Nyt saa tulla.

Sairaalakassi on nyt pakattu. Pienen pienet vaatteet on pesty ja viikattu valmiiksi laatikkoon.

Kävin kampaajalla ja värjäsin hiukset. Pötköttelin manikyyrissä ja pedikyyrissä. Söin ravintolassa ja kävin elokuvissa.

Kylpyhuoneen lattia on piikattu auki. Yläkerran mummo on ilmoittanut haastavansa meidät oikeuteen toistaiseksi hieman epäselvistä syistä. Minä en saa öisin nukuttua juuri ollenkaan ja hermot ovat kireällä. Kaikki on kai aika valmista.

Nyt saa siis tulla. Jos kakkonen noudattaisi isosiskonsa aikataulua, tulisi hän vatsasta pois ylihuomenna. Saa nähdä.

Lomahaaveita

Voiko synnytyssairaalaan lähtöä pitää minilomana? Minä ainakin haluaisin ajatella niin.

Olen ostanut kaupasta sairaalakassiin hammastahnaa ja uuden hammasharjan, matkapakkaukset shampoota ja hoitoainetta. Minä haluaisin myös pakata kassiin suklaarasian, pienen pullon punaviiniä ja kasan naistenlehtiä. Kaikkea mukavaa ajanvietettä.

Vastasyntyneet nimittäin nukkuvat todella paljon. Useita tunteja putkeen ja keskellä päivää. Ihan toisella tavalla, kuin tunniksi päivässä pysähtyvä 2-vuotias. Olen laskeskellut, että sairaalassa minulla on todennäköisesti moninkertainen määrä ihan omaa aikaa, kuin kotona ollessa. Tämähän tarkoittaa siis käytännössä lomaa. Ruokaakaan ei tarvitse laittaa. Sen kuin pötköttelee vaan.

Ensimmäisellä kerralla vauvaan liittyvät hoitotoimenpiteet tuntuivat aluksi hyvin työläiltä. Piti puhdistaa ihopoimuja ja silmiä, eikä oikein muistanut että millä frekvenssillä toimenpiteitä piti suorittaa. Nyt tietää, että oikeastaan millään ei ole mitään väliä. Vauvat pysyvät sitkeästi elossa ja kertovat kyllä jos ovat nälkäisiä. Voi siis ottaa ihan rauhassa. Levätä, lukea keskeytyksettä lehteä, torkahdella keskellä päivää ja nukkua aamulla pitkään. Pitää vähän lomaa.

Valepuvussa

When you feel good -you look good. When you look good -you feel good. Tuo oli otsikko yhdessä sisustusblogissa jokunen päivä sitten. Minä en ole tuosta ihan samaa mieltä. Voidessaan hyvin ihminen yleensä myös näyttää hyvältä. Hyvä olo huokuu ulospäin. En kuitenkaan ole ihan varma, voiko pelkällä ulkoisella pynttäyksellä saada aikaan sisäistä hyvää oloa.

Välillä tulee sellainen olo, että vaatteilla voi huijata elävänsä ihan toista elämää kuin omaansa. Huijata, että hyvinhän tässä menee! Sellainen olo tuli, kun puimme kääpiön pyhämekkoon, mies sonnustautui pikkutakkiin ja minä vedin päälleni jakun. Lähdimme paraatikunnossa syömään blinilounasta vanhempieni kanssa.

Olen jumittanut viimeisen kuukauden lähinnä kotioloissa sonnustautuneena leggingseihin ja t-paitaan, koska jaloillaan olo alkaa iltapäivästä lähtien olla melko epämukavaa. En ole käynyt juuri missään muualla kuin puistossa ja lähikaupassa. Olen ollut väsynyt ja hermot ovat olleet kireällä jatkuvan kotona jumittamisen vuoksi. Olo on ollut jatkuvasti tukala. Käytyäni kampaajalla ja vedettyäni korkonilkkurit jalkaan arvelin näyttäväni todella skarpilta ja hehkeältä, vaikka olo oli kaukana siitä.

