Työn iloa

Mies kiroili lomansa loppua. Itsellä sattuu olemaan sellainen päivä, etten oikein ole osannut sympatiseerata. Olen lähes sataprosenttisen varma, ettei mies töissä joudu

A. keskustelemaan kenenkään työkaverin kanssa siitä, ettei toisen päähän potkimista lasketa yhdessä leikkimiseksi.

B. pitämään ketään työkaveria sylissä samalla kun syö itse lounasta.

C. rauhoittelemaan yhtään hermostunutta työkaveria sen vuoksi, että haluaisi mennä vessaan yksin ja laittaa oven kiinni.

D. olemaan kenenkään ulosteen kanssa missään tekemisissä.

Meidän toimiston ainoat miehet

Olen keskittynyt myös ajattelemaan lähinnä sitä, etten

A. ole nukkunut kunnolla puoleen vuoteen.

B. ole käynyt puoleen vuoteen missään ilman lasta.

C. ole nukkunut kunnolla puoleen vuoteen.

D. ole käynyt puoleen vuoteen missään ilman lasta.

Täsmälleen niinkuin Strömsössä

Myönnetään, olen taas kotoillut. Kaikki alkoi siitä, kun ostin vahingossa metrin liikaa vahakangasta lastenhuoneen pöytäliinaa varten. Hukkapala oli ikävän suuri, joten käytin yhden päivän vahakankaan eri käyttötarkoitusten pohtimiseen. Olin jo piirtelemässä itselleni keittiöessua, kunnes muistin taannoisen Strömsön jakson, jossa tehtailtiin ruokalappuja. Muistan kokeneeni jakson aikana riemukkaan ahaa-elämyksen, jonka voi saada vain pienen lapsen vanhempi. Ruokalapun kouru ommellaan kupiksi! Aivan! Kourupala ommellaan lappupalan taakse, josta se sitten käännetään taskuksi eteen. Näin ruoka tosiaankin putoaa kouruun, eikä valu siitä ohi! Kyllä!

Miehen loma loppuu pian. Blogin kotoiluosuus jäänee siis tulevaisuudessa köyhäksi. Arjen alkaessa palaan takaisin vanhaan tuttuun valitusmoodiin. Kangasta on kyllä vielä vähän jäljellä ja syöviä lapsia on kohta kaksi. Jos minä sitten kuitenkin tekisin vielä yhden.

Kotoilun piina

Jos haluaisin harrastaa täysiveristä kotiäiteilyä, tarvitsisin kotiin vähintään yhden au pairin. Voisin rauhassa askarrella kollaaseja, leipoa piirakkaa ja ommella lapsille rimpsuhameita. Viettäisin lasten kanssa aamuisin muutaman tunnin laatuaikaa ja vetäytyisin sitten purkittamaan konjakkikirsikoita ja kitkemään yrttipuutarhaani.

En ymmärrä, miten jotkut saavat kotona niin paljon aikaan. Lapsiin on ainakin meillä sisäänrakennettu tutka, joka vaistoaa minuuteissa kaiken äidin omaan elämään tähtäävän toiminnan. Kaikki tähän viittaava aktiviteetti pyritään torpedoimaan mahdollisimman nopeasti. Tai sitten minun ajankäytössäni on jotakin pielessä. Kaikki lapseton vapaa-aikani kuluu Johanna Tukiaisen elämän seuraamiseen ja Good Wifen katseluun.

Eilen keräsin kasaan heinäkuun pikkuvaimopisteet. Miehen ollessa lomalla pieni sadepäivän puuhastelukin oli mahdollista. Päällystin vahakankaalla kääpiön istuinkorokkeen ja leivoin itse pikku kätösilläni poimimista mustikoista perheelle mustikkapullaa.

