Täytyykö kehua?

Minä olin keittiössä laittamassa tillilihaa (kyllä!). Kääpiö ryntäsi paikalle paperinpala kädessään ja vaati taideteoksensa teippaamista seinälle.

"Eikö ole hieno?" kääpiö tivasi.

"Joo." totesin vaisusti. "Mitä se esittää?"

"Siinä on linnun siipiä, taas."

"Aijaa. Haetaanpa teippiä. Mihin sä haluat liimata sen?"

En osaa arvioida 2-vuotiaan piirustusten taitotasoa, koska minusta ne ovat kaikki vaan tuherruksia. Itse olen enemmän esittävän taiteen ystävä. Täytyykö tätä kehua?

Vauva joka vuodenajalle

Vetäessäni aamulla ensimmäistä kertaa päälleni villapaitaa, olin tyytyväinen, että olin saanut vauvan helmikuussa. Nyt kakkonen on jo sen verran iso, että ruokailuajat voi melko helposti ajoittaa sisätiloihin. Kesän istuin leikkipuiston penkillä syöttämässä vauvaa. Ulkoimetyspukeutuminen yhdistettynä viileneviin ilmoihin vaatisi minulta liikaa. Tämän villapaidan saa juuri ja juuri venytettyä syöttötoimia varten.

Tilanteen innoittamana päädyin pohtimaan, minä vuodenaikana olisi optimaalisinta synnyttää lapsi.(* Anteeksi vaan kaikki syyssynnyttäjät, mutta minusta se olisi kaikista huonoin vaihtoehto. Edessä olisi puoli vuotta kestävä talvi, jolloin ei paljon istuskella puiston penkillä lueskelemassa kirjaa vauvan nukkuessa kolmen tunnin päiväunia. Silloin myös joutuisi olemaan viimeisillään raskaana kesähelteillä. Ei hyvä sekään.

Eli eivät nämä lopputalven vauvat mitenkään huonoimmasta päästä ole. Talvi on jo lopuillaan, kun ensiaskeleet alkavat olla ajankohtaisia ja edessä on mukava ulkoilukevät. Varaan vielä mahdollisuuden muuttaa mieltäni näistä helmivauvoista, koska minulla on edessäni ensimmäinen leikkipuistotalvi konttaavan vauvan kanssa. Mitäköhän siitäkin tulee.

*)Kyllä, unenpuutteesta johtuen aivotoimintani on tällä hetkellä melko matalan profiilin hommaa.

Koti ylösalaisin

Oletteko nähteen elokuvan Dumb & Dumberin. Siinä Jim Carrey kysyy hänen ja Jeff Danielsin hauva-autoon liftanneelta herralta "Wanna hear the most annoying sound in the world?" Kakkonen pitää juuri sellaista ääntä ja siitä todella muodostuu maailman ärsyttävin ääni, kun sitä kuuntelee päivästä toiseen useamman viikon ajan. Hän myös pureskelee, kuolaa ja repii rikki lähes kaiken tielleen osuvan materiaalin. Noustessaan seisomaan kakkonen myös ylettyy hyvin repimään tavaroita alas lattialle yllättävän korkeistakin paikoista. Hän on haastavassa iässä.

Ei näin...

Meillä on matalat ikkunalaudat, joten minkäänlaisten huonekasvien pitäminen on lähes mahdotonta, ellei halua viettää päiviään kasvivahtina. Nettikauppoja kolutessani törmäsin nerokkaaseen viherkasviratkaisuun, joka paitsi näyttää hauskalta, on myös vauvaystävällinen. Vauvaystävällinen siinä mielessä, että vauva ei yletä siihen.

...vaan näin

Tuote-esittelyssä lupailtiin, että ruukku toimii itsekasteluperiaatteella, joten kasvia täytyy muistaa kastella 1-2 viikon välein. Minunlaiselleni krooniselle kasvintappajalle nämä ovat iloisia uutisia. Voisin ehkä antaa itselleni vielä yhden mahdollisuuden pitää hengissä edes yksi ruukkukasvi.

Kuva Houmista

Hyvä sekä paha saavat palkkansa

Jos olen oikein iloinen, juhlin hyvää mieltä herkuttelemalla. Jos olen selviytynyt jostakin urakasta kunnialla tai jos pitää jaksaa väsyneenä, ostan itselleni jotakin hyvää syötävää. Syön myös suruuni. Minun pitää voida henkisesti todella huonosti unohtaakseni syödä.

