Ja nyt sananen sponsoreiltamme

Tänään satoi niin paljon, että jopa normaalisti kaikkia sääoloja uhmaava tyttärenikin ymmärsi, ettei äiti aio lähteä tänään puistoon. Yleensä me olemme se kaksikko, joka seisoo keskellä tyhjää leikkipuistoa 15 asteen pakkasessa tai sateessa. Äiti ei jaksa kuunnella kotona jatkuvaa uloslähtöjankutusta ja lasta ei kylmä tai vesi haittaa.

Kaatosadepäivät ovat haastavia leikkimistä vierastavalle kotiäidille. Silloin on parasta mennä pötkölleen sohvalle ja lukea niin kauan kuin ääni kestää. Kuten kaikessa kirjallisuudessa, on myös lasten kirjallisuus täynnä parempia ja huonompia teoksia. Kääpiön isoäidiltä lahjaksi saatu Maikki Harjanteen Ruista ranteeseen, Minttu kirja jaksaa tökkiä joka kerran.

Ensimmäistä kertaa kirjaa lukiessani kiinnitin huomiota kirjan muutamaan outoon lausemuotoon. "Äiti kertoo, että Suomessa rukiista ja muusta viljasta kuten vehnästä, kaurasta ja ohrasta on leivottu leipää jo satojen vuosien ajan. Leipä pitää nälän loitolla, ja sitä syödessään ihminen pysyy terveenä." "-Suomessa on valoisat kesäyöt, äiti jatkaa, ja siitä syystä ruisleivässä on oma vahva makunsa." Sitten äiti kertoo Mintulle, ettei ruisleipää voida leipoa itse, koska juuren valmistumisessa menee vuorokausi. He lähtevät kauppaan ostamaan jälkiuunileipää.

Tunnelma on suoraan kuin viljantuottajien yritysvideossa. Ja syystä. -Kirjan sisäkannen painostiedoista käykin ilmi, että kyseinen Minttu kirja on julkaistu yhteistyössä Fazer leipomot Oy:n kanssa. Vähän niin kuin mainos siis. Minulla on varmaan liikaa aikaa hermostua kaikenlaisista asioista nyt kotioloissa, mutta olisin kaivannut kirjaan jotakin varoitustarraa, että ei olla ihan puhtaasti lasten asialla. Tämä taitaa olla niitä kirjoja, jotka häviävät vahingossa. Toivon myös, että sade loppuu. Tarvitsen kipeästi raikasta ilmaa ja jotakin parempaa ajateltavaa.

EDIT// Fazerilta ehdittiin informoimaan, ettei tarkoitus ollut mainostaa, vaan juhlistaa Oululainen tuotemerkin taivalta. Kiitos tästä selvennyksestä.

Sielu ja ruumis

"Vauvassa on isompaan lapseen verrattuna se etu, että se vaatii vain ruumiin, ei koko sielua. Jo kaksivuotias täyttää pulinallaan koko ilmatilan, vaatii keskittymään pitkäveteisiin leikkeihinsä eikä tyydy hajamielisiin hymyihin. Sen sijaan vauvaa voi hoitaa 20 prosentilla aivoista. Loput voi käyttää muuhun." Näin kirjoitti Saska Saarikoski muutama päivä sitten Hesarin pääkirjoitussivulla.

Välillä käy niin, että joku pukee sanoiksi sen, mitä on itse pyöritellyt jo pitkään omassa päässään. Nyt kävi niin. Kakkosen synnyttyä olen monesti miettinyt, miten ikinä olin joskus kaksi vuotta sitten sitä mieltä, että vauvan hoidossa on paljon hommaa. Nyt toisella kerralla vauvan hoito tuntuu menevän vähän siinä sivussa. 20% prosentin hommaa, niinkuin Saarikoski sanoo.

Helppouden tunne johtuu varmaan siitä, että ruumiinsa on jo kerran antanut toiselle. Olen tottunut siihen, miltä tuntuu kun pieni ihminen ei pärjää ilman minua. Oman ruumiin luovuttaminen toiselle ei tunnu enää niin totaaliselta. Vauva vaatii paljon, mutta jättää tilaa myös muulle. Tässä minä nytkin istun, vauva sylissä ja ajattelen omiani. On ihan hiljaista.

