käymme miehen kanssa vaikka elokuvissa. Emme ole koskaan käyttäneet maksullisia lapsenvahtipalveluita, mutta esimerkiksi Mannerheimin lastensuojeluliiton tarjoama 8,20€ tunnissa maksava hoitaja kuullostaa hyvin kohtuulliselta, jos kaipaa vaikka muutaman kerran kuussa pientä hengähdystaukoa.

Nyt on varmaan omalta kannaltani ihan väärä hetki kysellä kokemuksia erilaisten välitysfirmojen kautta löytyneistä lastenhoitajista, mutta kysytään nyt kuitenkin. Välitysfirmojen lastenhoitajat -uhka vai mahdollisuus?

Viidenneksi viimeinen maanantai

Olen taitanut elää melko tasapaksua elämää viimeiset neljä vuotta, koska olin unohtanut, miltä tuntuu, kun jännittää ihan kamalasti. Kun vatsaa vihloo ja sydän tykyttää kahtasataa.

Viikko sitten istuin ruuhkaisessa aamubussissa ja koitin kasata ympäriinsä vellovia ajatuksiani. Yritin palauttaa mieleen, miltä hyvin menneissä työhaastatteluissa on tuntunut ja saada sen olotilan palaamaan. Valitsin kuulokkeisiin reipasta ja rohkaisevaa popmusiikkia ja hengitin syvään. Jostakin syystä äitiys on tehnyt minusta melkolailla kroonisen tunnevollottajan ja niin itketti nytkin.

Istuuduttuani neuvotteluhuoneen punaiseen nojatuoliin, tajusin, etten ollut valmistautunut siihen klassiseen kerro jotain itsestäsi-kysymykseen. Takeltelin, kerroin joitain epäolennaisuuksia ja pääsin takaisin asiaan. Ja siinä minä sitten istuin ja esittelin näkemyksiäni uudenlaisen palvelumuodon kehittämisestä. Puhuin asiantuntevasti aiheesta, jonka kanssa en ole ollut käytännössä missään tekemisissä neljään vuoteen. 45 minuuttia kului hujauksessa. Sitten seisoin kadulla syksyisessä viimassa, tunsin taas sen vanhan työminäni heräävän eloon ja olin tyytyväinen itseeni.

Ja niin olivat ilmeisesti ne kaksi muutakin läsnäollutta, koska minä olin se 3%, joka sai paikan. Työn, jonka ensinäkemältä ajattelin olevan ihan liian vaativa, mutta paria viikkoa myöhemmin muutinkin mieleni luettuani saman työpaikkailmoituksen vahingossa uudelleen. Tajusin, että minähän osaan tuon kaiken ja että tuo on juuri sen tyyppinen työ, jota olen odottanut.

Ja nyt on 34 päivää aikaa etsiä lapsille hoitaja joulukuulle, ostaa työssä käyntiin sopivia vaatteita ja uskotella itselleni, että kyllä minä sen homman hoidan.

Roolileikki

Uudessa Oliviassa oli hyvä juttu feminismistä. Aiheeseen liittyen, jutun tehnyt Virpi Salmi, kirjoitti aiheesta myös kolumnin Hesariin. Sekin osui mielestäni aiheen ytimeen -useat naiset eivät nykypäivänä halua tunnustautua feministeiksi, ja se on aika kamalaa.

Olivian jutussa haastatellaan ihmisiä Kaari Utriosta Profeministimiehet-yhdistyksen perustajaan Kim Meyeriin. He kaikki toistavat tosiasian, että naisiin ja miehiin suhtaudutaan nykypäivän Suomessa eri tavoin. Vaikka Suomi on globaalissa mittakaavassa monessa suhteessa edistyksellinen maa, riittää meilläkin tekemistä. Onko naisia tarpeeksi kuntapolitiikassa?  Miksi lääkäreiden palkkakehitys on hidastunut alan naisvaltaistuttua? Miksi nainen, jolla on vahva mielipide, joutuu helposti tytöttelyn kohteeksi? Miksi hoitopöytä on aina naistenvessassa? Neitimäinen ei ole miehelle kohteliaisuus, kun taas äijä naiselle usein on.

