Kolmekymppisen äidin kriisi

Tietooni on tullut, että kolmekymppiset äidit ovat kriisissä. Ihmisenä, joka pyrkii elämään elämäänsä lähinnä kriisistä toiseen, otan iloisena ja äidillinen sylini avoinna vastaan kaikenlaiset mahdollisuudet olla ahdistunut. Tätä kriisiä en ollut edes tajunnut olevan olemassa. Ilmeisesti kolmekymppiset, kaupunkilaiset ja koulutetut naiset, vähän niinkuin minä, kokevat äitiyden ja lapsen tarpeet jotenkin ongelmallisiksi. Mikään omassa itsessä ei saisi lapsen tullessa muuttua. Pitäisi saada juosta baareissa, eikä lasten eteen haluta nähdä vaivaa.

Minun henkilökohtainen kolmekymppisen äidin kriisini koski tänä aamuna omaa vaatetustani. Pukiessani kääpiölle eteisessä kurahanskoja tajusin, että minäkin tarvitsen sadehanskat. Onko aikuisille sadehanskoja? Kärryjä on nimittäin ikävä työnnellä sateessa kädet märkinä. Omassa hanskalaatikossani oli vain villasormikkaita, joten varastin miehen puolelta käteeni murtomaahiihtohanskat. Ne eivät olleet olleenkaan hyvät. Kastuivat läpimäräksi sateessa jo matkalla puistoon.

Istuskellessani kaatosateessa tyhjässä puistossa lasteni kanssa pohdin, että on se kumma kun mikään tässä kolmekymppisen elämässäni ei saa lasten tultua muuttua. Että pitää ne lapsetkin raahata tänne puistoon kaatosateessa vaan siksi, kun tykkää niin istua farkut märkänä sateessa. Pohdin myös, että minusta on mukavaa, että naisella on elämässään monia rooleja, jotka tekevät hänet onnelliseksi. On ihanaa olla äiti, vaimo, ystävä, ammattilainen. Joillakin naisilla on perheessä jopa ansaintavastuuta. Sekin on minun mielestäni ihan hieno asia. Näitä rooleja voi sitten kukin yhdistellä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Päätin kolmekymppisen äidin kriisini siihen. Jatkoin päivääni pohtimalla, leipoisinko pitaleivistä lapsille oman suolattoman version vai tekisinkö kaikille vähäsuolaista. Kurahanskakriisi on edelleen päällä. Nyt kysynkin teiltä: Onko aikuisille kurahanskoja? Mistä voi ostaa? Onko kamalan kalliita?

Miksi äiti juo

Tänne blogiin tulee kirjoiteltua aiheista, joita pohdin itsekseni pitkin päivää. Jos päässä ei liiku mitään, keskityn blogissa valittamaan siitä, kuinka rankkaa tämä minun kotiäitielämäni on, kun töissäkään ei tarvitse käydä.

Viime päivinä olen ajatellut paljon alkoholia. Välillä minun on tehnyt mieli alkoholia, välillä olen juonut sitä, sitten olen välillä miettinyt alkoholia ja miten äidin oletetaan siihen suhtautuvan. Stereotypia on minun mielestäni tämä: Äidiksi tultuaan nainen keskittyy kotielämään ja hoivaa kotona vauvaansa. Baarikierros ei tunnu enää mielenkiintoiselta, koska kiintymys vauvaan saa äidin valitsemaan koti-illan kaupungilla juhlimisen sijaan. Äiti toteaa, että olen ehtinyt elämäni aikana käydä niin paljon baareissa, että jään mielelläni kotiin perheen pariin. Ehtiihän sitä myöhemminkin. Näinkö kaikkien äitien kuuluu ajatella?

Stereotypia jatkuu: Äiti saa kaivata omaa aikaa. Äiti saa käydä jumpassa, saa käydä kaupungilla ostoksilla, teatterissa ja ravintolassa syömässä. Sitten jaksaa taas arkea paremmin lasten kanssa, kun on käynyt vähän tuulettumassa.

Mutta jospa pienen vauvan äiti sanookin, että olisipa mukava lähteä baariin, humaltua ja heilua tanssilattialla pilkkuun asti. Sitten jaksaisin taas äitiyttä paremmin. Kuinka moni ajattelee, että onpa tuo nyt kummallista, kun pienen vauvan äiti ei malta edes olla vauvan kanssa kotona. Eikö se nyt pysty edes vauva-ajaksi lykkäämään juhlimista? Onko tuo äidille sopivaa? Minusta on alkanut tuntua, että moni ajattelee niin.

Jätin tuossa joku päivä sitten kommentin blogiin, jossa sivuttiin kirjoitustani. Selventelin kantojani ja totesin lopuksi, ettei minulla ole ikävä humalassa heilumista baarissa. Illan mittaan asiaa mielessäni pyöriteltyäni totesin, että ehkä minulla vähän onkin. Miksi se tuntuu olevan niin vaikeaa sanoa ääneen toisten äitien parissa? Mitä pahaa siinä oikeastaan olisi? Baarissa ryyppäämistä ei ole kielletty lailla -ei edes pienten lasten isiltä tai äideiltä.