Kittasin lounaalla viikon alkoholiannokseni skumpan muodossa ja ahmin navan pullolleen mätiä. Vaikka elämä ei lopu vauvan tuloon, on raskauden loppuviikkoina sellainen olo, että kaikkea pitäisi tehdä vielä kun ehtii. Syödä ravintolassa, käydä elokuvissa, mitä vaan. Jos vain jaksaisi vielä iltaisin olla jaloillaan. Ilmeisesti myös kääpiö on pannut merkille äidin jatkuvan huilaamisen tarpeen. Kesken leikkien hän usein toteaa "Nyt ei pysty, pitää vähän levätä." Sitten mennään sohvalle makaamaan.

Paitapulmia

Imetys on vaikea asia. Minä sain pari vuotta sitten todeta, että imetyksen opettelu vaatii jääkylmiä hermoja, opiskelua ja ammattiapua. En olisi arvannut, että lapsen ruokinta voi olla niin vaikeaa. Toiskertalaisena osaan toivottavasti tehdä joitakin asioita toisin, enkä ole ihan muiden neuvojen tai niiden puutteen varassa.

Asia, joka edelleen aiheuttaa päänvaivaa on imetysvaatetus. Niihin muihin vaikeuksiin en tahdo vielä sekaantua. Nyt kulutan aikani odottamalla neronleimausta, joka ratkaisee rumien imetyspaitojen ongelman.

Suhtaudun imetyspaitoihin samalla tavalla kuin raskausajan vaatteisiin. Tuntuu turhalta ostaa vaatetta, jota tulee käyttämään vain joitakin kuukausia. Imetyspaidat ovat myös mielestäni ihan kamalia ja ihan liian kalliita. Tuntuu järjettömältä maksaa periaatteessa ihan tavallisesta pitkähihaisesta t-paidasta 50€ vain sen takia, että paidassa on ruma imetysaukko. En myöskään halua näyttää siltä, että olen pukeutunut imettämistä varten.

Kuva Bebes

Tavallisen paidan kanssa imetys sujuu kotioloissa sujuvasti, mutta en halua ihan joka paikassa istua maha ja rintaliivit paljaana. Muistan kuinka hankalaa oli kääpiön imetyksen aikana joka aamu miettiä, pystynkö imettämään näissä vaatteissa, jos sellainen tilanne sattuu eteen. Umpinaiset mekot ja kapea kaula-aukkoiset paidat jäivät kaappiin melkein vuodeksi.

Viime kerralla käytin lähinnä paitapuseroita ja syvään uurrettuja t-paitoja, joiden kaula-aukot venytin muodottomiksi. Paitapuseroissa on kuitenkin se ongelma, että minä olen liian laiska silittämään niitä. Nappien täytyisi myös olla painonappeja, koska tavalliset napit ovat hankalia sulkea vauva toisessa kädessä.

Elämä on joskus todella vaikeaa. Jos jollakin teistä on joku nerokas käytäntö imetysvaatetuksen suhteen, otan vinkit kiitollisena vastaan.

Aikuisen uhmaa

Uhmaikä on pirullista aikaa ihmisen elämässä. Ja ihan kaikkien perheenjäsenten kannalta. Kun luulee että menossa oleva kiukutteluvaihe on laadultaan ärsyttävin, saa muutaman viikon päästä todeta, että lapsi on keksinyt vielä raivostuttavamman tavan ilmaista omaa tahtoaan. Muistelen muutaman kuukauden kestäneitä pukemistaisteluita onnellinen hymy naamallani. Se oli sentään mukavaa aikaa.

Meillä on nyt menossa komenteluvaihe. 90 senttiä pitkä perheenjäsen haluaa määrätä toisten perheenjäsenten olinpaikat, vaatetuksen, asennot, kaiken. Tämä saa äidin, joka vihaa kaikenlaisia pyytämättä tulevia ohjeistuksia, melko lailla raivon partaalle.