Vaikka koen, että perheemme on sukupuolirooleissaan melko tasa-arvoinen, on 3-vuotias tyttäremme vankka konservatiivi miesten ja naisten tekemisten suhteen. Viikonloppuna kääpiö katseli tv:stä silmät selällään jäätanssilähetystä. Onko tuo mies? Ja se tanssii noin? Eihän miehet tanssi tuolla tavalla. Ei se kyllä varmaan ole mies. Esikoinen tiesi myös kertoa, että naisten lehdissä kannessa on nainen, kun taas miesten lehdissä mies. Tuntuu entistä tarpeellisemmalta osoittaa lapselle, että vanhakantaisista sukupuolirooleista ei ole meille kamalasti hyötyä.

Olivian jutussa kehoitettiin miettimään, minkälaisia sukupuolirooleja omassa perheessä tarjotaan lapsille. Hyvä kysymys. Meillä mies käy töissä, nainen ei. Nainen vie lapset viikolla puistoon, mies viikonloppuisin. Nainen laittaa ruoat viikolla, mies viikonloppuisin. Nainen imuroi, mies siivoaa, pyykit laitetaan yhdessä. Mies ajaa autoa, nainen ei. Nainen ostaa lapsille vaatteet ja varusteet, mies kysyy, mitä laitetaan ja missä ne ovat. Nainen leipoo kakkuja, mies leipää. Mies ajaa nurmikon, nainen kitkee yrttipenkin. Mies vie lapset kalaan, nainen marjametsään.

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen toteaa Oliviassa -Kuvittele, että eräänä aamuna kaikki miehet ja naiset ovat vaihtaneet paikkoja päikseen. Tuntuuko normaalilta? Jos ei, feministeillä on tekemistä.

Kalkkiviivoilla

Joinain kausina kotiäidiksi jääminen tuntuu enemmän myönnytykseltä kuin etuoikeudelta. Meinasin kuristaa sukulaisen, joka töihinpaluuajatuksistani kuultuaan totesi, että kyllä ne on niin ihania vuosia ne lasten kanssa kotona vietetyt vuodet. Hänelle ja kaikille samanmielisille haluaisin sanoa, että jos jonkun ihmisen mielestä elämän ihanimpia aikoja ovat kahden uhmaikäisen seurassa vietetyt päivät, on hän menettänyt suhteellisuudentajunsa. Ainakin omakohtaisesti voisin sanoa, että ihanampiakin aikoja on nähty.

Välillä lasten jatkuva vastaanväittäminen, haluaminen, kinuaminen, tyytymättömyys, kiljuminen, uhmaaminen ja riitely, tuntuvat henkilökohtaiselta kiusalta minua kohtaan. Uloslähtö ärsyttää jo valmiiksi, kun tietää, että toinen lapsista juoksee karkuun ja potkii, kun toinen marisee vieressä lattialla maaten, että puistoon on päästävä pelkässä hameessa. Jokapäiväinen ruoantähteiden lämmittäminen lounaaksi tuntuu kuvastavan henkistä olotilaani.

Silloin täytyy tehdä jotain, koska pakoonkaan ei pääse. Voi sysätä hetkeksi sivuun yhden perheen hiljaisen sodan elintarviketeollisuuden jalostekusetuksia vastaan, ja ostaa lapsille nakkipaketin puistoon grillattavaksi. Samalla reissulla itselle pullatiskiltä lihapiirakka, karkkihyllystä suklaapatukka, virvokehyllystä kokista ja Trendi ja Olivia. Voi mennä puistoon keskustelemaan viikonlopun hippasuunnitelmista.  Voi siirtää edellisen illan kalakeiton tähteet tämän päivän päivällisruoaksi, että saa koko perhe nauttia siitä uudelleenlämmitetyn ruoan ilosta. 

Illalla heti lenkille, kun mies tulee kotiin, ruokakaupasta illaksi jotain ihanaa, iso lasi hyvää punaviiniä. Ja samaan aikaan mielessä haikeus ja iso jännitys siitä, että tämä elämänvaihe loppuu ihan kohta.

Ajan hermolla

Ensi viikolla on kääpiön kaverin 4-vuotissyntymäpäivät. Lahjavinkkejä tiedustellessani minulle kerrottiin pet shopeista. Niitä on kuulemma kaikilla päiväkodin tytöillä ja syksyllä hoitouransa aloittaneella päivän sankarilla taas ei. Täytyi katsoa googlesta.  Littlest pet shopit ovat muovisia, isopäisiä eläimiä, joille on tarjolla mm. jonkinlaisia keijupakkauksia. Onko kyseessä jonkinlainen tv-sarjaan pohjautuva tuoteperhe? -En tiedä. Kuumassa huudossa joissakin piireissä ovat kuulemma myös karvaiset, pastellinväriset marsut, jotka asuvat linnassa. Meillä ei ole niitäkään.

