Yöpaitavastaanotto

Vuoden viimeinen päivä. Neljä vuotta sitten, tänä samaisena päivämääränä, jäin ensimmäistä kertaa elämässäni äitiyslomalle. Puolenyön tienoilla tallustelin tuskaisena parin sadan metrin matkan illallisjuhlista Kaivopuiston rantaan raketteja katsomaan. Nyt olemme olleet lapsiperhe jo niin kauan, etten osaa enää kaivata aamuun jatkuvia uudenvuodenjuhlia, vaan rakettien ampuminen ja tinojen valaminen ennen kello yhdeksää tuntuu ihan tavalliselta.


Viime vuosi painuu mieleen vuotena, jona kohtasin oman rajani äitinä. Kypsyin kuluttamaan leikkipuiston hiekkaa päivä toisensa jälkeen ja tajusin, etteivät rahkeeni riittäneet kahden tahtovan ja uhmaavan lapsen kärsivälliseen kohtaamiseen kokopäiväisesti.

Aloitin illan nauttimalla pari särkylääkettä ja odottamalla, josko kuume hieman laskisi. Sitten vedin jalkaan pyjamahousut ja istahdin lankomiehen viereen päivällispöytään. Tuntuu siltä, että vuoden vaihtuessa taidan olla jo unten mailla. Oikein hyvää uutta vuotta kaikille teille. 

Talviklassikko

Syksy ja talvi ovat kulta-aikaa, jos mieli lämpiää perheenäitien lasten sairastamista käsitteleville facebook päivityksille. Olen hämmästyttävän tarkasti perillä siitä, kuka on asioinut minäkin päivänä lastenklinikalla, onko kuumetta vai todella sitkeää yskää, onko tullut oksennusta vai kenties matolle kakkaa ja kenellä on diagnoosia mykoplasmasta (Mikä helvetti sekin on?) vähän perinteisempään korvatulehdukseen. 

Jännitän jo kovasti etukäteen, miten melko perusterveet lapsemme onnistuvat kunnostautumaan päivähoidon tautilotossa, koska töissä on vuoden vaihteessa sellaiset tilanteet, etten voisi juurikaan pyöriä kotihoitajana. Universumi päätti lievittää stressiäni ja sairastutti kääpiön korvatulehdukseen ja minut ja miehen sopivasti viikonlopuksi johonkin flunssantapaiseen (paitsi tietenkin miehellä tauti on paljon kovempi ja raskaampi). Perjantain ja lauantain välisenä aamuyönä mies kiikutti kipulääkittynä viisi tuntia tuskissaan itkeneen kakkosen Mehiläiseen kuulemaan, että joskus nuhakuume voi aiheuttaa ikäviä olotiloja ilman korvatulehdustakin.

Olen siirtynyt tautijännityksissäni välinpitämättömyyden tilaan. Lapset ehtivät varmaankin parantua sairastuakseen sitten ensi viikolla uudelleen. Onko lapselle mahdollista saada antibioottikuuri ylläpitolääkityksenä?

Ja nyt muuten vinkit jakoon siitä, mitä ensimmäisenä päivähoitopäivänä pitää pakata reppuun perus tossujen ja vaihtovaatteiden lisäksi. Emme halua vaikuttaa luopiovanhemmilta ihan ensimmäisenä päivänä. Ja onko niin, että päiväkotiin ei kannata mennä sellaisessa talvihaalarissa, jota ei saa kuivata kuivauskaapissa. Eli kannattaako haalia jostain joku ei niin vesitiivis (ja ei niin kallis!!!) haalari ja ostaa kurahousut lisäksi? Auttakaa urpoa.

Päivähoidosta, subjektiivisesti

En voi kieltää, etteikö viikon päässä siintävä päivähoidon aloitus herättäisi minussa syyllisyyden tuntoja. Tunnen piston sydämessäni, kun työkaveri kertoo hoitaneensa miehensä kanssa kaikki neljä lastaan kotona esikouluikään asti. Seuraan huolestuneena, kuinka nopeasti kakkonen hakeutuu kyläpaikassa lasten keskinäisistä leikeistä hetkeksi isin tai äidin syliin tankkaamaan turvaa. Pohdin, jääkö yksittäisiä sanoja käyttävä lapsi vaille hoitajien huomiota päivähoidossa. Vatvon ja arvioin, vaikka tiedän, etten olisi pystynyt hoitamaan lapsia kotona, oman järkeni säilyttäen, yhtään pidempään.

Tunnen liian monta päivähoidossa työskentelevää aikuista uskotellakseni itselleni, että 2-vuotiaan lapsen täysipäiväinen päivähoidossa oleminen olisi ihan ongelmaton asia. Minusta päivähoidon laadullisista kysymyksistä keskustellaan edelleen liian vähän ja liian usein keskustelun estävät päivähoitoa käyttävät vanhemmat itse. -Eihän se ole mukavaa kuulla, että oma lapsi viettää päivänsä olosuhteissa, jotka eivät ole hänelle ne ihan edullisimmat.

Minusta on ihan turhaa työntää vanhempana päätänsä puskaan ja kieltäytyä kuulemasta, että jostakin syystä päiväkoteihin on nykyään todella vaikeaa saada koulutettua henkilökuntaa, tai että päiväkodin ärsyketulva tai ryhmäkoko voi, asiaan perehtyneen tutkijan löydösten perusteella, tuntua pienestä lapsesta kuormittavalta. Ainakin minua kiinnostaa tietää, minkälaiset olosuhteet ovat siinä ympäristössä, jossa minun lapseni viettävät 8 tuntia päivässä. Se, että hoitajat ovat hyviä tyyppejä, ei tarkoita, että he pystyvät tekemään laadukasta hoito- ja kasvatustyötä missä tahansa työolosuhteissa. Se, että lapsi tuntuu jäävän hoitopaikkaan mukisematta, ei minun mielestäni ole osoitus juuri mistään muusta kuin siitä, että lapset omaavat hämmästyttävän kyvyn mukautua lähes minkälaisiin olosuhteisiin tahansa. Eihän lapsella ole mitään tajua siitä, mikä on laadukasta varhaiskasvatusta. 

Onko se riittävä laadun tae, jos lapsi ei roiku epätoivoisena vanhempansa jalassa päiväkotirakennuksen nähdessään? Tai onko aamuisin päiväkodin pihalle itkemään jäävä lapsi merkki laaduttomasta päivähoidosta? Mistä ihmeestä minä voin vanhempana tietää, mikä on päiväkodissa tapahtuvan työn laatu, kun en ole sitä itse paikalla havainnoimassa? 

Ja nyt kukaan ei sitten saa tulla kertomaan, että yksityinen päivähoito on ainoa hyvä päivähoitomuoto, koska ainoastaan yksi lähitienoomme yksityinen päiväkoti hyväksyy asiakkaikseen alle 3-vuotiaita lapsia ja sinne nämä meidän lapset eivät tällä erää mahtuneet.

Kuuden tunnin salamarakkaus

Voiko viihde-elektroniikkaa rakastaa? Tällaisena kuuden tunnin automatkan jälkeisenä sunnuntaina vastaisin, että kyllä voi. Olen muodostanut rakkaussuhteen Nextbase kahden 7 tuuman näytön kannettavan dvd-soittimen kanssa, enkä aio erota koskaan. Jos laitteemme sattuisi hajoamaan ennen joulupäiväistä kotimatkaamme, voisin puhjeta ääni väristen tulkitsemaan Kaija Koon Kylmä ilman sua kappaletta, tuskaani lievittämään. -Mulla on niin kivinen tie ilman sua. Auki haavat sielusta se hiertää. Enkä siitä ulos pääse ilman sua. Ympyrää se kiertää. Kivinen on tieni ilman sua.  

Sieluni on siis edelleen ehjä, ja kiittäminen käy yksinomaan uutta viidettä perheenjäsentämme, Nextbasea. Viime pääsiäisen anoppilan reissustamme viisastuneena, suuntasimme viime viikonloppuna perheretkelle Giganttiin ja kannoimme kotiin kannettavan kaksinäyttöisen dvd-soittimen. 

Puolitoista kierrosta Anniina balleriinaa,  kahdeksan maissinaksua, lounastauko, päiväunet, pullakahvit huoltoasemalla, kaksi jaksoa Muumeja ja olimme perillä anoppilassa. Millon me ollaan perillä? kuultiin ensimmäisen kerran 15 minuuttia ennen määränpäätä. Tavallisella lähimpään Citymarketiin suuntautuvalla reissulla tivaaminen alkaa jo auton moottorin käynnistyessä. Tämä on rakkautta.