Sanotaan, että jokainen lapsen kehitysvaihe palauttaa myös vanhemman takaisin kokemaan uudelleen jälkikasvullaan menossa olevan kehitysvaiheen. Tämä pitää varmasti paikkansa. Välillä ihan vittuillakseni en suostu toimimaan kääpiön vaatimalla tavalla. En, vaikka käskyn toteuttaminen voisi olla ihan perusteltuakin. Jos kääpiö vaatii valoja sammutettavaksi huoneesta poistuessamme, en välillä ihan kiusallanikaan sulje lamppua.

- Äiti valo pois.

- Äiti päättää, milloin valot sammutetaan.

- Äiti laittaa valo pois.

- En varmasti laita.

- Valo pois.

- Lopeta nyt se jankkaaminen, sinä et täällä määrää.

- Äiti valo pois

- Enkä laita. Nyt olet hiljaa.

Keittiöpsykologina haluan ajatella, että tarjoan lapselleni arvokkaita erillisyyden ja pettymyksen kokemuksia. Näin voin tuntea itseni todella suureksi ihmiseksi.

Myötä- ja vastoinkäymisissä

Uskon vakaasti siihen, että vaikeat tilanteet on helpompi kohdata uusissa ja mukavissa vaatteissa. Olen siis valmistautunut tulevaan vauva-aikaan ostamalla itselleni uusia vaatteita. Pakkaan sairaalakassiin kotiintulovaatteiksi uudet housut ja paidan. Jos kaikki on taas yhtä kaoottista ja vaikeaa kuin viime kerralla, on minulla ainakin uudet verkkarit ja imetykseen sopiva paitapusero. Tämä ajatus rauhoittaa minua.

En muista pitäneeni vauvaa sylissäni kertaakaan ennen kääpiön tuloa. Minä olin se, joka ohitti kohteliaasti sukujuhlissa sylistä syliin kiertävän vauvan. Minä pelkäsin aluksi kääpiötä. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten vauvan kanssa ollaan. Kääpiön muutaman päivän ikäinen katse tuntui pureutuvan lävitseni. Olin varma, että hän tiesi ettei minulla ollut aavistustakaan miten vauvoista huolehditaan. Sairaalassa nyyhkytin miehelle, että nyt ei saa ainakaan jättää minua.

Vaikka haluan uskoa, ettei äidiksi tulo toisen kerran vastaa sitä massiivista hämmennystä ja pakokauhua jonka koin kääpiön kanssa, jännittää silti vähän. Ainakaan vielä en pelkää miehen jättävän minua kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Hän on elänyt kanssani kun olin kääpiön syntymän jälkeen hermoraunio ja kuljin kotona viikkoja naama itkusta turvonneena. Päälläni pelkät verkkarihousut, kun rinnat olivat imetyksestä niin kipeät, että paidan päällä pitäminen oli yhtä tuskaa. Olin silloin kaikkea muuta kuin rakastettava. Mies piti lupauksensa.

Alennusmyynneistä tarttuivat mukaan myös mustat platform nilkkurit. Ne jalassa voisi ottaa vastaan melkein mitä vaan. Pohdin vielä, kannattaako ne jalassa lähteä synnyttämään.

Lääkärin määräyksestä

Minulta lähti taju eilen neuvolassa. Ihan oikeasti. Makasin siinä lääkärin pritsillä ja vauvan sydänääniä murjottiin esiin hämmentävällä voimalla. Tutkimushuoneen kattoon alkoi ensin ilmestyä mustia pisteitä. Sitten filmi meni poikki ja ääniraita muuttui kumisevaksi. Tajunnan tason hämärtyminen nostaa ilmeisesti myös hien pintaan, sillä muutamassa sekuntissa kasvoni olivat hiestä märät.

