Äidiksi tulossa jännitin paljon sitä, miten tulisin toimeen toisten äitien kanssa. Minun lähipiirissäni äitejä ei liiemmin ollut. Minä en ole koskaan ollut kovin kiinnostunut lapsista noin ylipäätään. Saatan edelleenkin unohtaa vilkaista lastenvaunuihin, jos joku on hiljattain synnyttänyt. Minua kiinnostaa enemmän se, mitä sille kärryjä työntävälle aikuiselle kuuluu. Äidit tuntuvat puhuvan paljon lapsista. -Minusta välillä ihan liikaa.
Ensisijaisesti äidiksi tulossa minua kuitenkin pelotti se, mitä monelle naiselle tapahtuu synnytyksen jälkeen. Heistä tulee vähäjärkisiltä vaikuttavia lässyttäjiä, joita minunlaiseni tosikko ei vaan voi sietää. Painajaiseni lässyttäjäksi muuttumisesta ei tullut toteen. Kääpiön ollessa neljä kuukautta vanha, minä ryntäsin ulos kaatosateeseen vauvojen lorutuokiosta, koska silmät selällään, kuolaaville sylivauvoille määkivät naiset, olivat minusta vain niin totaalisen ahdistavia. Nykyään olen vähän jo tottunut tuohon melko tavalliseen tapaan puhua vauvoille, mutta edelleenkin vaivaannun aina vähän, kun aikuisen naamalle ilmestyy se lässytysilme.
Toinen melko kyseenalainen piirre äitiydessä on se, että jostakin syystä moni lapsen tähän maailmaan synnyttänyt nainen pätevöityy lapsen ensikuukausina hämmästyttävän moneen ammattiin. Hänestä tulee kasvatusalan ammattilainen, lasten psykiatri, lääkäri, fysioterapeutti ja aivan sietämätön besserwisser. Hän ei tiedä ainoastaan sitä, mikä on parasta omalle lapselle. Hänelle on synnytyksen yhteydessä annettu kompetenssi ja tarve neuvoa ihan kaikkia muitakin toimimaan hänen valitsemallaan tavalla, koska kaikkihan haluavat ajatella oman lapsensa parasta. Tämä äiti tietää myös, mikä on helpoin tapa toimia ja mitä äidin on soveliasta haluta. Ihan kaikkien muidenkin äitien puolesta.
Nämä internetissä tavattavat malli-ihmiset voivat kirkkain silmin todeta, että mies joka syöttää vauvalleen korviketta ja vie rattaissa vaunulenkille, jotta äiti saisi hiukan omaa aikaa, auttaakin itse asiassa puolisoaan väärin. Toinen äiti voi taivastella, miten omituista ja lapsen tarpeita laiminlyövää se on, jos hiljattain synnyttänyt äiti haluaa viettää riehakkaan baari-illan, vähän niinkuin aikuiset ihmiset joskus haluavat tehdä, ja jättää vauvan yhdeksi yöksi isänsä hoitoon. -Jos äiti haluaisi lähteä kansanopiston kurssille virkkaamaan vauvalle peittoa, se varmaankin olisi huomattavasti hyväksyttävämpää.
Nämä kaikentietävät naiset tuntuvat monopolisoineen itselleen tiedon, mikä kaikille lapsille ja äideille on parasta. En tiedä mistä se johtuu, mutta jostakin syystä hyvin usein nämä naiset onnistuvat kirjallisessa ulosannissaan antamaan itsestään todella omahyväisen ja toisten mielipiteitä vähättelevän vaikutelman. Onneksi näitä äitejä tapaa etupäässä internetissä. Jostakin syystä hiekkalaatikon laidalla istuessaan naiset ovat toisiaan kohtaan paljon empaattisempia.
Tästä eteenpäin aion keskittyä yhä enemmän siihen, että elän ja annan myös toisten elää. -Juuri sillä tavalla kuin itse parhaaksi näkevät.
Hyvä kirjoitus! Ja taas niin totta!
VastaaPoistaOsa äideistä on niitä parhaita, kaikkien lasten, asiantuntijoita.
Minullakin on sitä asiaa kohtaan suuri angsti, enkä siksi viihdy vauvaklubeissa(vähän on kuitenkin yritetty) ja joitain tuttuja besserwissereitä suorastaan välttelen. En jaksa sitä neuvontaa, kun en ole neuvoja pyytänyt enkä mielestäni ole ihan "uuvatti". Sinänsä ikävää, kun seuraa kuitenkin välillä kaipaa. Mutta varmasti on mahdollista löytää seuraa, jossa viihtyy. Itse yritän tavata ystäviä, joiden kanssa tulee jutusteltua ihan muista aiheista.