Supercalifragilisticexpialidocious

Onneksi olen sinut tavanomaisen ja keskinkertaisen äitiyteni kanssa. Parin viikon takainen maanantai olisi muussa tapauksessa ollut minulle vaikea päivä. Lastenhoitajamme ensimmäisenä työpäivänä, huomasin töissä facebook viestin, jossa puistokaveri kehui hoitajaamme reippaaksi. Kotimatkalla luin toisen kaverin kommentoivan, että hoitajamme oli laulattanut ja leikittänyt muidenkin lapsia puistossa. Töihin paluu ei tuntunut enää ollenkaan hassummalta liikkeeltä. Minä olin päässyt takaisin aikuisten ja älyllisten haasteiden maailmaan ja lapset olivat saaneet seurakseen 2000-luvun Maija Poppasen. Kotiin päästyäni sain selvityksen päivän kulusta. Yksi hoitaja oli kuitannut yhden päivän aikana koko meikäläisen neljän vuoden askartelu-uran saldon ja vähän päälle. Se on sen työ, se on sen työ, tolkutin hämmentyneelle itselleni. 

Parin viikon aikana lapset ovat leiponeet hoitajan kanssa pipareita, paistaneet lettuja, pulkkailleet, askarrelleet muun muassa kiikarit, sienipelin, lumiukkoja, lumihiutaleita sekä tonttuja, kirjoittaneet kaksi kirjaa sekä värittäneet läjän värityskuvia. Hoitajastamme on myös muodostunut leikkipuiston legenda, jonka työlleen omistautumista ihailevat sekä perusäidit, että koulutetut ammattilaiset. Huomenna hyvästelemme pätkätyöläisemme ja toivomme, että hän suostuu tulemaan meille töihin toistekin. 

Paikkansa kullakin

Perjantaina se puhelu sitten tuli. Näin puhelimen näytöltä, kuka linjoilla oli ja sydän alkoi pamppailla. Vastasin ja kuuntelin aikani soittajan esittäytymistä ja asian pohjustusta. Sitten en enää malttanut odottaa. Sano vaan nopeasti se paikka, kun mua jännittää niin paljon. 

No. Esikoinen pääsi meidän lähipäiväkotiin ja kakkonen siinä vieressä olevaan perhepäivähoitoon. Kaksi eri hoitopaikkaa, mutta ihan vierekkäin kuitenkin.  Pieni perhepäivähoitoryhmä 2-vuotiaalle ja 4-vuotiaalle päiväkodissa yllin kyllin oman ikäisiä kavereita ja ohjelmaa. Asiat olisivat tuskin voineet mennä paremmin. Mahtavaa, ihanaa, sä olet tehnyt musta tänään niin onnellisen, hehkutin päiväkodin johtajalle. Myös johtaja itse vaikutti väsyneeltä, mutta helpottuneelta. Sä et voi uskoa, miten näitä paikkoja on väännetty, hän summasi jakoprosessin kulkua.

Jotkut toiset perheet joutuivat kauemmas ja se on ihan perseestä se. Toivottavasti heillä on autot käytössä ja työmatka oikeaan suuntaan. Meillä ei ollut kumpaakaan. Ehdin jo viime viikkojen aikana katua, etten ollut soitellut piinaavia puheluita päiväkodin johtajalle tai ilmestynyt paikan päälle, tukka pystyssä ja itku kurkussa, esittämään asiaani. Niinkin on toimittu.

Päiväkotipaikkapuhelun päätyttyä soitin iloisen puhelun miehelle ja jatkoin työpäivääni. Vasta kotimatkalla pysähdyin todella miettimään saamaamme tietoa. Stressi purkautui virtaavina kyyneleinä. Vieläkin asian ajatteleminen liikuttaa. Kuukausien jännitys on nyt ohi ja voimme vihdoin kertoa asiasta tivaavalle esikoiselle, missä kahden viikon päästä alkava päiväkoti sijaitsee. Hätäsuunnitelmia ei enää tarvitse vatvoa. Ei tarvitse pelätä väsyneiden lasten kanssa viiden ruuhkabussissa kaupungin poikki matelemista. Ei tarvitse pohtia työpaikan vaihtamista lähemmäs päiväkotia tai hoitajan palkkaamisesta aihetuvia kustannuksia.

Universumissa on viime kuukausina ollut liikkeellä paljon hyvää tahtoa ja sitä on lipunut myös minun luokseni enemmän kuin ikinä osasin toivoa, hermojen koettelemuksista ja omatunnon painimatseista huolimatta. Minulla on työ, josta syntyy vielä jotakin todella hienoa ja lapsilla nyt hoitopaikat, jotka tekevät autottoman ihmisen elämästä hitusen yksinkertaisempaa. Tästä on hyvä jatkaa.

Urhea Koistinen

Nimen anto lapselle on tärkeä päätös. Se tuntuu niin kovin lopulliselta. Jostakin syystä nimiasioissakin on trendejä. Tiettynä aikana annetaan lapsille tietynlaisia nimiä. -Minä tunnen lukuisia alle 5-vuotiaita Akseleita ja Venloja. Nimeävätköhän meidän lapsemme omia lapsiaan Pirkoiksi ja Penteiksi? 

Jotkut antavat lapsille nimet tietyn etukirjaimen säännöllä. Kaikkien lapsien nimien täytyy alkaa K:lla. Meillä mentiin intuitiolla. Luettiin almanakasta nimiä ja soviteltiin vaihtoehtoja sukunimeemme. Hyviäkin nimiä jäi pelistä pois ihan vaan sen takia, että tunsimme jonkun sen nimisen kusipään. Tai jos jonkun niminen henkilö oli jo tuttavapiirissä. Vaihtoehtoja oli paljon, mutta täytyy sanoa, että nimet Eversti ja Xtina eivät tulleet puheeksi, toisin kuin joissain muissa perheissä. 

Nimi ei miestä pahenna, mutta haluaisin tietää, mikä saa aikuisen ihmisen sulkemaan pois mielestään sen, että Merikarhu niminen lapsi voi saada osakseen myös vähän vähemmän imartelevaa huomiota. Miltä tuntuisi kirjoittaa työhakemukseen Urhea Virtanen? No, Merikarhusta ei sitten koskaan tullut Merikarhua, mutta Tempusta tuli Temppu ja Iloitusta Iloittu. Sääliksi käy, ei voi mitään. Voisiko aikuinen ihminen tavoitella erilaisuutta ihan vaan omassa elämässään, muita sivullisia siihen sotkematta?

Suhteellisuusteoriaa

Jos ennen ajattelin työmatkaa pakollisena siirtymänä kodin ja konttorituolin välillä, on näkökulma näinä aikoina erilainen. Työmatka on minun omaa aikaani opiskeluun, hiljentymiseen, musiikin kuunteluun tai netin selailuun. Vuorokauden minuutit maksimoidakseni, valitsen vähän pitemmän matkan bussipysäkille ja harpon rivakkaa tahtia. Tuleepahan harrastettua liikuntaa, kun iltaisin ei ehdi. Tästä on varmaankin kirjoitettu joku elämäntaito-opas -Ole läsnä hetkessä, tee jokaisesta hetkestä merkityksellinen. 

Tunnen itseni varsin tehokkaaksi, kun laittelen seuraavan päivän iltaruoan valmiiksi jo edellisenä iltana ja lataan ennen nukkumaanmenoa kahvinkeittimen valmiiksi. Katson työvaatteet illalla odottamaan ja herään aamulla ennen muuta perhettä.  

Töihin menemiseen, siellä olemiseen ja sieltä palaamiseen kuuluu suurin osa päivästä. Minusta tuntuu edelleen käsittämättömältä, että tapaan lähes yhtä paljon työkavereita kuin lapsiani. Työkavereita ehkä enemmänkin. Parin viikon päästä suurin osa lasten elämästä tapahtuu jossakin muualla. Kun vaan tietäisi, missä se paikka tulee olemaan.

Samaa sarjaa

Olen edistynyt prinessa-asioissa. Olen ostanut esikoiselleni jo toisen vaaleanpunaisen rimpsuhameen, sillä kyllähän prinsessa-balleriinalla täytyy vaihtovaatteita olla. Olen tämän lisäksi ostanut hänelle myös kimaltelevan Hello Kitty hatun, sillä lapsen esittämien perustelujen edessä ei vaan voinut muuta kuin ymmärtää. Keskustelu eteni näin:

-Äiti, mä haluaisin vaaleanpunaisen Hello Kitty hatun.

-Ai, kenellä sellainen on? 

Lapsi on pitkään hiljaa, miettii. 

-Ei varmaan kenelläkään, mutta mulla on vaan sellainen tunne, että mun täytyy saada sellainen hattu.

Onko olemassa ihmistä, joka ei tietäisi miltä tuo tunne tuntuu? Kysyn vaan.

Kaikki tämä vaaleenpunkkutouhu alkaa tuntua minusta jo ihan luonnolliselta. On kuitenkin yksi asia, josta olen itsessäni vähän huolissani. Olen alkanut tuntea tarpeen pukea lapseni samanlaisiin vaatteisiin. Tai edes sellaisiin, jotka sointuisivat mukavasti yhteen. Pystyin viime hetkellä hillitsemään itseni joulumekko-ostoksilla, vaikka sieluni silmin näin kaksi tyttärtäni koristelemassa joulukuusta kynttilöiden loisteessa, samanlaisissa punaisissa samettimekoissaan. Samanlaisissa talvihaalareissa he vähän niin kuin näyttäisivät kuuluvan yhteen.

