Kyllä tämä kotiolot voittaa

Nyt olen ulkoillut ensimmäistä kertaa uudessa sadeasussani. Sadetakkia olen käyttänyt erikseen sellaisina päivinä, kun olen aavistellut että voisi ehkä sataa. Se näyttää oikeastaa ihan tavalliselta mustalta puolipitkältä takilta. Ei sitä välttämättä tunnista sadetakiksi. Kun takkiin yhdistää samaa sarjaa olevat sadehousut, on vaikutelma hieman toinen. Silloin ollaan ihan reilusti tuulipukuosastolla.

Nyt ulkona satoi oikeasti ja kotoa oli lähdettävä. Kääpiö oli karjunut aamulla puolen tunnin ajan tauotta hysteeristä itkuhuutoa. Ensin siitä, että piti pukea päivävaatteet päälle. Seuraavaksi siitä, että äiti päättikin kuivata hiuksensa, eikä pukenutkaan päivävaatteita päälle. Hiusten kuivaamisen jälkeen itkuraivarit vedettiin taas siitä, että nyt piti oikeasti pukea. Tämän jälkeen raivoa aiheutti se, ettei lipaston laatikko mennyt ihan kokonaan kiinni, koska paidan hiha roikkui laatikon ulkopuolella. Sitten harmitti se, ettei saanut katsoa Kaapo-videoita Youtubesta.

Laskeskelin tunteja päiväuniaikaan ja totesin, etten selviäisi aamupäivästä manaaja-lapseni kanssa sisätiloissa. Kun olin saanut raivoavan ja potkivan tyttäreni makaamaan lattialle ja istuin jonkinlaisessa painiasennossa hänen päällään, olin kiitollinen ettei kukaan ollut näkemässä miten puen lapselleni ulkovaatteet. Kenkien pukemisen ollessa vuorossa lapsi näki parhaaksi taktiikakseen totaalisen veltoksi heittäytymisen. Mistä he oppivat nuo taidot? Ovatko nämä uhmaamisen eri taktiikat jossakin geeneissä?

Kiitin itseäni mielessäni sadehousujen hankinnasta, vaikka kura-asuun sonnustautuminen tuntui epämukavalta. Kotoa oli päästävä pois. Housuja jalkaan vetäessä tuntui kuin olisi pukeutunut sienimetsään lähtöä varten, mutta oikeasti määränpäänä oli vain lähipuisto. Lapsi jatkoi raivoamistaan vaunuissa, koska olisi halunnut jäädä rapun ulkopuolelle maahan makaamaan. Siinä minä sitten talsin kura-asussani, raivoavaa lasta rattaissa työntäen puistoon ja toivoin etten törmäisi entisiin poikaystäviin. Tämä ei ole minun elämäni, minä ajattelin.

Murjotettuaan puoli tuntia puistossa rattaissaan istuen, kääpiö suostui vihdoin siirtymään hiekkalaatikolle. Minä seisoin sateessa, eikä sää haitannut yhtään. Eikä uusia housuja toisten äitien mielestä edes huomannut sadehousuiksi.

210g parempaa mieltä

Alkuraskaus muistuttaa erehdyttävästi sairautta. Väsyttää, on paha olo ja ruoka ei maistu. Raskauden loppupuoli muistuttaa luultavasti vanhaksi tulemista. Ei pysty enää liikkumaan reippaasti, kyykistelystä tulee vaikeaa, on kaikenlaista uniongelmaa ja väsyttää jatkuvasti.

Ensimmäisen raskauden aikana töissä ollessa pystyi konttorihommissa melko mukavasti istuskelemaan konttorituolissaan ja tekemään konttorihommia. Nyt pitää väsyneenä kykkiä hiekkalaatikon reunalla ja painia 10,6 kg painavan vastustajan kanssa ulkovaatteiden laitosta ja jaksaa säilyttää hermonsa jatkuvissa uhmataistoissa. Raskaana ollessa tämä kaikki tuntuu kovin raskaalta. Kelan kuponkien mukaan tätä kutsutaan kotitaloustyöksi.