Mäkään en muuten osaa lässyttää vauvalle. Se ei vaan tule luonnostaan. Onkohan se tyypillistä tosikoille? :)
Minäkin aikani yritin käydä noissa vauvaklubeissa ja harrasteissa, mutta en vaan jaksa sitä ainaista lapsista puhumista.
VastaaPoistaMä luulen, että me ollaan joidenkin mielestä huonoja äitejä, kun ei uskalleta heittäytyä vauvan maailmaan ja lässyttelemään. :D Mutta mä en vaan pysty. Olen myös se henkilö, joka odottaa pikkujouluissa ja häissä kaikkien yhteisleikkien ajan vessassa, koska en vaan kestä niiden aiheuttamaa myötähäpeää. Tosikko kun olen.
Ja Liisa, jälleen NIIN asiaa!!
VastaaPoistaTämä äiti yhdyskunnassa elo on välillä melkoista menkkarenkkaa. Minäkään en moisissa mammakekkereissä viihdy. Omat lapset on rakkaita ja ainutlaatuisia meille kaikille, minullekkaan muiden lapsilla ei ole niin järin suurta merkitystä minun elämässäni.
Olen tehnyt kasvatustyötä työkseni ja tuolloin saanut tarpeeksi.
Nykyisin on oikeasti tosi vaikea olla kiinnostunut, edes esikoisen kavereiden asioista. Ehkä siksi että lapset joiden kanssa esikko leikkii on jo sen verran vanhempia ja osa leikkitaidottomia, että tulevat ikään kuin leikkimään minun kanssani. Tältä puuhalta minä katkaisen siivet välittömästi. Meillä kun lapset on patistettu leikkimään itsenäisesti ja omaa mielikuvitusta käyttäen. Huoh, en jaksa kuunnella miten joku on käynyt jossain paikassa x henkilön z kanssa ja sitä rataa ja ne arvaappa kysymykset on just niitä savuttavimpia;)
Mua vituttaa tänään kaikki, joten naapurin lapsienkin lienee mukavinta pysyä ihan omalla tontilla;)
Sitä lapsista jauhamista en vaan ymmärrä. Niitä pitäisi hoitaa kokopäiväisesti ja sitten vielä puhuakin niistä koko ajan. Ei pysty.
VastaaPoistaJa arvaappa mitä? Olen itse tänään niin täynnä tuon omankin 2-vuotiaan paskoja juttuja, että dvd-tulee pyörimään siihen hetkeen saakka, kuin mies saapuu töistä kotiin. Ei vaan pysty muuta.
Minäkään en halunnut tulla lässyttäväksi äidiksi, jonka elämä ja varsinkin puheenaiheet pyörii vain siinä silmäterässään. Mutta mutta, pahoin pelkään että otteeni lipsuu. Omasta mielestäni en varsinaisesti lässytä Typylle, mutta äänensävyni ja käyttämäni sanasto (massu, pyllykkä, jne) kyllä muuttuvat oleellisesti, kun puhun Typylle. Lisäksi puheenaiheet on aika vähissä, kun ei mulle nykyään kuulu oikein mitään. Välillä pelottaa, kun huomaan vastaavani kuulumisista kysyttäessä esim. näin: "Meillä opittiin tänään tarttumaan esineeseen kädellä ja sitten maisteltiin sitä." Toivottavasti vastapuoli ymmärtää sanavalinnoista huolimatta minun tarkoittavan noilla asioilla vain Typyä, allekirjoittanut itse on onneksi osannut pitää esineitä kädessään jo tovin eikä koe enää tarvetta viedä kaikkea uutta ja ihmeellistä suuhunsa. (Se se vasta näky olisikin... ;D)
VastaaPoistaEttä juu, otteeni on lipsunut ja hieman se harmittaa, mutta jospa osaan pysyä kohtuudessa ja jospa se oma itsekin löytyy vielä takaisin. En vain vielä osaa enkä raaski irrottautua Typystä (hän on nyt siis 2kk), vaikka toisaalta kaipaan sitä, että minulle kuuluisi joskus muutakin, kuin mitä Typylle kuuluu.