Vaikka toisaalta nautin suunnattomasti siitä, että kääpiö on jo puhelias ja omatoiminen 2-vuotias, on tuo sielun valtaava puoli lapsen kanssa olemisessa minulle juuri se raskain. Lapsi vaatii loputtoman ja täydellisen osallistumisen kuvitteellisille kahvikutsuille ja palikkatornin rakennukseen. Joka päivä, kyltymättömästi. Välillä minä kaipaan sieluani takaisin. Ettei tarvitsisi koko ajan vastata kysymyksiin "Mikä tämä on?" "Mitä tällä tehdään?".

Milloin sielun saa takaisin?

Yksin kolmestaan

Minä jäin ensimmäistä kertaa yksin kotiin kahden lapsen kanssa. Mies lähti ensin työmatkalle ja sitten hummaamaan. Minä pohdin kolmen päivän ajan aurinkokuningas Juhani Tammisen hengessä "Keep It Simple Stupid"-tyyppistä kirjainlyhennelmää sille, että mikä tahansa voittaa kotiolot yksinään lasten kanssa. En ole vieläkään keksinyt mitään osuvaa. Saa ehdottaa, jos joku keksii.

Olen todennut, että kunhan pysyttelee kiireisenä ja poissa kotoa, on yksin lasten kanssa olo ihan kestettävissä. Kävimme siis paljon puistossa, pyöräilimme, ostimme kaupoista milloin mitäkin tarpeellista ja katsoimme pahimmissa suvantovaiheissa Maisaa dvd:ltä. Välillä minun teki mieli lyödä kääpiötä. Niin kamala se on välillä kaikessa tottelemattomuudessaan ja tahallisessa ärsyttämisessään. Hillitsin kuitenkin itseni. Huutaa taisin, ehkä vähän liikaakin. Välillä sitä vaan tuntee itsensä niin totaalisen neuvottomaksi.

Kolmannen päivän aamuna huomasin laskevani tunteja miehen kotiinpaluuseen. Vauva heräilee öisin tunnin välein ja kuudelta aamulla pitäisi olla kisakunnossa esikoisen kanssa. Totesin pinnani olevan ennätyskireällä jo heti aamusta.

Päätin tehdä päivästä niin hyvän kuin vain osasin. Puin jalkaan Zarasta löytyneet uudet pellavaiset lempihousut. Väsyneenä mikään vaate ei saa puristaa. Sekoitin termosmukiin kahvin joukkoon vähän kaakaota ja istuin puistossa penkillä silmät kiinni aurinkolasien takana. Ajattelin paljon niitä kahta äitiä, jotka käyvät yhden kaveriäidin kanssa samassa muskarissa. Heillä on kummallakin kaksi lasta. Lisäksi heillä on aina mukanaan lastenhoitajat. Niillä äideillä on aina päällään hohtavan valkoiset ja silitetyt kauluspaidat. Liian monta uskomatonta asiaa.

Mahtava meloni

Olen ilokseni huomannut, että pyöräilykypärätehtaassa on tajuttu, että monen mielestä suurin osa pyöräilykypäristä on rumia. Nykyään on saatavilla monenlaista pottaa niin minimalistille kuin hassuista hatuista diggailevallekin. Näin ollen myös turvallisuusasioissa voi tehdä fashion statementin. Tai siis 2-vuotias voi. Minä ostin kääpiölle Punavuoren peikosta melonikypärän! Eikös olekin mahtava?

Se sopii mainiosti kääpiön uuden potkupyörän kaveriksi. Asiasta kiinnostuneille kerrottakoon, että pyörä on merkiltään Puky. Merkin isompi menopeli voitti sveitsiläisen pyörälehden potkupyörävertailun. Sveitsiläisiin on pakko luottaa. Pyörä ostettiin turkulaisilta.

Tieto pyörän saapumisesta Matkahuoltoon herätti minussa ilon lisäksi suunnattoman määrän ahdistusta. Minä makasin sängyllä ja pohdin, olisiko liioittelua hankkia kääpiölle polvi- ja kyynärpääsuojat. Millä tavalla kädet suojataan kaatumistilanteessa? Lapsen hengissäpitämisen ja suojeluvastuun aiheuttama kestoahdistus on välillä hyvä kanavoida ihan konkretiaan.

Onneksi aloittelevan potkijan vauhti ei ainakaan vielä ole kovinkaan päätähuimaava. Vauhti on jopa tuskallisen hidas. Haluaisin kuitenkin tilata jonkun sellaisen pääkääreen, jonka äiti voi laittaa päähänsä lapsen kiivetessä pyöränsä selkään. Se kääre pitäisi tämän äidin pään kylmänä, enkä jännittäisi ihan niin paljon sitä, että mitä jos se nyt kaatuu ja sitä sattuu pahasti.