Onko tämä normaalia? -Yhteensopivat lapset -söpöä vai selkeesti liikaa?

Viikon varrelta

Tuli haaste! Kiitos, Tyttönen tuolta. On siis jälleen aika jakaa tuikitarpeellista informaatiota kahdeksan satunnaisen faktan muodossa. Tällä kertaa käsittelyyn pääsee jännitysnäytelmä, nimeltään Meikäläisen eka työviikko.

Kuluneen viikon aikana olen:

1. Suunnistanut työmatkani viimeiset 20 metriä puhelimen navigaattorin avulla. Miten olen koskaan löytänyt minnekään ilman puhelimen karttapalvelua? 

2. Tutustunut neuvotteluhuoneen seinälle liimattuun havainnekuvaan, jossa ohjeistetaan, miten neuvotteluhuoneen tuolit tulee asetella sieltä poistuessa.

3. Saanut perehdytyksen siihen, missä järjestyksessä kaksi vierekkäistä kahvinkeitintä tulee käynnistää.

4. Suututtanut nettisivujen suunnittelijan kehittämisehdotuksillani.

5. Imitoinut halventavaan sävyyn nettisivujen suunnittelijaa hänen poistuttuaan palaverista.

6. Hävittänyt työavaimeni lumihankeen.

7. Aloittanut keskustelun esimiehen kanssa sanoilla Tää on nyt tosi noloa.

8. Kironnut kymmeniä kertoja kaikkea päivähoitoon liittyvää, sillä meillä ei vieläkään ole hoitopaikkaa tammikuulle. Koska nyt on vaan niin hankala tilanne, kun paikkoja ei ole.

Että näin.

Itsenäisyyden aika

Lähden töihin, kun lapset vielä nukkuvat tai vasta heräilevät. Silloin on vielä pimeää. Tulen töistä kotiin, kun on jo pimeää. Ruokailu, pyykkejä, lasten kanssa jonkin aikaa. Sitten onkin jo iltapalan aika ja lapset menevät nukkumaan. Näen lapsiani arviolta kolme tuntia päivässä, ja samalla teen paljon muutakin, kuin olen heidän kanssaan. Se tuntuu ihan älyttömän lyhyeltä ajalta. Hurjaa.

Havahduin tiistaina töissä siihen, että kello oli yksi ja minulta edelleen lounas syömättä. Aika oli juossut ja huomasin olleeni uppoutuneena töihin melkein viisi tuntia. Kukaan ei ollut mankunut ruokaa tai ketään ei täytynyt laittaa ajoissa päiväunille. Tuntuu hyvältä tehdä asioita omassa rytmissäni.

TJ 0

Nyt se on ohi -neljä vuotta. Pitkin viikkoa olen huokaillut epäuskoisena noita kahta sanaa: neljä vuotta. Välillä olen tolkuttanut miehelle: Neljä vuotta, siis kelaa, neljä vuotta. Neljä vuotta poissa töistä. Olo ei ole haikea, vaan voitonriemuinen. Minä selvisin lähes kunnialla ajanjaksosta, joka oli monta loikkaa mukavuusalueeni ulkopuolella. Opettelin olemaan leikkipuistossa ja tutustumaan toisiin äiteihin. Totesin, ettei kotiäitiys välttämättä nakerra älyäni. Löysin opiskelusta keinon jaksaa kotiarjen verkkaista tahtia. Täytyy sanoa, että olen itsestäni ylpeä. Pystyin tarjoamaan lapsilleni sellaisen varhaislapsuuden, kuin toivoinkin.

Tänään lähden juhlimaan. Kaverilla on kolmekymppiset, mutta aion nostaa illan aikana maljan, jos toisenkin, myös itselleni. Jos törmäätte Helsingin yössä naiseen, joka jankkaa monotonisesti sanoja neljä vuotta, siis oikeesti, neljä vuotta, se olen todennäköisesti minä.

Lopun alku

Viimeinen kotiviikko alkaa maanantaina. Vatsassa tuntuu asiaa ajatellessa mukava kutkutus. Työ on ihan uusi ja mahdollisuuksia siinä vaikka mihin. On hienoa päästä tekemään jotakin, jolla on merkitystä laajemmassa skaalassa kuin vain oman perheen sisällä. Uskon sen olevan yksi ihmisen onnen perustekijöistä. Työstä saa myös rahaa ja sekin on kivaa.

Hieman maanläheisemmin odotan tulevia kahvitaukoja, joiden aikana kukaan ei pyri syliin istumaan tai pyydä pyyhkimään takapuoltaan. Odotan lounastaukoja, joiden aikana minun ei tarvitse huolehtia kenenkään muun ruokalautasen sisällöstä. Odotan työmatkoja, joiden aikana voin lukea rauhassa kirjaa. Odotan punattuja huulia aamuisin. Odotan, että voin pukea päälleni jonkun uusista sifonkipaidoista. Odotan aikaa erossa lapsista. Odotan sitä, ettei minun tarvitse koko ajan vahtia.

Esprit                        HM                            Esprit

Aina kun olen lopettanut jossakin työpaikassa, tulee viimeisinä päivinä sellainen hilpeä olo. Kaikkeen suhtautuu jotenkin kevyemmin ja alkaa jopa miettiä, kannattaako täältä edes lähteä pois, kun on niin mukavaa. Ehkä tulen kokemaan nytkin joitakin haikeuden tunteita, mutta eniten jännitän sitä puhelua, joka pitäisi tulla päiväkodista ensi viikon aikana. Että missä se päiväkotipaikka sitten on.

Kavereille kans

Lapsen kasvu tuo mukanaan kiistattomia etuja. Hänen kanssaan voi käydä ihan oikean keskustelun. Häntä voi informoida tulevista muutoksista etukäteen. Hän osaa sulkea itsenäisesti takin vetoketjun. Hän voi vahingossa olla apuna, jos ei muista käyttää "mua ei nyt vaan huvita" veruketta.

Yksi hauskimpia asioita on kuitenkin lapsen kaverit. Iltaisin ovikello saattaa soida ja oven takana seisoo 4-vuotias yllätysvieras. Välillä vieras istahtaa sohvan kulmalle vaihtamaan kuulumisia aikuisten kanssa ja lampsii jonon jatkona ruokapöytään. Se on aika ihanaa, ja mukavaa ajatella, että näitä vuosia on edessä vielä monia. Välillä koti tuntuu tyhjältä, kun 3-vuotias on muualla kyläilemässä. 

Kakkosen roikkuessa mukana isompien tyttöjen leikeissä, voi sitä aikansa kuluksi vaikka lämmittää mukillisen Blossaa ja keskittyä kaulahuivin silmukoihin. Ja kuunnella välillä sivukorvalla lasten kaikentietävää höpötystä.

Eksistentiaalinen kriisi

Eilen illalla, unta odotellessani, aloin miettiä tätä blogia -Pihalla kotona. Blogin nimi juontaa juurensa siihen, kuinka tämä kotiäitiys ei omalla kohdallani tuntunut aluksi ihan omimmalta alueelta. Elämä kapeutui  vauvavuoden jälkeen suurelta osin leikkipuiston ja kodin väliin, ja minusta tuntui siltä, että aikuisten maailma oli jossakin minun ulottumattomissani. Kohta en ole enää pihalla leikkipuistossa, enkä enää niin paljon kotonakaan. Sängyssä maatessani aloin pohtia blogin nimen vaihtamista, uutta blogia, uudenlaisia näkökulmia.

Kun jäin melkein neljä vuotta sitten pois töistä, itkeä tihrustin viimeisenä työpäivänä työhuoneessani tavaroita pakatessani. En ollut vielä äiti, en ollut enää työntekijä. Tuntui, etten ollut oikein mitään. Kohta en ole enää kotiäiti -ainakin blogin alaotsikko täytyy siis vaihtaa. Olisinko perheenäiti, äiti, työssäkäyvä äiti vai ihan vaan kolmekymppinen nainen? Ainakin tämä siirtymä tuntuu paljon luonnollisemmalta.

Sosiologinen tapaustutkimus leikkipuistosta

Jos kotiäitiys olisi ammatillinen tutkinto, käsittelisi minun opinnäytetyöni leikkipuiston dynamiikkaa.  En ole näiden neljän kotivuoteni aikana oppinut puhumaan luontevasti lasten kehitysvaiheista, mutta leikkipuistoelämän olen oppinut. Tiedon karttumisen salaisuus on toistojen määrässä, sillä olen käynyt leikkipuistossa keskimäärin viisi kertaa viikossa, viimeisen kolmen vuoden ajan. Alussa olin hämmentynyt, nykyään ymmärrän, miksi ensikertalaiselle ei paljon puhuta ja miksi aluksi puhutaan aina lapsista. 