Ihmisen anatomia on ihmeellinen asia. Lääkäritäti selitti, että vatsan alla on joitakin autonomisen hermoston päätteitä, joita painelemalla voi heikommalta lähteä taju. Minulla on kuulemma liian alhainen verenpaine. Lääkäri määräsi syömään salmiakkia tai lakuja joka päivä. Täytyi heti neuvolan jälkeen lähteä kauppaan käymään.

Periaatteet ja kuinka luovuin niistä

Lapsia voi kasvattaa ja hoitaa hyvin monella tavalla. Varmasti jokainen, lapseton sekä lapsen saanut, on ravintolassa riehuvia lapsia tai sukujuhlissa oikuttelevia pikkuserkkuja tavattuaan todennut, etteivät minun lapseni koskaan saisi toimia tuolla tavalla. Minä ainakin olen.

Olen myös joutunut toteamaan, että arki saa ihmisen puoltamaan monta periaatteessa ihan hyvää kasvatuslinjaa. Monesti on vain mentävä sieltä, missä aita on todella matala. Ihan vain siksi, että aina ei jaksa muuta.

Minä kuuluin ennen siihen porukkaan, jonka mielestä oli kyseenalaista käyttää televisiota lapsenvahtina. Nykyään hymyilen ymmärtäväisesti idealistiselle itselleni. Televisio, dvd, ja Youtube ovat nimittäin nerokkaita keksintöjä. Niillä saa naulattua ainakin parivuotiaan sohvalle jopa tunniksi. Tänä aikana äiti voi roikkua tietokoneella tai jopa torkahtaa ihan huomaamattaan.

Pikku kakkosen aamulähetyksestä on tullut meille joka aamun arvokas hetki. Kääpiön luovuttua viime viikolla tutista ja pinnasängyn korkeista laidoista, on aamuherääminen aikaistunut kello puoli seitsemään. Pikku kakkonen ei ala ihan vielä silloin, mutta lähetyksen alkua edeltävän ajan voi käyttää maanitelemalla lasta takaisin nukkumaan. Sitten kello onkin jo melkein seitsemän. Silloin voi vetäytyä peiton alle sohvalle, ottaa lapsen kainaloon, nukahtaa itse uudelleen ja antaa Pingu pingviinin ja muumien huolehtia lapsesta seuraavan tunnin. Tämän tunnin ansiosta minä olen loppupäivän vähän parempi äiti.

Melkein kuin kaikki muutkin

Olen iloinnut lämpömittarin kohoamisesta lähelle nollaa. Vaikka suojatiet muodostuvatkin jättimäisiksi vesilammikoiksi ja kaikkialla on harmaata, olen minä muutoksesta ihan iloinen. Pari kuukautta kestänyt tuuli/toppapukuputki on saanut kipeästi tarvitun tauon. Tuntuu erittäin piristävältä saada pukeutua omiin vaatteisiin. Kätevyydestään huolimatta aikuisten kurapukuni ei ole tuntunut ihan omimmalta asulta.

Tunsin itseni taas vähän enemmän omaksi itsekseni ja vähän vähemmän kotiäidiksi, kun vedin jalkaan villahousut ja vähän ohuemman takin. Aamulla matkalla puistoon törmäsin kadulla vuosien takaiseen tuttavaan. Olin sisäisesti iloinen, että minulla ei ollut päälläni tuulipukua. Totuus paljastui kuitenkin. Raskaus- ja lapsikuulumisten jälkeen en taaskaan keksinyt oikein mitään vastausta kysymykseen - No mitäs muuta? Oman elämän tapahtumaköyhyys lähentelee tällä hetkellä maksimipistettä.