Tässä nyt sitten korjaan oman mielipiteeni: Minulla on välillä ikävä baareissa notkumista, venähtäneitä yksiä tuoppeja, kotibileitä, humalassa heilumista ja ehkä jopa jatkojakin. Jatkoista en ole ihan varma, koska olen ollut niillä viimeksi v.2008 toukokuussa. En enää muista, oliko niillä loppujen lopuksi koskaan kivaa.

Lapsi porsaan kotiin ajaa

Viikonloppuna muistin, miltä tuntuu herätä unesta virkeänä. Herätä omia aikojaan, ihan rauhassa, ilman kiirettä mihinkään. Nukuin päiväunet ja makoilin sängyssä hetken herättyäni. Viimeiset kuukaudet uni on aina katkennut nälkäisen vauvan ääntelyyn, pissahätää valittavaan kääpiöön tai sängyn vieressä vauva sylissä seisovan miehen sanoihin. Viikonloppuna muistin, miltä tuntuu olla pirteä.

Lomailu omien vanhempien kanssa on hyvin harvan lapsettoman aikuisen unelmalistan kärkipäässä. Toisin on lapsiperheessä. Loma ei ole lomaa ilman avuliaita isovanhempia tai sukulaisia.

Omien vanhempien kanssa vietetyn viikonlopun, kahden saunauinnin, yhden portviinipullon, kaksien päiväunien, neljän lammasmakkara hotdogin ja kahdensadan sivun Puhdistusta jälkeen olen taas vähän pitempipinnainen ihminen. En syönyt kertaakaan vauva sylissä. Poistuin kenellekään ilmoittamatta makoilemaan sänkyyn yksin keskellä päivää. Minulla ei ollut kertaakaan nälkä. Olen vähän ahdistunut virolaisten kokemuksista neuvostovallan alla.

Viikonlopun omituisimmat tunnelmat koettiin lauantai-iltana kääpiön iltasadun aikaan. Hän halusi, että luen hänelle ääneen MacBook Pro:n käyttöohjetta. Niinpä minä luin pienen valkoisen vihkon ensimmäisen luvun Valmiina, paikoillanne, käyttöönotto. "Sinä ja MacBook Pro olette kuin luodut toisillenne", iltasatu alkoi. Kääpiö istui sängyllä hiljaa ja kuunteli, naurahti muutaman kerran. Sitten suukotettiin ja toivotettiin hyvät yöt. Kääpiö on ensimmäinen meidän perheen jäsen, joka haluaa lukea käyttöohjeita.

Välillä äidit ovat vähän liikaa

Äidiksi tulossa jännitin paljon sitä, miten tulisin toimeen toisten äitien kanssa. Minun lähipiirissäni äitejä ei liiemmin ollut. Minä en ole koskaan ollut kovin kiinnostunut lapsista noin ylipäätään. Saatan edelleenkin unohtaa vilkaista lastenvaunuihin, jos joku on hiljattain synnyttänyt. Minua kiinnostaa enemmän se, mitä sille kärryjä työntävälle aikuiselle kuuluu. Äidit tuntuvat puhuvan paljon lapsista. -Minusta välillä ihan liikaa.

Ensisijaisesti äidiksi tulossa minua kuitenkin pelotti se, mitä monelle naiselle tapahtuu synnytyksen jälkeen. Heistä tulee vähäjärkisiltä vaikuttavia lässyttäjiä, joita minunlaiseni tosikko ei vaan voi sietää. Painajaiseni lässyttäjäksi muuttumisesta ei tullut toteen. Kääpiön ollessa neljä kuukautta vanha, minä ryntäsin ulos kaatosateeseen vauvojen lorutuokiosta, koska silmät selällään, kuolaaville sylivauvoille määkivät naiset, olivat minusta vain niin totaalisen ahdistavia. Nykyään olen vähän jo tottunut tuohon melko tavalliseen tapaan puhua vauvoille, mutta edelleenkin vaivaannun aina vähän, kun aikuisen naamalle ilmestyy se lässytysilme.

Toinen melko kyseenalainen piirre äitiydessä on se, että jostakin syystä moni lapsen tähän maailmaan synnyttänyt nainen pätevöityy lapsen ensikuukausina hämmästyttävän moneen ammattiin. Hänestä tulee kasvatusalan ammattilainen, lasten psykiatri, lääkäri, fysioterapeutti ja aivan sietämätön besserwisser. Hän ei tiedä ainoastaan sitä, mikä on parasta omalle lapselle. Hänelle on synnytyksen yhteydessä annettu kompetenssi ja tarve neuvoa ihan kaikkia muitakin toimimaan hänen valitsemallaan tavalla, koska kaikkihan haluavat ajatella oman lapsensa parasta. Tämä äiti tietää myös, mikä on helpoin tapa toimia ja mitä äidin on soveliasta haluta. Ihan kaikkien muidenkin äitien puolesta.

