Olen oppinut uuden termin. -Takapenkkilapsuus. Takapenkkilapsuus vietetään katsellen elinympäristöä auton sivuikkunasta, matkalla ohjattuun harrastustoimintaan. Kaupunkitilaa tutkinut professori kuvasi nykypäivän lasten kaventunutta elinpiiriä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Uhkia tuntuu olevan nykyään kaikkialla ja lapselle halutaan vain parasta. Kaupunki on nykypäivän lapselle ohikiitävä maisema, jota tarkkaillaan sivustakatsojana. Muutamaa sukupolvea aiemmin lasten elinpiiri levittäytyi laajalle eri kaupunginosiin. Lapset tutkivat ja liikkuivat kaupunkitilassa ilman vanhempien jatkuvaa valvontaa.
Takapenkkilapsuudessa kiteytyy itselleni vanhemmuuden kauhukuva. Kalenteri pullollaan lasten harrastuksia, joihin heitä kuljetetaan arki-illat ja viikonloput. Lapsella jatkuvaa ohjattua toimintaa ja saattopalveluksi muuttunut aikuisen vapaa-aika. Kun puheenaiheena on lasten harrastustoiminta, herää minussa pieni sisäinen luonnollisuushörhö. Sisäinen hippini ei pysty käsittämään, miksi nykypäivänä 4 -7-vuotiaalla lapsella on melko tavanomaista olla kolme harrastusta, jotka rytmittävät koko muun perheen arjen kuljetusvastuineen. Vaikka katselen ihaillen esikoisen tanssikoulun juhlaesityksessä suoraryhtisiä balettitanssijoita ja arvostan lasten kehonhallinnan taitoja, en edelleenkään ymmärrä lasten harrastuksista muodostunutta vanhemmuuden elämäntehtävää. Tai varsinkaan harrastustulvan merkitystä lapsen kehitykselle.
4- ja 6-vuotiaat tyttäret ovat tulleet siihen ikään, että heidät voi päästää ulkoilemaan omaan pihaan kahdestaan. Minä ra - kas - tan tätä elämän virstanpylvästä. Olen kuluttanut elämästäni tarpeeksi monta vuotta leikkipuiston turvahiekkaa tunnustellen, enkä kaipaa niitä aikoja. En myöskään aio vaihtaa saavutettua vapaa-aikaa loputtomiin harrastuskuljetuksiin. Yksi kerta viikossa saa riittää.
Toistaiseksi painotan lapsille, että pysykää omassa pihassa. Päästän ylittämään tien ihan itsekseen naapuriin. Ihan kohta esikoinen on siinä iässä, että hän kulkee kaduilla ilman aikuisen valvontaa. Ihanaa aikaa ja toisaalta aivan totaalisen pelottavaa.
Takapenkkilapsuudessa kiteytyy itselleni vanhemmuuden kauhukuva. Kalenteri pullollaan lasten harrastuksia, joihin heitä kuljetetaan arki-illat ja viikonloput. Lapsella jatkuvaa ohjattua toimintaa ja saattopalveluksi muuttunut aikuisen vapaa-aika. Kun puheenaiheena on lasten harrastustoiminta, herää minussa pieni sisäinen luonnollisuushörhö. Sisäinen hippini ei pysty käsittämään, miksi nykypäivänä 4 -7-vuotiaalla lapsella on melko tavanomaista olla kolme harrastusta, jotka rytmittävät koko muun perheen arjen kuljetusvastuineen. Vaikka katselen ihaillen esikoisen tanssikoulun juhlaesityksessä suoraryhtisiä balettitanssijoita ja arvostan lasten kehonhallinnan taitoja, en edelleenkään ymmärrä lasten harrastuksista muodostunutta vanhemmuuden elämäntehtävää. Tai varsinkaan harrastustulvan merkitystä lapsen kehitykselle.
4- ja 6-vuotiaat tyttäret ovat tulleet siihen ikään, että heidät voi päästää ulkoilemaan omaan pihaan kahdestaan. Minä ra - kas - tan tätä elämän virstanpylvästä. Olen kuluttanut elämästäni tarpeeksi monta vuotta leikkipuiston turvahiekkaa tunnustellen, enkä kaipaa niitä aikoja. En myöskään aio vaihtaa saavutettua vapaa-aikaa loputtomiin harrastuskuljetuksiin. Yksi kerta viikossa saa riittää.
Toistaiseksi painotan lapsille, että pysykää omassa pihassa. Päästän ylittämään tien ihan itsekseen naapuriin. Ihan kohta esikoinen on siinä iässä, että hän kulkee kaduilla ilman aikuisen valvontaa. Ihanaa aikaa ja toisaalta aivan totaalisen pelottavaa.
