Millimetrien merkitys

Munarakkuloiden kasvua mitattiin tänään toisen ja viimeisen kerran ultraäänitutkimuksella. Katselin tv-näytöltä mustia laikkuja ja pientä ristiä, joka otti mittoja munarakkuloiden reunoista. Millimerit tallentuivat näytön reunaan ja minä yritin tulkita lääkärin kasvoilta, oliko hän tyytyväinen näkemäänsä vai ei. En ihan saanut selvää. Jotkut rakkulat olivat suurempia, toiset pienempiä. Mahdollisimman moneen ja suureen tässä kai tähdätään. 

Bussimatkalla kotiin tunsin, kuinka rinnan alle tunkeutui kamala paino. Entä jos ne rakkulat eivät kasvakaan tarpeeksi? Entä jos niitä saadaankin kerättyä liian vähän? Entä jos minun soluistani ei olekaan mitään apua? Entä jos ne tuottavatkin vain kamalan pettymyksen? Alkoi taas itkettää. Yritin ajatella, että ei tämä asia suremalla parane, mutta nämä eivät kai ole järjen asioita. Kuuntelin koko matkan uudestaan ja uudestaan samaa kappaletta. Piti jäädä vähäksi aikaa jumiin tuohon painostavaan olotilaan. Lauloin kertosäkeessä mukana ilman ääntä ja pyyhin kyyneleitä.

Kolikon kokoisia palasia minua -solujani, joihin minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa. Voin opetella tärkeät asiat ulkoa esitelmää varten, teeskennellä rauhallista ja osaavaa yllättävässä tilanteessa, mutta munarakkuloitani en saa ajatuksen voimalla kasvamaan yhtään paremmin. Tässä prosessissa ei mitata minun naiseuttani, mutta toive oman vartalon valmiudesta toimia toivotulla tavalla tuntuu yllättävän painostavalta. Omia lapsia toivoessa ja raskaana ollessa tuli tutuksi jännittynyt toive siitä, että oma kohtu täyttää sen tehtävän joka sille on annettu. Pelko oli suuri, mutta henkilökohtainen. Nyt on kyse joidenkin toisten ihmisten elämästä. Entä jos minun soluihini ladatut toiveet osoittautuvatkin turhiksi?

Ensi viikolla kerätään, mitä on kerättävissä. Mahaa kivistää vähän. Tuntuu siltä, että jotakin siellä kasvaa. Hoidon loppupäivät yritän keskittyä enemmän laulamaan ihan ääneen ja tanssahtelemaan mieltä nostattavien kappaleiden tahtiin.