Nämä internetissä tavattavat malli-ihmiset voivat kirkkain silmin todeta, että mies joka syöttää vauvalleen korviketta ja vie rattaissa vaunulenkille, jotta äiti saisi hiukan omaa aikaa, auttaakin itse asiassa puolisoaan väärin. Toinen äiti voi taivastella, miten omituista ja lapsen tarpeita laiminlyövää se on, jos hiljattain synnyttänyt äiti haluaa viettää riehakkaan baari-illan, vähän niinkuin aikuiset ihmiset joskus haluavat tehdä, ja jättää vauvan yhdeksi yöksi isänsä hoitoon. -Jos äiti haluaisi lähteä kansanopiston kurssille virkkaamaan vauvalle peittoa, se varmaankin olisi huomattavasti hyväksyttävämpää.

Nämä kaikentietävät naiset tuntuvat monopolisoineen itselleen tiedon, mikä kaikille lapsille ja äideille on parasta. En tiedä mistä se johtuu, mutta jostakin syystä hyvin usein nämä naiset onnistuvat kirjallisessa ulosannissaan antamaan itsestään todella omahyväisen ja toisten mielipiteitä vähättelevän vaikutelman. Onneksi näitä äitejä tapaa etupäässä internetissä. Jostakin syystä hiekkalaatikon laidalla istuessaan naiset ovat toisiaan kohtaan paljon empaattisempia.

Tästä eteenpäin aion keskittyä yhä enemmän siihen, että elän ja annan myös toisten elää. -Juuri sillä tavalla kuin itse parhaaksi näkevät.

Tyhjää täynnä

Kun olimme palaamassa kotiin viime viikkoiselta virkistyspäivältämme, lapset nukkuivat bussimatkalla päiväunia rattaissa ja minä nautin yksinolosta. Bussissa käytävän toiselle puolelle istahti, tennareista hiuspinneihin, pinkkiin sonnustautunut nuori nainen. Hän kaivoi vaaleanpunaisesta laukustaan vaaleanpunaisen kalenterin, jota alkoi selailla. Kalenterin sivut ammottivat tyhjyyttään. Juuri sen kyseisen keskiviikon kohdalla kalenterin päiväpalkki oli kirjoitettu täyteen tekstiä. Sille päivälle oli menoa ja hän oli ilmiselvästi matkalla jonnekin tärkeään paikkaan.

Minunkin kalenterini on tyhjä, ajattelin naista ja ohi vilahtelevia tyhjiä aukeamia katsellessani. Siellä on lähinnä satunnaisia merkintöjä lasten neuvola-ajoista ja yksi hammaslääkäriaika lokakuulle. Ei ole hirveästi menoja minulla. Mieleeni tuli nyrkkisääntö, että työpaikalla henkilön auktoriteetti on käänteisesti verrannollinen henkilön kynämäärään. Yritin keksiä, miten sääntöä voisi soveltaa kalenterimerkintöjen määrään. Ei varmaan mitenkään. Kun on paljon merkintöjä, voi tuntea itsensä tärkeäksi.

Ens viikolla on taas ihan hirvee kiire.

Tällä viikolla minun kalenterissani luki maanantain kohdalla klo 16.45 juurihoito. En muistanut edes jännittää koko tapahtumaa. Olin niin innoissani, että mies tulee aikaisemmin töistä kotiin ja minä saan lukea bussissa rauhassa kirjaa. -Säälittävää, tiedän kyllä.

Pala kakkua vai mitalikahvit

Vauvan hoito ei ole rakettitiedettä. Vauva haluaa ja tarvitsee yksinkertaisia asioita -ruokaa, unta, kosketusta, kontaktia toiseen ihmiseen. Minusta näiden asioiden ymmärtämiseksi ei tarvitse lukea kovinkaan montaa kirjaa. Elämä vauvan kanssa ei kuitenkaan ole aina helppoa. Jos vatsasta kotiin muuttaa itkuinen, taukoamatta syövä ja huonosti nukkuva perheenjäsen, on tuon vauvan vanhemmalle ihan turhaa mennä kertomaan, että eihän tuossa vauva-ajassa nyt mitään ihmeellistä ole, sen kun syöttää, pitää sylissä ja rauhoittelee. Kaikki vauvat eivät ole pala kakkua.

Vauvavuotta seuraavien vuosien äitiys on minusta viime aikoina tuntunut siltä, että tarvitsisin a) kymmenen kasvatusoppaan tiedot b) poliisin hermot c) psykoanalyytikon ymmärryskyvyn d) jonkin pikakurssin turvallisista kiinnipito-otteista, pärjätäkseni jollakin rakentavalla tavalla oman 2,5-vuotiaan lapseni kasvatustyössä.

Toistaiseksi olen keskittynyt kehityspsykologian kertausopintoihin. Olen uhmaiän psykologisen merkityksen tankkaamisella yrittänyt muodostaa itselleni mantraa, jonka avulla pystyisin kestämään viime aikoina kolossaalisiksi kasvaneet uhmaikäisen raivokohtaukset. "Vittumähaluunlyödätota" kun ei jostain syystä rauhoita omaa kiehuvaa päätäni silloin, kun silmitön raivoaminen on jatkunut jo toista tuntia. Vaikka nautin elämästä suunnattoman paljon enemmän vähän vanhemman lapsen kanssa, välillä toivoisin takaisin syliini sitä vauvaa, jota voisin tupakkarullaa lauleskellen rauhoitella ja silitellä. Välillä yritän ajatella, että sillä miten nyt toimin, on vaikutusta lapsen myöhempään elämään. Välillä yritän unohtaa tuon tuskallisen tiedon.