Hyvin yleinen kokemus tuoreelle leikkipuistoon, tai muihin perhetoimintoihin hakeutujalle, on kokemus toisten äitien (ei siis yleensä isien) negatiivisesta ja poissulkevasta käyttäytymisestä. Uudessa leikkipuistossa kaikki muut tuntuvat jo tuntevan toisensa ja ryhmään haluaisi jotenkin päästä mukaan. Tuollaisessa tilanteessa on melko odotettavana tunteena pelko tulla poissuljetuksi. Tämänkaltaisessa tilanteessa ihminen monesti siirtää poissuljetuksi tulemisen pelkonsa toisten ihmisten aiheuttamaksi ja tulkitsee saamansa kohtelun poissulkemisen viitekehyksestä. Toiset äidit tuntuvat katsovan omituisesti tai eivät halua keskustella. Virhetulkinta. Uskallan muutaman vuoden ja muutamasta eri leikkipuistosta ja perhekahvilasta saadun kokemuksen perusteella väittää, että tämä ilmiö on todellinen useinmiten vain uuden tulokkaan omassa päässä.  Todennäköisintä itseasiassa on, että nämä äidit (yleensä kyse on äideistä) eivät ole edes tajunneet katsovansa arvostellen tai tehneensä mitään ilkeää. 

Opinnäytetyössäni käyttäisin leikkipuiston analogiana kahvilaa, koska kyse on, ainakin omien tapaustutkimusteni perusteella, samanlaisesta tilanteesta, jos henkilö menisi ensimmäistä kertaa lähibaariin ja loukkaantuisi, jos baarin kanta-asiakkaat eivät heti tervehtisi uutta asiakasta tai kutsuisi häntä omaan pöytäänsä istumaan. Leikkipuiston vakiokävijöiden näkökulmasta portista sisään astuva äiti lapsineen on hyvin suurella todennäköisyydellä yhdentekevä. Uusi äiti on suurella todennäköisyydellä satunnainen poikkeaja, jota he eivät tule koskaan näkemään uudelleen. Jos uusi äiti yrittää avata keskustelua puiston vakiokävijöiden kanssa, voi avaukseen saada juuri niin moninaisia reaktioita, kuin viereiseen baaripöytään keskustelua avatessa. Jotkut innostuvat jatkamaan juttua, joidenkin kanssa keskustelu loppuu lyhyeen. Tilannetta ei kannata ottaa henkilökohtaisesti.

Mitä useammin tämä tulokas käy baarissa, tai tässä tapauksessa leikkipuistossa, sitä tutummaksi muille kanta-asiakkaille hänen naamansa muodostuu. Hänestä tulee pikkuhiljaa merkityksellinen, koska uuden äidin havaitaan olevan pysyvä lisä leikkipuiston kalustoon. Hän ei ole enää satunnainen ohikulkija, vaan potentiaalinen kaveri. Avain on toistojen määrässä.

Itse olen maailman huonoin leikkipuiston small talkkaaja, koska en edelleenkään osaa jutustella lapsiin liittyvistä asioista. Minua on lohduttanut, että useimpien ihmisten kanssa alun pakollisten lapsimuodollisuuksien jälkeen voi puhua muistakin asioista. -Olen ymmärtänyt, että uudessa leikkipuistossa muut äidit eivät inhoa minua, minä en vain vielä ole muuttunut ohikulkijasta kasvoiksi.

PL 347

On olemassa osoite, jonka jokainen lapsuutensa Suomessa viettänyt ihminen muistaa ulkoa. Ja siihen osoitteeseen sopivan melodian myös. Pikku Kakkosen posti, postilokero 347, 33101 Tampere 10, Pikku Kakkosen posti.

Olo oli liikuttunut ja juhlallinen, kun kohotin postilaatikon luukkua ja esikoinen työnsi varpistellen ruskeaan kirjekuoreen sujautetun omakuvansa matkalle kohti Tamperetta. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka muistaa omasta lapsuudestaan. Elämän jatkuvuuden tuntee jossakin hyvin syvällä sydämessään niinä hetkinä, kun lapsen kautta muistaa, miltä tuntui kun itse oppi ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä tai miten hauskalta tuntui ryömiä ruokapöydän alle istumaan. Tai miltä tuntui jännittää, näkyykö oma piirustus televisiossa.

Nyt katsomme Pikku Kakkosen postiosuutta ihan uudella mielenkiinnolla. Isin piirros on näytetty samassa ohjelmassa joskus 70-luvulla. Pelle Hermannikin on palannut taas takaisin ohjelmistoon ja se pelottaa lapsia edelleen. Onneksi jotkut asiat eivät koskaan muutu.

Jyrkin joukoissa

Viime viikot ovat olleet hedelmällistä aikaa sosiaaliturvasta puhisemiselle. Hilpeyttä herätti kokoomusnuorten varapuheenjohtajan viimeisen päälle punnittu avaus lapsilisien lopettamisesta. Tästä lienee turhaa purnata enempää, koska jos keskustelun moottori ei ymmärrä, että lapsilisät ovat tulontasausmekanismi lapsettomilta lapsiperheille, on keskustelun jatkon anti melko mitätön.

Mutta sitten tuli Jyrki Katainen ja kehtasi ehdottaa, että kotiäitien osa-aikaisen työn mahdollisuuksia tulisi helpottaa. Ja saman tien keskustelupalstat täyttyvät tuohtuneista kotiäideistä, jotka marttyyrin viitat olallaan huokailevat, että nytkö pitäisi vielä töihin palata, kun on nämä lapsetkin tässä hoidettavana. Että on se kamalaa. 

Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Missä vaiheessa se, että naisilla (ja miehillä) olisi laajempi skaala mahdollisuuksia yrittää yhdistää lasten hoito ja työelämä, kääntyy kamalaksi uhkakuvaksi? Nythän on niin, että jos lapsen haluaisi laittaa vaikka kahdeksi päiväksi päiväkotiin ja mennä siksi aikaa töihin, menettää siinä samassa koko kotihoidon tuen. Siihen ei kaikilla perheillä ole lisääntyvien palkkatulojenkaan myötä taloudellista mahdollisuutta, kun lasketaan uutena menona mukaan päivähoitomaksu. Jos ihan pääministeritasolla pohditaan, että sosiaaliturvaa pitäisi muokata monipuolisemmaksi, ei se ainakaan minun mielestäni ole ihan huono asia.

Uudenlaisia joustoja tarvitaan tietenkin myös työelämässä, mutta voisiko joku selittää minulle, miksi tästä avauksesta kannattaisi hermostua? Ainakaan minä en huomannut missään mainintaa kotihoidontuen lakkauttamisesta.

Substanssia

Sain tunnustuksen -ja kahdesta osoitteesta kaiken lisäksi! Kiitos Jennijeelle ja Leopardikuningattarelle. 

Tunnustus kehoittaa paljastamaan kahdeksan satunnaista faktaa minusta itsestäni. Kerrotaan nyt sitten vaikka että:

1. Otan aina ruokakaupasta mukaan Pirkka ruokalehden ja kotimatkalla autossa naureskelemme miehen kanssa makumaailmoja hyvin ennakkoluulottomasti yhdisteleville balkanmakkara-curry resepteille.

2. Olen ampunut käsiaseella.

3. Olen joutunut Riki Sorsan paheksunnan kohteeksi huonon käytökseni vuoksi.

4. Tein muutama viikko sitten lastensuojeluilmoituksen.

5. Olen istunut pankin odotustilassa pankkiryöstäjän vieressä.

6. Minuun liittyen on kutsuttu koolle asuinosakeyhtiön ylimääräinen yhtiökokous.

7. Olen käynyt AA-ryhmän kokouksessa.

8. Olen kiitollinen sille tuntemattomalle miehelle, joka pari viikkoa sitten osti minulle n. klo 3.45 pyytämättä juustohampurilaisen siitä nakkikioskista, joka on ravintola Bakersin edessä.

Haaste pitäisi laittaa eteenpäin kahdeksalle henkilölle, mutta minä valitsin vain yhden. Ohjaan tunnustuksen eteenpäin lupiinille, koska lupiini vaikuttaa mukavalta tyypiltä, jossa on substanssia.

Ammattiapua

Se on ristiriitaisia tunteita herättävä hetki, kun istuu omalla kotisohvallaan ja tajuaa, että viereisellä sohvalla istuva nuori nainen tulee todennäköisesti tekemään parempaa duunia lasteni hoitamisessa kuin minä itse. Sitä alkaa miettiä, ovatko toiset ihmiset vain enemmän luotuja olemaan lasten kanssa. 

Muutama ilta sitten istuin kotisohvalla ja kuuntelin, kuinka lasten tulevan hoitajan mielestä aidosti keskittynyt läsnäolo on lasten kanssa tärkeää ja kuinka leikittäminen on antoisaa. Minä istutan esikoisen tv:n eteen kakkosen päiväunien ajaksi ja  keskityn omaan opiskeluuni, pakenen keittiöön lataamaan ja purkamaan tiskikonetta, karkaan ripustamaan pyykkiä, häivyn roikkumaan tietokoneella tai laittamaan ruokaa, yritän maata sohvalla tekemättä mitään, luen lapsille kirjoja, kun sellainen eteeni kannetaan. Olen paikalla, mutta viime kuukausina en ole enää ollut läsnä.