Syyllinen

Kakkonen käännähti sunnuntaina selältä vatsalleen ja hörähti nauruun. Monen päivän intensiivinen ähellys palkittiin viimeinkin. Minä makasin lattialla ja valokuvasin tapahtumaa. Mahallaan pötköttävä 3,5 kuukautta vanha vauva kasvoi silmissäni sekunneissa jo lähes esikoululaiseksi. Muutaman kuukauden päästä se jo ryömii ja pian nousee seisomaan. Sitten se onkin jo niin iso, ettei se enää vauva olekaan, minä ajattelin. Minun pieni tytär.

Ennen nukkumaanmenoa makasin hämärässä makuuhuoneessa ja tuijotin tuota päättäväisesti hengittävää, täydellistä ihmistä. Tuijotin sitä karvaista päälakea ja pieniä kasvoja ja pelkäsin, etten ehdi katsoa häntä tarpeeksi. Päivät kulkevat niin paljon esikoisen ehdoilla. Haluaisin ehtiä katsomaan kakkosta silmiin niin kauan, että hän varmasti tietää olevansa ihan yhtä tärkeä.

En olisi arvannut toisen lapsen tuovan mukanaan näin paljon syyllisyyttä. Kerrottakoon, että olen kaiken kakkosen kakkoseksi jäämisen aiheuttaman syyllisyyden ohella välillä muistanut syyllistyä myös siitä, etten muista ottaa kakkosesta valokuvia. Nyt on tuo syyllisyys taltutettu taas hetkeksi.

Kakkosen maailman käännyttyä ylösalaisin samoin kävi myös rauhallisesti nukkuneen vauvan yöunille. Niille sanottiin heippa. Perkeleen motorinen kehitys.

Lapsille vain toiseksi parasta

Lapsen ravitsemusasiat kuuluvat kategoriaan hankalat keskusteluaiheet. Se, mitä lapsi laittaa suuhunsa herättää paljon tunteita. Lasten purkkiruokia kritisoiva saa hyvin nopeasti monen väsyneen ja kiireisen äidin ja isän vihat päälleen. Yhdessä perheessä aamiaisella syödään kaakaomuroja. Toisessa perheessä 2-vuotiaalle surautetaan blenderillä aamusmoothie leseillä. Jokaisella vanhemmalla on valinnoilleen omat syynsä. Hyvä niin. Itse tulin pohtineeksi tätä ruoka-asiaa enemmänkin, kun äitienpäivälounaalla Elitessä huomasimme lasten menun pääruoan olevan eineksistä valmistettu.

Ravintolassa oli tarjolla kolmen ruokalajin menu. Aikuisille tarjottiin häränfilettä ja lapsille lihapullia ja ranskanperunoita. Vaihdoimme ranskikset muusiin ja tilasimme kääpiölle pullat. Lihapullat eivät jostakin syystä maistuneet kääpiölle, joten oman annokseni syötyäni maistelin vähän kääpiönkin lautaselta. Pullat paljastuivat makunsa perusteella einespulliksi. Olin hieman ihmeissäni, koska en ajatellut Eliten olevan ravintola, jossa ruoka tulee jostakin keskuskeittiöstä. Huoltoasemalla tällainen järjestely on melko odotettavaa.

Kysäisin pullien alkuperästä lähettämällä ravintolalle palautetta sähköpostitse kotiin päästyämme. Minulle kerrottiin, että kyseiset lihapullat paistetaan ravintolassa valmistaikinasta, joka ostetaan muualta. Tämä tuntuu mielestäni vähän hassulta, koska Eliten a la carte listalla on myös aikuisille tarjolla lihapullia. Aikuisten pullat tehdään ravintolapäällikön mukaan Elitessä alusta asti itse, mutta lapsille tarjotaan einespullia. Ravintolapäällikkö kertoi, että aikuisten lihapullissa on lapsille liikaa mausteita.

Minä olen vielä melko neitsyt näissä lasten ravintolaruoka-asioissa, mutta tämä tuntuu minusta todella omituiselta. En olisi arvannut lihapullien olevan se ruoka, josta tarvitaan lasten ja aikuisten versiot erikseen. Eikö tässä ole kyse ihan vaan siitä, että ravintola haluaa ruoille paremman katteen ja lapsille voi tarjota vähän halvempaakin kamaa. Puolivalmiita eineksiä ravintolahinnalla vetänyt lapsi ei todennäköisesti lähetä ruoan laadusta asiakaspalautetta.