Mitalikahvi on jo kylmää

Ja uhman käsittelyn lisäksi pitäisi vielä opastaa lapsi toimimaan toisten lasten kanssa. Opettaa olemaan myötätuntoinen toisia kohtaan, mutta myös kykenevä puolustamaan omia oikeuksiaan ja rajojaan. Jaksaa päivästä toiseen vastailla lapsen loputtomiin mikä ja miksi kysymyksiin hermostumatta. Sanoittaa tunteita ja tilanteita omana vajavaisena itsenään. Opettaa kestämään turhautumista ja pettymyksiä. -Keskinkertaisenakin suoriutumisena minusta ihan mitalin arvoinen asia.

Välillä sitä onneksi tuntee myös onnistuvansa. Saa vauvaa hakkaavan kääpiön irrotettua siskostaan pysyen itse rauhallisena. Onnistuu itsekin väsyneenä hoitamaan tilanteen niin, että saa molemmat lapset rauhoitettua ja antamaan esikoiselle hänen kaipaamaansa jakamatonta huomiota sitten kun tilanne on rauhallinen. Silloin ihan oikeasti tuntuu siltä, että minulle voisi joku nyt tulla antamaan mitalin, koska minä olen kerrankin onnistunut tosi hienosti. Minä voisin sitten mitalikahvin kanssa syödä vaikka sen palan kakkua.

Hämärä muisto

Mies alkoi viikko sitten puhua hääpäivän menusta. Minä pötkötin sohvalla ja mietin, mistä helvetistä se oikein puhuu. Kuulemma oli löytänyt maailman parhaan entrecote reseptin. Pikkuhiljaa mieleeni muistui, että mehän olemme menneet naimisiin elokuussa. Hääpäivä ei ollut edes käväissyt mielessä. Minulle unenpuutteen yksi lieveilmiö on loputon muistamattomuus.

Päivistäni jää joitakin epämääräisiä muistijälkiä. Voin kirjoittaa sähköpostin, lähettää sen, sulkea tietokoneen ja unohtaa mitä olen juuri tehnyt. Jää vain sellainen olo, että äsken tein jotakin tärkeää tietokoneella, mutta en enää muista mitä. Saatan sanoa jotakin ääneen ja miettiä muutama sekunti jälkeenpäin, sanoinko juuri jotakin vai ajattelinko vasta.

Tänään sitten juhlimme sitä päivää, jonka melkein unohdin. Neljä vuotta sitten aavikolla satoi ja me sanoimme toisillemme I will ja I do. Tänään Elvis ei laula, eikä ajella vaaleanpunaisella Cadillacilla. Tänään syödään niitä miehen laittamia maailman parhaita entrecoteja ja paloitellaan pihviä lapsille.

Vaikka ah niin ihana vauvavuosi saa avioliiton tunnelmat hetkittäin hyvinkin jäätäviksi, tänään unohdetaan ikävyydet ja ollaan ihan aidosti kiitollisia siitä, että yhdessä on selvitty jo aika monen vaikeuden läpi.

Vapaapäivä

Joinakin päivinä, kun istuu hiekkalaatikon reunalla, tuntee oman elämänsä valuvan leikkipuiston upottavaan turvahiekkaan. Aika matelee. Tulee hiekkakakkukooma. Alkaa ajatella, että töissä olisi mukavaa, kun saisi puhua töistä ja olisi kaikin puolin aikuismaista. Tuollaisen päivän jälkeen täytyy vaihtaa maisemaa ja pysyä poissa leikkipuistosta. Täytyy mennä lasten kanssa vaikka Stockmannille.

Aamulla ei siis lähdetty puistoon, vaan lähdettiin kaupungille. Puin päälleni vaatteet, joissa olisin puistossa tuntenut itseni ylipukeutuneeksi. Bussissa aloin melkein väittää vastaan naiselle, joka kehui kääpiön herpaantumatonta keskittymiskykyä. Tajusin kuitenkin olla hiljaa ja olla ylpeä lapsestani. Kävimme muutamassa kaupassa. Emme syöneet edellisen päivän ruoantähteitä, vaan jotakin muiden laittamaa. Palasimme kotiin, eikä minulla ollut enää ikävä töihin.

Jos hiekkakakkukoomapäiviä olisi peräkkäin useampia, miettisin varmaan enemmän töihin paluuta. Vaikka en koe olevani mikään erityisen kutsumuksellinen kotiäiti, tämä on nyt minun ihan hyvää elämääni -hiekkakakkuja, rattaiden työntämistä, hämmästyttäviä määriä pyykkiä ja lattialla makailua. Itsensä kohtaamista lasten kautta joka päivä. Vaikeinta työtä, mitä minä olen koskaan joutunut tekemään.