Viime kuukausina olen vain yrittänyt sietää sitä, että lapset ovat kehitysvaiheessa, jossa toinen saa käsittämättömiä raivokohtauksia useita kertoja tunnissa ja toinen pääasiassa inttää vastaan. Yritän juosta kakkosen silmän välttäessä keittiöön pakkaamaan laukkuun banaanin, sillä jos hän ehtii havaita toimeni, seuraa silmitön raivokohtaus siitä, miksi banaania ei voi saada nyt ja heti. Luen tekstiviestejä sohvan takana kyykyssä, kakkoselta piilossa, koska en jaksa kuunnella miksi minä en saa rauhassa räplätä äidin älypuhelinta-raivoamista. Kuuntelen ruoan koostumuksesta, väristä, tarjoilulämpötilasta, ilmasta, vaatteista ja päiväohjelmasta valittavan esikoisen marinaa ja pohdin, voiko kukaan olla noin tyytymätön koko ajan. Tässä ei ole mitään järkeä, ajattelen.

Pitää kai olla kiitollinen siitä, että sain olla kotona juuri niin kauan, kuin sitä itse halusin. Mutta kyllä nämä viimeiset viikot tuntuvat pitkiltä. Isoin kiitos lähtee kuitenkin jonnekin henkimaailmaan, joka sai minut jättämään juuri oikeanlaisen hoitajanhakuilmoituksen, juuri oikeaan paikkaan ja juuri oikeaan aikaan. Nyt kun lapsille löytyi ihana hoitaja, on kaksin verroin mukavampaa mennä töihin.

Teiniäideistä

Oletteko katsoneet Ylen Teiniäitejä? Minä olen, enkä oikein osaa olla heistä mitään mieltä. Paitsi että ihan kamalan nuoriahan he ovat -ihan teinejä ja silti äitejä. Jos minun on vaikeaa uskoa, että kukaan 20-vuotias olisi tarpeeksi kypsä huolehtimaan näistä meidän kullannupuista, on kieltämättä hurjaa, että oman itsenäistymisensä ja murrosiän syövereissä kamppailevat tytöt saavat vastuulleen toisen pienen ihmisen elämän. 

Mutta kun katsoo heidän elämästään tehtyä tv-ohjelmaa ja siinä esiin nostettavia teemoja, alkaa myös pohtia, onko heidän elämässään sittenkään mitään kovin ihmeellistä. Tytöt hakevat tasapainoa lapsen isän osuudesta vauvan elämässä ja arjessa, pohtivat kehonkuvaansa, käyvät juhlimassa, pähkäilevät opiskelun ja työn yhdistämistä äitiyteen, sopeutuvat uuteen elämänvaiheeseen ja sairastuvat masennukseen. Ihan tuttuja asioita monelle meistä.

Leimallisinta teiniäitien elämäntilanteille tuntuu olevan lasten isien poissaolo ja vaihtuvat miessuhteet. Ehkä hieman iäkkäämpien vanhempien perheissä ei myöskään riidellä siitä, onko lapsen isä tuhlannut kaikki rahansa karkkiin ja peliautomaatteihin. 

Puuttuuko ohjelmasta arkirealismi, jos 13-vuotiaat tytöt ovat innostuneet lisääntymisasioista sarjaa katsottuaan? Minkälaisessa valossa nämä teiniäidit tulisi ohjelmassa esittää? Onko näissä äideissä teidän mielestänne mitään erityistä?

Ankeasta mukavaksi

Joulu tuntuu alkavan aikaisemmin joka vuosi. Tai ehkä kyse on ennemminkin siitä, että minusta tuntuu epäreilulta, että suklaakalenterit on ruokakaupassa kannettu keskelle käytävää melkein kolme kuukautta ennen joulua. Haluaisin, että lähikauppias tulisi selittämään ainakin meillä asuvalle 3-vuotiaalle, kuinka pitkä aika 60 yötä on. Ensimmäisen lelukuvaston ehdin jo takavarikoida piiloon eteisen lattialta. 3-vuotiaan tavarahaukan ei tarvitse tietää ihan kaikkea lelumaailman menosta.

Emme varmaankaan osta tänäkään vuonna lapsille lahjoja, koska sukulaiset hoitavat lasten tavaravirrat kiitettävällä panoksella. Olen kuitenkin päättänyt ryhtyä ankeilijamutsista mukavaksi ja välitän tontuille esikoisen unelmat kaikenlaisesta omituisesta muovikrääsästä ja prinsessatilpehööristä. Minä haluan, että lapsi saa lahjaksi kaikkea sitä, mitä villeimmissä hörhellysunelmissaan toivoo. Siitä tulee minulle hyvä joulumieli.

Omat lahjaostoksemme suuntaamme tänäkin vuonna niille lapsille, joiden perheissä eletään vaikeita aikoja. Joulupuu-keräys toimittaa joulukampanjan keräyspisteisiin jätetyt lahjapaketit helsinkiläisille lastensuojelun asiakasperheiden lapsille, jotka muuten eivät lahjoja saisi. Taidan siis tänäkin vuonna kääntyä Henkan ja Maukan puoleen. Näitä lahjoja antaessa tulee sellainen tunne, joka on ihan liian harvinainen. Suosittelen lämpimästi kaikkia kokeilemaan.

Tutkitusti onnellisin

Jos olisin Tom Cruisen vaimo, olisi tänään aamupalalla ollut painostava tunnelma. Me molemmat tietäisimme, että loppu on lähellä. -Tomin avioliitoilla on tapana päättyä, kun nainen täyttää 33 vuotta.

Aamulla avasin tietokoneen ja katsoin googlesta, mitä 33-vuotiaana tuo tullessaan. Haun  perusteella voi todeta, että tässä iässä voi ostaa vartalonmyötäisen mekon ja näyttää siinä hyvältä, voi pohtia, onko liian vanha saamaan paljon lapsia tai vaihtoehtoisesti tekeytyä Norjassa 13-vuotiaaksi koulupojaksi. Tämä ikä ei siis suoranaisesti sulje pois kovinkaan paljon vaihtoehtoja. Iloisin uutinen oli kuitenkin se, että ihminen on onnellisimmillaan 33-vuotiaana. Ja mitäs tässä valttamista olisikaan -nyt on tarpeeksi vanha, tietääkseen oman arvonsa, eikä ole toisten mielipiteiden vietävissä. On oppinut, että kaikenlaisesta sitä ihminen selviää ja että edessä on vielä mahdollisuuksia vaikka mihin.

Tämän päivän jännitysmomentti on vielä edessäpäin. Eilen illalla katselin hiljaa, kun mies hillosi keittiössä mansikoita ja keitteli kasaan limellä maustettua vaniljakreemiä. Vastasin vain yhteen leivonta-aiheiseen kysymykseen -Onko kakkutaikinan muna-sokerivaahto valmista silloin, kun kulhon voi kääntää ylösalaisin?

Illalla maistan kakkua ja olen kiitollinen tästä kaikesta.

Jälkiviisautta

Kaveri päivitti facebookkiin: Vika päivä kotiäitinä :(. Nuorin lapsi täyttää 3 vuotta ja työt alkavat. Minä olisin laittanut tuohon päivitykseen hymiön toisin päin. 

Olen viime päivinä miettinyt useasti, tulenko minä joskus muistelemaan näitä kuluneita neljää vuotta haikeudella. Tajuanko vasta jälkeenpäin, että tämä olikin elämäni ihaninta aikaa, enkä minä tajunnut arvostaa. Keskityin vain elämään tasapaksua arkea, huolehtimaan kahden lapsen tarpeista, nukuin katkonaisia unia ja elin samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen. 

Tällä hetkellä muistelen näitä kotivuosia elämäni opettavaisimpina. Olen suoriutunut -välillä liput liehuen, välillä menemällä riman ali. Olen kohdannut rajani ja luopunut osasta äitiyden haaveista. Mutta niin olisi käynyt varmaankin myös silloin, jos olisin palannut töihin aiemmin.

Minä pohdin, miettivätkö ne naiset, jotka ovat palanneet pian äitiyspäivärahakauden päätteeksi töihin, sitten vanhoilla päivillään, että olisi pitänyt viettää enemmän aikaa lasten kanssa, kun he olivat pieniä. En usko, että se menee ihan niin. Uskon, että on naisia, joille kotiäitiaika todella on sitä elämän ihaninta. Uskon, että on myös naisia, joille aika lapsen kanssa kotona on jotakin ihan muuta. Ja sitten on varmaan myös niitä, joille se vähän lyhyempi hetki kotona on ihana, mutta myös riittävä.