Mistä nämä lasten ilmiöt syntyvät? Minä olen autuaan tietämätön lasten uutuuslevyistä ja leluvillityksistä. Ehkä siksi, että olen käynyt äitiysvuosieni aikana lelukaupassa neljästi. Meillä lapset katsovat Pikkukakkosta, dvd:ltä Muumia ja kuuntelevat M.A. Nummisen Valtavaa jänistä. Täytyisikö heille soittaa Frontside ollieta? Missä tämä lasten trenditieto oikein liikkuu? Päiväkodissako? 

Parhaat puolet

Huutonetistä parilla eurolla hankittu pinkki rimpsuhame on ristitty kimaltelevaksi balleriinahameeksi. Olohuoneen matto toimii esiintymislavana, valot sammutetaan, lavalle kohdennetaan jalkalamppu ja pieni sammakon näköinen taskulamppu. Soimaan laitetaan Griegin Peer Gynt ja esitys alkaa. Kääpiö sipsuttelee varpaisillaan näyttämöllä, pyörii piruetteja käsiään heilutellen, törmäilee huonekaluihin, kaatuilee, ojentelee käsiään sirosti kohti kattoa ja sulkee silmänsä. Mä tanssin niin ihanasti, hän toistelee. Me muut istumme sohvalla yleisönä ja minun sydämeni sulaa.

Missä vaiheessa tuo vilpitön ilo omasta olemuksesta katoaa? Juuri tuolla tavalla pitäisi meidän aikuistenkin välillä muistaa iloita. Harva meistä katsahtaa peiliin yhtä suurella riemulla, kuin 1-vuotias lapsi, joka näkee joka kerta peilistä mukavat ja kiehtovat kasvot. He eivät näe itsessään yhtään virhettä. Aion ottaa heistä opikseni.

Taas oli muuten joku anonyymi henkilö loukkaantunut Hoitotaito 1.0 postauksessa siitä, että kutsun blogissa esikoistytärtäni kääpiöksi. Loukkaantuneita on siis ilmoittautunut aikaisemminkin. Onko teitä siellä paljon? Hänhän ei siis varsinaisesti ole kääpiö, ei sanan satuolento tai lääketieteellisesti diagnosoitavan lyhytkasvuisuuden merkityksessä. Onko parempia nimi-ideoita kakkoselle ja kääpiölle? Onko kakkonenkin loukkaava nimitys siinä mielessä, että se ei ole ykkönen, tai että lapsi ei ole numero? Eräällä vauvapalstalla keskusteltiin vähän aikaa sitten, voiko lapselle antaa nimeksi Lumi-Aura Talvikki. Se olisi minunkin mielestäni vähän ikävää. Mutta jos joku ehdottaa jotakin todella kekseliästä, lupaan harkita nimimuutosta.

Nyt myös parantava Hello Kitty

Kääpiölle Huutonetistä hankkimaani rumaa rimpsuhametta maksaessani totesin, että lopullinen eheytymiseni osaksi prinsessojen universumia tapahtuisi, kun ostan kotiin ensimmäisen Hello Kitty tuotteen. -Olen nyt virallisesti kuningataräiti.

Tapahtumasarja alkoi klassisesta paska mutsi-tilanteesta. Oli sateinen päivä ja minä kieltäydyin lähtemästä puistoon. Kolme viikkoa kestänyt flunssani on hillinnyt tarmoani ulkoilla tihkusateessa. Kakkonen raivosi aamupäivän mittaan maailman epäoikeudenmukaisuutta ja koki toistuvia, rähjäämistä vaativia, pettymyksiä. Minä yskin keuhkojani pihalle ja yritin torkkua lastenhuoneen sohvalla.