Todiste A

Todiste B

Kotoilu osoittautui kuitenkin yllättävän raskaaksi ajanvietteeksi. Rähjäsin kääpiölle nuppineularasian näpräämisestä. Hermostuin, kun vauva kitisi juuri kun olin piirtämässä korokkeen kaavoja. Sekoitin hätäpäissäni pullataikinaa, kun vauva nukkui ja kääpiö katseli Pikkukakkosta. -2-vuotiaan kanssa leipominen on minun kärsivällisyydelläni silkkaa kidutusta. Illalla täytyi ihan sekoittaa pieni coktail, koska päivä oli ollut niin raskas.

Laiskan läksy

Olen muuttamassa mieltäni -ehkä. Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että kaiken kiinteän ravintonsa sormiruokailulla saavat vauvat kuuluvat Trendien uhrit-kerhoon. Tämä trendikäs Aino-Petteri on aivan mahtavan erityislaatuinen vauva. Hänen sukupuoltaan eivät tiedä edes hänen omat vanhempansa, koska kestovaipat vaihdetaan ennakkoasenteiden välttämisen hengessä pimeässä huoneessa. Aino-Petteri pukeutuu ainoastaan luomupuuvillaan, käy taidetyöpajoissa kokemassa elämyksiä lapsentahtisesti. Makrobioottisen ruokavalionsa Aino-Petteri nauttii omatoimisesti sormiruokaillen, jottei lusikalla syöttämisen aiheuttamasta autonomian menettämisestä koidu hänelle vakavia traumoja.

En ole ihan varma, miten edellä mainitut periaatteet vaikuttavat lapsen loppuelämään, mutta ainakin vanhemmat voivat tuntea pärjänneensä loistavasti Ajan henki-kilpailussa. Sormiruokailun suhteen olen kuitenkin valmis tarkistamaan kantaani. Syy tähän ei löydy yhtäkkisestä hurahtamisesta kiintymysvanhemmuuteen, koska en vieläkään ymmärrä mitä helvettiä siinä hommassa oikein ajetaan takaa. Minä olen luullut, että kaikki vanhemmat pyrkivät parhaansa mukaan tulkitsemaan vauvansa tarpeita ja vastaamaan niihin. Käsittääkseni myös suurimmassa osassa perheitä nukutaan vauvan kanssa samassa huoneessa ja vauvaa kannetaan ihan pakostakin paljon sylissä. Ja sitä vauvan roikottamista lavuaarin yläpuolella pissaamassa en vain yksinkertaisesti ymmärrä.

Sormiruokailu kiinnostaa minua lähinnä sen vuoksi, että olen pohjimmiltani melko laiska. En usko aikuisen pitelemän lusikan aiheuttavan vauvalle mitään kummempia traumoja. Minun (kuvitteellisissa) päiväunissani minä välttyisin sormiruokailun avulla turhasta stressistä, jota soseiden kanssa sählääminen aiheuttaa. Olen päättänyt, etten aio kiinnostua kakkosen saaman kiinteän ravinnon määristä vielä tämän vuoden puolella, joten vauva saa sählätä rauhassa ja kerätä niitä kiintymysvanhempien hehkuttamia positiivisia ruokailukokemuksia.

Tilasin internetistä jopa menetelmäkirjallisuutta, jonka olen nyt selannut läpi. En muista lukemastani puoliakaan, koska olen liian väsynyt omaksumaan mitään uutta tietoa. Mies pyysi minua jokin aika sitten hakemaan Subwaystä Spicy Italian kokojyväleivän Hot Louisiana kastikkeella. Olin varma, että pääni räjähtää kaiken uuden tiedon tuskasta. En siis ole tällä hetkellä kaikkein vastaanottavaisimmassa tilassa. Varaan itselleni oikeuden palata takaisin konservatiiviseksi sosesyöttäjäksi, jos syystä tai toisesta pinnani ei sormisähläystä kestäkään.

