Lahjahevonen

Kääpiö ilmoitti haluavansa ponin. Eipä tuohon voinut muuta sanoa, kuin että totta kai! Kukapa ei ponia haluaisi. 3-vuotissyntymäpäivätkin olivat sopivasti tulossa. Ponista tuli tyttöjen yhteislahja. Ei varmaan oltaisi muuten edes ostettu niille mitään lahjoja, kun saivat kuitenkin sukulaisilta niin paljon tavaraa.

Yhdestä kakkosen paketista kuoriutui hakka. Jokainen, joka on lukenut Erlend Loen Supernaiivin, tietää että hakka on erittäin paljon tyydytystä tuova leikkikalu. "Kun kaikki kepit on hakattu tasaisesti alustaansa, syntyy eräänlainen yhtenäisyyden tunne. Asiat sopivat yhteen. Niillä on merkitystä." Kirjan päähenkilö arveli, että jos hän hakkaisi tarpeeksi kauan, pystyisi hän ehkä saavuttamaan tunteen kaiken merkityksellisyydestä niin maailmanlaajuisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Minä toivon samaa.

Kakkonen on aikaistanut aamuheräämistään puoli viiteen aamulla. Olemme yrittäneet lykätä nukkumaanmenoa inhimillisemmän herätysajan tavoittamiseksi, mutta toimillamme ei ole toistaiseksi ollut toivottuja vaikutuksia. Aamuisin makaan sohvalla ja vannon kuolevani. Sitten siirryn ruokapöydän ääreen, nojaan kättä otsaan ja yritän torkahtaa samalla kun syötän vauvalle puuroa. Välillä nakuttelen hakkaa. Se ei tunnu kiinnostavan kakkosta, mutta minä tunnen pienen pienen tyydytyksen tunteen.

Hyvässä seurassa

Olin niin uupunut lasten synttärijuhlien järjestämisestä, että minun oli pakko lähteä vähän kylpylälomalle. Synttärijuhlien velvollisuuksista suoriuduttuani suuntasin korkokengät ja uimapuku laukussani äitikollegoiden kanssa lomailemaan Haikon kartanoon. Oikeastaan reissu oli suunniteltu jo muutamaa viikkoa aiemmin. Kymmenen naista jätti yhteensä 19 lasta isien ja isovanhempien hoidettavaksi ja otti yhdeksi päiväksi loman äitiydestä.

Illalla nostimme lasit kuohuvaa itsellemme, söimme kolme ruokalajia neljänkymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin unohtuneen korpihotellin ruokasalissa. Illan päätteeksi istuimme ystävän kanssa autiossa hotellin yökerhossa ja kehuimme itseämme ja puolisoitamme. Aamusella korjailimme edellisen illan oloa hotellin kylpyläoastolla. Palasin kotiin väsyneenä ja virkistyneenä.

Illan aikana totesimme yhteistuumin, että kukaan meistä ei olisi jaksanut vuosia kotona lasten kanssa ilman toisten äitien seuraa. Muistelimme yksinäisyyden tunteita pienten esikoisvauvojen äiteinä. Jaoimme tarinoita siitä, kuinka väsynyttä naista ei kannata lähteä neuvomaan julkisella paikalla lastenhoidollisissa kysymyksissä. Puhuimme aika paljon lapsista.

Vaikka äitiyden myötä saadut ystävät, kaverit ja tuttavat ovat tärkeitä, olen silti iloinen, että minulla on lähelläni myös ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut myös ennen äitiyttä. En koe olevani ensisijaisesti äiti. Ensisijaisesti minä olen minä -arvot, ajatukset, lempilevyt ja pinttyneet tavat mukaan lukien. Olen äiti kahdelle ihmiselle maailmassa. Niille lopuille olen jotakin ihan muuta.

Aita ja mistä se ylitetään

Kääpiön aloitettua kerhon kolme viikkoa sitten, olen useita kertoja pyöritellyt päässäni ajatusta "Näinkö helppoa se olisi voinut olla?". Kahtena päivänä viikossa mies vie esikoisen yhdeksäksi kerhoon ja minä jään vauvan kanssa kotiin. Jos vauva on ollut hereillä, olen lähtenyt lenkille. Jos vauva on nukkunut, olen kirjoitellut esseitä opintopisteiden toivossa, lueskellut lehtiä ja kuljeskellut ympäriinsä kahvikuppi kädessä. Vähän yli kaksi tuntia omaa aikaa kahtena aamupäivänä viikossa on tuntunut ruhtinaalliselta. En odota enää perjantaita, koska minusta tuntuu, että viikonloppu alkaa melkein jo torstaina.

Olen käyttänyt paljon aikaa sen kuvittelemiseen, minkälainen kulunut vuosi olisi ollut, jos esikoinen olisi saanut kerhopaikan aiemmin. Minulla on mielikuva itsestäni suihkussa käyneenä ja meikattuna hakemassa esikoista kerhosta. Olen hyväntuulinen ja pirteä. Kuvitelmissani ilmakin on aina hyvä.

En osaa sanoa, kuinka kaukana totuudesta olen näiden kuvitelmieni kanssa. Sen kuitenkin voin sanoa, että olen tämän helppouden tunteen koettuani ollut kateellinen vanhemmille, jotka vievät vanhemmat lapset tarhaan ja jäävät kotiin vauvan kanssa. Vauvavuosi olisi tällä tavalla järjestettynä ollut paljon mukavampi. Mukavampi ainakin minulle.

Koska Suomen Kuvalehti ei ole vielä tullut, luen tänään poikkeuksellisesti jotakin kevyempää.

Minä pyörittelen säännöllisesti mielessäni helpomman ja vaikeamman kautta tekemistä lastenhoidon suhteen. Joissakin asioissa vanhemmuudessa olen valmis näkemään vaivaa. Toisilla asioilla ei ole omasta mielestä niin väliä ja annan mennä vasurilla.

Minä hössötän itse tehdyn ruoan merkityksestä ja istutan esikoisen joka aamu pariksi tunniksi tv:n eteen, koska en ole aamuihmisiä. Pakotan lapsen kävelemään, vaikka hän istuisi mieluummin rattaissa -houkuttelen, kehun ja keksin leikkejä matkan ratoksi. Kotona en jaksa leikkiä lasteni kanssa. Vien heidät kerran viikossa kirjastoon, koska lapsen kanssa lukeminen on mielestäni tärkeää. Toinen syy on se, että dvd-levyjen lainausaika on seitsemän päivää. Yritän opettaa lapsia tunnistamaan tunteita, koska se auttaa selviämään elämästä. Luovun urakehityksen mahdollisuuksista melkein viideksi vuodeksi, jotta lapset saavat olla pitkään kotona. Olen liian laiska viemään lapsia mihinkään harrastuksiin. Näissä asioissa minä olen valinnut.

Mitkä asiat ovat teille muille niitä asioita, joita pidätte lasten hoidossa tärkeinä asioina ja joiden takia olette valmiita näkemään vanhemmuudessa vaivaa?

Kakkonen on ykkönen

Kakkosella on huomenna 1-vuotissynttärit. Toinen lapsi syntyi toinen toista. Tämä on minulle 8,4 kg ja 75,6 cm pitkä merkkipaalu -minä olen selviytynyt vauvavuodesta. Olen selviytynyt selittämättömistä itkuista, nukutustaisteluista, yöheräilyistä ja lukemattomista aamuista, jotka alkavat pienen viisarin osoittaessa numeroa viisi. Tähän listaan olisin halunnut liittää myös sanan imetys, mutta vieroitustoimenpiteet ovat osoittautuneet hankalammiksi kuin ensimmäisellä kerralla kuukausi sitten. Kakkonen ei välitä kauramaidosta ja roikkuu kaula-aukossa aamusta iltaan. Iho on muuttunut atooppiseksi, enkä enää tiedä, mille lapsi on yliherkkä. Olen imetyksen suhteen muutaman ajatuksen päässä toimenpiteestä, jota kutsun termillä kylmä kalkkuna.

Olen myös pohtinut, voisiko vauvan ensimmäinen sana olla vittu. Minä kun olen kuiskutellut edellä mainittua sanaa kakkosen läsnäollessa lukemattomia kertoja viime viikkoina. 1-vuotiaat ovat kiukkuisia hyvin usein. Kakkonen räyhää milloin mistäkin. Vaipan vaihdosta. Pukemisesta. Ruokailusta. Kielloista. Elämästä. -Sinnikkäästä vittu-sanan tankkaamisestani huolimatta satunnaiset äittii ja heii ääntelyt antavat minulle toivoa soveliaammasta kehityksestä.

Olen nyt ollut kahden lapsen äiti yhden vuoden. Tunnen itseni tätä ajatellessani hyvin aikuiseksi. Neljää päivää vajaa kahden vuoden ikäero ei ole juuri kaduttanut. Heikoilla hetkillä olen lähinnä pohtinut, miksi ihmeessä näitä lapsia piti ylipäänsä hankkia elämää pilaamaan. Kamalaa arki on välillä ollut, mutta kamalampaa se oli muistaakseni yhden vauvan kanssa, kun ei voinut tietää, menevätkö raskaat vaiheet ikinä ohi. Nyt tiedän, että lapsi ei heräile ikuisesti aamuviideltä, vaan voi joskus 3-vuotiaana nukkua jopa puoli seitsemään. Se on minulle ihan lohdullista. Uskon myös, että arjen sujumiseen vaikuttavat enemmän vanhemman sisaruksen temperamentti kuin vuodet sisarusten välillä. Paitsi jos puhutaan näistä "lapsillamme on ikäeroa 1v3kk" perheistä. Se on jo silkkaa hulluutta.

Lauantaina sitten juhlitaan -ensin synttärikakun ja neljän kynttilän kera ja illemmalla vähän toisissa kuvioissa. Mutta siitä enemmän varmaankin ensi viikolla.

Samaa rataa

Minulle ei ole tapahtunut viime aikoina juuri mitään. Ei siis ole ollut kamalasti kirjoitettavaa -ei ainakaan mitään kovin mielenkiintoista. Aiheita saa ehdottaa, jos jotakuta huvittaa.

Hiljattain havahduin jälleen kerran siihen tosiasiaan, että kirjoitan tänne blogiin samoista jutuista vuodesta toiseen. Kesäisin valitan matkailun vaikeudesta lasten kanssa. Syksyisin pohdin sadevaatetusasioita.

Jotakin muutosta kuitenkin tapahtuu. Viime vuonna näihin aikoihin tuskailin viimeisiä raskausviikkoja. Nyt vuotta myöhemmin pohdin, miten vauvat onnistuvat aina hävittämään sukkansa ja miksi he haluavat heilutella ruokalusikkaansa ilmassa, ennen kuin he laittavat sen suuhun. Ikuisuuskysymyksiä.

Jotkin asiat pysyvät kuitenkin ennallaan. Tammikuun lopussa syödään blinejä -ihan niinkuin viime vuonnakin. Tänä vuonna ruokarauhaa häiritsi melkein 1-vuotias ruokailija. Edellä mainittujen ikuisuuskysymysten lisäksi haluaisin myös tietää, mikä ruokailevassa aikuisessa ärsyttää vauvaa. He tuntuvat haluavan syliin sillä samalla hetkellä, kun ruokalautanen asetetaan (minun eteeni) pöydälle. Mikäköhän siinäkin on?

Pyörät pyörivät

Olen rataskriisissä. Nitro Cityt eivät toimi lumessa enkä jaksa kuskata 3-vuotiasta Explorereissa yhdessä vauvan kanssa. 3-vuotiaan täytyy minun mielestäni kävellä jo suurimmaksi osaksi omilla jaloillaan. Explorereihin ei saa seisomalautaa hätävaraksi. Täytyy saada uudet rattaat.

Rattaissa täytyy olla neljä tukevaa pyörää -ei niitä pikkuisia etupyöriä. Niiden täytyy olla kevyet ja mahtua pieneen tilaan. Selkänoja täytyy saada alas ja jonkin verran tavaraa kyytiin.

Timmy

Brion Raceissa on liian pieni kuomu ja ei ehkä paras selkänojan säätömahdollisuus. Ne ovat varmaan aika samanlaiset kuin Emmaljungan Scooterit, paitsi Scootereissa on parempi kuomu.

Sitten on vielä Teutonian Timmyt, jotka vaikuttavat ehkä parhaimmilta. Selkänojan saa täysin alas ja ne menevät pieneen tilaan, mutta selkänoja on ilmeisesti todella matala ja pää osuu jo aika pienellä lapsella kuomuun. Erityismaininnan Timmyt saavat siksi, että ne saavat minut muistelemaan Southparkin Timmy Burchia. Timmy on erityinen.

Kauhean vaikeaa. Olisivatko ne Timmyt kuitenkin parhaat vai olisiko Scootereiden selkänojan laskumahdollisuus sittenkin riittävä 1-vuotiaan mahdollisiin päiväuniin? Onko kenelläkään kokemuksia joistakin edellä mainituista kärryistä? Auttakaa!

Hyvää yötä ja huomenta

Tähän kuvaan kiteytyvät minun kokemukseni perhepedistä.

Olemme käyneet läpi jokaisen position.