Psykologin vastaanotolla

Jokin aika sitten istuin hedelmöityshoitoklinikan psykologin vastaanotolla ja pohdin, miltä tuntuisi tavata ihan minun näköiseni ihminen, joka ei kuitenkaan olisi minun lapseni. Parinkymmenen vuoden päästä minuun voisi ottaa yhteyttä ihminen, joka olisi saanut alkunsa minun luovuttamastani munasolusta. -Oudolta varmaan, taisin vastata. Nuo ovat varmaankin niitä tilanteita, jotka pitää kokea tietääkseen miten asiaan suhtautuu.

Tapaaminen psykologin kanssa ei muuttanut mieltäni. Oikeastaan olen miettinyt luovutusasiaa jo monta vuotta. Luin aiheeseen liittyvän artikkelin vähän kääpiön syntymän jälkeen ja päätin sopivan ajan koittaessa luovuttaa itsekin munasolun. Olen seurannut läheltä sitä, mitä vastentahtoinen lapsettomuus voi merkitä perheelle -odotuksia, menetyksiä, turhautumista, surua, vihaa ja riitoja. Jos voin jotenkin auttaa muutamaa ihmistä selviämään lapsettomuuden aiheuttamasta vaikeasta elämäntilanteesta, joka on lääketieteellisesti ratkaistavissa, tuntuu päätös melko helpolta tehdä.

Nyt aika alkaa olla sopiva. En ole raskaana ja imetyskin alkaa olla jo takana päin. Toukokuusta v. 2008 tähän päivään laskien edellä mainituista aktiviteeteista vapaita kuukausia on ollut kokonaisuudessaan neljä. Tätä ajatellessani tunnen itseni hyvin alkukantaisella tavalla naiseksi.

Kuulisin mielelläni teidän kokemuksianne asiaan liittyen. Onko kukaan teistä luovuttanut munasolua? Minkälainen kokemus se on ollut?

Kylmää kyytiä

Voihan toppa-asu. Isäkuukausi loppui ja arki alkoi jotenkin kouriintuntuvasti. Vauva heräsi klo 4.53. Mies lopetti tainnutusyritykset klo 05.22. Maatessani lastenhuoneen sohvalla laskeskelin kuukausia siihen, että vauva oppii katsomaan aamuisin televisiota. Klo 6.15 naukkailin kääpiön valmistamaa kuvitteellista pirtelöä. Otatko hiivalla vai ilman, hän kyseli. Viittä minuuttia myöhemmin tunsin tuoreen kahvin tuoksun ja suljin hetkeksi silmäni tunteakseni sen paremmin. Klo 7.30 laitoin vauvan päiväunille ja aloin valmistaa bolognesea.

Klo 09.45 vedin alle villakalsarit ja päälle kurahousut. Kiroilin ikuisuuden (20 min) kestävän pakkaspukeutumisoperaation kestoa. Puistoon saapuessamme muistin, että vain harva lapsi ulkoilee 10 asteen pakkasessa. Ehkä juuri tuon pukeutumisoperaation vuoksi. Klo 10.45 korkkasin vauva sylissäni pulkkailuvuoden 2012. Klo 11.35 lastasin kolme kuppia täyteen bolognesea ja vedin jalkaan lampaannahkatossut. Hetken mielijohteesta nappasin jääkaapista ruokajuomaksi oluen. Klo 11.55 laitoin vanhemman lapsen nukkumaan, keitin pannullisen espressoa ja otin keksipaketista viimeisen suklaakeksin.

Kohta esikoinen herää. Sitä ennen käyn lattialle makaamaan vauvan seuraksi. Sitten vauva ottaa torkut. Minä otan ehkä päivän toisen mielikuvituspirtelön sohvalla maaten. Välillä tämä arki ei ole ollenkaan hassumpaa.

Onnea sormet ristissä

Tytöillä on synttärit kolmen viikon päästä ja minua jännittää. Yksi vuotta ja kolme vuotta. Olen ollut ajankäytön mestari ja synnyttänyt lapset viettämään syntymäpäiviään neljän päivän erotuksella.

Juhlat eivät varsinaisesti jännitä. Minulla ei ole ongelmia päättää juhlien teemaväreistä tai koristeluista, koska niitä ei ole. Minä jännitän sitä, tajuaako 3-vuotias päivänsankari vaatia juhliin paikalle kavereitaan. Näihin bileisiin on nimittäin kutsuttu vain isovanhemmat, tädit, sedät ja kolme serkkua. Yksi serkuista on jäänyt vastikään kiinni tupakka huulessa, toinen vieraili muutama kuukausi sitten poliisiasemalla kiljun myymisen tiimoilta. Juhlissa on näin olen yksi esikoisen ikätoveri ja se on minulle enemmän kuin tarpeeksi.