Kaulassa roikkui tänään kivenkova todiste satunnaisesta Strömssöelämästäni. Hypistelin ennen joulua Stockmannilla Calvin Kleinin lähes 100 euroa maksavaa rinkulahuivia. Arvelin suoriutuvani huivin hankinnasta halvemmalla, jos tekisin sen itse. Olin oikeassa. Kaivoin lankakassista jämälangaksi jääneitä harmaita keriä ja näpersin itselleni huivin. Se on hieno, vaikka itse sanonkin.

Kakkoselle vain ykköstä

Kun kääpiö syntyi, investoitiin kaikenlaisen ihan tarpeellisenkin vauvatilpehöörin hankintaan useita satoja euroja. Ostettiin kärryt, sänky, turvakaukalo, kantoliina, rintapumppu, vaatetta, hoitopöytää, sitteriä ja ties mitä. Toisen lapsen kohdalla tilanne on toinen. Meidän perheessä toiselle vauvalle on hankittu peitto. Ei muuta.

Itse asiassa hankimme kaksi samanlaista Aarrekidin peittoa. Kääpiön vauva-aikana käyttöön otetusta unirätistä on muodostunut hänelle kultaakin kalliimpi turva. Olemme myös seuranneet Jari Sinkkosen ohjetta, jonka mukaan rättiä ei saa pestä, koska sen tuttu haju tuo lapselle turvaa. Me olemme pesseet rättiä keskimäärin puolen vuoden välein. Kääpiön rätin turvaa tuova haju muistuttaakin erehdyttävästi asunnotonta ihmistä. Minua hirvittää pelkkä ajatus siitä, että peitto häviää jonnekin. Kakkonen sai vanhempien mielenrauhan takaamiseksi myös vaihdokaspeiton. Näin myös peiton peseminen onnistuu sopuisammin.

Kaivettuani kääpiön vauvavaatteet esille, totesin niitä olevan ihan liikaa. Kakkoselle ei osteta mitään, päätimme yhdessä miehen kanssa. Minulla on myös pieni aversio vauvan pynttäämintä kohtaan. En oikein ymmärrä, miksi kuolaavan pötkäleen pitäisi sonnustautua kaikenlaisiin slipovereihin ja minihameisiin. Vauvaa ei varmaankaan kiinnosta, onko päällä piillifarkut vai hieman tahriintuneet kalsarihousut. Ostoboikottini on siis ainakin vielä hyvin vakaa. Olen myös jo unohtanut, millä tahdilla viidesti päivässä kakkaava vauva tuhoaa asukokonaisuuksia.

Jos toinen lapsi on tyttö, toivomme hänen poikkeavan ulkonäöltään kääpiöstä sen verran, että hänet voi erottaa isosiskostaan vauva-ajan valokuvista. Vaatteiden perusteella tätä erottelua ei tule olemaan mahdollista tehdä. Jos tulokas sattuu olemaan poika, saa hän sitten traumatisoitua punaisissa puseroissa, kun häntä luullaan tytöksi. Mekot lupaan laittaa sivuun. Toisaalta kääpiö on aina puettu melko unisex sävyihin, joten häntä luullaan useasti vieläkin pojaksi. Voivat mennä sitten terapiaan yhdessä.

Opiaatteja ja täyspuudutus

Kuukauden päässä olevan lasketun ajan lähestyessä alkavat ajatukset suuntautua pikkuhiljaa synnytyksen jälkeiseen aikaan. Kaipaan jo kovasti omaa vartaloani vain omaan käyttööni, joten synnytystä jopa odottaa. Tällä kertaa tietää jo vähän mitä tuleman pitää, joten ihan kaikkea ei tarvitse jännittää. Minä tiedän, miten synnytys etenee ja miltä sairaalahuoneissa näyttää.

Lähinnä minä olen huolestunut siitä, annetaanko minulle tarpeeksi lääkkeitä siellä sairaalassa. Minä en haaveile luomu-synnytyksestä. Minun unelmani on synnyttää lapsi vahvasti lääkittynä. Kaikki mitä annetaan, kelpaa minulle. Myönnän myös, että leimaan hyvin nopeasti hippitouhuksi kaiken mikä ei tule sairaalan lääkekaapista. Kaikilla on oikeus mielipiteisiin.

