Viime viikkoina olen ajatellut useasti, että minulla on todella ärsyttävä lapsi. Välillä olen oikein vihannutkin häntä. Vihannut sitä jatkuvaa raivoamista milloin mistäkin. 2-vuotias ei usko kun sanotaan. Haluaa tehdä kaiken Ite, olipa kyse sipulin pilkkomisesta tai tekstiviestin kirjottamisesta. Olen vihannut sitä loputonta jankuttavaa puhetyyliä, jossa samaa juttua toistetaan uudelleen ja uudelleen. Kerta toisensa jälkeen. Kääpiö kaivaa kotona esille kaiken rikkimenevän ja rikkoo sen. Haluaa jotakin kokoajan. Ihan vaan haluamisen vuoksi.
Kun kääpiö huomaa että olen hermostumassa, hän alkaa huutaa "ONKO ÄITI KIVAAAAA?". Jos kysymykseen vastaa "No nyt ei kyllä ole." toistaa kääpiö kysymyksen uudestaan ja uudestaan, lujempaa ja lujempaa. Niin kauan, että vastaan "Nyt on kivaa!". 2-vuotiaalla ei ole ironian tajua. En tiedä mistä on kysymys, mutta ärsyttävää se on kuitenkin.
Olen myös alkanut pohtia osa-aikaisen kerhopaikan hakemista kääpiölle. Ihan puhtaasti sen takia, että lapsi on välillä niin totaalisen rasittava, etten oikeasti jaksa viettää ihan joka päivää hänen kanssaan. Usein lapselle hoitopaikkaa haettaessa todetaan, että lapsi on niin sosiaalinen ja reipas, että kaipaa jo enemmän seuraa ja aktiviteettiä. Onko tämä kiertoilmaus sille, ettei jaksa enää viettää niin paljon aikaa lapsen kanssa? Jos on, niin meillä on nyt todella sosiaalinen ja hyvin reipas lapsi.
Onneksi uhmaikäinen ei ole ärsyttävä ihan koko ajan. Kehujakin kuulee aina välillä. Eilen sain kuulla, että äiti on reipas tyttö pesemään pyllyä. Ja niinhän minä olen.
Jos yhtään lohduttaa, niin minusta tuntuu samalta äskettäin 5-vuotta täyttäneen poikani kanssa. Ja sen ikäinen kuitenkin uskoo jo järkipuhetta...?
VastaaPoistaArvaa vaan olenko miettinyt viimeiset 4kk että kumpaa lasta kohtaan on väärin että heitä on kaksi. Varmaan sitä isompaa, jolle olen kesäksi jo hakenut päivähoitopaikkaa.
Olen vasta nyt toisen lapsen saatuani ymmärtänyt, miltä äidin syyllisyys tuntuu. Jatkuvasti. Niinkuin sanoit, ei oikein tiedä kumpi lapsista tässä kärsii.
VastaaPoistaYritän ajatella, että tällaista elämä nyt vaan on. Kukaan ei ole kai mennyt pilalle siksi, että ei ole ainut lapsi. Varmaan sitten, kun nuoremman kanssa alkavat univaikeudet ja muut huudot, olen sitten antamassa vuorostaan häntä pois.
Törmäsin blogiisi Mari Koon kulutusblogin kautta ja koska olen samassa elämäntilanteessa, aloin lukea näitä vanhempiakin merkintöjäsi.
VastaaPoistaTää on ihan niin kuin meiltä! Mä olen hakenut esikoiselle osa-aikaista päiväkotipaikkaa elokuusta alkaen vaikka menen itse töihin vasta helmikuussa. "Ihan vain, että on aikaa sopeutua", olen itselleni todistellut.
Niinä päivinä kun aamun ainoa sana melkein 2-vuotiaani suusta on "ei", alkaa päässä soida oman äitini väsynyt repliikki "laitan sut kirpputorille myyntiin". Nyt vihdoin ymmärrän, että se taisi ollakin silloin ihan tosissaan.
Välillä tuntuu tosi pahalta kun huomaa, miten kypsä sitä voikaan olla omaan lapseensa. Onneksi lapsi ei osaa lukea ajatuksia. Siellä pyörii joskus paljon pahempiakin asioita, kuin nuo kirpputoriasiat. :)
VastaaPoista