Tyhjän pelkääjän paikan syndrooma

Minun mielestäni yksi äitiyden huonoista puolista on se, että silloin joutuu palaamaan autossa takapenkille. Etupenkille ei ole enää asiaa, koska takapenkillä tarvitaan ajon aikana henkilökuntaa. Pelkääjän paikka, minun paikkani, ammottaa tyhjyyttään. Minä katselen entistä paikkaani takapenkiltä käsin kaiholla. Katselun lomassa etsin pudonnutta tuttia, heiluttelen helistintä, keitän lapsen kämmenellä huttua, laulan, kutittelen, rauhoittelen, osoittelen innostuneena milloin mitäkin ikkunasta näkyvää ja kärsin. Minut on tuomittu takapenkkimatkustajaksi vielä joksikin aikaa, koska minä en osaa ajaa autoa.

Vietin yhden kesän viisi vuotta sitten autokoulun penkillä. Tuona kesänä käsitin, ettei autoilu ole minua varten. Huomasin, että auktoriteettiongelmani ulottuu myös liikennekäyttäytymiseen. Minä suhtaudun sääntöihin suurpiirteisesti, enkä sen vuoksi sovellu auton rattiin. Kärsivällisyyteni venytettiin äärimmilleen, kun jouduin seuraamaan kuuliaisesti ajo-opettajan ohjeita ajotunneilla. Koko ajan teki mieli väittää vastaan. Sain ajokortin suoritettua, mutta viimeisten viiden vuoden aikana olen ajanut ainoastaan yhden Jeepin suoraa tietä läpi Death Valleyn häämatkallamme Las Vegasiin. Tuolla ajokokemuksella ei tee mieli enää auton rattiin astua.

Tänä kesänä olen hyväksynyt sen, että loma lapsista tarkoittaa tällä hetkellä lomaa kääpiöstä. Sekin loma on välillä ihan tarpeen. Istuin siis jälleen kiltisti auton takapenkille kakkosen kanssa. Kääpiö jäi mummin hoiviin ja me ajoimme kaksi tuntia syömään lihaa all you can eat periaatteella. Kakkonen nukkui osan matkasta. Minä istuin, katselin ulos ikkunasta ja olin hiljaa ennen kuin kaivoin helistimet esiin.

Söimme kaksi tuntia. Minä join puolikkaan pullon punaviiniä ja söin neljä lautasellista lihaa. Yritin muistaa, että jos joku tarjoutuu ottamaan vauvan syliinsä ruokailun ajaksi, hän varmaankin todella tarkoittaa sitä. Yritin keskittyä ajattelemaan vain itseäni. Lomana tällä hetkellä ihan hyvää keskitasoa.

Sosetta ja sirkushuveja

Olen pitkään pohtinut, miksi neuvolan paino- ja pituuskäyristä keskustellaan äitien kesken niin paljon. Tuoretta vauvaa esiteltäessä muistetaan usein mainita, että missä kohtaa käyrillä mennään. Tuntuu siltä, että vauvan painon ja pituuden kehittyminen olisi jonkinlainen äitiyden mittari. Jos näin on, minä en ole pärjännyt tässä kisassa kovin hyvin.

Ehkä juuri sen takia en ole tuota käyrien vatvomista oikein ymmärtänyt. Käsittääkseni kaikki vauvat saavat ensikuukausinaan lähes samaa sapuskaa. Jotkut ovat nälkäisempiä kuin toiset. En tiedä, miten painon tai pituuden kehitykseen oikeastaan voisi liiemmin vaikuttaa. Luulen, että jokainen vanhempi antaa nälkäiselle vauvalle ruokaa niin paljon kuin vauva ruokaa haluaa sillä hetkellä syödä. En usko, että kukaan pitää vauvaa nälässä kovin pitkiä aikoja.

Meidän tytöt ovat pötkötelleet vauvojen painokilpailuissa tiukasti höyhensarjaosastossa. Esikoinen laahasi painokäyrien pohjamudissa ensimmäiset puolitoista vuotta elämästään. Me tungimme kääpiölle öljyllä kyllästettyä sosetta suuhun, ravasimme painokontrolleissa ja pidimme ruokapäiväkirjaa ravitsemusterapeutille. Ruokailusta muodostui pikkuhiljaa monen henkilön show, jossa tarvittiin paljon oheisrekvisiittaa, henkilökuntaa ja ohjelmanumeroita. Tahtikapulaa heilutteli kuolaava vauva.

