Takapenkki vai etupiha?

Olen oppinut uuden termin. -Takapenkkilapsuus.  Takapenkkilapsuus vietetään katsellen elinympäristöä auton sivuikkunasta, matkalla ohjattuun harrastustoimintaan. Kaupunkitilaa tutkinut professori kuvasi nykypäivän lasten kaventunutta elinpiiriä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Uhkia tuntuu olevan nykyään kaikkialla ja lapselle halutaan vain parasta. Kaupunki on nykypäivän lapselle ohikiitävä maisema, jota tarkkaillaan sivustakatsojana. Muutamaa sukupolvea aiemmin lasten elinpiiri levittäytyi laajalle eri kaupunginosiin. Lapset tutkivat ja liikkuivat kaupunkitilassa ilman vanhempien jatkuvaa valvontaa.

Takapenkkilapsuudessa kiteytyy itselleni vanhemmuuden kauhukuva. Kalenteri pullollaan lasten harrastuksia, joihin heitä kuljetetaan arki-illat ja viikonloput. Lapsella jatkuvaa ohjattua toimintaa ja saattopalveluksi muuttunut aikuisen vapaa-aika. Kun puheenaiheena on lasten harrastustoiminta, herää minussa pieni sisäinen luonnollisuushörhö. Sisäinen hippini ei pysty käsittämään, miksi nykypäivänä 4 -7-vuotiaalla lapsella on melko tavanomaista olla kolme harrastusta, jotka rytmittävät koko muun perheen arjen kuljetusvastuineen. Vaikka katselen ihaillen esikoisen tanssikoulun juhlaesityksessä suoraryhtisiä balettitanssijoita ja arvostan lasten kehonhallinnan taitoja, en edelleenkään ymmärrä lasten harrastuksista muodostunutta vanhemmuuden elämäntehtävää. Tai varsinkaan harrastustulvan merkitystä lapsen kehitykselle.

4- ja 6-vuotiaat tyttäret ovat tulleet siihen ikään, että heidät voi päästää ulkoilemaan omaan pihaan kahdestaan. Minä ra - kas - tan tätä elämän virstanpylvästä. Olen kuluttanut elämästäni tarpeeksi monta vuotta leikkipuiston turvahiekkaa tunnustellen, enkä kaipaa niitä aikoja. En myöskään aio vaihtaa saavutettua vapaa-aikaa loputtomiin harrastuskuljetuksiin. Yksi kerta viikossa saa riittää. 

Toistaiseksi painotan lapsille, että pysykää omassa pihassa. Päästän ylittämään tien ihan itsekseen naapuriin. Ihan kohta esikoinen on siinä iässä, että hän kulkee kaduilla ilman aikuisen valvontaa. Ihanaa aikaa ja toisaalta aivan totaalisen pelottavaa. 

Hyvä tytöt!

Kun aloin odottaa esikoista, toivoin jonkin aikaa, että syntyvä lapsi olisi poika. En muista enää tarkalleen ajatuskulkuani tuolloin, mutta pojan äitiys tuntui varmaankin jotenkin suoraviivaisemmalta. Ehkä ajattelin, että äidin ja pojan välinen suhde on yksinkertaisempi. -Tiedä häntä. Oltuani kuusi vuotta äitinä tytölle, en osaa enää kuvitella muuta. Minun lapseni ovat tyttöjä ja se on hieno asia se. Olen myös ymmärtänyt, että äidin ja tyttären suhde ei tosiaankaan ole yksinkertainen. Tytön äitiys on hankalaa. Se pakottaa minut kohtaamaan oman tyttöyteni, ikävaihe kerrallaan. Ja välillä tulee se pakahduttavan ahdistava tunne, kun muistaa, että maailma ei ole ihan sama tytöille kuin pojille.

 

Kuuntelin torstaina työmatkalla radiosta, kuinka Jenni Pääskysaari kertoi tytöille kirjoittamastaan juuri ilmestyneestä kirjasta. Tyttö sinä olet... on 10 - 17-vuotiaille tytöille kirjoitettu kirja, jossa sanotaan kaikki ne asiat, jotka jokaisen tytön tulisi saada kuulla. Radiokeskustelussa puhuttiin pitkään tytön vartalosta ja siitä, kuinka varhain lähes jokainen tyttö kohtaa väkivaltaa. Rintsikoiden räpsäyttelyä, rintojen ja takapuolen puristelua ja kähmimistä. Tapahtumia, joista tehdään se vähän epämiellyttävältä tuntuva juttu, joka on vaan hyväksyttävä. -Koska on tyttö. Tunsin taas sen pakahduttavan tunteen rinnassani. Mitä kaikkea minun pienillä tytöilläni onkaan edessään. Teki mieli tarttua seuraavaa vastaantulevaa miestä rintapielestä ja raivota, että Miksi minun pitää opettaa tytöilleni, että teihin ei saa kukaan koskea ilman lupaa? Miksi pojille ei tolkuteta, että te ette saa koskea toisiin ilman lupaa? Miksi Jari Sarasvuo kähmii nuorta naistoimittajaa autossa? Mikä teitä miehiä vaivaa?