Matkalla kääpiön elämän ensimmäiselle kampaamokeikalle aiemmin tällä viikolla mietin, olenko siirtämässä syömistapojani lapseeni. Olin luvannut ostaa kääpiölle pillimehun, jotta hän suostuisi jännitykseltään istumaan kampaajan tuoliin. Palkkioksi paikallaan istumisesta olin luvannut ostaa hänelle hiusten leikkuun jälkeen kaupasta pullan.

Saako lasta palkita ruoalla? Seuraako tästä ongelmia? Olenko kasvattamassa lapsestani ihmistä, joka minkä tahansa tunteen yllättäessä on ensimmäisenä työntämässä kättään keksipakettiin? Muistan lukeneeni jostain, että lasta kannattaisi palkita aineettomilla lahjoilla. Karkkipussin tai uusien lelujen sijaan täytyisi lapselle antaa palkkioksi hyvästä suoriutumisesta esimerkiksi halauksia ja yhteistä aikaa.

Minun on vaikeaa uskoa, että 2-vuotiaan lahjonta aineettomilla palkkioilla vetäisi vertoja muumikeksipaketin vilautteluun. Välillä lapsi on saatava tekemään asioita, joita hän vastustelee. Silloin rusinat ja pillimehut ovat kovassa kurssissa -tai sitten d-vitamiinitipat. Kun kesällä suostuttelimme kääpiötä ottamaan ensimmäistä kertaa elämässään lääkettä suun kautta, oli kaikilla herkuilla lahjominen ainoa keksimämme keino lääkityksen aloitukseen. Tarjosimme keksiä, mehua, hilloa ja mitä tahansa makeaa satuimme keksimään. Vihdoin kääpiö ilmoitti, että suostuisi ottamaan antibioottinsa, jos saisi d-vitamiinitippoja. Ne ovat hänen mielestään "herkullisia".

Millä te muut lahjotte lapsianne?

Tyhmä ja masentunut

Harva kirja saa kyyneleet nousemaan lukijansa silmiin ensimmäisillä riveillään. Minulle kävi niin maanantaina. Istuin ruuhkabussin takapenkillä kirja kädessäni ja räpyttelin silmiäni, etteivät muut huomaisi että itken. Kirja alkoi näin:

"Kello oli ehkä neljä, kun yhdeksän kuukauden ikäinen esikoiseni heräsi taas. Purskahdin hillittömään itkuun. Olen unohtanut monesko herääminen oli tuona yönä, koska puolen vuoden ja vajaan vuoden iän välillä lapsi heräsi joka yö kahdesta seitsemään kertaa... Olin aivan lopussa. Öisin toivoin enää, että aamu jo tulisi ja jatkuvan heräilyn kidutus loppuisi, koska olisi pakko nousta ylös..."

Minna, kaksi lasta

Kirjan nimi oli Unihiekkaa etsimässä -Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin. Kyyneleet tulivat, koska olin itsekin väsynyt ja koska minä tiesin miltä tuosta naisesta tuntui tuona yönä. Sortumatta sen enempää yltiösentimentaalisuuteen, samalla hetkellä tajusin, että nyt oli aika tehdä jotakin yöunieni parantamiseksi.

Vaikka olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että mikään kirjallinen tuote, joka on suunnattu pienen lapsen väsyneille vanhemmille ei saisi olla kahta A4 arkkia pitempi tuotos, oli Unihiekkaa etsimässä positiivinen yllätys. Kirjailijat eivät ole keksineet mitään maailmoja mullistavaa, mutta ovat koonneet yhteen mielenkiintoisen kokonaisuuden viimeisintä tutkimustietoa vauvojen unesta ja erilaisista unikouluista. Univajeinen äiti kiittää yksinkertaisista "Tee näin" osioista. Itse perehdyin ainoastaan yli puolivuotiaille vauvoille suunnattuun osioon, mutta pienemmillekin vauvoille on kirjassa oma lukunsa.

Kirjaa lukiessani tajusin, että vaikka olimme toimineet nukkumisasioissa meidän perheellemme sopivalla tavalla, ne ovat myös tapoja, jotka tyypillisimmin ja todennäköisimmin aiheuttavat vauvalle univaikeuksia ja toistuvia heräilyjä. Minä nukun vauvan kanssa samassa sängyssä ja vauvan nukahtamisvaihe on tapahtunut aikuisen läsnäolon avulla. Toimintatapojen lieveilmiöiden, eli jatkuvien heräilyjen, kanssa pystyy elämään joitakin kuukausia, mutta kahdeksan kuukauden tienoilla oma mittani on tullut täyteen. Kuten kirjassa kattavasti todetaan, univajeen vaikutukset ihmiseen ovat rumia. Unideprivaatiota ei muuten käytettäisi kidutuskeinona.