Melkein puolen vuoden sosesekoilun jälkeen päätimme lopettaa sirkushuvit, koska tunsimme itsemme miehen kanssa lähinnä pelleiksi. Syömishetket muuttuivat huomattavasti rennommiksi ja kääpiö ruokaili silloin kun sille päälle sattui ja pysyi elossa. Näin jälkeenpäin ajateltuna, en oikein ymmärrä, miksi neuvolassa touhotettiin motorisesti hyvin nopeasti kehittyneen kääpiön painoasioista.

Olen pohtinut näitä syömisasioita siksi, että kakkonen saavuttaa puolen vuoden merkkipaalun muutaman viikon päästä ja sosekattilat on kaivettava vastahakoisesti esiin. Painokäyrä on tälläkin kertaa ollut miinusmerkkinen ja laskusuhdanteinen. Tällä kierroksella haluaisin päättää, etten aio lähteä mukaan syömistemppuihin. Jos sapuska ei kakkoselle maistu, en haluaisi jäädä syömisestä ruokapöytään tappelemaan. Kääpiöstä saadun kokemuksen perusteella olen todennut, että lapset pysyvät hengissä hämmästyttävän pienellä määrällä ruokaa. Kääpiöllä on edelleen kausia, jolloin hän tuntuu nauttivan henkensä pitimiksi pääasiassa pyhää henkeä, koska viisi kertaa päivässä eteen tuotava ruokalautanen ei tunnu häntä kiinnostavan.

Salaa kuitenkin toivon kakkosesta vauvojen kultapossukerholaista, joka avaisi suunsa ammolleen heti, kun sauvasekoitin kaivetaan ulos kaapista.

Tuulipukuäiti

Jäädessäni kaksi ja puoli vuotta sitten töistä kotiin, vannoin itselleni ettei minusta tulisi tuulipukuäitiä. Ajattelin, että omasta tyylistä on pidettävä kiinni lapsesta huolimatta. Puolitoista vuotta myöhemmin ostin itselleni tuulipuvun ja olen iloinnut monena aamuna sen olemassaolosta. Olen tainnut myös vannoa, etten kotiäitinä siirry liikkumaan julkisilla paikoilla pelkästään verkkareissa. Ja ote lipsuu taas.

Olen viime aikoina huomannut, että ostamani housut alkavat pikkuhiljaa muistuttaa verkkareita. Olen alkanut nähdä kuminauhavyötärön housujen arvoa kohottavana tekijänä. Mitä löysempi istuvuus housuissa on, sen parempi. Näissä American Apparelin verkkareissa asioin muutama päivä sitten jopa tyylikkäässä sisustusliikkeessä, eikä tuntunut missään. Minä olen taas muuttunut, ajattelin illalla nukkumaan mennessäni.

Tämä on varmaan niitä työssä käymättömyyden valoisia puolia. Saa laittaa päälleen ihan mitä huvittaa. Ei tarvitse konttorissa pohtia, että olenko uskottava kun housut on tehty trikoosta. Mentaalinen yliote uhmaikäiseen saavutetaan kokonaan toisella tapaa. Päivät kuluvat nykyään myös eri hommissa. Konttorituolilla pyörimisen ja baareissa notkumisen sijaan minä istun hiekkalaatikon reunalla, makaan lattialla tekemässä palapelejä ja käyn iltaisin City Marketissa, koska vaipat ovat siellä niin paljon halvempia.

Sanotaan nyt kuitenkin, että jos en syksyyn mennessä ole näyttäytynyt ulkona pillifarkuissa, saa tehdä intervention.