Lämmin vesi ja kaiken maailman sähköimpulssilaitteet jäävät mielestäni kakkoseksi modernille lääketieteelle, kun on kyse niistä pahimman vaiheen synnytyskivuista. Minä olen riemuissani morfiinin keksimisestä ja kaikenlaisista puudutustoimenpiteistä. Synnytyskivut veivät minut jonnekin alkukantaiseen tilaan, jossa en enää saanut selvää ihmisten puheesta, enkä ollut varma siitä missä olin. Siinä tilassa on hankalaa seurata hoitajien antamia ohjeita tai tehdä minkäänlaisia päätöksiä. Epiduraalipuudutus toi minut takaisin sairaalahuoneeseen ja mielentilaan, josta minulla on muistoja. Radiossa soi Michael Jacksonin Thriller ja Bobby Womackin Across 110th Street ja minulla oli hyvä mieli.

Olen myös pohtinut paljon sitä, pitääkö synnytystä edes tuntea hallitsevansa. Se tuntuu olevan monelle tärkeää. Jotkut tekevät synnytyssuunnitelmia. Minä en oikein tiedä, voiko synnytystä suunnitella. Siinä kun on niin vahvasti kyse tapahtumasta, jonka keho tuottaa keneltäkään neuvoja kyselemättä. Minä en voi arvata, mitä synnytyssalissa tapahtuu. Minä odotan sairaalan henkilökunnan kertovan minulle, mitä pitää tehdä ja missä asennossa. He tekevät sitä työkseen ja tietävät varmasti paljon enemmän kuin minä.

Tällä kertaa osaan myös pakata sairaalakassin oikeaoppisesti. Viime kerralla tälle sairaalanoviisille valkeni, että sairaalasta ja sen kahvilasta saa melkein mitä tahansa. Sairaalasta voi jopa varastaa niitä kammottavia alushousuja, jos haluaa pitää niitä vielä kotosallakin. Tai vaippoja, jos ei ole tullut ajatelleeksi ostaa niitä kotiin.

Ja sama tanskaksi

Ymmärsin jo varhaisessa vaiheessa, että kääpiö on poikkeuksellisen lahjakas lapsi. Saman asian toteaa varmasti jokainen vanhempi. Mutta meidän lapsipa osaakin tanskaa ja ihan vahingossa!

Kääpiön renkkausleluna on jo vuoden ollut Ficher Pricen muovikompleksi, jossa nappeja vääntelemällä naisääni ilmoittelee kaikenlaista omituista. Sininen lehmä, amuu, A-B-C, tanssitaan, Tämä on hauskaa! Lelu on valmistettu pohjoismaisille markkinoille, joten kielen voi namiskaa vääntämällä vaihtaa myös ruotsiksi, norjaksi tai tanskaksi.

Huomasin naisäänen vaihtaneen juttelukielen joku viikko sitten tanskaksi. Olin liian laiska vääntämään nuppia takaisin suomen kieleen, joten kääpiö on saanut tanskalaista kielikylpyä lähes päivittäin. Ja tulokset ovat jo kuultavissa! Kääpiö toistelee tanskalaisia fraaseja naisäänen ohjeistamana ja on alkanut käyttää niitä myös huudahduksina esimerkiksi ruokakaupassa. Erityisesti Tämä on hauskaa on ollut viime päivinä paljon käytössä. Minä en osaa tanskaa, joten en osaa sitä myöskään tähän kirjoittaa. Eikö tästä pitäisi jo saada jokin vanhemmuuspalkinto?

Puhuvasta lapsesta on muutenkin paljon iloa. Lapsi kyselee välillä todella visaisia kysymyksiä. Muutama päivä sitten kääpiö tiukkasi minulta toistuvasti, missä pieru on. Niinpä.