Minusta ei ole lapsisynttäreiden pitäjäksi -ei ennen kuin on ihan pakko. Olen ollut parin viime vuoden aikana vieraana muutamilla lapsisynttäreillä ja poistunut jokaisista juhlista hermorauniona. Minä en kestä sitä kiljumista ja ympäri asuntoa juoksentelemista, joka näihin kekkereihin väistämättä liittyy. Minä pääsen kärsivällisyyteni äärirajoille jo pelkästään yhden kääpiön ikätoverin vierailun aikana. Minä en pysty asioimaan perhekahviloissa, koska en kestä leikkivien lasten aiheuttamaa meteliä. Minä olen sillä tavalla aikuinen ja kamala.

Viime vuosi meni 2-vuotispäivineen ohi ihan sujuvasti. Vauva oli juuri syntynyt, eikä 2-vuotias vielä ymmärrä synttäreiden päälle. Nyt olemme iässä, jossa lapsi osaa jo vaatia asioita. Minä pelkään, että lapsi tajuaa vaatia kaverisynttäreitä.

Minä ajattelin järjestää juhlat, joissa isovanhemmat palvovat lapsenlapsiaan ja minä joudun selvittämään mahdollisimman vähän riitoja liittyen siihen, kuka otetaan mukaan leikkiin, kuka saa seuraavaksi työntää nuken vaunuja tai kenen vuoro on käyttää kassakonetta. Onko se ihan kamalaa?

Kuinka pitkään on mahdollista vältellä lastenkutsujen järjestämistä? Missä iässä kaverisynttäreiden järjestämisestä tulee väistämätöntä?

Kehdosta kerhoon

Kääpiö aloitti tänään kerhon. Kaksi ja puoli tuntia, kaksi kertaa viikossa. Ensimmäistä kertaa ammattilaisten hoiviin. Pienen pieneen reppuun pakattiin kerhotossut, voileipä, maitoa ja vaihtovaatteet. Minä vilkutin ulko-ovella ja otin valokuvan muistoksi.

Edellisenä iltana herkistyin loikkiessani loskasäässä kotiin äitien virkistyspäivälliseltä. Shuffle valitsi iPodissa kappaleeksi My Cherie Amourin. Sama kappale soi radiossa, kun mies sai synnytyssalissa kainaloonsa paksuun kapaloon pakatun kääpiön. Muutaman drinkin jälkeen kerhoon meno sai elämääkin suuremman mittakaavan. Nyt se sama, parin viikon päästä kolme vuotta täyttävä käärö, tietää ja osaa omasta mielestään kaiken ja höpöttää loputtomilla tarinoillaan tainnoksiin aikuisen toisensa jälkeen. Vauva lähtee kerhoon. Itkuhan tuollaisia ajatellessa tulee.

Kääpiön lähdettyä miehen kyyditsemänä kerhoon, istuin juomaan aamukahvia ja toivoin, että lapsi muistaa ottaa kaikki mukaan leikkiin ja sanoo saisinko, jos haluaa jotakin. Pientähän tämä on, sanoi järki. Sydämessä tuntui jotenkin haikealta. Makasin sängyllä, kuljeskelin vauva sylissä ja katselin ikkunasta ulos. Pohdin, että tuntuupa pari tuntia pitkältä ajalta. Muistin, miten vauvan kanssa kotona kahdestaan käy välillä aika pitkäksi. Päätin ruveta lenkkeilemään.

Olipas siellä mukavaa, totesi lapsi kotiin tultuaan ja oli ylpeä, kun sai pitää pihalla huomioliiviä.

Kuinka vauva pääsee laikuistaan?

Havahduin joulun jälkeen muistamaan, että suunnittelin lopettavani imetyksen vuoden vaihteessa. Pääsimme parissa viikossa, jonkinmoisen puseron kaula-aukossa roikkumisen saattelemana, tilanteeseen jossa syötän vauvaa keskimäärin kolme kertaa päivässä.

Sitten kiinnitimme huomiota vauvan iloisen punaisiin poskiin. Sitten pieni punainen laikku reidessä sai viereensä toisen laikun. Sitten ihottumaa oli jo käsissä ja vatsassakin. Pyörittelimme eri ruoka-aineallergioiden mahdollisuutta, mutta mandariineja lukuun ottamatta mikää ruoka ei ole saanut kakkosen poskia helottamaan. Vauva ei ole syönyt viime aikoina mitään erityistä. Syyn on kai pakko olla korvikkeessa, joka meillä on ollut merkiltään Nan. Kakkonen on maistellut syksyn aikana samaa korviketta muutaman kerran kuussa, ilman minkäänlaisia allergisia reaktioita. Vasta korvikkeen päivittäinen käyttö sai ihon reagoimaan.

Itselleni nämä korvikeasiat ovat melko vieraita. Olen kuitenkin varma, että monet pienten lasten vanhemmat ovat saavuttaneet kokemuksen kautta vähintäänkin allergioihin erikoistuvan lääkärin pätevyyden. Pyytäisinkin nyt muutaman valelääkärin kantaa tilanteeseemme.