30 minuutin vauva

Eräs äitituttavani kertoi ystävästään, joka oli pohtinut, että jos puukottaisi itseään vatsaan ja kävisi eteisen lattialle makaamaan, ymmärtäisikö mies töistä kotiin tullessaan, että kotona olo kahden lapsen kanssa on ihan oikeasti välillä tosi raskasta. Ystävänsä ajatuksista kertonut, itsekin kahden alle 3-vuotiaan äiti, kertoi itse pohtineensa välillä hukuttautumista Töölönlahteen. Näitä mustia ajatuksia on Suomi pullollaan. Uskon, että suuri syy näille ajatuksille on unenpuute.

Kakkosen raskausaikana pohdimme miehen kanssa useasti, voisiko meille tällä kertaa syntyä nukkumisesta innostunut vauva. Esikoinen kun ei paljon unesta perusta ja se on raskasta muille aamu-unisille perheenjäsenille. Toivoimme kakkosesta leppoisaa ja hyväunista köllöttelijää, koska esikoinen muistuttaa lähinnä kokaiinipöllyissä höpisevää aropupua. Kaksi samanlaista hötkyilijää voisi ylittää sietokykymme rajat.

Kakkosen syntymän jälkeen olen ymmärtänyt, että minä en näemmä osaa synnyttää kuin 30 minuutin vauvoja. Termi juontaa juurensa vauvan päiväunien pituuteen. Meillä ei siis päivisin liiemmin nukuta. Päivisin 30 minuutin pätkissä ja öisin vähän pidemmissä.

Olen ollut viime päivinä hyvin hyvin väsynyt yöheräämisiin. Eilen väsymys ja epätoivo toivat tipan linssiin. Mietin, että katkeamattomat yöunet ovat jossakin kuukausien päässä. Tuollaisina päivinä pohtii, miten ihmeessä jotkut elävät tai muistelevat vauva-aikoja ilolla. Minä en muista kääpiön vauva-ajasta juurikaan muuta, kuin sen että olin aina väsynyt. Elin päivät odottaen seuraavia päiväunia, joiden aikana en kuitenkaan itse ehtinyt nukahtaa.

Kääpiö kysyi minulta eilen "Oletko äiti vielä vähän unitötterössä?" "Kyllä mä taidan vähän olla." vastasin. Olen ollut unitötterössä kohta puoli vuotta, tai tarkemmin ajatellen, kohta 2,5 vuotta.

Tohtori Googlen vastaanotolla

Ai mitää kuuluu vai? No esimerkiksi sellaista, että lapset ovat TAAS kipeitä. Kääpiön nenä alkoi vuotaa Turussa nukutun hotelliyön jälkeen. "Täällä hotellissa on niin kylmä, että mulla on nuha." 2,5-vuotias totesi aamutuimaan. Ajattelin, että hän on paitsi lapsinero, myös oikeassa. Hotellin ilmastointi oli melko jäätävä. Päivää myöhemmin myös kakkosen nenähanat ensin aukesivat ja seuraavana päivänä menivät totaalisesti umpeen. Nenä oli täysin tukossa.

Vauvan nenän tukkoisuus aiheuttaa vaikeuksia syömiseen, tutin imemiseen ja sitä kautta myös nukkumiseen. Kaikki oli siis pielessä. Vauvan nenään holvattu suolaliuos ja Nenäfridan imuvoima jäivät tukokselle kakkoseksi. Edellinen yö ja päivä olivat olleet melko tuskaisia, joten yöksi tarvittiin uusia aseita. Näissä tilanteissa jokainen tiedonhaluinen vanhempi kääntyy kysymään Googlelta.

Normaalisti yritän pysyä kaukana kaikenlaisilta vauvoihin liittyviltä keskustelufoorumeilta. Siellä naiset ovat ilkeitä toisilleen, enkä halua olla sellaisen kanssa missään tekemisissä. Joskus vauva.fi voi kuitenkin auttaa tilanteessa, jossa omat neuvot ovat lopussa.