Onko kotiäitivuosien haikeudella muistelossa kyse siitä, että taaksepäin näkee selkeämmin, vai siitä, että aika yksinkertaisesti kultaa muistot?

Keneen voi luottaa?

Etsiessämme lapsille lastenhoitajaa joulukuulle, olen todennut potevani kroonista luottamuspulaa kaikkia alle 22-vuotiaita kohtaan. Tämä ehkä siksi, että ollessani itse 20-vuotias, vietin päiväni myymällä kaljaa ja keskitin päättäväisyyteni siihen, miten pystyisin työpäivän päätteeksi juomaan itseni mahdollisimman nopeasti humalaan Lostarissa. -Oikeat juomakombot mahdollistivat sen muistaakseni 30 minuutissa. 

Siksi minun on ollut vaikeaa käsittää, että on olemassa myös ihmisiä, jotka 20-vuotiaina opiskelevat yliopistossa lastentarhanopettajiksi, valmentavat vapaa-ajallaan urheilujoukkuetta ja olisivat ulkonäkönsä puolesta täydellisiä kandidaatteja Elovena mainokseen. Kunnioitan. Toisaalta, haluan myös vinkata kaikille työnhakuhommissa pähkäileville keltanokille: Työhakemusta ei koskaan, toistan, ei koskaan, kannata aloittaa lauseella "I am simple". Piste.

Usko loppuvuoden hoitokuvioiden järjestymiseen elää. Toivon myös, että tässä prosessissa löytäisimme ikioman lapsenvahdin, joka voisi tarvittaessa hoitaa lapsia sillä aikaa, kun me käymme miehen kanssa vaikka elokuvissa. Emme ole koskaan käyttäneet maksullisia lapsenvahtipalveluita, mutta esimerkiksi Mannerheimin lastensuojeluliiton tarjoama 8,20€ tunnissa maksava hoitaja kuullostaa hyvin kohtuulliselta, jos kaipaa vaikka muutaman kerran kuussa pientä hengähdystaukoa.

Nyt on varmaan omalta kannaltani ihan väärä hetki kysellä kokemuksia erilaisten välitysfirmojen kautta löytyneistä lastenhoitajista, mutta kysytään nyt kuitenkin. Välitysfirmojen lastenhoitajat -uhka vai mahdollisuus?

Viidenneksi viimeinen maanantai

Olen taitanut elää melko tasapaksua elämää viimeiset neljä vuotta, koska olin unohtanut, miltä tuntuu, kun jännittää ihan kamalasti. Kun vatsaa vihloo ja sydän tykyttää kahtasataa.

Viikko sitten istuin ruuhkaisessa aamubussissa ja koitin kasata ympäriinsä vellovia ajatuksiani. Yritin palauttaa mieleen, miltä hyvin menneissä työhaastatteluissa on tuntunut ja saada sen olotilan palaamaan. Valitsin kuulokkeisiin reipasta ja rohkaisevaa popmusiikkia ja hengitin syvään. Jostakin syystä äitiys on tehnyt minusta melkolailla kroonisen tunnevollottajan ja niin itketti nytkin.

Istuuduttuani neuvotteluhuoneen punaiseen nojatuoliin, tajusin, etten ollut valmistautunut siihen klassiseen kerro jotain itsestäsi-kysymykseen. Takeltelin, kerroin joitain epäolennaisuuksia ja pääsin takaisin asiaan. Ja siinä minä sitten istuin ja esittelin näkemyksiäni uudenlaisen palvelumuodon kehittämisestä. Puhuin asiantuntevasti aiheesta, jonka kanssa en ole ollut käytännössä missään tekemisissä neljään vuoteen. 45 minuuttia kului hujauksessa. Sitten seisoin kadulla syksyisessä viimassa, tunsin taas sen vanhan työminäni heräävän eloon ja olin tyytyväinen itseeni.

Ja niin olivat ilmeisesti ne kaksi muutakin läsnäollutta, koska minä olin se 3%, joka sai paikan. Työn, jonka ensinäkemältä ajattelin olevan ihan liian vaativa, mutta paria viikkoa myöhemmin muutinkin mieleni luettuani saman työpaikkailmoituksen vahingossa uudelleen. Tajusin, että minähän osaan tuon kaiken ja että tuo on juuri sen tyyppinen työ, jota olen odottanut.

Ja nyt on 34 päivää aikaa etsiä lapsille hoitaja joulukuulle, ostaa työssä käyntiin sopivia vaatteita ja uskotella itselleni, että kyllä minä sen homman hoidan.

Roolileikki

Uudessa Oliviassa oli hyvä juttu feminismistä. Aiheeseen liittyen, jutun tehnyt Virpi Salmi, kirjoitti aiheesta myös kolumnin Hesariin. Sekin osui mielestäni aiheen ytimeen -useat naiset eivät nykypäivänä halua tunnustautua feministeiksi, ja se on aika kamalaa.

Olivian jutussa haastatellaan ihmisiä Kaari Utriosta Profeministimiehet-yhdistyksen perustajaan Kim Meyeriin. He kaikki toistavat tosiasian, että naisiin ja miehiin suhtaudutaan nykypäivän Suomessa eri tavoin. Vaikka Suomi on globaalissa mittakaavassa monessa suhteessa edistyksellinen maa, riittää meilläkin tekemistä. Onko naisia tarpeeksi kuntapolitiikassa?  Miksi lääkäreiden palkkakehitys on hidastunut alan naisvaltaistuttua? Miksi nainen, jolla on vahva mielipide, joutuu helposti tytöttelyn kohteeksi? Miksi hoitopöytä on aina naistenvessassa? Neitimäinen ei ole miehelle kohteliaisuus, kun taas äijä naiselle usein on.

Vaikka koen, että perheemme on sukupuolirooleissaan melko tasa-arvoinen, on 3-vuotias tyttäremme vankka konservatiivi miesten ja naisten tekemisten suhteen. Viikonloppuna kääpiö katseli tv:stä silmät selällään jäätanssilähetystä. Onko tuo mies? Ja se tanssii noin? Eihän miehet tanssi tuolla tavalla. Ei se kyllä varmaan ole mies. Esikoinen tiesi myös kertoa, että naisten lehdissä kannessa on nainen, kun taas miesten lehdissä mies. Tuntuu entistä tarpeellisemmalta osoittaa lapselle, että vanhakantaisista sukupuolirooleista ei ole meille kamalasti hyötyä.

Olivian jutussa kehoitettiin miettimään, minkälaisia sukupuolirooleja omassa perheessä tarjotaan lapsille. Hyvä kysymys. Meillä mies käy töissä, nainen ei. Nainen vie lapset viikolla puistoon, mies viikonloppuisin. Nainen laittaa ruoat viikolla, mies viikonloppuisin. Nainen imuroi, mies siivoaa, pyykit laitetaan yhdessä. Mies ajaa autoa, nainen ei. Nainen ostaa lapsille vaatteet ja varusteet, mies kysyy, mitä laitetaan ja missä ne ovat. Nainen leipoo kakkuja, mies leipää. Mies ajaa nurmikon, nainen kitkee yrttipenkin. Mies vie lapset kalaan, nainen marjametsään.

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen toteaa Oliviassa -Kuvittele, että eräänä aamuna kaikki miehet ja naiset ovat vaihtaneet paikkoja päikseen. Tuntuuko normaalilta? Jos ei, feministeillä on tekemistä.

Kalkkiviivoilla

Joinain kausina kotiäidiksi jääminen tuntuu enemmän myönnytykseltä kuin etuoikeudelta. Meinasin kuristaa sukulaisen, joka töihinpaluuajatuksistani kuultuaan totesi, että kyllä ne on niin ihania vuosia ne lasten kanssa kotona vietetyt vuodet. Hänelle ja kaikille samanmielisille haluaisin sanoa, että jos jonkun ihmisen mielestä elämän ihanimpia aikoja ovat kahden uhmaikäisen seurassa vietetyt päivät, on hän menettänyt suhteellisuudentajunsa. Ainakin omakohtaisesti voisin sanoa, että ihanampiakin aikoja on nähty.

Välillä lasten jatkuva vastaanväittäminen, haluaminen, kinuaminen, tyytymättömyys, kiljuminen, uhmaaminen ja riitely, tuntuvat henkilökohtaiselta kiusalta minua kohtaan. Uloslähtö ärsyttää jo valmiiksi, kun tietää, että toinen lapsista juoksee karkuun ja potkii, kun toinen marisee vieressä lattialla maaten, että puistoon on päästävä pelkässä hameessa. Jokapäiväinen ruoantähteiden lämmittäminen lounaaksi tuntuu kuvastavan henkistä olotilaani.