Normaalisti väsymys-vitutus parannettaisiin muutamalla lasillisella punaviiniä. Nyt turvauduin suklaaseen. Kävin ostamassa Alepasta itselleni Wiener nougat rasian ja söin sen melkein kokonaan yhden tunnin aikana. Kaikenkaikkiaan 25 palasta 60 minuutissa. Ja tuli parempi mieli. Yritän olla ajattelematta, että raskautta on vielä 14 viikkoa jäljellä ja että maha kasvaa tästä vielä. Ensi viikolla menen sokerirasituskokeeseen. Suklaan syöntihän voisi periaatteessa olla harjoittelua sitä varten.

Pariskuntakengät

Lemmikit ja omistajat alkavat tunnetusti muistuttaa ajan myötä toisiaan. Näin käy ilmeisesti myös aviopareille. Jotkut toteuttavat yhteenkuuluvuuttaan ostamalla samanlaiset tuulipuvut. Meidän perheessä ostetaan samanlaisia kenkiä. Meillä on prätkäbootsit, Converset ja nyt myös talvisaappaat. Kuinka romanttista!

Jalat palelevat melko nopeasti paikallaan seisoskellessa jo näissä lämpöasteissa, joten talveksi oli keksittävä jotakin ihan oikeasti lämpöistä. Tuskailtuani kaupoissa kaikenlaisten goretex-kenkien rumuutta, olin iloinen muistaessani Sorelin valmistavan ihan mukavan näköisiä talvikenkiä. Esitellessäni löytöäni miehelleni, ilmoitti myös hän haluavansa samanlaiset. Miehelle kengät tilattiin alennuskupongilla Ellokselta. Koska olen maailman kärsimättömin ihminen, en jaksanut odottaa Sorelin kenkien saapumista marraskuussa Partioaittaan. Tilasin omani tanskalaisesta shoesandfriends.comista. Nopeaa ja helppoa. Jos näillä ei tarkene seisoskella ulkona talvipakkasella, niin ei sitten millään.

Onneksi meillä on työnjako puistossa käymisen suhteen. Minä hoidan arkipäivät ja mies viikonloput. Ei tarvitse perhekengissä seisoskella ihan vierekkäin. Ja varmasti edelleen pilkataan niitä samanlaisiin tuulipukuihin sonnustautuneita pariskuntalenkkeilijöitä.

Bring it on!

Syksyn alkaessa elin vielä onnellisena harhaluulossa, että Rukan sadetakkini olisi kumisaappaiden kera riittävä varuste tulevan vuodenajan kohtaamiseen. Kuinka väärässä olinkaan. Kun sää viilenee ja taivaalta tippuu vettä, kylmyys pakottaa pukemaan sadetakin alle kerroksittain lämpöä. Olo on lopulta melko pönäkkä ja hankala. Meillä on myös tytär, josta tulee iltapäivään mennessä mielipuolisen maaninen jos häntä ei vie ulkoilemaan. Jos haluaa pysyä järjissään, kannattaa lähteä ulos. Mistä saa niitä lapsia, jotka istuvat rauhallisina vaunuissaan kahviloissa?

Kun istuu tönkkönä tihkusateessa hiekkalaatikon reunalla, reisiin tarttuvat märät ja kylmät farkut saavat elämän tuntumaan todella ankealta. Ei enää koskaan, minä ajattelin kylmissäni viime viikolla. Kohmeisena ja märkänä puistossa hiekkakakkua taputellessani minä päätin hankkia itselleni kurahousut.