Tarkoittaako tämä, että vauva on maidolle allerginen? -Tämä tuntuisi sikäli omituiselta, koska kakkonen on vedellyt jogurttia jo toista kuukautta ilman mitään oireita.

Mille ainesosalle korvikkeessa vauvat voivat olla yliherkkiä? -Ainesosaluettelo on pitkä kaikenlaisine kalaöljyinen ja soijatuotteineen.

Onko korvikkeissa eroja?

Ihana päivä

Ei kuulkaa tullut matkan aikana lapsia ikävä. Ei ollenkaan. Hotelliloma oli liian i-ha-na. Mamin ruoka oli ihanaa. Perunalastut ja kuohuviini maistuivat liian hyviltä hotellin pehmeässä sängyssä makoillessa. Tilatessani illan viimeistä drinkkiä hotellin aulabaarissa klo 21.35, kysyin mieheltä, että täytyykö kotoa kysellä kuulumisia. Mies arveli, että saamme tiedon varmasti myös seuraavana päivänä. En sitten lähettänyt tekstaria.

Lapsia ei tullut ikävä myöskään lapsiystävällisen kylpylähotellin aamiaishuoneessa. Kuuntelin hetken kiljuvia vauvoja ja riehuvia lapsia ja kannoin lautaseni hieman kauemmaksi lapsiperheistä.

Kesällä ymmärsin lapsiystävällisyyden syvimmän olemuksen. Nyt muistin, miksi jotkut matkatoimistot markkinoivat hotelleja, joihin lapsiperheillä ei ole mitään asiaa. Aamiaispöydän ääressä päätimme, että jos meille jatkossa siunaantuu mahdollisuus lomailla hotellissa ilman lapsia, aiomme majoittua juurikin näihin hotelleihin. Muistaakseni tuostakin markkinointitaktiikasta joku veti herneen nenään. En edelleenkään tajua miksi.

Meidän lomamme kesti 21,5 tuntia ja se tuntui minusta vähintäänkin kahdelta päivältä -sellaisella hyvällä tavalla. Vauva hörähti nauruun nähdessään meidät eteisessä ja jatkoi elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Esikoinen roikkui koko illan sylissä. Niin ne lapset vaan ovat erilaisia.

Epäonnen juhla

Ensi viikon perjantai on 13. perjantai. Ihan samalla tavalla kuin tammikuussa vuonna 2006. Tuona kuuden vuoden takaisena perjantaina maalasin eteisen seiniä parhaan ystäväni uudessa kodissa. Maalausurakan päätteeksi lähdimme käymään tuttavapariskunnan tupaantuliaisissa. Siellä se sitten oli -mies, jonka olisin voinut tavata jo paljon aikaisemminkin. Meillä oli yhteisiä tuttavia ja asuimme noin sadan askeleen päässä toisistamme. Mies, joka herätti epäluuloni liian siistillä asunnollaan. Jälkeenpäin tajusin, ettei hän omistanut jättiläismäisen ruokailuryhmän, futonpatjan ja designsohvan lisäksi juuri mitään muuta kuin tietokoneen ja kasan vinyylilevyjä.

Jokaisena tuota tammikuista perjantaita seuraavina epäonnenpäivinä, me olemme juhlistaneet sitä erityistä perjantaita, joka muutti kaiken. Tänä vuonna juhlat järjestetään vähän aiemmin, koska en kovinkaan usein saa puhelua, jossa tarjotaan ilmaista hotelliyötä kahdelle ja samaan hengenvetoon ilmoittaudutaan myös halukkaaksi lasten vahtimiseen yön yli. Siskot ovat siitä mukavia.

Kakkonen jää nyt ensimmäistä kertaa toisten hoiviin yön yli. Kääpiö jätettiin yöhoitoon jo nelikuisena. En usko nyrkkisääntöihin, joiden perusteella lapsen ikävuoden mukaan voitaisiin määrittää, kuinka monta vuorokautta lapsi voi olla erossa vanhemmistaan. Elämässä on hyvin harvoja kysymyksiä, kuukauden pituutta lukuun ottamatta, joita voi ratkaista yksinkertaistetuilla nyrkkisäännöillä. Lapset ovat tässäkin suhteessa erilaisia.

Hotelli on niin kaukana, ettei sieltä ihan pienen hädän vuoksi lähdetä ajamaan kotiin päin. Vähän ehkä jännittää, miten vauva pärjää. Imetyksestä vierotus kun on vähän vaiheessa. Isosisko pärjää varmasti, vaikka sanookin, että tulee kamala ikävä. En vielä tiedä, ehtiikö minulle tulla. Tällä hetkellä odotan eniten päivällistä hyvässä ravintolassa, hotellin valkeita lakanoita, heräämistä omaan tahtiin ja hidasta aamupalaa ilman yhtään kiukuttelua.