(Tulikohan tästä nyt aivan sekava kommentti? Paras lopettaa siis tähän. :D)
Loistokas teksti! Muakin jännitti etukäteen, että tulenko toimeen vauvani kanssa. Että tykkäänkö siitä. Ilmeisesti jännitys oli turha, vauvahan oli ihan mainio tyyppi. Ja on edelleen, vaikkei olekaan enää vauva.
VastaaPoistaMutta muiden ihmisten lapset kiinnostaa mua todella vähän, enkä osaa kovin luontevasti puhua niille. "Äitikavereiden" (pelottava sanakin) myötä toki joistakin lapsista on tullut tavallaan läheisiä, joten niiden tekemiset, kehitys ja meininki kiinnostaa. Mutta hämmennyn aina, kun joku lähes tuntematon vaikkapa hymyilee ja alkaa jutella mun lapselle - kai se sitten odottaa että mä kujertelen sen lapselle takaisin? En osaa! Omalle pojalle kyllä puhun höpöjä ja varmaan vähän lässytänkin, mutta lähinnä kotioloissa..
Ja niin, niitä kaikkitietäviä äitejä minäkin olen kohdannut vain internetissä. Oikeassa elämässä tuntuu vain, että minä tiedän jotain paremmin kuin joku toinen ;) Pidän kyllä suuni supussa, vaikka jonkun toisen äitiys vähän kummastuttaisikin.
Olen muuten huomannut, että vauvaharrastuksista tai leikkipuistossa kavereiksi tulleet äidit ovat jotenkin salakavalasti samanhenkisiä kuin minä, siis muissakin asioissa kuin äitihommeleissa. Ei siis riitä kaveruuteen pelkästään se, että ollaan äitejä kaikki. Onneksi!
Btw. Hääleikkejä pakeneva ei ole tosikko, vaan itsesuojeluvaistoinen! :D
Mulle on jotenkin kauheeta nähdä sellaisia äitejä, jotka työntää tuolla vauvoja/lapsia vaunuissa tai rattaissa ihan vittuuntuneen näkösenä. Tähän kategoriaan kuuluu ehkä myös ne äidit, jotka istuu hiekkalaatikon reunalla tai puistonpenkillä myös edellä kuvattu ilme naamalla ja huutaa lapsilleen. Tällanen äiti en ainakaan halua olla, mutta en kyllä semmonen lässyttäväkään. Pystyis semmoseen kultaiseen keskitiehen ja jaksais olla iloinen joka päivästä ja oman lapsen ihanasta hymystä. Siinä ois tarpeeks tavotetta ainakin mulle. :)
VastaaPoistaSuora kirjoitus jälleen kerran! Minä olen taas vähän tätä hössöttäjä-äitiä osittain, ja taas osittain taas tosikko. Vaikea kuvata, mutta useimpina päivinä minua ei kauheasti kiinnosta tuntemattomien kakkavaipat, joskus tutummaksi käyneiden vaipat voivat kiinnostaakin, esim. kummilasten.
VastaaPoistaOlen myös osallistunut jos jonkin moiseen äitien nöyryytys tapahtumaan, jossa lapsenikin on ollut aluksi ilmeellä "you must be kidding" mutta annas ollakaan pikkuhiljaa myös nauttinut muiden lasten näkemisestä ja ehkä niistä höpötyksistäkin siinä ohessa. Olen kyllä usein sisäisesti kuollut nauruun mutta on myös niitä äiti-vauva tilanteita, jotka on olleet lähinnä "masentuneet äidit club" meininkiä, eli kukaan jaksa puhua kellekään mitään ;D. Minusta on ollut ihan mielenkiintoista seurailla näitäkin areenoita, vaikka usein kerhoissa vetäydynkin vähän omilleen ja saatanpa unohtua omiin ajatuksiin, kun lapsi viihtyy leikkimässä uusien lelujen/ikäistensä kanssa. Olen myös vakavasti harkinnut kirjan ottamista mukaan (luen mm. hiekkalaatikoilla hähää!) mutta en ole vielä sitä kerhojen tasolle ilennyt toteuttaa (siis sellaisiin missä on vapaata leikkiä).
Lässytyksestä sen verran, että tutkimusten mukaan (ei siis mun mukelon perusteella ;D ) siitä on kielellisesti hyötyä vauvalle ja siksi se usein tulee äipillä luonnostaan, sitä varmaan jotenkin herkistyy (yläpäästä). Mutta minusta tuntuu, että se että on oma aito itsensä lapsensa kanssa on tärkeämpää kuin, että näyttelisi jotain muuta ja antaisi näin aika ristiriitaista viestiä elein yms. Mutta tämä oli vaan perusjeesustelua minun keittiöstä.