Talven lähestyessä olen ymmärtänyt että elämän laatua parantaa tällä hetkellä eniten se, ettei ulkoillessa tarvitse palella. Ei se, että on pukeutunut kivan näköisiin vaatteisiin. Seuraavaksi tärkeintä on se, ettei ole nälkä. Kun nämä kaksi asiaa ovat kunnossa, ei lapsen kanssa ulkoilussa ole mitään vikaa. Ulkoilusta muodostuu jopa tapa. Se ei ole enää sunnuntaikävely kahvilaan. Se on ulkoilua ulkoilun vuoksi. Ja ulkoilu jos jokin on välineurheilua.

Everest TCS Water 3000

Kävin hypistelemässä Partioaitan goretex kamppeita, mutta en ole ihan vielä valmis sijoittamaan satoja euroja vaatteisiin, jotka eivät aiheuta minussa minkäänlaisia tunnereaktioita. Muutaman kaupan koluttuani totesin, että on myös vaikeaa löytää ulkoilu/urheiluvaatetta jossa tuotemerkki ei olisi kiusallisen selvästi näkyvillä. Löysin kuitenkin yhdet Stadiumista. Yksinkertaisen kevyesti topatun mustan sadetakin ja kuorihousut, joissa myyjän mukaan pitäisi pärjätä sateessa. Kuulemma pitkiä aikoja ei kannata näissäkään vetimissä istuskella märässä. Se ei haittaa, koska minä kävin ostamassa Etolasta istuma-alustan. Ei siis ihan oikeat kurahousut, mutta kovasti kahisevat ainakin. Nimikin henkii hienosti jotakin avaruusteknologiaan viittaavaa. Vielä puoli vuotta sitten vannoin, ettei minusta tule tuulipukuista puistoäitiä ja tässä sitä nyt ollaan.

Mutta nyt olen valmis kaikkeen. Minulla on sadepuku, merinovillaiset lämpösukat, lämpöpohjalliset, tekninen alusasu, fleecekerrasto, istuinalusta, termosmuki, lampaantalja, Natolle suunniteltu talvitakki, nahkarukkaset ja 40 asteen pakkasen kestävät kengät matkalla Tanskasta meille kotiin. Vain kunnon pipo puuttuu. Eikä täksi viikoksi luvatut sateet haittaa yhtään.

Aikaista lintua väsyttää.

Vanhan kliseen mukaan asioita oppii oikeasti arvostamaan vasta menetyksen kautta. En ikinä uskonut liikuttuvani kyyneliin siitä, että saan nukkua kello seitsemään aamulla. Näin on kuitenkin tapahtunut. Minulta kun on viety viimeisen vuoden ajaksi tuo ilo.

Kääpiö päätti 6 kuukauden ikäisenä aloittaa päivänsä viideltä aamulla. Minulla on tuosta ajasta hyvin hataria muistoja, koska olin kokoajan vain kuoleman väsynyt. Muistan katselleeni keittiön ikkunasta viikonloppuaamuna baarista kotiin hoipertelevia ihmisiä. Vielä jokin aika sitten minä sotkin tuohon aikaan aamuyöstä paitaani pitakebepin kastikkeeseen. Nyt hämmentelin aamutokkurassa höyryävää kaurapuuroa. Joillekin kello viisi aamulla on yö, minulle se oli aamu.

Minä vihasin ihmisiä, jotka pohtivat pitäisikö vauva herättää kolmen tunnin päiväunien jälkeen, vaiko antaa herätä itsekseen. Meillä asui kellontarkasti puolituntisia päikkäreitä vetelevä duracel-vauva. Minä poistuin vessaan kiroilemaan, kun joku valitti väsymystään kun oli joutunut herämään vauvan takia poikkeuksellisesti jo kahdeksalta. Meillä satunnainen kuuteen saakka nukkuminen tuntui pieneltä taivaalta.

Vuoden tuska on vihdoin helpottanut. Kääpiö on muutaman kerran nukkunut jo puoli kahdeksaankin. Me olemme jopa joutuneet ottamaan käyttöön herätyskellon. Sitä ei ole tarvittu aikoihin.