Leikkien lomassa kääpiö totesi, että nyt korviin sattuu. Minä totesin, että kyllä voi harmittaa, kun sisko räyhää taukoamatta, että kyllä äitiäkin välillä hermostuttaa. Keskity vaan nyt omiin leikkeihin. Lounasaikaan ojensin kääpiötä tiukalla äänensävyllä lopettamaan taukoamattoman marinansa. Kakkosen räyhäämistä täydentävä kääpiön jatkuva tyytymätön kitinä, tuntui syövän viimeisetkin kärsivällisyyden rippeeni. Sukka oli huonosti, haarukassa väärä kuva, ruoka pahaa, seura huonoa ja lelut kadoksissa. Korvakin oli taas kipeä. Mut, se on varmaan siks ku mun siskolla on huono päivä.

Paria tuntia myöhemmin painimme miehen kanssa esikoisen taltutustoimissa keittiön lattialla. Mies piti kiinni ja minä tungin kipulääkeruiskua naamalleni paksua Panadol-mönjää sylkevän kääpiön suuhun. Kuka sanoi, että lapset pitävät makean makuisista lääkeliuoksista?

Korva oli kipeä, koska siinä on korvatulehdus -ja minä tietenkin välinpitämätön äiti. Korvatulehdusdiagnoosi toi kuitenkin mukanaan myös suuren elämyksen. Kääpiö koki ikävän päivänsä kohokohdan apteekin tiskillä, kun farmaseutti kaivoi lääkelaatikosta kissakuvioidun antibioottipullon. Se on Hello Kitty! hihkui kääpiö innoissaan. Jos lääkepurkkia voi rakastaa, sillä tavalla ei-narkkarimaisesti, luulen tietäväni, miltä tuo rakkaus näyttää.

Oletko joukkoimettäjä?

Tällä viikolla vietetään kansainvälistä imetysviikkoa. Se kunniaksi järjestetään Helsingissä keskiviikkona Imetysflashmob. Naiset kerääntyvät asematunneliin julki-imettämään. Jos et imetä, voit myös ilmeisesti kannustaa vieressä. Imetys nimetään tapahtumasivulla jopa kunnallispoliittiseksi teemaksi. Mitäköhän se tarkoittaa?

Ihan hyvän asian puolesta imetysviikolla kuitenkin ollaan liikkeellä. Monesti imetykseen liittyvä keskustelu vaan saa hyvin puritaanisen sävyn ja siitä tulee melko kiusallinen olo. Itse olen kääntyväinen siihen ajattelutapaan, että kunhan lapsi saa ruokaa, se on hyvä asia. Kaikessa sitovuudessaan imetys voi olla todella ahdistavaa. Kakkosen ollessa vauva päädyin toteamaan, että jos korvikepönikän hinnalla saa kevennettyä sitä painostavaa olotilaa, jonka jatkuva vauvassa ja kodissa kiinniolo aiheuttaa, silloin ei Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen suosituksilla ole mitään väliä.

En ehkä kuulu myöskään imetystflashmobien potentiaaliseen osallistujakuntaan. Taidan olla vähän rajoittunut ja umpimielinen, mutta koen jo imetyksen sujumisesta keskustelemisen terveydenhuollon henkilökuntaan kuulumattomien henkilöiden kanssa epämiellyttävänä. Minun maailmassani imetys menee osastolle ruumiintoiminnot, joista kanssaihmisten ei tarvitse tietää. Toisaalta en myöskään ole koskaan törmännyt mitenkään imetysvihamieliseen ilmapiiriin. Kätilöliiton suunnittelemat Täällä saa imettää-sertifikaatit ovat mielestäni vähän hassuja. 

Tässä aihepiirissä huomaa kyllä punnitsevansa sanojaan pitkään. Tuntuu siltä, että aina joku loukkaantuu.

Hoitotaito 1.0

Olemme pyrkineet kasvattamaan kahdesta tyttärestämme low-maintenance lapsia -suomeksi käännettynä vähän vaivaa lapsia. Vähän vaivaa lapset syövät varhain itsenäisesti ja pukeutuvat, oman ikänsä huomioiden, mahdollisimman paljon itse. Jos he tarvitsevat jonkin tavaran, he käyvät hakemassa sen itse. He nukahtavat iltaisin sänkyihinsä ilman aikuisen turhaa vieressä norkoilua. Päiväunille jäädään sanojen, nuku hyvin, saattelemana. Tämän kaiken eteen on tietenkin nähty paljon vaivaa.