Myös paljon kiistelty huudatusunikoulu saa kirjassa synninpäästön. Se on kirjan mukaan yksi tutkituimmista unikoulumuodoista viimeisen 50 vuoden aikana. Yhdessäkään tutkimuksessa ei olla pystytty osoittamaan huudatuksen aiheuttavan haittaa vauvan ja vanhemman kiintymyssuhteelle. Tutkimustulosten mukaan vaikutukset perheisiin ja mm. lasten tunneilmaisuun ovat olleet ainoastaan positiivisia.

Nyt sumplitaan kotijoukkojen kanssa koululle sopiva ajankohta ja ryhdytään toimiin iloisemman elämän puolesta. Minä en halua olla tyhmä ja masentunut. Noita asioita unenpuute nimittäin kirjan mukaan aiheuttaa.

Samasta puusta

Tilasin lapselle talvikengät ja tajusin oman oksettavuuteni. Meillä ei ole enää vain pariskuntakenkiä. Meillä on perhekenkiä. Puolustuksekseni sanottakoon, että kääpiökin sai Sorelit, koska ne nyt vaan oli viime talvena ihan parhaat. Ei ollut kerran tai kaksi, kun retostelin jäätyneitä varpaita valittaville puistokollegoille Soreleiden huopaisen sisäkengän ihanuudesta. En tainnut palella varpaista kertaakaan. Kääpiön viime talven Reimat kylmettivät varpaat jo pikku pakkasissa.

Meillä on kyllä myös perhetohvelit -Ainot ja Reimat. Homma on selkeästi karkaamassa minulta lapasesta. Omat ja miehen on saatu häälahjaksi, mutta kääpiön Reimat kiikutettiin kotiin Citymarketista ihan omin käsin. Seuraava askel on sitten koko perheen pukeminen samanlaisiin vaatteisiin. Jonkinlaiset perhevillapaidat ehkä.

Asenne vai ongelma

Toisen lapsen saamisessa on se hyvä puoli, että tietää kaikkien vauvavaikeuksien menevän ennen pitkää ohi. Mikään vauvan toinen toistaan seuraavista vaiheista ei tunnu niin raskaalta ja ikuiselta kuin ensimmäisellä kerralla. Toisella kerralla asenne on eri ja se ratkaisee. Asenne ei kuitenkaan muuta tosiasioita. Tosiasia on, että ihminen tarvitsee unta. Tämän tarpeen suhteen ihmiset ovat hyvin erilaisia. Jotkut ovat aamuvirkkuja, toiset selviävät vähälläkin unella, toisia väsyttäisi aina. Unenpuute vaikuttaa ihmisiin eri tavoin.

Kun puhutaan vauvojen unirytmistä, voi keskustelun argumentit jakaa suurin piirtein kahteen leiriin. Vanhempiin, jotka korostavat kuinka luonnollista se on, että vauva heräilee öisin ja se täytyy vanhempana kestää. Joidenkin tämän leirin vanhempien täytyy lisäksi tuoda esiin, kuinka yöheräily ei oikeastaan edes väsytä ja kaikkien vanhempien täytyisi vain olla kiitollisia siitä, että on vauvan itselleen saanut.

Toinen leiri painottaa, että vanhempien jaksaminen on ensisijaisen tärkeää. Univajeiset vanhemmat eivät jaksa väsymykseltään vastata vauvansa tarpeisiin. Arki muuttuu selviytymistaisteluksi ja ihmissuhteet kärsivät jatkuvasta väsymyksestä.

Kuvan henkilö ei liity tapaukseen.

Minä kuulun oikeastaan molempiin leireihin. Minulla on ongelmia vain näiden "kukaan ei saa valittaa väsymystään, koska minäkään en valita" ihmisten kanssa. Sellainen toisten syyllistäminen on tyhmää ja sadistista.

Tosiasia on, että vauvat niinkuin muutkin ihmiset heräilevät öisin. Se on ihan tavallista. Vauvat eivät myöskään osaa katsoa kelloa, joten he eivät tiedä milloin kuuluisi aamuisin herätä. Elämä vauvan ja pienen lapsen kanssa sisältää yöheräilyjä. Toisaalta umpiväsynyt äiti, joka ei pysty unenpuutteeltaan vastaamaan lastensa tarpeisiin, on tuskin kenenkään mielestä ideaalitila.