Valmasti lämmin

Viime viikolla herännyt pakkomielteeni villahousujen hankkimiseen ei hellittänyt. Ilmojen viilennyttyä lämpimänä pysymisestä tuli prioriteetti. Tein retken tuttavan vinkistä Hakaniemen halliin, eikä se tuottanut pettymystä. Kakkoskerroksessa sijaitsee viluisen puistossa seisojan taivas. Hallissa jo lähes sata vuotta toiminut M.Kuronen myy kaikkea lämmintä ja villaista mitä saattaa kaivata. Pähkäilin tovin ja poistuin hallista tyytyväisenä Valma-villahousujen uutena omistajana. Täyttä villaa ja tehty Suomessa. En ole pitkään aikaan ollut yhtä tyytyväinen tekemästäni ostoksesta.

Villahousut eivät heti tuntuneet helpoimmalta yhdistettävältä muuhun pukeutumiseen, mutta palava rakkaus näitä kalsareita kohtaan saa yrittämään ihan mitä vaan. Ollakseni villahousuissani edes vähän katu-uskottava, yhdistin ne teräskärkisiin maihareihin. Ne jalassa olen 1990-luvun alussa rakastanut Kurt Cobainia ja potkinut yläasteen tupakkapaikan kiviä. Ei siis mitkään turhat kengät.

Eikä Valmat jalassa paleltanut yhtään! Nämä eivät ole mitkään konttorirotan kalsarit. Nämä jalassa tulee nimittäin sisällä kuuma muutamassa minuutissa. Nämä ovat ihan parhaat. Muistinko mainita että minä rakastan näitä kalsareita.

Kaikki mukaan synnyttämään!

Otatteko te tytön mukaan synnytykseen?

Kysymys yllätti minut totaalisesti. Asiaa tiedusteli eräs kahden lapsen äiti puistossa taannoin. Vastaukseksi sopersin käsittämättömyyksiä hermostuksissani ja muminani lopuksi arvelin tapahtuman olevan liian hämmentävää katseltavaa 2-vuotiaalle. Lapsen vieminen synnytyssaliin ei ollut tullut mieleenkään. Synnytyssuunnitelmia tiedustelleella äidillä esikoinen oli ollut mukana synnytyksessä, koska he eivät halunneet jättää lasta ulkopuolelle perheen tärkeästä tapahtumasta. Ihan hyvä perustelu sekin.

Kun kääpiö oli syntymässä, pakotin miehen lupaamaan ettei katsoisi synnytyksen aikana kasvojani alemmas. Kääpiön synnyttyä minulta kysyttiin, haluaisinko nähdä istukkani. Vastasin että kiitos ei. Mies ehti vahingossa vilkaista.

Minä olen sitä mieltä, ettei juuri kenenkään tarvitsisi nähdä synnytystä. Tapahtuma on kaikessa rujoudessaan melko järkyttävä. Verta, silmitöntä kipua, kaikenlaisia eritteitä ja suolenpätkiä. Minä ymmärrän ihan hyvin, miksi miehet ovat pysytelleet vuosisatoja kaukana synnytystapahtumasta. Se ei vaan ole kaunista katseltavaa.

Synnytyksen kokeminen saa aikuisenkin hämmentymään. Mitä se tekisi 2-vuotiaalle? Onko ihan tavallista ottaa lapsi mukaan synnytyssaliin? Minä luulin että lapset ovat mukana synnytystapahtumassa vain amerikkalaisissa raskaus-realityohjelmissa, joissa seurataan kaikenlaisia "erilaisia" perheitä. Taisin olla väärässä.

Asiaa pohdittuani olen edelleenkin sitä mieltä, että synnytyksen seuraaminen ei ole lapsia varten. En halua pelottaa lastani. En myöskään halua yhtään uhmaikäistä lasta yöpymään kanssani samaan perheille suunniteltuun huoneeseen sairaalassa. Minä unelmoin sairaalan perhehuoneeseen pääsemisestä vain sen takia, että saisin olla rauhassa ja nukkua yhtä paljon kuin vauvakin. En myöskään halua ketään huonekaveria, jonka vauvan itkua pitäisi kuunnella.