Muutamien asioiden kanssa en ole kuitenkaan jaksanut nähdä vaivaa. Kakkonen on nukkunut kolmekuisesta lähtien kaikki päiväunensa ulkona rattaissa, koska en jaksanut maanisen esikoisen häirintäyritysten setvimistä unia kaipaavan pikkuvauvan kanssa, ja se rattaissa nukkuminen on vaan kätevää. En ole myöskään kummankaan lapsen kohdalla jaksanut innostua potan käytöstä ennen kahta ikävuotta. Kääpiö taisi istua kunnolla ensimmäisen kerran potalle 2v ja 4kk ikäisenä, kun aloimme ottaa häneltä päivisin vaipat pois ja ilmoitimme, että nyt isot tytöt käyvät potalla.

Koska lasten tammikuinen päiväkotiin meno häämöttää jo alle kolmen kuukauden päässä, aloimme pohtia, mitä kakkosen olisi hyvä osata jo valmiiksi, jotta päiväkodin aloitus sujuisi mahdollisimman mukavasti. Päiväunet olisi varmaankin tajuttava osata nukkua myös patjalla pötkötellen ja kai niistä wc-taidoistakin olisi jotain hyötyä, jotta ei tarvitsisi märät housuissa norkoilla kovin pitkään. Tällä viikolla aion ryhdistäytyä vessa-asioissa. Päiväuniprojektia taidan vielä lykätä, onhan tuossa talvemmalla vielä aikaa.

Usein kuulee myös kerrottavan, että päiväkotiin menevien lasten vanhemmat ostavat päiväkotivaatteita. Mitä helvettiä se tarkoittaa? Ovatko housut ja paidat päiväkotimaailmassa jotenkin erilaisia kuin meidän muiden suomalaisten keskuudessa, vai mistä siinä on oikein kysymys?

Epäonnistunut äiti

CV:tä päivittäessäni ja työnhakuasioita pohtiessani olen muistanut, että minähän olen oikeastaan työnantajan unelma. Hoidan hommat hyvin, asiallisesti ja huolella, autan työkavereita ja tulen toimeen toisten kanssa, vaikka kieltäni purren. Päivitän osaamistani opiskelemalla lisää ja innostun muutoksista ja kehittämistyöstä. Olen hyvä työntekijä.

Aina välillä kuulee jotakin ihmistä kuvailtavan hyväksi äidiksi tai isäksi. Mitä pidempään olen itse ollut äiti, sitä huvittavammalta tuollainen määrittely kuullostaa. Mitä ihmettä tarkoittaa se, että on hyvä äiti? Ovatko nämä ihmiset jonkinlaiset poikkeukselliset lehmän hermot omaavia ihmisiä, vai ovatko he uhranneet jotakin lastensa hyväksi? Jaksavatko hyvät äidit aina kuunnella, jos lapsella on asiaa? Vai onko kyse vaan siitä, että osaa käyttäytyä perheessä suht koht asiallisesti?

Minusta tuntuu siltä, että hyväksi äidiksi itseään tituleeraaminen tarkoittaisi samaa kuin sanoisi, että olen hyvä ihmissuhteissa. Tänään vietettävän kansallisen epäonnistumisen päivän hengessä totean mieluummin, että olen epäonnistunut äiti, joka niiden epäonnistumisien kautta on oppinut paljon uutta itsestään. Toivotan hyviä epäonnistumisia myös teille muille!

What would prinsessa Ruusunen do?

Tänään saa ainakin minua tytötellä -on nimittäin tyttöjen päivä. Oman tyttöyden lisäksi minusta on lähes neljän äitiysvuoden jälkeen tullut tytön äiti. Kääpiö on pikkuhiljaa siirtynyt prinsessa-aikakauteen. Hän haluaa pukeutua ainoastaan mekkoihin ja mitoittaa käytöksensä ja mieltymyksensä sen mukaan, miten arvelee prinsessa Ruususen toimivan. Prinsessa Ruususten mielestä lohikiusaus on hyvää.

Olen tänä syksynä kasvanut ihmisenä ja ostanut kääpiölle vaaleanpunaisen takin. Äiti, tämän takin väri on rakkauden väri, kääpiö hihkui, vaikka minun mielestäni se oli ihan liian pinkki. Silloin päätin, että jos ihminen haluaa pukeutua rakkauden väriin, se tulee hänelle sallia. Tällä viikolla ostin kääpiölle Huutonetistä omasta mielestäni ihan mauttoman röyhelöhameen, koska tiesin, että pieni tyttäreni rakastaisi sitä. 