Olen viime viikot pyöritellyt päässäni unikouluasioita. Hyvänä yönä heräilen vauvan kanssa kahden tunnin välein. Tunnin välein heräilen useamman yön viikossa. Minua väsyttää paljon. Välillä tiuskin väsymyksestä kääpiölle, välillä uupumus unohtuu. Iltaisin ei ole aina mukavaa mennä nukkumaan, koska tiedän mitä yöllä on luvassa. Välillä ajattelen, että kyllä minä vielä muutaman kuukauden jaksan. En minä tähän kuole. Tämä loppuu aikanaan. Mutta silti pohdin, voisiko elämän tehdä vähän helpommaksi. Voisinko olettaa, että kohta kahdeksankuinen vauva hampaiden tehtailuineen ja kiipeilyharjoituksineen voisi nukkua paremmin? Väsyneenä on myös vaikeaa tehdä päätöksiä. Se kai tässä on vaikeinta.

Ankea lapsuus

Jos haluaa määrittää oman ankeuskertoimensa, kannattaa alkaa täyttää vauvakirjaa. Ankeilija selaa järjestelmällisesti läpi tietokoneen kuvatiedostoja ja merkitsee ylös kirjassa tiedustellut päivämäärät vauvan oppimista tempuista. Määrittää synnytyssairaalan, synnytysstatistiikan ja nimijuhlien vieraslistan.

Ankeilijan vaikeudet alkavat, kun kysellään vauvan hellittelynimiä. Minun ainoa kakkoselle keksimäni hellittelynimi on hänen etunimestään johdettu drinkin nimi. Voiko sellaista kirjata vauvakirjaan? Miten vauvalle löytyi nimi? -Selasimme kalenteria ja pyrimme löytämään kaksi nimeä, jotka sointuvat foneettisesti yhteen isosiskon nimen kanssa. Nimellä ei ole tarinaa. Miten valmistauduitte vauvan tuloon? -Pesimme vanhat vauvan vaatteet. Ankeuskäyrä puhkaisi juuri katon. Kuinka tylsän kuvan itsestään voi omalle lapselleen antaa, joka tolkkuihmiseksi kasvettuaan palaa halusta saada kuvan siitä, miten valtavan suuri asia hänen syntymänsä meille muille perheenjäsenille oli?

Niillä loruhetkessä lässyttäneillä äideillä on näiden hommien kanssa aivan varmasti helpompaa. Kirjoittelevat pullantuoksuisia kuvauksia ensipäivistä vauvansa kanssa ja rakkaus tihkuu jokaisesta lauseesta. Minä olen tähän mennessä selostanut vauvakirjaan yksityiskohtia kakkosen ensiviikkoihin ajoittuneen kylpyhuoneremontin etenemisestä ja kärsimästäni rintatulehduksesta. Aaawww.

Kumihanskateaseri

Tänne meikäläisen blogiin päädytään hämmästyttävän usein googlettamalla jotakin kumiin liittyvää. -Kokokumiasua, kumisaappaita, sadetakkia tai kurahousuja. Tätä arvokasta googletusdataa saa käyttöönsä Googlen tarjoamien blogitilastojen kautta.

Yksilö voi myös aloittaa tiedonhaun näpyttelemällä Googlen hakupalkkiin sanan pissaaja tai sanakombinaation vartalo suihkussa ja päätyä ihailemaan kuvaa minusta sadeasussani. Tänään päätinkin sitten tarjota pienen teaserin kaikille kumin ystäville. -Minä tiskihanskat kädessä ulkona!

Kolmekymppisen äidin kriisini on siis melkein ohi. Myrskytuuli puhalsi tänään napakasti ja ilma tuntui todella viileältä. Lapset puettuani kipaisin siivouskomerolle ja tungin laukkuun mukaan kumihanskat. Kaikki sormikkaat olivat jossakin jemmassa, joten mukaan peitto-operaatioon lähtivät kynsikkäät.

Menomatkalla tai puistossa ei vielä satanut, mutta kotimatkalla kumihanskoillekin tuli käyttöä. Hanskojen alkuoutoudesta päästyäni aloin tuntea pientä hilpeyttä, joka sai pian seurakseen itsevarman tyytyväisyyden. Tässä mä nyt kävelen ulkona tiskihanskat kädessä, eikä tunnu missään, ajattelin. Päätin kuitenkin käydä hakemassa kaupasta parit mustat sormikkaat, jotta ihan kaikkien ei tarvitse tietää sadejärjestelyistäni. Voin sitten vilautella vaivihkaa puistossa kumihanskojani, jos tarvitaan keskustelussa jäänmurtajaa.