Onko tämä ihan yleinen käytäntö ravintoloissa?

Lapseton lahja

Yksi kaveriäiti oli joutunut hankalaan tilanteeseen. Häneltä kysyttiin, kannattaako lapsia hankkia. Kamala kysymys hyvin monella tapaa, mutta kysymyksen esittäneen lapsettoman pariskunnan ihan ymmärrettävä pohdinta.

Minä en ihan heti uskaltaisi lähteä suosittelemaan lapsiperhe-elämää. Tuntuisi, että silloin antaisi epärealistisen kuvan siitä, mitä on luvassa. Lapset tuovat mukanaan suurta rakkautta, mutta myös väsymystä, kiukkua ja luopumista monista asioista. Voiko sellaista asiaa suositella?

En vaihtaisi tätä elämäntilannetta pois, en mistään hinnasta. Ottaisin kuitenkin avosylin vastaan myös hieman enemmän aikaa yksin. Saisi olla enemmän rauhassa.

Sunnuntaiseen äitienpäivän postaukseeni Upeus ehti kommentoimaan, että paras äitienpäivälahja oli se kun mies vei vanhemman lapsen maalle ja äiti sai nukkua vauvan kanssa yhdeksään, ehti lukea lehteä ja pestä pyykkiä. Niin totta, sanon minä! En olisi ennen lasten tuloa uskonut, että rauhassa siivoaminen voisi olla erityisen nautinnollista, mutta niin se vaan on.

Äitienpäivänä minä en halunnut syödä yhdessä perheeni kanssa aamupalaa. Pyysin mieheltä, että saisin syödä vasta sitten kun kääpiö on syönyt. Minä halusin istua pöydässä yksin ja lukea lehteä rauhassa. Sitten kun mies oli lähtenyt lasten kanssa puistoon, minä kaivoin kaapista pari suklaakeksiä ja söin ne. Sitten leikkasin kuraeteisen muoviruohomaton sopivan kokoiseksi, kehystin julisteen ja nautin joka minuutista yksin. Äitienpäivän paras lahja oli sitä, että oli sellaista kuin lapsia ei olisikaan. Hassua.

Tulin myös iloiseksi, kun mies kävi varastamassa naapurin pihalta kukan. Se oli minusta mukavasti tehty.

1-vuotiaan taival

Tasan vuosi sitten minä aloitin tämän blogin pitämisen. Muutamaa viikkoa aiemmin, muutaman viinipullon jälkeen, istuimme parhaan ystävän keittiön pöydän ääressä ja haastoimme toisemme blogin pitämiseen. Äitienpäivänä se sitten alkoi.

Vuoden aikana on tapahtunut mm. seuraavaa:

- Olen oppinut leikkipuiston small talkin

- Olen ostanut tuulipuvun ja pukeutunut siihen

- Olen taistellut uhmaiän aiheuttamien tunteiden kanssa

- Synnyttänyt pienen tytön

- Kääntänyt totaalisesti takkia asumisfilosofiassani ja muuttanut kantakaupungin kerrostaloasunnosta rivitaloon radan varrelle

- Joutunut blogikirjoitukseni siivittämänä elämäni ensimmäiseen nettiväittelyyn

Jotkut lukijat olivat tehneet tuosta keskusteluun johtaneesta vappukirjoituksestani johtopäätöksen, että meillä on kotona vaaleanpunaiskielto. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Tulkintojen innoittamana ajattelin pukea äitienpäivälounaalle päälleni vaaleanpunaisen mekkoni, mutta muutin viime tingassa mieleni. Kakkonen kantoi ylpeänä (makuuasennossa) sukupuolensa symbolina pinkkiä mekkoaan. Olin salaa tyytyväinen, kun kääpiö halusi ehdottomasti vetää mekon kanssa jalkaansa uudet Superstarinsa. Ne ovat äidinkin mielestä ihanat.

Siellä Kulutusjuhla palstalla joku oli loukkaantunut lyhytkasvuisten ihmisten puolesta, koska käytän blogissani esikoistyttärestäni nimitystä kääpiö. Tässä välissä haluan pyytää kaikkia loukkaantuneita satuolentoja ottamaan minuun yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen liisa@crashweb.com. Voidaan jatkaa juttua kahden kesken. Sama kommentoija kaipasi tekstiin hymiöitä, jotta lukija tietäisi, milloin kirjoittaja ei ole ihan tosissaan. Onko sarkasmille olemassa hymiötä? Se tulisi tähän kohtaan.