Periaatteet ja kuinka luovuin niistä taas

Minulla on hyvin harvoja periaatteellisia kysymyksiä vauvojen ja lasten hoidon suhteen. En ole koskaan edes suunnitellut käyttäväni kestovaippoja, tutti ei ole ikinä ollut viholliseni, eikä myöskään tuttipullo. Tuttipulloa kohtaan minulla on tällä hetkellä henkilökohtaisia antipatioita siksi, että vauva ei edelleenkään suostu ruokailemaan siitä kovinkaan suuria määriä kerralla. En ole suuremmin innostunut mistään kasvatusideologiasta. Kääpiön kasvettua olen myös luopunut ajatuksesta, että tv olisi huono lapsenvahti. -Tv on mahtava lapsenvahti.

Periaatteita minulla on oikeastaan vain ruoan suhteen -oman perheen ruoan suhteen. Muiden perheiden ruokien suhteen minun mielipiteilläni ei ole kamalasti merkitystä. Omien lasten suhteen minä olen melko sietämätön sokerin ja herkkujen pihtaaja. Purkkiruokien suhteen suurin ongemani on se, että purkin kyljessä olevan ainesosat luettelon ensimmäinen raaka-aine on usein vesi. Se tarkoittaa sitä, että ruoassa on suurin osa vettä. Se on minun mielestäni väärin.

Purkkiruokien vesimäärän lisäksi olen kokenut ongelmaksi myös vauvoille suunnatut maissinaksut. Minä en ole oikein ymmärtänyt koko naksukonseptia. Ne ovat mielestäni epäruokaa. Ne eivät maistu miltään, niitä syömällä vatsa ei täyty. Milloin vauvan kuuluisi syödä niitä? Salaliittoteorioita rakastavan mieheni mielestä maissinaksut ovat juustonaksutehtailijoiden juoni saada lapset napostelemaan omia tuotteitaan jahka kynnelle kykenevät. Minä en menisi porttiteoriassa ihan niin pitkälle, vaikka sipsihyllystä naksut kaupassa löytyvätkin.

Eilen sitten muutin mieltäni tämänkin asian suhteen. Ihan tuosta vaan päätin, ettei naksuissa olekaan mitään vikaa. Niiden avulla vauva voi vedellä vaikka sosekeittoa. Omat hyvin pienet hermoni eivät veny sormiruokailevan kakkosen lusikkashown vaatimiin mittoihin, joten ajattelin korvata lusikan maissinaksulla.

Ruokanatsin otteeni lipsuu. Viime perjantaina ostin jo kahvilassa kääpiölle punaisen pillimehunkin.

Kuin kaksi harmaata marjaa

Jos sovittelen aamulla päälleni mekkoa, ilmoittaa kääpiö haluavansa myös pukeutua mekkoon. Kun istumme ruokapöydässä, hän nostaa jalkansa polven yli ristiin samalla tavalla kuin minäkin. Nostaa kätensä perässäni puuskaan, kun täytyy vähän miettiä. Kun minulle tulee jano, haluaa kääpiökin juoda. - Hassua ja hellyyttävää.

Kun olen istuutumassa nojatuoliin, juoksee kääpiö toiselta puolelta huonetta tuolin luokse ja haluaa istua paikalleni. Jos nousen tuolista ja siirryn sohvalle, ryntää kääpiö perässäni ja tivaa sohvapaikkaa. Kun olen ottanut käteeni lehden, herää kääpiössä pakottava halu lukea juuri sitä lehteä. -Ärsyttävää.

Farkkushortsit kelpasivat äidille...

ja sen jälkeen myös tyttärelle.

Ja silti, mitä tahansa minä ehdotan, on tyttären ensimmäinen vastaus tiukka Ei. Jos minä sanon, että ulkona sataa, kääpiön mielestä ei sada. Jos totean, että banaanit ovat loppu, asia ei kääpiön mielestä pidä paikkaansa. Pitää seisoa jalat ristissä ja väittää, että ei varmasti ole pissahätä. Täytyy muuttaa jatkuvasti mielipiteitään, vain ollakseen eri mieltä.

Tätä tämä sitten kai on loppu elämä. Toisaalta haluaisi miellyttää äitiä, mutta toisaalta taas on vimmaisesti pyrittävä eroon kaikesta, mitä äiti edustaa. Se on ihan tuttu tunne.

Elokuun häätöäänestys

Tämän perheen häätöäänestyksessä on nyt sellainen tilanne, että vauva olisi tämänhetkisten äänten perusteella saamassa lähtöpasseja. Kakkonen on kerännyt miinusääniä jatkuvilla yöheräilyillä, huonoilla (minun rintoihini keskittyvillä) ruokailutottumuksillaan ja jollakin vaiheella, jossa mikään ei ole suurimman osan aikaa hyvin. Muutama irtopiste myönnetään maailman tarttuvimmasta naurusta ja pannukakun hajuisesta päästä.

Perheeseemme tällä erää jäämässä oleva kääpiö kerää plusääniä itsenäisillä ruokailutaidoilla, vaipattomuudella sekä kommunikointikyvyllään. Muutama miinusääni annetaan jatkuvasta haluamisesta sekä vauvan potkimisesta.