Silloin täytyy tehdä jotain, koska pakoonkaan ei pääse. Voi sysätä hetkeksi sivuun yhden perheen hiljaisen sodan elintarviketeollisuuden jalostekusetuksia vastaan, ja ostaa lapsille nakkipaketin puistoon grillattavaksi. Samalla reissulla itselle pullatiskiltä lihapiirakka, karkkihyllystä suklaapatukka, virvokehyllystä kokista ja Trendi ja Olivia. Voi mennä puistoon keskustelemaan viikonlopun hippasuunnitelmista.  Voi siirtää edellisen illan kalakeiton tähteet tämän päivän päivällisruoaksi, että saa koko perhe nauttia siitä uudelleenlämmitetyn ruoan ilosta. 

Illalla heti lenkille, kun mies tulee kotiin, ruokakaupasta illaksi jotain ihanaa, iso lasi hyvää punaviiniä. Ja samaan aikaan mielessä haikeus ja iso jännitys siitä, että tämä elämänvaihe loppuu ihan kohta.

Ajan hermolla

Ensi viikolla on kääpiön kaverin 4-vuotissyntymäpäivät. Lahjavinkkejä tiedustellessani minulle kerrottiin pet shopeista. Niitä on kuulemma kaikilla päiväkodin tytöillä ja syksyllä hoitouransa aloittaneella päivän sankarilla taas ei. Täytyi katsoa googlesta.  Littlest pet shopit ovat muovisia, isopäisiä eläimiä, joille on tarjolla mm. jonkinlaisia keijupakkauksia. Onko kyseessä jonkinlainen tv-sarjaan pohjautuva tuoteperhe? -En tiedä. Kuumassa huudossa joissakin piireissä ovat kuulemma myös karvaiset, pastellinväriset marsut, jotka asuvat linnassa. Meillä ei ole niitäkään.

Mistä nämä lasten ilmiöt syntyvät? Minä olen autuaan tietämätön lasten uutuuslevyistä ja leluvillityksistä. Ehkä siksi, että olen käynyt äitiysvuosieni aikana lelukaupassa neljästi. Meillä lapset katsovat Pikkukakkosta, dvd:ltä Muumia ja kuuntelevat M.A. Nummisen Valtavaa jänistä. Täytyisikö heille soittaa Frontside ollieta? Missä tämä lasten trenditieto oikein liikkuu? Päiväkodissako? 

Parhaat puolet

Huutonetistä parilla eurolla hankittu pinkki rimpsuhame on ristitty kimaltelevaksi balleriinahameeksi. Olohuoneen matto toimii esiintymislavana, valot sammutetaan, lavalle kohdennetaan jalkalamppu ja pieni sammakon näköinen taskulamppu. Soimaan laitetaan Griegin Peer Gynt ja esitys alkaa. Kääpiö sipsuttelee varpaisillaan näyttämöllä, pyörii piruetteja käsiään heilutellen, törmäilee huonekaluihin, kaatuilee, ojentelee käsiään sirosti kohti kattoa ja sulkee silmänsä. Mä tanssin niin ihanasti, hän toistelee. Me muut istumme sohvalla yleisönä ja minun sydämeni sulaa.

Missä vaiheessa tuo vilpitön ilo omasta olemuksesta katoaa? Juuri tuolla tavalla pitäisi meidän aikuistenkin välillä muistaa iloita. Harva meistä katsahtaa peiliin yhtä suurella riemulla, kuin 1-vuotias lapsi, joka näkee joka kerta peilistä mukavat ja kiehtovat kasvot. He eivät näe itsessään yhtään virhettä. Aion ottaa heistä opikseni.

Taas oli muuten joku anonyymi henkilö loukkaantunut Hoitotaito 1.0 postauksessa siitä, että kutsun blogissa esikoistytärtäni kääpiöksi. Loukkaantuneita on siis ilmoittautunut aikaisemminkin. Onko teitä siellä paljon? Hänhän ei siis varsinaisesti ole kääpiö, ei sanan satuolento tai lääketieteellisesti diagnosoitavan lyhytkasvuisuuden merkityksessä. Onko parempia nimi-ideoita kakkoselle ja kääpiölle? Onko kakkonenkin loukkaava nimitys siinä mielessä, että se ei ole ykkönen, tai että lapsi ei ole numero? Eräällä vauvapalstalla keskusteltiin vähän aikaa sitten, voiko lapselle antaa nimeksi Lumi-Aura Talvikki. Se olisi minunkin mielestäni vähän ikävää. Mutta jos joku ehdottaa jotakin todella kekseliästä, lupaan harkita nimimuutosta.

Nyt myös parantava Hello Kitty

Kääpiölle Huutonetistä hankkimaani rumaa rimpsuhametta maksaessani totesin, että lopullinen eheytymiseni osaksi prinsessojen universumia tapahtuisi, kun ostan kotiin ensimmäisen Hello Kitty tuotteen. -Olen nyt virallisesti kuningataräiti.

Tapahtumasarja alkoi klassisesta paska mutsi-tilanteesta. Oli sateinen päivä ja minä kieltäydyin lähtemästä puistoon. Kolme viikkoa kestänyt flunssani on hillinnyt tarmoani ulkoilla tihkusateessa. Kakkonen raivosi aamupäivän mittaan maailman epäoikeudenmukaisuutta ja koki toistuvia, rähjäämistä vaativia, pettymyksiä. Minä yskin keuhkojani pihalle ja yritin torkkua lastenhuoneen sohvalla.

Leikkien lomassa kääpiö totesi, että nyt korviin sattuu. Minä totesin, että kyllä voi harmittaa, kun sisko räyhää taukoamatta, että kyllä äitiäkin välillä hermostuttaa. Keskity vaan nyt omiin leikkeihin. Lounasaikaan ojensin kääpiötä tiukalla äänensävyllä lopettamaan taukoamattoman marinansa. Kakkosen räyhäämistä täydentävä kääpiön jatkuva tyytymätön kitinä, tuntui syövän viimeisetkin kärsivällisyyden rippeeni. Sukka oli huonosti, haarukassa väärä kuva, ruoka pahaa, seura huonoa ja lelut kadoksissa. Korvakin oli taas kipeä. Mut, se on varmaan siks ku mun siskolla on huono päivä.

Paria tuntia myöhemmin painimme miehen kanssa esikoisen taltutustoimissa keittiön lattialla. Mies piti kiinni ja minä tungin kipulääkeruiskua naamalleni paksua Panadol-mönjää sylkevän kääpiön suuhun. Kuka sanoi, että lapset pitävät makean makuisista lääkeliuoksista?

Korva oli kipeä, koska siinä on korvatulehdus -ja minä tietenkin välinpitämätön äiti. Korvatulehdusdiagnoosi toi kuitenkin mukanaan myös suuren elämyksen. Kääpiö koki ikävän päivänsä kohokohdan apteekin tiskillä, kun farmaseutti kaivoi lääkelaatikosta kissakuvioidun antibioottipullon. Se on Hello Kitty! hihkui kääpiö innoissaan. Jos lääkepurkkia voi rakastaa, sillä tavalla ei-narkkarimaisesti, luulen tietäväni, miltä tuo rakkaus näyttää.

Oletko joukkoimettäjä?

Tällä viikolla vietetään kansainvälistä imetysviikkoa. Se kunniaksi järjestetään Helsingissä keskiviikkona Imetysflashmob. Naiset kerääntyvät asematunneliin julki-imettämään. Jos et imetä, voit myös ilmeisesti kannustaa vieressä. Imetys nimetään tapahtumasivulla jopa kunnallispoliittiseksi teemaksi. Mitäköhän se tarkoittaa?

Ihan hyvän asian puolesta imetysviikolla kuitenkin ollaan liikkeellä. Monesti imetykseen liittyvä keskustelu vaan saa hyvin puritaanisen sävyn ja siitä tulee melko kiusallinen olo. Itse olen kääntyväinen siihen ajattelutapaan, että kunhan lapsi saa ruokaa, se on hyvä asia. Kaikessa sitovuudessaan imetys voi olla todella ahdistavaa. Kakkosen ollessa vauva päädyin toteamaan, että jos korvikepönikän hinnalla saa kevennettyä sitä painostavaa olotilaa, jonka jatkuva vauvassa ja kodissa kiinniolo aiheuttaa, silloin ei Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen suosituksilla ole mitään väliä.

En ehkä kuulu myöskään imetystflashmobien potentiaaliseen osallistujakuntaan. Taidan olla vähän rajoittunut ja umpimielinen, mutta koen jo imetyksen sujumisesta keskustelemisen terveydenhuollon henkilökuntaan kuulumattomien henkilöiden kanssa epämiellyttävänä. Minun maailmassani imetys menee osastolle ruumiintoiminnot, joista kanssaihmisten ei tarvitse tietää. Toisaalta en myöskään ole koskaan törmännyt mitenkään imetysvihamieliseen ilmapiiriin. Kätilöliiton suunnittelemat Täällä saa imettää-sertifikaatit ovat mielestäni vähän hassuja. 

Tässä aihepiirissä huomaa kyllä punnitsevansa sanojaan pitkään. Tuntuu siltä, että aina joku loukkaantuu.