Mies voisi kyllä tulla mukaan samaan huoneeseen. Olisi ainakin joku, joka voisi hakea kahviosta lisää karkkia. Ja hakea Alkosta jotain juotavaa.

Visio villahousuista

Olen oivaltanut että siinä on syynsä, miksi naiset eivät vielä parikymmentä vuotta sitten käyttäneet raskausaikana housuja, vaan lähinnä mekkoja. Raskausajan housut eivät yksinkertaisesti ole mukavia. Jaksan valittaa tästä taukoamatta. Ne eivät pysy ylhäällä. Olen siksi päättänyt ruveta käyttämään mekkoja, vaikka en mikään mekkoihminen varsinaisesti olekaan. Mekkojen käytössä ei muuten olisi mitään ongelmaa, mutta kun joutuu seisomaan ulkona useita tunteja päivässä, pitää lämpökerrosten olla melko järeitä. Tässä ei yksin millään villasukkahousuilla pärjätä. Kun mekon alle pukee leggingsit ja sään niin vaatiessa vielä sukkahousut, tarkenee pitkässä takissa vielä ihan hyvin. Minulla on myös suunnitelmia kylmenevien säiden varalle. Olen päättänyt hankkia villahousut.

Mummotuskaani helpottaa hämärä muistikuva jonkun muotilehden kuvasta, jossa jonkun kuuluisan muotitalon syysnäytöksessä tepasteltiin villahousumallisissa kalsarihousuissa. Voisin siis periaatteessa olla villahousuissani ihan muodin aallon harjalla. Toistaiseksi olen tyytynyt vetämään leggingsien päälle vielä pitkät ja paksut sukat. Sain tänään villahousuasiasta puistossa avautuessani vinkin suunnata etsintäni Hakaniemen halliin. Nyt on siis tarkoitus ostaa taattua mummolaatua. Ketkään eivät ole niin viluisia kuin mummot.

Keskiluokkainen unelma

Minä olen ollut viime kuukausina kriisissä. On hämmentävää huomata mielipiteensä muuttuneen jonkin hyvin perustavanlaatuisen asian suhteen.

Minä olen asunut Helsingin kantakaupungissa viimeisen kymmenen vuoden ajan. En ole tänä aikana koskaan toivonut asuvani missään muualla. Minusta on mukavaa, että voin kävellä kaupungin keskustaan ja että kaikki palvelut ovat enintään muutaman raitiovaunupysäkin päässä. Minä pidän kaupunkielämästä. En ajatellut lapsen tulon muuttavan asumisfilosofiaani millään tavoin. Olemme miehen kanssa joutuneet useaan otteeseen myös puolustamaan näkemystämme siitä, että kaupungin keskustassa voi ihan hyvin elää ja asua lapsen kanssa. Kaikki kun eivät sitä oikein tunnu ymmärtävän.

Tieto toisen lapsen tulosta sai meidät pohtimaan asunnon vaihtoa. Nykyinen asunto kun jää neljälle hengelle jossakin vaiheessa auttamattomasti pieneksi. Keskustan tähtitieteelliset neliöhinnat saivat minut viikko viikolta laajentamaan Oikotien asuntojen hakukriteereitä. Ensin lähinnä mielenkiinnosta. -Kuinka paljon tilaa tällä käytössä olevalla rahalla saisi vähän kauempaa? Sitten jo vähän enemmän tositarkoituksella.

