Eilen illalla katsahdin kelloa ja tajusin, että unikoulun aloittanut kakkonen oli karjunut jo melkein puoli tuntia. Minä olin naukkaillut punaviiniä, surffaillut internetissä, palautellut Hämä-hämähäkkiä lauleskelevaa kääpiötä takaisin sänkyynsä ja katsellut televisiota. Eikä tuntunut miltään. Olin lähinnä harmistunut, etten vauvan karjumisen vuoksi kuullut kuunnolla Korkojen kera ohjelmassa vierailleen Mikko Kuustosen haastattelua. Onko se kamalaa? Toisen lapsen itku on kuulemma vaimeampaa. Se on varmasti totta. Tai sitten mittani oli vain täysi. Ei oikeastaan käynyt sääliksi edes rauhoittelijana toiminutta aviomiestä. Minä olin niin odottanut tuota unikoulun aloitusiltaa.
Muutamaa tuntia aiemmin olin sullonut vauvan ilman housuja makuupussiin ja vaunuihin ja harpponut ulos jossakin kotiasun ja yöasun välimuodossa. Olin odottanut miehen kotiinpaluuta koko päivän. Lapset olivat kitisseet vuorotellen taukoamatta ja kieltäytyneet nukkumasta päiväunia. Minun rintakehäni ympärille oli painautunut vanne ja olin kuoleman väsynyt. Ja sieltä se mies sitten tuli. Valitti pääkipua ja kertoi, että oli melkein oksentanut töissä. Minä ajattelin, että miehen kuuluisi pyytää minulta pääkipuaan anteeksi. Oikeastaan tuntui siltä, että lastenkin olisi hetimiten täytynyt madella eteeni pahoittelemaan sitä, että olivat olleet niin rasittavia koko päivän.
Totesin, etten olisi ihan niin kusipää, jos ottaisin pakomatkalleni mukaan toisen lapsista. Valitsin mukaan helpomman, eli vauvan. Yritin katua eteenpäin harppoessani tuntea itseni yhtä keveäksi kuin iPodissa soiva Regina, mutta en onnistunut. Usein sanotaan, että ruokakauppaan ei saisi mennä nälkäisenä. Samaa voi ilmeisesti todeta myös vihaisena viinakauppaan menosta. Silloin tulee ostettua vähän kaikenlaista. Menin alunperin ostamaan portviinipulloa, mutta poistuin Alkosta hieman suuremman alkoholisatsin kanssa. Portviinipullon kylkiäiseksi kahmin myös pullot punaviiniä ja Baileysiä. Ihan varmuuden vuoksi vaan.
Sitten illalla, muutaman viinilasillisen jälkeen, vetäydyin nukkumaan vierassänkyyn. Tuntui omituiselta, mutta jotenkin ihanalta. Painoin korvatulpat korviin ja yritin unohtaa, mitä viereisessä huoneessa tapahtuu. Kääpiö herätti minut kerran, vauva ei kertaakaan. Muutaman kerran havahduin omia aikojani. Kakkonen nukkui elämänsä ensimmäisen yön pinnasängyssä ja syömättä mitään. Sähläsi tunnin välein, itkeskeli kerran vartin verran ja heräsi aamulla syömään puoli kahdeksalta. Odotimme paljon pahempaa. Sitä on varmasti vielä edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti