Nyt olen ulkoillut ensimmäistä kertaa uudessa sadeasussani. Sadetakkia olen käyttänyt erikseen sellaisina päivinä, kun olen aavistellut että voisi ehkä sataa. Se näyttää oikeastaa ihan tavalliselta mustalta puolipitkältä takilta. Ei sitä välttämättä tunnista sadetakiksi. Kun takkiin yhdistää samaa sarjaa olevat sadehousut, on vaikutelma hieman toinen. Silloin ollaan ihan reilusti tuulipukuosastolla.
Nyt ulkona satoi oikeasti ja kotoa oli lähdettävä. Kääpiö oli karjunut aamulla puolen tunnin ajan tauotta hysteeristä itkuhuutoa. Ensin siitä, että piti pukea päivävaatteet päälle. Seuraavaksi siitä, että äiti päättikin kuivata hiuksensa, eikä pukenutkaan päivävaatteita päälle. Hiusten kuivaamisen jälkeen itkuraivarit vedettiin taas siitä, että nyt piti oikeasti pukea. Tämän jälkeen raivoa aiheutti se, ettei lipaston laatikko mennyt ihan kokonaan kiinni, koska paidan hiha roikkui laatikon ulkopuolella. Sitten harmitti se, ettei saanut katsoa Kaapo-videoita Youtubesta.
Laskeskelin tunteja päiväuniaikaan ja totesin, etten selviäisi aamupäivästä manaaja-lapseni kanssa sisätiloissa. Kun olin saanut raivoavan ja potkivan tyttäreni makaamaan lattialle ja istuin jonkinlaisessa painiasennossa hänen päällään, olin kiitollinen ettei kukaan ollut näkemässä miten puen lapselleni ulkovaatteet. Kenkien pukemisen ollessa vuorossa lapsi näki parhaaksi taktiikakseen totaalisen veltoksi heittäytymisen. Mistä he oppivat nuo taidot? Ovatko nämä uhmaamisen eri taktiikat jossakin geeneissä?
Kiitin itseäni mielessäni sadehousujen hankinnasta, vaikka kura-asuun sonnustautuminen tuntui epämukavalta. Kotoa oli päästävä pois. Housuja jalkaan vetäessä tuntui kuin olisi pukeutunut sienimetsään lähtöä varten, mutta oikeasti määränpäänä oli vain lähipuisto. Lapsi jatkoi raivoamistaan vaunuissa, koska olisi halunnut jäädä rapun ulkopuolelle maahan makaamaan. Siinä minä sitten talsin kura-asussani, raivoavaa lasta rattaissa työntäen puistoon ja toivoin etten törmäisi entisiin poikaystäviin. Tämä ei ole minun elämäni, minä ajattelin.
Murjotettuaan puoli tuntia puistossa rattaissaan istuen, kääpiö suostui vihdoin siirtymään hiekkalaatikolle. Minä seisoin sateessa, eikä sää haitannut yhtään. Eikä uusia housuja toisten äitien mielestä edes huomannut sadehousuiksi.
Kiitos elämänmakuisesta kuvauksestasi uhmalapsen päivän kulusta! Piristi mieltä! terveisin kohtalotoveri...
VastaaPoistaYritän päivittäin hokea itselleni, että tällä taistelulla on lapsen kehityksen kannalta tärkeä merkitys. Välillä kuitenkin tuntuu vain siltä että lapsi on yksinkertaisesti tullut hulluksi ja on täysin sietämätön. Yritän myös olla ajattelematta sitä, että tämä tulee kestämään vielä kauan. Kauan.
VastaaPoistaMe ollaan kyllä teihin verrattuna päästy helpolla uhmaiän kanssa. Mä oisin kuollut raivosta, kun välillä meni totaalisti hermo nytkin. Jossain vaiheessa ajattelin, että ainoa syy, miksi ihmiset hankkii useamman kuin yhden lapsen on, se, että sitten voi sen yhden nirhata malliksi muille ja uhkailla toisille lapsille, että " muistatteko, miten pekalle kävi". Tää on niin mahtava blogi. Pakko jatkaa hehkutusta. Toi imetysvaateaversio on itselläkin päällä. Aika ankeeta, jos tässä vaiheessa synkistellä, kun raskausviikot on 39 eli kaikki imetys on vielä edessäpäin. Hyvä, etten oksentanut, kun kaivoin esille viisi vuotta vanhat imetyspaidat. Oli ihan pakko tilata yksi raidallinen kivampi (?).
VastaaPoistaAika vahvatahtoinen lapsi meillä kyllä on. :) Mä yritän ajatella, että siitä on hänelle hyötyä myöhemmässä elämässä.
PoistaVoi imetysvaatetus! Onneksi ne ajat on ohi. Mutta sä olet varmasti paitasi ansainnut. :D