Minusta NIIN tulee se äiti, jota lasten täytyy hävetä joka paikassa.

Naisen paikka

Veera Luoma-Aho kirjoitti Nyt-liitteen kolumnissaan pelkäävänsä downshiftingvillityksen tekevän naisille karhunpalveluksen. Hypätessään pois työelämän oravanpyörästä, naiset luopuvat myös mahdollisuuksistaan vaikuttaa yhteiskuntaan vallan ja taloudellisen asemansa kautta. Naisia kannustetaan ottamaan askel taaksepäin tasa-arvotaistelussa.

Joinakin päivinä kotiäitiyteni tuntuu downshiftaamiselta. Päätimme miehen kanssa hankkia lapsia elämänvaiheessa, jossa minä aloin pohtia työpaikan vaihtoa, enkä ollut oikein varma mihin suuntaan olisin halunnut lähteä. Kaipasin mietintätaukoa nopeatahtisesta ja ajoittain myös kuluttavasta työstäni. Niinpä valitsin muutaman kiinnostavan kurssin avoimesta yliopistosta ja aloin odottaa esikoistamme.

Minulla on viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana ollut kiire lähinnä synnytyssairaalaan. Voin viettää vaikka koko päivän yöpaidassa, kunhan muistan vetää jalkaan farkut ulos lähtiessäni. Luon itse omat aikatauluni ja teen asiat niinkuin huvittaa. Päivinä, joina syysaurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja minä luen puiston penkillä romaania vauvan nukkuessa ja esikoisen leikkiessä etäämmällä, kotiäitiyteni tuntuu löysäilyltä. Minulle ei työurani aikana todennäköisesti tarjoudu toista kertaa mahdollisuutta jättäytyä työstäni pois useammaksi vuodeksi.

Kahvitauko

Sitten on päiviä, jolloin kotiäidin elämäni muistuttaa kaikessa ankeudessaan lähinnä työleiriä. Minä nukun yöni tunnin pätkissä, tehtailen väsyneenä leikkipuistossa hiekkakakkuja, pesen pyykkiä ja takapuolta, laitan ruokaa, omistan aikani lapsilleni omista tarpeistani tinkien. Lykkään työuralla etenemistä monella vuodella, koska minun mielestäni päivähoito ei suurten ryhmäkokojensa vuoksi pysty tarjoamaan alle 2-vuotiaalle lapselle sitä, mitä hän eniten tarvitsee.

Arjen rutiinien pyörittäminen ei ole älyllisesti haastavaa. Elämä lasten kanssa kotona voi silti olla raskasta. Minä luovutan lähes kaiken aikani lasten käyttöön, yritän kasvattaa heitä ja kasvaa myös itse siinä samalla. Se on tunnetasolla haastavaa.

Downshiftaaja ja kotiorja -kaksi versiota minun kotiäitiydestäni. Molemmat ihan yhtä totta, vaihtelevin painotuksin. Lähinnä olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus valita, jäänkö kotiin lasten kanssa vai palaanko nopeasti töihin. Minua myös pelottaa vähän jo nyt, miten onnistun yhdistämään työn, lapset ja muun elämän, sitten kun se elämänvaihe tulee ajankohtaiseksi. Tuntuu siltä, että täällä kotona pääsee kuitenkin paljon helpommalla.

Parisuhdepäivällinen

Viime viikkohin on mahtunut paljon ensimmäisiä kertoja. -Haparoivia sivuaskelia sohvan reunaan tukien, pitkiä potkupyöräliukuja ja baariulkoilua. Ja sitten ihan varoittamatta sisko soitti ja kertoi tulevansa vahtimaan lapsia viikonloppuna. Tarjoutui jäämään yövahdiksikin, mutta se oli minulle äkkiseltään ihan liian suuri pala purtavaksi.

Sitten se vauva jätettiin siskonsa kanssa ensimmäistä kertaa toisten hoiviin. Miehen kanssa lähdettiin ravintolaan viettämään sitä paljon puhuttua yhteistä aikaa. Vaikka kyllä meillä sitä yhteistä aikaa ainakin minun mielestäni on. Joka päivähän me täällä kotona pyöritään keskenämme. Rehellisyyden nimissä en ole sitä yhteistä aikaa kamalasti kaivannut. Jos saisin valita, lähtisinkö kavereiden kanssa baariin vai miehen kanssa kahdestaan päivälliselle, valitsisin todennäköisesti ensimmäisen vaihtoehdon. Huono vaimo.