Äni: Mä olen varmaan aika äärilaitaa näiden mun lässytysongelmien kanssa. Mulla on ongelmia myös näiden vaunuttelu, tissittely ja liinailu termien kanssa. Onneksi kaikki ei ole yhtä umpimielisiä.
VastaaPoistaSe on kyllä tuttu tunne, kun ei kuulumisia kysyttäessä ole oikein mitään järkevää kerrottavaa. Yritän kovasti lukea Imagea, että pysyisin vähän kärryillä.
ONIA: Mullakin on jatkuvasti puistossa sellainen olo, että aika suvereenisti minä tässä hoidan, että ottakaapa muut mallia! :D
Ne saman henkiset äitikaverit ovat arvokkaita. Voi vähän avautua kaikenlaisista lapsen pukemiseen liittyvistä elämääkin suuremmista dilemmoista ja sitten puhua jostain ihan muusta.
kat: Mä oon varmaan se vittuuntunut kärryjen työntäjä. Mutta lähinnä sen takia, että kahden lapsen, eli n. 30 kg:n, työntely on melko totista hommaa. Puistossa olen sitten oma pirtsakka itseni! :)
VastaaPoistableue: Mä juttelen ihan mielellään toisten kanssa puistossa. Ne on niitä ihan kaivattuja aikuiskontakteja, vaikka se sisältö ei voisi aina välillä vähempää kiinnostaa.
Perusjeesusteluun on pakko vastata, että meidän tytön kielellistä osaamista ihmetellään ääneen tuntemattomien toimesta lähes joka päivä. Puhuu kuulemma todella hyvin ikäänsä nähden. Ja tämä kaikki ihan ilman lässyttämistä. ;)
word!
VastaaPoistaäiti on äidille susi, en kertakaikkiaan tajua miksi. tuo syyllistäminen ja besserwisseröinti on jotain aivan hämmentävää. kaikki samassa liemessä ollaan kuitenkin.. ehkä jotkut sitä sitten omaa epävarmuuttaan lyttää muiden valintoja, jotta näyttäisi itse paremmalta mutsilta?
olen harrastuneisuuteni vuoksi päässyt vuosien ajan kuuntelemaan, mitä noin kolmikymppiset miehet puhuvat saunailloissaan (älä kysy, ei mitään alan juttuja, mutta rankkaa duunia silti :D), ja suuressa roolissa ovat nämä kotona odottavat super-uhrautujaäidit. kuinka he toivoisivat vaimojensa välillä relaavan, tuulettavan päätään, lähtevän baariin tai ihan vain lepäävän. mikä nyt kenellekin hyvää tekisi. pointtina se, että väsynyt äiti ei ole täydellinen äiti. isät varmasti tajuavat kaikkine harrastuksineen ja saunailtoineen, kuinka tärkeitä ne kaikki on.. mistä mutsit ne paineensa kehittää?
toinen juttu.. kun sulla on 2-vuotias, osaat jo varmaan kertoa mitä sille voi puhua. voiko puhua perspyykistä vai pitääkö mennä pyllypesulle? onko hanuri lapsikelpoinen sana? jos teillä ei ole ns lapsikieltä erikseen, tarttuuko ipanaan kaikki käyttämänne sanat?
ja hah, onneksi meillä on tuo raksa. voi aina puhua valusta ja rappauksesta vavvvvahommien sijaan! aivan yhtä tylsää sekin on kuulijan korvaan, mutta jotenkin sosiaalisesti hyväksyttävämpää :D
Tämä keittiöpsykologi-Liisa on sitä mieltä, että tässä on kyse jostakin naisten piiloagressiosta. Vihasta, jota ilmaistaan alentamalla toisia. Äiti joka relaa, edustaa joillekin naisille sitä mitä he eivät itselleen syystä tai toisesta salli. Tämä liittyy mun mielestä siihen, että jotenkin äitiyden myötä pitäisi ilmeisesti luopua omista tarpeistaan. Ei saisi haluta juuri mitään. Ei saisi ottaa niitä vapauksia, joita miehet ottavat sen enempää soveliaisuuksia punnitsematta. Pitäisi olla vaan hymy naamalla ja todeta, että ihan vitun mielelläni luovun omasta elämästäni lapsen parhaaksi.
VastaaPoistaJa niin. Meillä puhutaan pyllystä. Satunnaisesti pepusta. Olen huomannut, että epäsuorat ilmaisut ja kielikuvat hämmentävät pientä lasta. Hanuri on siis soitin.