Sipulin käyttö kaikenmoisten sairauksien parantamiseen on ollut aiemminkin tiedossa, mutta uutuusvinkkinä vauvafoorumilla neuvottiin avaamaan vauvan tukkoinen nenä pilkkomalla sipulia kulhoon ja sijoittamaan se vauvan pään viereen yöksi.

Vinkki tuntui ihan liian kaukaa haetulta, mutta jotakin oli pakko kokeilla. Silppusin siis sipulin kulhoon ja sijoittelin vielä varmuuden vuoksi puolikkaita valkosipulinkynsiä sängyn laidan päälle. Sipulin aiheuttamat katkut muodostuivat makuuhuoneessa yllättävän tujuksi ja saivat aikaan tunteen, että jotakin on todella tapahtumassa. Ja niin siinä kävi, että jossakin klo 02.08 ja 04.17 välisenä aikana vauvan nenä oli vähän auennut. En tiedä, oliko sipulilla mitään osuutta asiaan, mutta olin lopputulemaan tyytyväinen. Vauva oli herännyt vain kahden tunnin välein, eikä puolen tunnin, niinkuin edellisenä yönä.

Tunsin aamulla itseni pirteämmiksi kuin moneen päivään. Ajattelin myös, että elämänvaiheessa, jossa parin tunnin yhtenäiset yöunet tuntuvat virkistäviltä, on jotakin todella pahasti pielessä.

Parasta tänään...

...on olla kotona. Lopetimme lomareissun muutamaa päivää suunniteltua aiemmin, emmekä menneet Muumimaailmaan. Totesimme, että olisi mukavampaa olla kotona ja olimme oikeassa.

Välillä elämä muistuttaa asioista, jotka ovat päässeet unohtumaan. Jossakin edellisen ja tämän lomareissun välissä olin unohtanut, että hotellielämä lapsiperheenä on minusta stressaavaa. Se on vähän niinkuin nelihenkinen perhe asuisi yksiössä. Ei se ole loma -se on liian pieni asunto. Istuttiin pimeässä huoneessa ja odotettiin, että kääpiö nukahti iltaisin. Kakkonen oli maailman huonointa uniseuraa ryömintäharjoitustensa vuoksi. Kaikkia väsytti.

Muistin myös uudelleen vanhan viisauden. -Mitä tylsempää vanhemmilla on, sitä turvallisempi olo pienellä lapsella on. Näin on ainakin meillä. Kääpiö nauttii tutuista asioita, eikä kaipaa elämyksiä. Ei huvipuistolaitteita tai sirkushuveja. Lomareissu sai minut ja miehen muistamaan asian, jonka me jo tiesimmekin. Meidän lapsi tykkää käydä leikkipuistossa, tehdä hiekkakakkuja ja uida. -Niinkuin varmaankin suurin osa 2-vuotiaista. Jotenkin se vaan unohtui kesälomasuunnitelmia tehdessä.

Lähes kaikki tekemämme suunnitelmat muuttuivat, tai oikeastaan ne peruuntuivat. Totesimme, että jatkuvat uudet tilanteet saavat lapsen ylikierroksille. Kääpiö oli iloisimmillaan tehdessään tuttuja ja turvallisia asioita, eli etupäässä hiekkakakkuja. Niitä siis tehtiin. Välillä hiekkalaatikolla, välillä hiekkarannalla. Kuuntelimme Valtavaa jänistä uudelleen ja uudelleen. Samaa kamaa joka päivä. Hyvä puoli tässä ratkaisussa oli se, että ainakin minä lojuin mieluummin rannalla kuin hikoilin satojen muiden lapsiperheiden kanssa muumien seassa. Win-win situation siis.

Minulle loman kohokohta oli Sergio's. Se on minun mielestäni Suomen paras italialainen ravintola. Ainoa huono puoli ravintolassa on se, että se sijaitsee Turussa.

Lapsiystävällisyys -uhka vai mahdollisuus?