Laskeskelimme graavattua siikaa ja maa-artisokkakeittoa edessämme, että edellisestä parisuhdepäivällisestä oli noin vuosi. Ehkä olikin korkea aika syödä ihan kahdestaan. Puhuttiin vähän lapsista. Siitä, miten jotkut käyttävät lapsiaan erikoisuudentavoitteluun. Puhuttiin paljon kaikesta muustakin. Mies kertaili jotakin lukemaansa tiedeartikkelia ja minä kohkasin edelleen siitä kotikaupitteluasiasta. Vähän niinkuin kotonakin.

Pyllypaidan jäljillä

Olen taas ollut tohkeissani. Kaikki lähti pyllypaidasta, jonka elämäntilannekollegani Hups oli saanut lahjoituksena Me&I nimiseltä lastenvaateyritykseltä. Paidan persereikäkuvituksesta kiinnostuneena päätin tutustua itselleni tuntemattomaksi jääneen merkin kotisivuihin tarkemmin. Sivuja tovin lueskeltuani olin lähinnä hämmentynyt.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, Me&I toimii näin: Merkki rekrytoi palvelukseensa myyjiä, jotka sitoutuvat kaupittelemaan merkin tuotteita muutaman kerran viikossa järjestämillään myyntikutsuilla. Myyjät eivät kuitenkaan saa palkkaa tekemästään työstä, vaan ensitöikseen he ostavat merkiltä itselleen esittelymalliston, jonka avulla he voivat esitellä vaatteita potentiaalisille ostajille. Myyjät eivät myöskään ole työsuhteessa työnantajaansa, vaan jokainen myyjä toimii itsenäisenä yrittäjänä. Merkillä ei näin ollen ole mitään työnantajan velvollisuuksia myyjiään kohtaan. Myymistään vaatteista rekrytoidut myyjät saavat 24% provision ja vaatemerkki käärii loput omaan taskuunsa. Auliina bonarina Me&I:n myyjät voivat ostaa firman tuotteita erikoishintaan.

Emofirman kannalta diili on varmaankin ideaali. Kaikki myynnistä aiheutuvat riskit on ulkoistettu itsenäisille myyjille. Vaatteita ostakoon se ken haluaa kyseistä konseptia tukea, mutta mikä osa tästä myyjän saamasta diilistä olisi jollakin tapaa houkutteleva? Esittelymallistoa tuskin kaupataan myyjille mitenkään polkuhintaan, joten myyntityöstä saatu voitto siintää jossakin lukuisten myytyjen trikoopaitojen takana.

Ilmeisesti vaatemerkki nauttii jonkinasteista kulttisuosiota joidenkin piirien keskuudessa, joista minä en ole aiemmin ollut tietoinen. Mistä tässä kaikessa on kyse?

Toisen paras

Kun kääpiö oli vauva, hän kävi vauvajumpassa, vauvahierontakurssilla, muskarissa, uimakerhossa ja joskus perhekahvilassa. Vauvalla oli enemmän harrastuksia kuin minulla on koskaan ollut. Syyt kaikenmoisiin aktiviteetteihin olivat etupäässä itsekkäät. Minä halusin nähdä minkälaisia toiset äidit ovat, eikä päivisin ollut kamalasti tekemistä.

Kakkonen on harrastanut tähänastisen vauvavuotensa aikana pääasiassa hiekkalaatikon hiekan maistelua. Uimakerhon sukellusharjoitukset hoituvat sisaruskylvyssä isosiskon lappaessa ämpärillä vettä kakkosen naamalle. Syyt myös tähän toimintatapaan ovat etupäässä itsekkäät. Minä vihaan aikataulutettuja lähtöjä lasten kanssa ja kaikkea siihen liittyvää säätämistä.

Toisen lapsen osa on jäädä paitsi monista asioista, joita esikoiselle on tarjottu. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että kääpiön vauvaharrastuksiin käytetyt sataset olisi voitu lahjoittaa ihan yhtä hyvin hyväntekeväisyyteen. Siellä niitä rahoja olisi tarvittu enemmän.

Esikoinen on editoinut kirjoista pois kakkoselle tarpeettoman materiaalin.

Tajusin vauvajumpassa, että kääpiö pelkäsi lastenmusiikkia ja sitä isoa sirkuskangasta, jota vauvojen päällä löyhyteltiin. Olen kerran elämässäni seisonut sepalus auki Stockmannin kuntosalikerroksen aulassa hytkyttämässä jumpan pelästyttämää vauvaa uneen rattaisiinsa. En saanut farkkujen nappia kiinni pukuhuoneessa karjuva vauva sylissäni. Vauvajumppa sai sen jälkeen jäädä.