Hoitotaito 1.0

Olemme pyrkineet kasvattamaan kahdesta tyttärestämme low-maintenance lapsia -suomeksi käännettynä vähän vaivaa lapsia. Vähän vaivaa lapset syövät varhain itsenäisesti ja pukeutuvat, oman ikänsä huomioiden, mahdollisimman paljon itse. Jos he tarvitsevat jonkin tavaran, he käyvät hakemassa sen itse. He nukahtavat iltaisin sänkyihinsä ilman aikuisen turhaa vieressä norkoilua. Päiväunille jäädään sanojen, nuku hyvin, saattelemana. Tämän kaiken eteen on tietenkin nähty paljon vaivaa.

Muutamien asioiden kanssa en ole kuitenkaan jaksanut nähdä vaivaa. Kakkonen on nukkunut kolmekuisesta lähtien kaikki päiväunensa ulkona rattaissa, koska en jaksanut maanisen esikoisen häirintäyritysten setvimistä unia kaipaavan pikkuvauvan kanssa, ja se rattaissa nukkuminen on vaan kätevää. En ole myöskään kummankaan lapsen kohdalla jaksanut innostua potan käytöstä ennen kahta ikävuotta. Kääpiö taisi istua kunnolla ensimmäisen kerran potalle 2v ja 4kk ikäisenä, kun aloimme ottaa häneltä päivisin vaipat pois ja ilmoitimme, että nyt isot tytöt käyvät potalla.

Koska lasten tammikuinen päiväkotiin meno häämöttää jo alle kolmen kuukauden päässä, aloimme pohtia, mitä kakkosen olisi hyvä osata jo valmiiksi, jotta päiväkodin aloitus sujuisi mahdollisimman mukavasti. Päiväunet olisi varmaankin tajuttava osata nukkua myös patjalla pötkötellen ja kai niistä wc-taidoistakin olisi jotain hyötyä, jotta ei tarvitsisi märät housuissa norkoilla kovin pitkään. Tällä viikolla aion ryhdistäytyä vessa-asioissa. Päiväuniprojektia taidan vielä lykätä, onhan tuossa talvemmalla vielä aikaa.

Usein kuulee myös kerrottavan, että päiväkotiin menevien lasten vanhemmat ostavat päiväkotivaatteita. Mitä helvettiä se tarkoittaa? Ovatko housut ja paidat päiväkotimaailmassa jotenkin erilaisia kuin meidän muiden suomalaisten keskuudessa, vai mistä siinä on oikein kysymys?

Epäonnistunut äiti

CV:tä päivittäessäni ja työnhakuasioita pohtiessani olen muistanut, että minähän olen oikeastaan työnantajan unelma. Hoidan hommat hyvin, asiallisesti ja huolella, autan työkavereita ja tulen toimeen toisten kanssa, vaikka kieltäni purren. Päivitän osaamistani opiskelemalla lisää ja innostun muutoksista ja kehittämistyöstä. Olen hyvä työntekijä.

Aina välillä kuulee jotakin ihmistä kuvailtavan hyväksi äidiksi tai isäksi. Mitä pidempään olen itse ollut äiti, sitä huvittavammalta tuollainen määrittely kuullostaa. Mitä ihmettä tarkoittaa se, että on hyvä äiti? Ovatko nämä ihmiset jonkinlaiset poikkeukselliset lehmän hermot omaavia ihmisiä, vai ovatko he uhranneet jotakin lastensa hyväksi? Jaksavatko hyvät äidit aina kuunnella, jos lapsella on asiaa? Vai onko kyse vaan siitä, että osaa käyttäytyä perheessä suht koht asiallisesti?

Minusta tuntuu siltä, että hyväksi äidiksi itseään tituleeraaminen tarkoittaisi samaa kuin sanoisi, että olen hyvä ihmissuhteissa. Tänään vietettävän kansallisen epäonnistumisen päivän hengessä totean mieluummin, että olen epäonnistunut äiti, joka niiden epäonnistumisien kautta on oppinut paljon uutta itsestään. Toivotan hyviä epäonnistumisia myös teille muille!

What would prinsessa Ruusunen do?

Tänään saa ainakin minua tytötellä -on nimittäin tyttöjen päivä. Oman tyttöyden lisäksi minusta on lähes neljän äitiysvuoden jälkeen tullut tytön äiti. Kääpiö on pikkuhiljaa siirtynyt prinsessa-aikakauteen. Hän haluaa pukeutua ainoastaan mekkoihin ja mitoittaa käytöksensä ja mieltymyksensä sen mukaan, miten arvelee prinsessa Ruususen toimivan. Prinsessa Ruususten mielestä lohikiusaus on hyvää.

Olen tänä syksynä kasvanut ihmisenä ja ostanut kääpiölle vaaleanpunaisen takin. Äiti, tämän takin väri on rakkauden väri, kääpiö hihkui, vaikka minun mielestäni se oli ihan liian pinkki. Silloin päätin, että jos ihminen haluaa pukeutua rakkauden väriin, se tulee hänelle sallia. Tällä viikolla ostin kääpiölle Huutonetistä omasta mielestäni ihan mauttoman röyhelöhameen, koska tiesin, että pieni tyttäreni rakastaisi sitä. 

En tähän päivään mennessä ole kohdannut omien tyttärieni kanssa tilannetta, tekemistä tai asiaa, joka olisi vain tyttöjen juttu, ja johon isä ei voisi osallistua. Tänään lounaalla kuitenkin juhlistimme tyttöjen omaan päivää vain tyttöjen kesken. Söimme jälkiruoaksi omenahyvettä ja vaniljakastiketta, vaikka se olikin uhmaikäisen mielestä tyhmä ja väärä jälkiruoka, koska se ei ollut jäätelötöttelö.

Tytöillä on elämässä edessään omat koettelemukset ja esteet, jotka yritän pitää ainakin omilta lapsiltani salassa. Sanon vaan, että pystytte tekemään ihan mitä vaan. Ihan helpolla eivät tietenkään pojatkaan pääse. Heillä on edessään omat normit, jotka määrittelevät, miten pojan ja miehen täytyy olla. Mutta se on sitten jonkun toisen päivän asia se.

Halpatyövoimaa tarjolla?

Blogeja pidetään monista eri syistä. Arvelisin, että äitiys- ja lapsiblogien tarkoituksena on ainakin dokumentoida lasten kasvua, prosessoida omia mietteitä vanhemmuuteen liittyen, etsiä ja antaa vertaistukea tai ihan vaan tuottaa tekstiä. Ja sitten on blogeja, jotka ovat täynnä tavaraa ja vaatteita. Haaveillaan joistakin tuotteista ja esitellään ostettuja tuotteita. Välillä järjestetään arvontoja, jaetaan alennuskoodeja tai esitellään ilmaisena näytekappaleena saatu "yhteistyökumppanin" tuote -maksettuja mainoksia siis. Blogista voi kai nykypäivänä tulla ainakin osa-aikainen työ, arvelisin kuitenkin, että suurelle osalle melko matalapalkkainen sellainen.

Minuakin pyydettiin jonkinlaiseen blogiyhteistyöhön, jonka kautta olisi mahdollista löytää kontakteja mielekkäiden "yhteistyötahojen" kanssa. Se saikin minut pohtimaan, mikä motivoi ihmisen pitämään kaupallista ja mainostamiseen keskittyvää äitiysblogia. Onko tavaroiden ja yritysten markkinointi vain yksi aihe muiden joukossa, jos ei halua muusta kirjoittaa? Onko kyse vain innostuksesta kuluttamiseen ja siihen liittyvään tavaratarjontaan? Onko ilmaisena saatujen tavaroiden ja vaatteiden testaaminen vain yksinkertaisesti kivaa? Vai onko blogeista tullut keino äideille tienata lisäansioita, ollessaan lasten kanssa kotona? Tai oikeastaan, voiko puhua edes lisäansioista, jos palkkiot maksetaan suurelta osin vaatteina, tavaroina ja muina hyödykkeinä, joiden arvo niitä luovuttavalle yritykselle on murto-osa tuotteen kauppahinnasta? Onko bloggaamisesta tullut matalapalkkainen työ, jossa äidit, muiden bloggaajien mukana, pitävät yllä yrityksille mieluisaa mainostilaa, nimellistä korvausta vastaan?

Itse en ole kiinnostunut blogeista, jotka keskittyvät etupäässä asioiden ostamiseen ja tuote-esittelyihin. Ne kuitenkin tuntuvat olevan lukijoiden suosiossa. Ehkä kyse on siitä, että lapsiin käytetään nykypäivänä paljon rahaa ja heidän kauttaan profiloidutaan myös kuluttajina. Tämä oma blogi tuntuu hieman vieraalta ympäristöltä yhteistyökampanjoiden järjestämiseen, joten niitä tuskin on luvassa tulevaisuudessakaan. Minusta olisi kuitenkin  mielenkiintoista kuulla myös teidän muiden mielipiteitä kaupallisista äitiys- ja lapsiblogeista. Mikä niissä viehättää tai ärsyttää?