Erittäin tärkeä asia, kiitos kun kirjoitit tästä! Minulle on jäänyt tunne, että lapsuuteni avainkokemuksia olivat ne hetket jolloin ei ollut mitään tekemistä ja ne, jolloin vain pyöräiltiin ja kuljeskeltiin ympäriinsä mailla ja metsissä ja tutkittiin uusia paikkoja. Toivon, että uskallan antaa omille tyttärilleni myös samaa vapautta vain olla ja tutkia maailmaa.
VastaaPoistaMä mietin samaa. Että mieleenpainuvimpia ovat ne päämäärättömät häröilyt ja paikkojen tutkimiset. Mua jotenkin ahdistaa se ohjatun toiminnan ihannointi, joka on monella tavalla valloillaan nykyään.
PoistaMulla on kolme lasta, joista kahdella kouluikäisellä on paljon harrastuksia. Tai no, kaksi harrastusta, mutta paljon harrastuskertoja. Asumme uudehkolla omakotialueella, jonka kyljessä on peltoa ja pusikkoa yltäkylläisesti. Lapset ja naapuston kymmenet samanikäiset viettävät kaiken vapaa-aikansa ulkona - en yleensä edes tiedä missä, vaikka taatusti ovat kilometrin säteellä laumansa kanssa. Ja kyllä sitä vapaa-aikaa on älyttömästi, vaikka miten harrastamme. Normipäivänä koululaiset ovat kotona yhdeltä tai kahdelta, harrastuskeikkaan menee 1,5h, läksyihin 15min. Kevyesti 3-4 tuntia ehtii puskissa juosta ja viikonlopuissa/harrastusvapaapäivinä enemmänkin. Pointtini siis, et ei takapenkkilapsuus ja pihaleikkilapsuus eivät väistämättä ole joko-tai.
VastaaPoistaMeillä lapset ovat päiväkoti-ikäisiä, joten heidän päivänsä loppuu vasta vähän ennen viittä. Siinä jää tosi vähän luppoaikaa sille luovalle haahuilulle, joka mun mielestä on mielikuvituksen käytön kannalta keskeistä, jos on melkein joka ilta harrastus.
PoistaMutta tottahan se on, että ei se ole joko-tai. Mutta se on mulle jäänyt jostakin lasten vapaa-aikaa käsitelleen tutkimuksen tuloksista mieleen, että lapset eivät useinkaan mieltäneet harrastuksia vapaa-ajaksi. Vapaa-aikaa oli vasta kavereiden kanssa hengailu. Se pysäytti miettimään, että toivottavasti kaikilla lapsilla on riittävästi sitä ihan oikeaa vapaa-aikaa.
Mulla ei oo ajokorttia, ja mies töissä miten sattuu. Niinpä koulun alettua kummatkin lapset on kulkeneet harrastuksiin yksin ;) meidän asuinpaikka valikoitui "kaikki lähellä" tyylillä, joten partioon, kokkikerhoon, koripalloon ja jumppaan on kulkeneet yksin (ehkä 400m) ovelta ovelle korkeintaan.. Max 2 harrastusta per lapsi, vaikka on kinunneet enemmän.
VastaaPoistaToki jotain satunnaisia kuljetuksia tulee, tyyliin kokkikerhokerta ohjaajan kotona, tai partiokerta museolla.
Vähän sinällään nyt harmittaa, yksi haluaisi parkouriin ja toinen harrastaa uintia ohjatusti=en tiedä voinko lupautua viemään bussin kanssa, kun syksyllä aina sitten mukana 4v ja vauvakin. Menee mimittäin kivasti aikaa sitten.. noh, valintoja. Vaikka mulla olisi ajokortti, miehellä olisi aina auto töissään (ainut syy miksi meillä edes on auto), ei olisi järkeä 2km päässä ydinkeskustasta pitää kahta autoa huvikseen saati lasten harrastuksien vuoksi. Ehkä odotan 8&9v osaavat joskus kulkea bussilla toiveharrastuksiinsa yksin, jolloin mulle jää enää vastuu rahoituksesta ;)
Mielenkiintoinen kirjoitus. Mullakin palasi mieleeni se vapaa lapsuus kun vaan heiluttiin kavereiden kanssa pihalla. Samalla kyllä palasi vähän se katkeruuskin kun en osannut yhtään mitään, en ollut hyvä missään. Kaverit harrasti taitoluistelua, jalkapalloa, yleisurheilua, hiihtoa jne. Mä kun en harrastanut oikeastaan mitään (kyllä 80-luvullakin piti aloittaa ajoissa jos mieli kilpauralle) niin en sitten oikeastaan osannut muuta kun sen, mitä koulussa opetettiin. Kyllä se harmitti. Olin musikaalinen ja lahjakas musiikissa, mutta oli myöhäistä aloittaa musiikinopiskelu joskus ylä-asteella. Tolleeen yleisesti.