Puolen vuoden muskarilauleskelun jälkeen tajusin olevani lähes virtuoosimainen loruilija itsekin ja päätin, että minä järjestän paremmat muskarit vauvalleni ihan kotioloissa ilman 80 euron lukukausimaksuja.

En kuitenkaan haluaisi ajatella, että toisen lapsen asema olisi perheessä yhtään huonompi. On hellyyttävää huomata jo pienen vauvan silmissä ilo ja ihailu, kun isosisko saapuu näköpiiriin. Sisaruksilla on keskenään ihan omat vitsinsä, joista aikuisen on mahdotonta päästä osalliseksi. Sitä tunnelmaa ei millään lukukausimaksulla osteta. Minunlaiseni kyynikkokin liikuttuu.

Laihafarkut

Jokaisella Sex and the City sarjan ystävällä on toivottavasti ollut oma SATC hetkensä. Ostaessaan viimeisillä pennosillaan liian kalliit kengät tai muuten vaan juostessaan upeana korkeissa koroissa kaupungin sykkeessä.

Minulla oli yksi pieni hetki perjantaina. Illan uloslähtösuunnitelmien riehaannuttamana kaivoin aamulla kaapista esiin laihafarkkuni. Farkut, jotka on hankittu joskus 2000-luvun alussa -aikana jolloin monet tämän päivän tuoreet äidit kertailivat vielä yläasteen penkillä pinta-alamuunnoksia. Minä en ole mahtunut laihafarkkuihin moneen vuoteen. Kakkosen synnytyksen jälkeen olen pysytellyt tiukasti hyväksi havaitsemallani stretchfarkkulinjalla. Laihafarkut eivät veny.

Asiaa sen enempää ajattelematta pujotin jalat farkkujen lahkeisiin. Reisiä ei puristanut. Suljin napin vetämättä vatsaa sisään ja vedin vetoketjun kiinni. Seistessäni peilin edessä en voinut uskoa näkemääni. Siinä minä seisoin laihafarkut jalassa, eikä puristanut yhtään. Olo oli kuin Mirandalla, joka vauvakilot pudotettuaan sai vedettyä jalkaansa skinny jeansit, eikä saanut omasta takapuolestaan tarpeeksi.

En tiedä, onko minulla vielä raskauskiloja. En ole käynyt vaa'alla moneen kuukauteen. Laihafarkut jalassa pähkäilin, että minulle on ollut eduksi, että kotona päiviä kanssani viettää herkkupoliisi. Hän ryntää keittiöön tivaamaan "Mitäs täällä patahtuu, äiti?" jos yritän salaa rapisutella keksipussia. Esikoisvauvan kanssa sai syödä roskaruokaa ja herkkuja ihan rauhassa. Ei tarvinnut salaa tunkea karkkia suuhun ja yrittää sitten vältellä katsekontaktia lapsen kanssa.

Olen lasten syömisten suhteen melkoinen ruokanatsi ja toteutan innokkaana saksalaisella tarkkuudella aikataulutettua ruokailurytmiämme. Sopii ilmeisesti myös raskauskilojen pudotukseen. Vyötärön kaventumisesta voin kiittää myös Philiä ja Tediä. Heidän ansiostaan en työntele kärryissä ainoastaan yhtä vauvaa, kun mukaan mahtuu myös 12 kilon lisäpaino.

Kävin juhlistamassa iloista housutapahtumaa lisäpainon ottaessa päiväunia. Kävin keksipussilla.

Pikkumusta

Minimalisti minussa riutuu lähes joka kerta, kun lapsille täytyy ostaa jotakin. Minun ensimmäinen kysymykseni lähes mitä tahansa omia hankintoja tehdessä on "Saako sitä mustana tai harmaana?". Minun ainoat kuviolliset vaatteeni ovat musta- tai siniraidallisia t-paitoja. Lapsen maku on huomattavasti kokeellisempi ja minun mielestäni kaikki lastentarvikkeet lähtökohtaisesti rumia.

Ehdin jo tovin huokailla itsekseni, kun etsiskelin internetistä rinkulaliinaa, johon olisi nopeaa nostaa vauva istumaan tilanteissa, joissa muu elämä vaatii kummankin käteni läsnäoloa. Miksi kantovälineessa täytyy olla jokin kuvio? Miksi nämä ovat niin värikkäitä? Miten nämä voisivat sopia yhteen minkään vaatteeni kanssa? -Kyllä, olen juurikin niin turhamainen, että kantovälineen täytyy sopia yhteen muun asuni kanssa. Kaikki löytämäni kuosit olivat ihan liian jotain minun makuuni.