Vittuilut sikseen. Mitä te toiset äidit olette saaneet äitienpäivälahjaksi? Minä sain torkkupeiton. Vielä kun olisi aikaa ottaa niitä torkkuja.

Iloa Amerikasta

Lapset ovat kovia hypistelemään ja kopeloimaan kaikkea, minkä käsiinsä saavat. Saatuamme lapsia, olen opetellut elämänohjeekseni "Jos tavara on sijoitettu kotona vyötärön alapuolelle, sinun on oltava valmis luopumaan siitä." Tavarat menevät nimittäin lapsen käsittelyssä rikki.

Lapsi ei tiedä, että äidin lempihajuvesipullo menee rikki, jos sen heittää kylpyhuoneen lattialle tai että rakkaan levyn kansivihkosta voisi olla iloa toisille yhtenä kappaleena. Jos meillä katsoo tv:tä ja kuvassa on jotakin vaaleaa, ilmestyy keskelle ruutua 15x15cm kokoinen kuulakärkikynäsöherö.

kuva täältä

Toisaalta lasten rikkomien ja pilaamien asioiden ympärille voi myös perustaa nettisivuston. Toisten pilalle menneille matoille on niin paljon helpompi nauraa. Minua Shit my kids ruined on ilostuttanut jo monta päivää. Ei ole sielläkään kaikki niin kuin Strömssöössä.

Why Barbie is bad

Vappu on siitä hyvä juhlapyhä, ettei sen selittäminen lapselle ole mitenkään ongelmallista. Vappuna juhlitaan kevään tuloa. Ja ehkä sitten lapsen kasvaessa myös työväkeä. Toisin on pääsiäisen kanssa.

Meidän perheessä ei uskota Jeesukseen, joten pyhäpäivien kristillisten merkitysten selvittäminen lapselle tuntuisi melko omituiselta. Uskontoasiaa käydään läpi varmaankin sitten vasta muutaman vuoden päästä. Kuulin myös päiväkotihommissa toimineelta tuttavalta, että Jeesus kuolee vasta peruskoulun toisella luokalla. Eli ei se pääsiäisen selittäminen ihan ole rehellistä uskovaisillakaan.

Ainoa ongelmallinen hetki tänä vappuna koettiin ilmapallo-ostoksilla. Kääpiö hypisteli supermarketin ulkopuolella innostuneesti muovikeppeihin kiinnitettyjä pieniä vappupalloja. Minä kehoitin häntä valitsemaan mieleisensä pallon. Kääpiö tarrasi kaksin käsin vaaleanpunaiseen Hello Kitty palloon. Minä käännyin pakokauhuisena miehen puoleen.

- Se valitsi Hello Kittyn, mitä me tehdään?

- Katsoppas, tuolla on muumejakin, mies yritti innostuneesti.

- Olisiko tuo muumi kiva? Saat valita ihan itse. Otetaanko muumi?

- Joo, otetaan muumi. Kääpiö nyökkäili.

Reaktioni oli täysin vaistomainen. Tai sitten olen tietämättäni joutunut feministisen propagandan aivopesemäksi. Feministit eivät nimittäin pidä Hello Kittystä, koska hänellä ei ole suuta. Patriarkaalista sortoa ja mitä näitä nyt on.

Täytyy kyllä myöntää, että olen peloissani odottanut, milloin kääpiö aloittaa kaiken vaaleanpunaisen ihannoinnin. Ensimmäiset merkit huomasin kuukausi sitten kumisaapasostoksilla, kun kääpiö halusi sovittaa vaaleanpunaisia saappaita. Valehtelimme miehen kanssa, että niistä oli oikea koko loppu ja ostimme punaiset Nokiat. Muutaman kerran kääpiö on aamulla kysellyt vaaleanpunaista paitaa. Olen todennut hänelle, että hän ei omista vaaleanpunaista paitaa.

Nytkö se siis alkaa? Pitääkö lapsen antaa itse valita? Entä jos lapsella onkin huono maku? Pitääkö sen antaa näyttää mauttomalta niissä vaaleanpunaisissa röyhelöissään? Kuinka kauan tämä kestää?