Lapsi imitoi ihan sietämättömällä tavalla kaikkea mitä sille puhutaan. "Nyt ihan oikeesti äiti" hän toteaa minulle usein. Minä sanon hänelle että älä skitsoile ja chillaa vähän. Tänään se sanoi aamulla "Minulla ei suinkaan ole vielä päivävaatteita päällä." Koko päivän olin niin ylpeä. Se sanoi "ei suinkaan".
Ja kyllä, raksaläppä on jotenkin niin paljon katu-uskottavampaa. Rautakaupan myyjiltäkin saa parempaa palvelua, kun on slangi hallussa.
jeesustelusta: Näinpä se juuri menee, ettei mikään juttu ole näissä asioissa, että "näin sen vaan täytyy olla". Ja se lässytyskin voi sitten ollan vähän eri asia kullakin, kun siihen lapsentasoiseen puheeseen riittänee se, että käyttää vaikka lempeämpää ääntä joka voi olla äärimmäisen pieni sävyero toisella tai ne eleet ja ilmeet. Että ei tarvitse puhua niinkuin olisi kaikki aivosolut tippuneet synnytyksen mukana. Ja jossakin vauvalehdessä asiantuntija puhui et oliko 2v. viimeistään, että olisi hyvä puhuakin mahd normaalisti, eikä lätystäen, että lapsi kuulee oikean sanamallin.
VastaaPoistaJuu, kyllä mäkin puhun vauvalle eri tavalla kuin esmes Mäkkärin kassalla. Sitä vajakkifiilistä pyrin kuitenkin välttämään. Mulla vaan aina nousee vastustus, jos jotakin pitäisi tehdä lapsen kanssa siksi, että se oppisi nopeammin jotain. Lopputulema tuossa kielellisessä kehityksessä kuitenkin on se, että kaikki oppii puhumaan, ellei ole jotain isompaa häikkää.
VastaaPoistaNo pakko vielä sanoa, kun en ole varma ymmärrettiinkö minut väärin (kirjoitin vähän nopsaan aiemmat mutta en malttanut odottaa myöhempään ;D ).
VastaaPoistaTarkoitin siis, että se lässytys tulennee luonnostaan monelle (hormoonit?) ja perustana biologisesti lienee se, että siitä on hyötyä vauvalle. Ei silleen et joku on keksinyt, että vauvoille pitää lässyttää tai ollenkaan se, että joku oppisi sen kautta nopeammin.
Harvempia kehitysjuttuja varmaan pystyy erityisemmin vauvalla nopeuttamaan (hitauttamaan kyllä jos laitetaan ihan äärioloihin), eri asia on sitten puhua jonkun ongelman kuntouttamisesta.
Näin on. Tärkeintä lienee, että sille vauvalle puhutaan jotain ja että on joku ilme naamalla.
VastaaPoista"Mulle on jotenkin kauheeta nähdä sellaisia äitejä, jotka työntää tuolla vauvoja/lapsia vaunuissa tai rattaissa ihan vittuuntuneen näkösenä."
VastaaPoistaMusta on kauheata olla se äiti, jota vituttaa välillä se saamarin vaunukäveleminen ihan yli kaiken. Ja se, ettei 2 v. nuku muuten. Ja se, ettei puolivuotias jaksa olla vaunuissa niin pitkään, että 2 v. nukahtaisi. Ja se, että kannan puolivuotiasta ja lykin samalla niitä vaunuja.
Lässyttämisestä: ihmettelin ennen ku 2 v. syntyi, miksi äidit puhuvat itsestään ja lapsistaan kolmannessa persoonassa. Olen tullut siihen tulokseen, että siinä on ajatuksena helpottaa kielen rakenteen oppimista. Kun 2 v. alkoi itse taivuttaa verbejä 1. ja 2. persoonassa omakin kielenkäyttö normalisoitui.
Jep. Äitiys tuossa omien lasten oikkujen tasolla on säätämistä, joka välillä vituttaa. Ja mun mielestä kyllä saa vituttaa ihan ilman omantunnontuskia, koska se olisi joskus vähän liikaa vaadittu, että pitäisi venyä ja venyä ja tehdä se sitten vielä ilonen hymy naamalla.
VastaaPoistaMulla meni jonkun aikaa, että opin puhumaan itsestäni siinä 3. persoonassa. Nyt yritän opetella siitä pois ja se on taas hankalaa.