Minä olen nyt, lähes 2,5 vuotta äitinä oltuani, ymmärtänyt vihdoin lapsiystävällisten ravintoloiden ja hotellien syvimmän olemuksen. -Lapsiystävällisyys on olemassa siksi, ettei lasten vanhempien tarvitsisi hävetä ihan niin paljon.

Kun perheen ruokailuhetkeen osallistuu saatanallinen, uhmaikänsä kulta-aikoja elävä 2-vuotias, ei lapsen räyhäämisen kuunteleminen tunnu ihan niin piinalliselta, kun viereisessä pöydässä istuu toinen lapsiperhe. He todennäköisesti tietävät täsmälleen, miltä minusta tuntuu. Silmäni avautuivat lapsiystävällisyydelle tähänastisen elämäni piinallisimmalla aterialla.

Kello 16.30 totesimme, että heinäkuussa Suomessa ei ole juurikaan muuta mahdollisuutta, kuin ruokailla S-ketjun ravintolassa, koska suurin osa ravintoloista on heinäkuussa kiinni. Klo 18.30 istuin Scandic hotellin lapsiystävällisessä ravintolassa ja kiitin korkeampia voimia siitä, etten ollut syömässä huolellisesti suunniteltua neljän ruokalajin menu kokonaisuutta Tampereen parhaassa ravintolassa. Tuon aterian pilalle meno olisi nostattanut vitutuskertointa vielä entisestään.

Kääpiö ei osannut arvostaa Scandicin lasten buffetpöydän antimia ja kieltäytyi syömästä lasagneaan. Kääpiö töni ja potki, tunki jalkojaan pöydälle, säntäili ympäri ravintolaa ja rähjäsi korviahuumaavasti menetettyään mahdollisuuden saada jälkiruokaa. Minä olin valmis kuristamaan kääpiön tai puukottamaan itseäni pihviveitsellä. Tyydyimme tilaamaan laskun suunniteltua aikaisemmin ja poistuimme riitelemään jostakin toisesta asiasta omaan hotellihuoneeseemme.

Seuraavien vuosien ajan aion siis hyvillä mielin majoittua Bamsse-klubia mainostavaan lomahotelliin ja syödä keskinkertaista ravintolaruokaa perheravintolassa, jossa on leikkinurkkaus. Lähinnä siitä ilosta, ettei tarvitse miettiä, kenen päivällisen on tällä kertaa pilaamassa. Hyvällä tuurilla voin myös päästä toteamaan, ettei se oma lapsi ehkä olekaan ihan sieltä pahimmasta päästä. Toisten kärsimyksen sivustaseuraaminen voisi olla ihan lohdullistakin.

Imetyskypärä

Uskon, että lähes jokainen tuoreen ja vähän vanhemmankin vauvan vanhempi on pohtinut tutin teippaamista kiinni vauvan päähän. Vauvat kun sylkevät tuttia pois suustaan enemmän tai vähemmän vahingossa melko usein. En tiedä, kuinka moni temppua on oikeasti yrittänyt, mutta varmasti joku on.

Jokin aika sitten uutisoitiin tarhatätien teipanneen ylivilkkaan lapsen ruokailun ajaksi kiinni tuoliin. Me pohdimme toisten äitien kanssa puistossa, että teippaamishaluihin voi helposti samaistua, vaikka jeesusteippi ei olekaan se poliittisesti korrektein tapa ratkaista arkielämän pulmia lapsen kanssa.

Minä olen viime viikkoina hahmotellut kakkosen käyttöön imetyskypärää. Siihenkin tarvitaan jeesusteippiä. Minä haluaisin askarrella imetyskypärän, joka rajoittaa vauvan aistiärsykkeitä. Vauvan kasvaessa tarve täyttää vatsa saa nimittäin varteenotettavia kilpailijoita. Täytyy kuunnella ääniä, tarkkailla ympäristöä ja tarvittaessa myös selostaa ympäröiviä tapahtumia. Vauva ei enää pysty keskittymään syömiseen, ellei muu ympäristö ole täysin virikkeetön. Näin on ainakin meidän vauvoilla. Meillä ei tarvitse pohtia julkisissa tiloissa imetyksen siveellisyyttä, sillä julki-imetys on meidän vauvalle täysi mahdottomuus.