VastaaPoistaAnyway. Asioilla on puolensa ja puolensa. Munkin lapset on 4 ja 6 (+vauva) ja tähän talveen mennessä ei ole ollut harrastuksia lukuunottamatta yhtä liikkariryhmää ja satunnaisia uimakouluja vanhemmalla. Lapset on luonnostaan liikunnallisia ja on ihana nähdä kun he touhuaa ja paljon yhdessäkin retkeillään, on käyty luistelemassa, uimassa jne. Meillä saattaa helposti mennä puoli päivää viikonlopusta metsäretkelle eväineen eli kyllä siihenkin menee aikaa.
Viime syksynä kuitenkin esikoinen alotti päiväkodin (ja eskarin) ja multa meinas leuka tippua kun lopulta tajusin ettei ne liiku siellä juuri ollenkaan. Kerran viikossa liikuntaa ja joskus harvoin metsäretki(nyt talvella ei ollenkaan). Ja kun tyyppi on itsekin enemmän paikallaanleikkijä, niin eipä tule ulkoilun yhteydessäkään liikuttua. Koulupäivät ens vuonna on sitten istumista (ja vähän ulkoilua iltikssä).
Eli meillä on iso kyllä liikunnalle ja erityisesti ohjatulle. Naapurustossa ei ole paljoa lapsia ja menee muutama vuosi kunnes päästän narua niin löysälle, että saa mennä kaverille tohon kilometrin päähän. Siispä kuljetamme lapsia molempia kahteen harrastukseen plus uimakoulut satunnaisesti. Kaks harrastuksista on samoina päivinä peräkkäin/yhtäaikaa, joten käytännössä menoja on kolmena päivänä viikossa (tytön tanssi on lauantaina aamulla). Pojan toinen harrastuksista on kuviskerho, joka ehkä vähän vastapainoa liikunnalle.
Tähän päälle on vapaamuotoista kunnan järkkäämää leikinomaista liikuntakerhoa vanhempien kanssa ja meidän yhteisiä retkiä silloin tällöin. Jos meillä ei ole illalla tekemistä/menoa, niin pääasiassa tapellaan ja kiukutellaan kotona. Silti tuntuu riittävän aikaa kaveritreffeille jos niitä on ja myös ihan kotiaikaa lähes päivittäin, koska haen eskarinkin aikaisin iltapäivällä jo kotiin.
Musta olisi ihan tosi tosi ihanaa, että lapset sais tossa lähimetsässä leikkiä kavereiden kanssa silleen söpösti ja viettää lapsuuttaan rauhassa. Onneks ne tuntuu nytkin nauttivan lapsuudestaan ja mä saan mukavasti käytyä ruokaostoksilla/treenaamassa sen harrastuksen aikana.
Mulla on vähän semmoinen fiilis, että 80-luvulla kun oman lapsuuteni elin, oli tosi paljon vapaampaa tuo kasvatusmeininki. Ei ollut kännyköitä eikä iltapäiväkerhoja ja lapset kulki koulun jälkeen sitten missä kulki. Jo ennen kouluikää (asuin pikkuruisessa kylässä) kuljin aika vapaasti kunhan muistin vaan kertoa, mihin olen menossa. Nyt sitä tämän ajan turvattomuuden aiheuttamaa pelkoa pyritään kääntämään juurikin ostamalla kännykät ekaluokkalaisille ja aikatauluttamalla päivät ja illat ettei vahingossakaan pienet lapset eksyis hengailemaan jonnekin ojanpohjille kotimatkalla. Mielenkiinnolla odottelen tulevia vuosia kun lapset siirtyy kouluun ja se "oikea" harrastusrumba alkaa, vai onnistuukohan siitä kieltäytyminen ja syrjäytyykö lapset? Eskaripoikani valitti heti syksyllä kun kaikki kaverit on jalkapallossa häntä parempia (harrastavat) ja halusi jalkapalloon. Heti iski flashback omasta lapsuudesta. Ja nyt sitten kuljetamme noita jalkapalloon.