Jotkut äidit tuntuvat pystyvän tulkitsemaan näitä vauvan kitinävaiheiden syitä hämmästyttävän tarkasti hampaiden tuloksi, mahakivuiksi tai mitä noita syitä nyt on. Minä en tuollaisia tulkintoja osaa tehdä. Vauva on tyytymätön. Ei halua olla sylissä. Ei halua ryömiä lattialla. Ei halua istua sitterissä. Ei halua nukahtaa tai syödä. Piste.

Olen myös päätynyt siihen, että äidit voi jakaa kahteen lokeroon -niihin jotka pitävät vauvoista ja niihin jotka eivät. Minä kuulun ryhmistä siihen jälkimmäiseen.

Lapsikortti

Olin tänään hyvin lähellä erästä henkilökohtaista suvantoa, jota olen pyrkinyt välttämään säilyttääkseni itsekunnioitukseni perheenäitinä. Minä melkein käytin lapsikorttia. Lapsikortti vedetään esiin, kun haluaa lasten edun varjolla ajaa omaa asiaansa. Se on sietämätöntä ja tökeröä. Vaihtoehtoisesti lapsikortin voi vetää esiin myös silloin, jos joku lapseton esittää kantojaan lapsiin liittyvissä asioissa. Edelleen tökeröä.

Minä olin vetämässä esiin lapsikorttia päästäkseni Helsingissä hammashoitoon. Soitin aamulla hammashoidon ajanvaraukseen, josta minut ohjattiin päivystysvastaanotolle. Lähdin matkaan lähes suoraan sängystä ponkaisten. Olin väsynyt ja kärttyinen, koska aamukahvi oli saamatta ja hampaaseen särki.

Hammaslääkärin ilmoittautumistiskille saapuessani olin vielä sopivasti tippa linssissä, koska ipod sattui hississä soittamaan juuri sen kappaleen, joka saa minut aina itkemään. Hoitajan kirjattua tietoni, kysyin kuinka kauan joutuisin odottamaan lääkäriin pääsyä. Käsi lapsikortilla olin jo valmistautumassa selittämään, että kotona odottaa työpaikalleen hinkuva isä sekä kaksi pientä lasta, joista toinen ei suostu syömään tuttipullosta. Minun olisi yksinkertaisesti päästävä nopeasti hoitoon ilman tuntien jonotusta. "Menee varmaan puolisen tuntia." hoitaja totesi, ennen kuin ehdin edes aloittaa.

Istuin kiltisti odottamaan puoleksi tunniksi, sain hampaaseeni paikan ja ehdin vielä viedä lapset puistoonkin ennen lounasta. Lapsikortti jäi siis käyttämättä -onneksi. Yritän pitää sen piilossa myös vastaisuudessa. Ajattelin kuitenkin käydä ostamassa säilöön natsikortin. Sen voi antaa vaikka lapsille lahjaksi, kun lähestyvät murrosikää.

Sormet suussa

Kakkosen saavutettua puolen vuoden iän hyppäsimme suunnitellusti hippijunaan ja aloitimme kiinteän ravinnon kokeilut sormiruokaillen. Ostamassani oppaassa selvennettiin, ettei vauvalle kannata antaa ruoaksi sipsejä tai kolajuomia. Viimeksi kun minä tarkistin, sipsit on tehty PERUNASTA ja kokispullon kyljessä lukee KASVISuutejuoma. Eivätkös nämä ole juuri niitä ruoka-aineita, joita vauvoille syötetään? Siinä tippui sitten meidän perheen ruokaympyrästä melkein puolet pois.

Oppaan mukaan vauvalle voi antaa syötäväksi ihan mitä vaan muukin perhe syö. Tämä on se ajatus, joka minua sormiruokailun periaatteissa alunperin viehätti. Ensimmäisen sormiruokaviikon aikana söimme paljon kalaa: itse tehtyjä kalapuikkoja, uunilohta ja ahvenia. Kaikki varmaankin vauvallekin sopivaa, mutta aluksi tarjottiin vain kasviksia. Lisäkkeeksi kaloille keitin vaihdellen porkkanaa, kukkakaalia, brokkolia ja perunaa. Pasta genovesen vauva maisteli ilman pestoa.

Kakkonen on oitis pöytään päästyään kahminut käteensä pöydälle siroteltua ruokaa. Pureskellut, sylkenyt, kakonut ja vähän niellytkin. Kaurapuuroakin on keitetty aamuisin samalla kun muullekin perheelle. Kaurapuurosta voisin todeta sen verran, että se levittyy melko hienosti vahakankaalle ja sen vahakankaalta pois pyyhkiminen on niin sanotusti näätää.Ravitsemuksellisesti ensimmäinen viikko on ollut yhtä tyhjän kanssa, mutta niin se oli muistaakseni myös sosesählingeissä. Ruokaa menee myös paljon roskiin, mutta niin menee myös hyvin ailahtelevasti ruokailevan 2-vuotiaankin toimesta.

Olen iloinnut viikon mittaan siitä, että voin itse syödä samalla, kun kakkonen sählää kasvistensa kanssa. Tunnelma sormiruokailusta ei ole vielä edennyt herätysjuhlahurmion tasolle, mutta ihan mielenkiintoistahan tämä on. Hippijunan kyydissä siis jatketaan.