Luonnostelin pikaisesti kypärän paperille. Kypärän voisi askarrella itse vauvoille tarkoitetuista kuulosuojaimista, joihin voisi liimata teipillä kiinni näkösuojat. Aluksi ajattelin, että näkösuojiksi riittäisivät esimerkiksi ravihevosten käyttämät sivupaneelit, mutta olen päätynyt siihen, että ne ovatkin riittämättömät. Näkösuojaksi tarvitaan sellaiset silmälaput, joita käytetään esimerkiksi jos haluaa torkkua lentokoneessa.

Idean saa vapaasti varastaa tuotantoon. Jos nämä ovat jo tuotannossa, tilatkaa minullekin yksi.

Aikuinen nainen

Ennen lomalle lähtöä pohdin, kuinka kauan menisi siihen, että menetän hermoni anoppiin. Nyt tiedän, että siihen menee 27 tuntia. Anoppi ilmoitti eilen, 27 tunnin vierailun jälkeen puolihuolimattomasti, että sokeri ja alkoholi kerääntyvät ikävästi vyötärönseudulle. Voi kuulemma olla ihan hoikka ja vatsa vaan silti pömpöttää. Kun olin vessassa, oli anoppi arvellut ääneen, etten minä varmaankaan enää joisi avaamastani punaviinipullosta ja piilotti sen kaappiin. Minä lähdinkin sitten sen jälkeen nukkumaan. Anoppi ilmoitti myös, että huomenna ei sitten juotaisi yhtään alkoholia. Maanantaisin kun ei kuulemma juoda. Tähän minä sanoisin oikeastaan vain että wtf.

Tänään mies lähti katsomaan jalkapalloa ja minä jäin appivanhempieni kanssa viettämään iltaa. Aiemmin päivällä kävin kaupungilla ja ostin laukkuuni kaljan, suklaalevyn ja karkkipussin. Yhdeksän maissa lähdin nukuttamaan vauvaa. Vauva nukahti ja täällä minä olen edelleen. -Istun tässä lattialla vieraspatjan päällä ja juon salaa kaljaa ja syön karkkia, "nukuttamassa vauvaa". Karkkiakaan ei täällä nimittäin syödä. En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni yhtä 15-vuotiaaksi. Luulin, että teiniksi taantumiseen tarvittaisiin omien vanhempien läsnäoloa. Ei tarvitakaan!

Perhe lomalla

Seuraavien viikkojen aikana selviävät muun muassa seuraavat asiat:

- Onko tamperelainen huvipuisto oikea paikka 2-vuotiaalle?

- Kuka meidän perheestä vaivaantuu eniten muumiksi pukeutuneen ihmisen läsnäolosta?

- Onko anoppiin mahdollista olla hermostumatta?

- Mikä on Herra Hakkaraisen talo?

Delfiinit poistettiin matkasuunnitelmasta eettisin perustein. Ystävän mielestä delfinaario ei ole delfiinille hyvä paikka. Ystäviä täytyy uskoa.

Me lähdemme siis kesälomalle. Perhelomalle. Tampereella ajattelin pakottaa koko perheen Sara Hildenin taidemuseoon. Minulla on itselläni siitä paikasta pelkästään ikäviä lapsuudenmuistoja. Äidin mielestä ennen Särkänniemeen menoa täytyi saada pakollinen kulttuuriannos taidemuseossa. Abstraktin taiteen katseleminen huvipuistoon hinkuvan lapsen näkökulmasta oli silkkaa kidutusta. Ajattelin nyt siirtää tuon trauman eteenpäin. Täytyyhän perinteistä pitää kiinni.

Hyvää kesää teille kaikille!