Kuva Google

Pikku hiljaa ajatus omasta pihasta alkoi houkuttaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos voisi jättää välillä vauvan nukkumaan pihalle vaunuihin ja mennä itse sisään laittamaan vaikka ruokaa. Olisi mukavaa, jos lapsen kanssa ei tarvitsisi lähteä kahdesti päivässä puistoon, vaan voisi välillä istuskella omassa pihassa. Voisi grillailla ja saunoa milloin huvittaa. Pyykkitelineen ei tarvitsisi aina seisoa keskellä olohuonetta. Tulevana talvena ei voi mennä ihan vaan vauvan tahdissa, kun on myös toinen lapsi joka täytyy syöttää ja ulkoiluttaa tiettyihin aikoihin. Minä mietin useasti mitenköhän raskasta kahden lapsen kanssa on olla. Olen kuullut tuttavilta, että ensimmäinen vuosi on melko piinallista. Kaikki pienetkin helpotukset voisivat olla tarpeen.

Kun aloin laskeskella kuinka monta kertaa kuukaudessa käyn kaupungin keskustassa, pääsin keskimäärin neljään käyntiin kuussa. Se ei ole kovin paljon. Aikaisemmin käytin asunnon valinnassa kriteerinä sitä, että baarista voi kävellä kotiin. Nyt uusia asuntoja katsellessa googlettelen, löytyykö läheltä leikkipuistoa. Se tuntuu nyt paljon tärkeämmältä. Baarista sitäpaitsi tullaan kuitenkin taksilla kotiin.

Monesti sanotaan, että eihän lapsen tulon tarvitse muuttaa mitään. Minäkin olen varmaan joskus niin todennut. Tämä väite on kuitenkin täyttä paskaa. Lapsen tulo järkyttää vanhempien maailman peruuttamattomasti, eikä sille vaan voi mitään. Äänestän edelleen samaa puoluetta ja kuuntelen samaa musiikkia, mutta päivieni sisältö on muuttunut täysin. Minä teen ihan eri asioita kuin kaksi vuotta sitten. Minä vietän päiväni lapsen kanssa. Jos kävisin töissä, hupenisivat illan muutamat tunnit kaupassa käymiseen, ruoan laittoon ja lapsen kanssa olemiseen. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa. Minä hankin lapsia, koska halusin viettää aikaa lasteni kanssa. Erilaista tämä elämä on, vaikka kuinka yrittäisi vakuutella että en ole muuttunut mitenkään.

Tai sitten olen vain omaksunut kiltisti suomalaisen perinneunelman omakotitalosta ja ydinperheen asumisidyllistä. Missä tämä aivopesu oikein tapahtuu? Mutta minusta olisi ihan oikeasti mukavaa, jos voisin kasvattaa pihalla vaikka karviaismarjoja. Jos vaikka onnistuisin pitämään pensaan hengissä.

Pimeä puoli

Eteisestä paloi lamppu viikko sitten, eikä kukaan ole jaksanut vaihtaa sitä. Äsken hain keittiöstä jakkaran ja kurottelin lamppua. Jakkara oli liian matala. En jaksanut enää hakea korkeampaa tuolia. Lampun voi vaihtaa myöhemminkin. Eteiseen ei juuri pääse luonnon valoa, joten viimeisen viikon olen pukeutunut melko pimeässä. Kylppärin peilistä näkee vain navasta ylöspäin. Kokonaiskuva jää hämäräksi.

Olen vakuuttunut siitä, että printtipaidat ovat tämän syksyn juttu. Muu maailma oli sitä mieltä varmaankin kaksi vuotta sitten. Minä lämpenen asioille hitaasti.Yleensä myös vierastan vaatteita, joissa lukee jotakin. Tämän paidan ostin siitä huolimatta. Rakkaus ja toivo ovat ihan hyviä asioita.

Housujen haarat näyttävät kuvassa roikkuvan polvissa varmaankin siksi, että ne oikeastikin roikkuvat. Niitä saa kiskoa ylös taukoamatta. Olen suunnitellut siirtyväni käyttämään leggingsejä seuraavaksi neljäksi kuukaudeksi. En ole suuri leggingsien ystävä, mutta ne sentään pysyvät ylhäällä. Kainaloihin asti ulottuva vyötärö on sitäpaitsi aika mukava päällä.