Mielenkiintoinen kirjoitus. Mullakin palasi mieleeni se vapaa lapsuus kun vaan heiluttiin kavereiden kanssa pihalla. Samalla kyllä palasi vähän se katkeruuskin kun en osannut yhtään mitään, en ollut hyvä missään. Kaverit harrasti taitoluistelua, jalkapalloa, yleisurheilua, hiihtoa jne. Mä kun en harrastanut oikeastaan mitään (kyllä 80-luvullakin piti aloittaa ajoissa jos mieli kilpauralle) niin en sitten oikeastaan osannut muuta kun sen, mitä koulussa opetettiin. Kyllä se harmitti. Olin musikaalinen ja lahjakas musiikissa, mutta oli myöhäistä aloittaa musiikinopiskelu joskus ylä-asteella. Tolleeen yleisesti.
VastaaPoistaAnyway. Asioilla on puolensa ja puolensa. Munkin lapset on 4 ja 6 (+vauva) ja tähän talveen mennessä ei ole ollut harrastuksia lukuunottamatta yhtä liikkariryhmää ja satunnaisia uimakouluja vanhemmalla. Lapset on luonnostaan liikunnallisia ja on ihana nähdä kun he touhuaa ja paljon yhdessäkin retkeillään, on käyty luistelemassa, uimassa jne. Meillä saattaa helposti mennä puoli päivää viikonlopusta metsäretkelle eväineen eli kyllä siihenkin menee aikaa.
Viime syksynä kuitenkin esikoinen alotti päiväkodin (ja eskarin) ja multa meinas leuka tippua kun lopulta tajusin ettei ne liiku siellä juuri ollenkaan. Kerran viikossa liikuntaa ja joskus harvoin metsäretki(nyt talvella ei ollenkaan). Ja kun tyyppi on itsekin enemmän paikallaanleikkijä, niin eipä tule ulkoilun yhteydessäkään liikuttua. Koulupäivät ens vuonna on sitten istumista (ja vähän ulkoilua iltikssä).
Eli meillä on iso kyllä liikunnalle ja erityisesti ohjatulle. Naapurustossa ei ole paljoa lapsia ja menee muutama vuosi kunnes päästän narua niin löysälle, että saa mennä kaverille tohon kilometrin päähän. Siispä kuljetamme lapsia molempia kahteen harrastukseen plus uimakoulut satunnaisesti. Kaks harrastuksista on samoina päivinä peräkkäin/yhtäaikaa, joten käytännössä menoja on kolmena päivänä viikossa (tytön tanssi on lauantaina aamulla). Pojan toinen harrastuksista on kuviskerho, joka ehkä vähän vastapainoa liikunnalle.
Tähän päälle on vapaamuotoista kunnan järkkäämää leikinomaista liikuntakerhoa vanhempien kanssa ja meidän yhteisiä retkiä silloin tällöin. Jos meillä ei ole illalla tekemistä/menoa, niin pääasiassa tapellaan ja kiukutellaan kotona. Silti tuntuu riittävän aikaa kaveritreffeille jos niitä on ja myös ihan kotiaikaa lähes päivittäin, koska haen eskarinkin aikaisin iltapäivällä jo kotiin.
Musta olisi ihan tosi tosi ihanaa, että lapset sais tossa lähimetsässä leikkiä kavereiden kanssa silleen söpösti ja viettää lapsuuttaan rauhassa. Onneks ne tuntuu nytkin nauttivan lapsuudestaan ja mä saan mukavasti käytyä ruokaostoksilla/treenaamassa sen harrastuksen aikana.
Mulla on vähän semmoinen fiilis, että 80-luvulla kun oman lapsuuteni elin, oli tosi paljon vapaampaa tuo kasvatusmeininki. Ei ollut kännyköitä eikä iltapäiväkerhoja ja lapset kulki koulun jälkeen sitten missä kulki. Jo ennen kouluikää (asuin pikkuruisessa kylässä) kuljin aika vapaasti kunhan muistin vaan kertoa, mihin olen menossa. Nyt sitä tämän ajan turvattomuuden aiheuttamaa pelkoa pyritään kääntämään juurikin ostamalla kännykät ekaluokkalaisille ja aikatauluttamalla päivät ja illat ettei vahingossakaan pienet lapset eksyis hengailemaan jonnekin ojanpohjille kotimatkalla. Mielenkiinnolla odottelen tulevia vuosia kun lapset siirtyy kouluun ja se "oikea" harrastusrumba alkaa, vai onnistuukohan siitä kieltäytyminen ja syrjäytyykö lapset? Eskaripoikani valitti heti syksyllä kun kaikki kaverit on jalkapallossa häntä parempia (harrastavat) ja halusi jalkapalloon. Heti iski flashback omasta lapsuudesta. Ja nyt sitten kuljetamme noita jalkapalloon.
Nyt mä vasta huomasin tän päiväyksen, sorry:)
VastaaPoista