Ja LIISA AID 2011 voittaja on...

Tittididii -Liisa itse ehdotuksellaan 10 ml ruisku! Ruiskua pidetään tällä hetkellä välierien voittajana, jonka avulla pääruokkija pystyy poistumaan puoltatoista tuntia pidemmäksi ajaksi pois kotoa ilman vauvaa. Tässä yhteydessä haluan myös vielä erikseen kiittää teitä ihania naisia, jotka autoitte kommenteillanne epätoivon tilanteessa.

Oma idea syntyi pakosta ja ihan viimetingassa, kun kaikki edellisten päivien syöttöyritykset olivat päättyneet miehen toteamukseen "Mä en pysty enää huudattamaan tätä.". Huomasin kylppärissä lojuvan lääkeruiskun, jolla muutamaa päivää aiemmin olimme pakkolääkinneet kuumepäissään raivonnutta kääpiötä. Olin jo oppinut internetistä, että jos ruiskun työntää vinottain lapsen suun perälle, ei lääkinnän kohteella ole muuta mahdollisuutta, kuin niellä särkylääke. Niinhän niitä rokotuksiakin annetaan. Tässä tapauksessa suuhun ruiskutetaan korviketta, joka vauvan sitten on pakko niellä. Eli se siitä lapsentahtisuudesta.

Lähdin ruiskuideani myötä melko rauhallisin mielin kaupungille. Vielä matkalla bussipysäkille päässä soi Jänis istui maassa, mutta se nauha katkesi melko nopeasti. Ajoin kaupunkiin. Juoksin sateessa Aleksanterinkadulla. Sovittelin mekkoja liikkeissä, joissa myyjät kehuivat kuinka hyvin ne minulle istuivat. Ostin ratsastuskypärää muistuttavan villalippiksen ja kaksi rannekorua. Söin paluumatkalla hampurilaista bussin takapenkillä. Olin lapsista erossa 3,5 tuntia ja se on enemmän kuin puoleen vuoteen. Kakkonen ruokaili ruiskusta 20 ml korviketta, joka on mennen tullen suurin määrä harjoituksissamme tähän mennessä.

Kotona lämmitin saunan. Makasin yksin lauteilla ja heitin löylyä niin paljon, että täytyi irvistää. Lakkasin kynnet. Söin lasten nukahdettua ison lautasellisen bolognesea ja palan pannukakkua. Luin parvekkeella kaksi naistenlehteä ja join lasillisen kuohuviiniä. Menin nukkumaan. Päätin muistaa viettää tällaisia päiviä useammin. Ihmettelin sitä paradoksia, että pienet ihmiset, jotka ovat niin rakkaita, ettei sitä kannata sanoiksi edes pukea, voivat välillä tehdä olon niin kamalan tukalaksi.

Yhden lutkan marssi

Naisten itsemääräämisoikeuden puolesta marssitaan huomenna Helsingissä Lutkamarssilla. Aamulla aloin pohtia, mitä laittaisin päälle, jos marssille lähtisin. Vaatekaapista ei tuntunut löytyvän oikein mitään lutkamaista. Muistelin eläneeni lutkamaisen vaatetuksen kulta-aikaa 90-luvun puolivälissä, viidentoista vuoden herkässä iässä. Ihmettelen edelleenkin, miten äiti antoi minun käyttää niin lyhyitä hameita.

Vilkaistuani peiliin, tajusin että aamulla lattialta päälle puetuista vaatteistani saisi tuunattua ihan menevän lutka-asun. Leikkaisi muutaman sentin housun lahjetta ja paidan hihat pois. Sitoisi paidan tiukasti rintojen alle. Sopisin silloin ihan hyvin aikuisviihde-elokuvaan, jossa peuhataan iloisesti heinäladossa. Jätin kuitenkin tuunaukset sikseen ja marssin yhden lutkan marssini lasten kanssa puistoon.

Lauantaina ajattelin kuitenkin lähteä katsomaan marssia. Sovimme miehen kanssa, että lähden muutamaksi tunniksi kaupungille, vaikka pulloruokailusta ei tähän mennessä ole tullut yhtään mitään. Tiheästi ruokaileva kakkonen saa nyt vaan tyytyä pulloon tai olla sitten hetken syömättä.

Minä aion sovitella rauhassa vaatteita ja ostaa ehkä jotakin ihanaa. Siitä ihanuudesta tulee minulle muistutus siitä, että tarvitsen välillä aikaa ilman lapsia. Muistutus minun itsemääräämisoikeudestani.

Elämäni mielipuolen kanssa

Muistan lukeneeni jostain, että 2-3-vuotias ihminen täyttää lähes kaikkien persoonallisuushäiriöiden kriteerit. He ovat empatiakyvyttömiä, impulsiivisia, luottavat sokeasti omiin taitoihinsa, ovat toisaalta hyvin epävarmoja, kykenemättömiä hallitsemaan tunteitaan ja läheisriippuvaisia. Pikkuhiljaa, kasvatuksen ja ympäristön muokkaamina, pahimmat kulmat hioutuvat pois -toisilla enemmän toisilla vähemmän.