En tähän päivään mennessä ole kohdannut omien tyttärieni kanssa tilannetta, tekemistä tai asiaa, joka olisi vain tyttöjen juttu, ja johon isä ei voisi osallistua. Tänään lounaalla kuitenkin juhlistimme tyttöjen omaan päivää vain tyttöjen kesken. Söimme jälkiruoaksi omenahyvettä ja vaniljakastiketta, vaikka se olikin uhmaikäisen mielestä tyhmä ja väärä jälkiruoka, koska se ei ollut jäätelötöttelö.

Tytöillä on elämässä edessään omat koettelemukset ja esteet, jotka yritän pitää ainakin omilta lapsiltani salassa. Sanon vaan, että pystytte tekemään ihan mitä vaan. Ihan helpolla eivät tietenkään pojatkaan pääse. Heillä on edessään omat normit, jotka määrittelevät, miten pojan ja miehen täytyy olla. Mutta se on sitten jonkun toisen päivän asia se.

Halpatyövoimaa tarjolla?

Blogeja pidetään monista eri syistä. Arvelisin, että äitiys- ja lapsiblogien tarkoituksena on ainakin dokumentoida lasten kasvua, prosessoida omia mietteitä vanhemmuuteen liittyen, etsiä ja antaa vertaistukea tai ihan vaan tuottaa tekstiä. Ja sitten on blogeja, jotka ovat täynnä tavaraa ja vaatteita. Haaveillaan joistakin tuotteista ja esitellään ostettuja tuotteita. Välillä järjestetään arvontoja, jaetaan alennuskoodeja tai esitellään ilmaisena näytekappaleena saatu "yhteistyökumppanin" tuote -maksettuja mainoksia siis. Blogista voi kai nykypäivänä tulla ainakin osa-aikainen työ, arvelisin kuitenkin, että suurelle osalle melko matalapalkkainen sellainen.

Minuakin pyydettiin jonkinlaiseen blogiyhteistyöhön, jonka kautta olisi mahdollista löytää kontakteja mielekkäiden "yhteistyötahojen" kanssa. Se saikin minut pohtimaan, mikä motivoi ihmisen pitämään kaupallista ja mainostamiseen keskittyvää äitiysblogia. Onko tavaroiden ja yritysten markkinointi vain yksi aihe muiden joukossa, jos ei halua muusta kirjoittaa? Onko kyse vain innostuksesta kuluttamiseen ja siihen liittyvään tavaratarjontaan? Onko ilmaisena saatujen tavaroiden ja vaatteiden testaaminen vain yksinkertaisesti kivaa? Vai onko blogeista tullut keino äideille tienata lisäansioita, ollessaan lasten kanssa kotona? Tai oikeastaan, voiko puhua edes lisäansioista, jos palkkiot maksetaan suurelta osin vaatteina, tavaroina ja muina hyödykkeinä, joiden arvo niitä luovuttavalle yritykselle on murto-osa tuotteen kauppahinnasta? Onko bloggaamisesta tullut matalapalkkainen työ, jossa äidit, muiden bloggaajien mukana, pitävät yllä yrityksille mieluisaa mainostilaa, nimellistä korvausta vastaan?

Itse en ole kiinnostunut blogeista, jotka keskittyvät etupäässä asioiden ostamiseen ja tuote-esittelyihin. Ne kuitenkin tuntuvat olevan lukijoiden suosiossa. Ehkä kyse on siitä, että lapsiin käytetään nykypäivänä paljon rahaa ja heidän kauttaan profiloidutaan myös kuluttajina. Tämä oma blogi tuntuu hieman vieraalta ympäristöltä yhteistyökampanjoiden järjestämiseen, joten niitä tuskin on luvassa tulevaisuudessakaan. Minusta olisi kuitenkin  mielenkiintoista kuulla myös teidän muiden mielipiteitä kaupallisista äitiys- ja lapsiblogeista. Mikä niissä viehättää tai ärsyttää?

Kuin paljon on viive?

Tajusin muutama päivä sitten, että en ole pitkään aikaan pohtinut, kumman lapsista antaisin pois, jos sellainen tilanne tulisi vastaan. Ja kaikkihan tietävät, että sellaisia tilanteita sattuu eteen ihan jatkuvasti. Minusta ei kuitenkaan ole kuoriutunut lapsien ihanuudesta intoilijaa. Tuo edellä mainittu välähdys liittyi siihen, kun huomasin jälleen pohtivani, kumpi lapsista on ärsyttävämpi. 