Opettelen joka päivä elämään sen tosiasian kanssa, että lapsi ei sovi yhteen minun asuni kanssa.

Neljännessä kaupassa tärppäsi. Epäilyttävien kukikkaiden rinkuloiden, joita ilmeisesti nimitetään kantopusseiksi, joukossa oli musta rinkula. Minimalisti kiittää. Nyt voin kanniskella molempia lapsia sylissäni samaan aikaan. Vauvan kanniskelu kun tuntuu laukaisevan esikoisessakin tarpeen päästä syliin. Now I am Supermom.

Pussi soveltuu myös kohtuullisesti jarrutustaidottoman/haluttoman 2-vuotiaan potkupyöräilijän perässä juoksemiseen. Siihen tarvitsisin kyllä puuvillasekoitteisen pussin lisäksi jotakin bentsodiatsepiinipohjaista.

Irtiotto

- Äiti, mitä sulla on silmässä?

- Se on meikkiä.

- Äiti, mitä sulla on suussa?

- Se on huulipunaa.

- Sä näytät ihan hassulta.

- Ai jaa, näytänkö? Nyt mä lähden sinne ravintolaan. Nähdään sitten aamulla.

Kaivoin korkokengistä yhden vihreän muovilusikan, kaksi keltaista pelinappulaa ja yhden palapelin palan. Vedin kengät jalkaan ja takin päälle. Söin päivällisen parhaassa seurassa ja join pari olutta päälle. Tarkistin puhelimen pari kertaa, ei viestejä. Lupasin tulla kotiin yhden maissa. Taksikuittiin kirjautui klo 0.52.

Kaikkea täytyy kokeilla, paitsi unikkokuosia

Kun palasin kotiin taannoiselta hemmottelureissultani a.k.a. juurihoidosta, oli kakkonen imaissut tuttipullosta 80 millilitraa korviketta -ennätysmäärän siis. Olin liikuttunut, onnellinen ja helpottunut. Itketti ihan vähän ilosta. Aiempina viikkoina olin keskittynyt tirauttamaan kyyneleitä hokien mielessäni "Mä en koskaan pääse täältä mihinkään. Mä en koskaan pääse täältä mihinkään." Taisin sanoa sen muutaman kerran ääneen miehellekin.

Iltaisin kuuntelin hiljaa sohvalla viereisessä huoneessa karjuvaa kakkosta ja tuttipulloa sitkeästi vauvan suuhun suostuttelevaa miestä. Välillä huuto hiljeni, minä olin toiveikas ja sitten huuto alkoi uudelleen. Minä jatkoin tutuksi tulleen lauseen toistelemista.

Kuluneiden tuttipulloharjoitusviikkojen aikana olen seissyt kaupan tuttipullohyllyjen edessä, kuin voittoarpaa etsien. Tutkaillut erilaisia suuttimia ja pullojen muotoja. Olen toistaiseksi kieltäytynyt ostamasta ainoastaan unikkokuosisia tuttipulloja, koska minun mielestäni kaikki unikkokuosinen tavara pitäisi kerätä roviolle ja tuikkaista tuleen. Toistaiseksi Ainun jänispullo on muodostunut syöttökisan suosikiksi. Mies arvelee nyt löytäneensä myös korvikkeen optimaalisen tarjoilulämpötilan. Ihonlämpöinen on kuulemma kakkosen mielestä liian kuumaa.

Olen päätynyt siihen, että neuvolan imetysohjaukseen olisi ainakin minun kohdallani pitänyt sisällyttää muistutus siitä, että vauvalle on hyvä tarjota tuttipulloa säännöllisesti, jotta pulloruokailun taito pysyy yllä. Minunlaiseni kotiurpo unohtaa välillä poistua perheensä parista. Luulen, että säännöllisellä kotoa poistumisella olisin ollut paljon lempeämmällä tuulella useampanakin päivänä. Täysipäiväisessä äitiydessä unohtaa monesti pitää huolta lasten ohella myös itsestään. Tämän väsyneen äidin on päästävä nauttimaan lapsivapaasta ilmatilasta yhtä syöttöväliä pitemmäksi ajaksi vähän useammin kuin kerran puolessa vuodessa.

Minun sydämeltäni on pudonnut painava kivi. On ihana tunne, kun ei ole enää niin korvaamaton.