Joinakin päivinä uhmaikäistä kestää paremmin, joinakin huonommin. Joskus ihan pienet asiat auttavat jaksamaan jatkuvan raivoamisen kuuntelemista. Tänään se jokin pieni asia oli aamukahvi, jonka olin muistanut keittää termosmukiin.

Niinkuin joka aamu, kuuntelin raivoamista siitä, täytyykö käydä pissalla ennen uloslähtöä. Sen jälkeen kääpiö raivostui, kun minä revin väärän kokoisen palan vessapaperia pissan pyyhkimiseen. Sitten seisoin väärässä paikassa odottamassa pissaamista. Sitten en olisi saanut istua alas odottamaan. Sitten siirsin sandaalit eteisessä väärään kohtaan. Sitten ehdotin väärän hatun päälle laittamista.

Minä istuin portailla, kuuntelin mielipuolista karjumista, räpläsin kameraa ja hörpin kahvia. Vauva oli nukahtanut eteiseen vaunuihin ja minä olin iloinen aamukahvistani. Lopulta kääpiö sai raivoamiseltaan puettua jalkaansa väärään paikkaan siirretyt kenkänsä ja ymmärtänyt, että minulle oli ihan sama kumpi hattu tänään laitetaan päälle.

Kun laitoin ulko-ovea kiinni, kääpiö totesi "Ihmiset eivät syö perhosia." "Se on kyllä ihan totta" minä vastasin. Välillä täytyy ihailla sitä 2-vuotiaan totaalista hetkessä elämistä. Elämää, jossa ei paljon kaunaa muisteta kantaa.

LIISA AID 2011

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten, minulla olisi nyt muutama kysymys. Minulle nämä tuttipulloasiat ovat vieraita, koska meillä esikoinen ruokaili maitonsa allekirjoittaneen tarjoamana lähes 1-vuotiaaksi ja kokeilut kakkosen kanssa eivät lähteneet ihan toivotunlaisesti käyntiin. Tämän vuoksi kysyn nyt:

- Miten puolivuotias opetetaan juomaan pullosta?

- Kannattaako käyttää tuttipulloa vai nokkamukia?

- Milloin koulutusta kannattaa järjestää, nälkäisenä vai kylläisenä, ruoan kanssa vai sylissä?

- Vedellä vai korvikkeella?

- Ovatko kuvassa näkyvät välineet oikeanlaisia?

- Ja ennen kaikkea: KUINKA KAUAN OPPIMINEN KESTÄÄ?

Tähän mennessä olemme todenneet, että kakkonen raivostuu, kun tuttipullo tungetaan hänen suuhunsa. Nokkamuki tuntuu kiinnostavan etupäässä heiluttelutarkoituksissa.

Olen nyt kiinnostunut IHAN KAIKENLAISISTA EHDOTUKSISTA.

Arjen valintoja

Tiedättekö sen tilanteen, kun nettikaupassa ilmaisiin toimituskuluihin on matkaa enää muutama kymppi, eikä oikeastaan tarvitse enää mitään. Tämä on se paita, joka silloin ostetaan. Selaillaan turhautuneena läpi vaatteita ja otetaan mitä päähän sattuu juolahtamaan. Lapsille syysvaatteita ja minulle joku t-paita.

American Apparelin paita on siinä mielessä erikoinen, että se on samanlainen edestä ja takaa. Se on tehty ompelemalla kangaskaistaleen sivut yhteen. Kaula-aukko ja hihan suut on jätetty huolittelematta. Yksinkertainen. Paita on kaiken lisäksi imetysystävällinen, sillä kaula-aukko on tarpeeksi syvä. Kunhan pääsen täältä kotoa kangaskauppaan, olen ajatellut yrittää toisintaa paidan mallia itse.

Ainaisen imetyspaitapohdiskelun lisäksi tein tänään myös päätöksiä. Tänään päätin ostaa kaupasta kakkoselle korviketta ja tutustuttaa hänet ensimmäistä kertaa elämässään tuttipulloon. Vaikka ihan hyvin voisin jatkaa imetystä, en pysty siihen täysipäiväiseti itsekkäistä syistä. Minun on pakko päästä täältä kotoa pois ilman lapsia olemaan yksin, baarissa tai ihan mitä vaan. Muuten tulen hulluksi.

Olen korviani myöten täynnä kirjoista ja suosituksista opiskeltavaa luonnollisuutta lapsen hoidossa. Kaikenlainen jeesustelu imetyksestä ja muista vauvan hoidon periaatteista on helppoa niin kauan, kun nuo valinnat sopivat senhetkiseen elämäntilanteeseen. Idealismi ja arki eivät kuitenkaan aina kohtaa. Minun arkeni yhden uhmaikäisen ja yhden huonosti nukkuvan vauvan kanssa on karsinut melko tehokkaasti kaikki kuvitelmat omasta erinomaisuudesta äitinä tai ihmisenä.

Seuraavaksi keskityn löytämään itselleni maailman ihanimman mekon, jonka vedän ylleni sitten kun lähden parin viikon päästä baariin.