Tällä hetkellä vaihtelen suosikkia pitkin päivää. Kummallakin lapsella on käsissään mojovia valttikortteja: 3-vuotiaan jatkuva vastaan inttäminen, pikkusisaren jatkuva kiusaaminen, nuhteluille irvistely ja päälle sylkeminen. -Kyllä, lapseni sylkee suuttuessaan toisten perheenjäsenten päälle. Kakkonen hoitaa oman osuutensa yleisellä räjähdysherkkyydellä, pukemisrimpuiluilla sekä epämääräisellä käskemisölinällä, jota kukaan meistä idiooteista ei tajua ymmärtää. Hän ei puhu. Miksi hän ei puhu?

Kun kääpiö oli vuoden ja kahdeksan kuukautta, hän artikuloi selviä neljän sanan lauseita. Minä odotin viime kesää ihan jo senkin takia, että sitten voin alkaa jutella kakkosen kanssa. Hiljaista oli. Viime aikoina käymämme keskustelut voi summata seuraavasti: -Aauaa. -Onko siellä hauva? -Aaauuaa. -Vai tarkoitatko vauva, missä vauva? -Aauaa, köö, heihei. -Heihei. Diippiä shittiä.

Puheterapeuttikytkökseltäni kuulin, että perheiden toiset lapset oppivat usein puhumaan esikoisia myöhemmin. Esikoisten kanssa luetaan ja laululeikitään innokkaasti, on paljon kommunikaatiota. Kakkoslapset syövät vessaharjaa sillä aikaa, kun vanhemmat tappelevat uhmaikäisen kanssa. Näinhän se kai on mennyt. Tällä kierroksella on Leipuri Hiivat jääneet laulamatta. Nyt olisi kyllä hyvä hetki syyllistyä. 

Ammattiliitto

Lasten päiväkotiin laittaminen kuuluu varmaankin top kolmoseen, jos puhutaan äitien syyllistämiseen ja syyllistymiseen liittyvistä aiheista. Olen päivähoitohakemuksen tekemisestä lähtien pyöritellyt mielessäni kakkosen 1 vuoden ja 11 kuukauden iässä alkavaa hoitouraa ja tullut sinuiksi päätökseni kanssa. En ole kovin helposti syyllistyvää tyyppiä, onneksi. 

Tein päätökseni töihin paluusta itseäni ajatellen. Kakkoselle olisi minun mielestäni ollut parasta olla kotona vielä pidempään, ja uskon, että olisin aikuisena ihmisenä pystynyt elämään kotonaolon epämukavuusalueella vielä puoli vuotta pidempään, jos olisin halunnut. Mutta tätä päätöstä tehdessäni ajattelin enemmän itseäni. Sellaista elämä välillä on.

Vaikeiden päätösten tueksi on toisaalta ihan mukavaa saada hyväksyntää. Kun puhisin perjantaina illallispöydässä olevani kurkkuani myöten täynnä lasten kokopäiväistä hoitoa ja haluavani takaisin töihin, nousi ravintolapöydän ympärillä ilmaan kuusi kuohuviinilasia. Lasien varsia pitelivät äidit, joiden seurassa olen kuluttanut leikkipuiston hiekkaa satojen päivien ajan, sateessa ja paisteessa.

Illan aikana puhuttiin vähän lapsista ja paljon töistä. Pähkäilimme, miten kotiäitiys päivitetään CV:hen ja miten kotonaolovuosiin suhtaudutaan työhaastatteluissa. Nauroimme sille, miltä tuntuu, kun ei ole kirjoittanut mitään muuta kuin kauppalistoja neljään vuoteen ja kun exel-taulukot vaikuttavat ydinfysiikalta. Pohdimme urasuunnitelmia ja työnkuvia. Tuntui siltä, että pöydässä ei istunut äitejä, vaan naisia rahoitus-, opetus-, kaupan-, juridiikan- sekä sosiaali- ja terveydenhuollon aloilta. Äitiys paljastui vasta siinä vaiheessa, kun tungimme baarissa käsilaukkuihimme drinkkitikkuja lapsille kotiin vietäväksi.

Nyt pohdin moraalista dilemmaa: Milloin kehtaa ilmoittautua työttömäksi, kun aikoo ottaa vastaan töitä vasta tammikuussa?