Radiohaastattelu loppui ja minä keräsin tuskastuneita ajatuksiani. Raitiovaunu pysähtyi ja katselin ikkunasta, kuinka pysäkin penkillä makoili vatsallaan pieni vaaleanpunaiseen välikausihaalariin sonnustautunut tyttö. 4-vuotias, huoleton hymy huulillaan. Hän nojasi kädellään poskeen, vailla kiireen häivää. Vieressä isä oli kumartunut tytön puoleen ja viittoili tuskastuneena lähestyvää raitiovaunua kohti. Isä yritti saada tyttöä nousemaan jaloilleen, koska ihan juuri olisi noustava ratikkaan. -Ei onnistunut. Hetken aikaa samastuin isään. Sitten katselin penkillä pötköttävää kirkassilmäistä tyttöä, jonka tahto oli raudan luja. Hymy huulilla, tilanne hallussa. -Oo just noin, äläkä anna periks, ajattelin.

Mitä vapaus on?

Lapset ottivat varaslähdön pääsiäisen viettoon ja me jäimme miehen kanssa neljäksi päiväksi kotiin. Neljäksi. Kahdestaan. Merkittäköön tämä päivämäärä maailmankirjoihin. Kuluneen kuuden vuoden aikana olen ollut erossa lapsista yhden yön pätkiä. Seisoin aamulla ennen töihin lähtöä keittiössä ja katselin puuroa kauhovaa kuopusta. Kysyttiin, että hämmentääkö. Totesin, että vähän. Mielessäni ajattelin, että ei kyllä varmaan tule ikävä. Ei millään pahalla, sillä rakastan rakastan, mutta kyllä vaihtelu virkistää. Ja vapaus.

 

 

Olin töissä tunnin pidempään ja käväisin kaupungilla ostoksilla. Valitsin päivälliseksi ruoka-aineita, jotka saavat lapset päästelemään oksennusääniä: pinaattia ja fetaa. Söin päivällisen sohvalla klo 19 ja avasin karkkipussin.  Jos olisin kymmenen vuotta sitten kuullut, mitä 35-vuotias Liisa tekee vaihtaakseen vapaalle kahden lapsen äitinä, olisin todennäköisesti repinyt irti munasarjani.

 

Mutta nyt vapausrepäisyt jakoon: Mitä sinä tekisit lapsettomalla ajalla?

Teelusikasta asiaa

Hesarissa oli taannoin kolumni tuoreen äidin epävarmuudesta ja tarpeesta tulla hyväksytyksi. Kolumnisti oli pakannut vauvan valmissoseen muskariin mennessään pakasterasiaan, jotta muut äidit eivät olisi huomanneet, että kaupan sörsseleillä mennään. Kolumnia lukiessani totesin, että vauvan ruokailuasioiden pyörittely toimii varmaankin hyvänä kanavana sille ahdistukselle, jota pienen ihmiselämän hengissä pitämisen velvollisuus tuottaa. Kun vauva kasvaa, muuttuvat ahdistuksen aiheet toisenlaisiksi. Harvan kouluikäisen lapsen vanhemman pääagendana on lapsen syömisasioiden vatvominen.

 

Hesari kirjoitti myös tällä viikolla lasten ruokailusta. Espoossa muutama vanhempi on vaatinut, että lapsille täytyy tarjota margariinin sijaan luomuvoita. Terveysasiantuntija ihmettelee kovien rasvojen ihannointia. Päädyin tutkimaan espoolaisäidin vastinetta HS:n artikkeliin. Kirjoittaja on ilmeisesti ravinnosta kiinnostunut kampaaja, joka pyrkii kumoamaan THL:n erikoistutkijan tutkimuksiin pohjautuvia väitteitä. "Verensokerien tasapaino loistaa poissaololaan tarhapäivien jälkeen ja päiväkodista kotiudutaan vatsat kivusta pinkeinä." kirjoittaja summaa päiväkotiruoan vaikutukset.

Kaikki rakkaus laadukkaan ruoan rakastajille, itsekin olen sellainen, mutta onko nyt ihan oikeasti niin, että lapset kyllästetään päiväkodissa sokerilla, ja että rasvaton maito ja kasvirasvat pilaavat lapsen. Jos rypsiöljyn saaminen on lapsen ongelmien top 3:ssa, ovat asiat melko hyvin. Rypsiöljy!!! Kirjoittajan mukaan päiväkodissa tarjottavan kinkkukiusauksen syöminen edistää sairautta. Olisin kiinnostunut lukemaan tutkimuksen tästä aiheesta.

 

 

 

Täytyy myöntää, että päiväkotiruoka on minulle hyvin tuntematon alue. Olen nähnyt kaurapuurokattilan tarjoilukärryssä aamuisin. Ja mehukeittoakin ehkä. Aamupalan jälkeisien aterioiden sisällöstä olen täysin lapsilta saadun tiedon varassa. Ruoasta keskustelu kuuluu kotimatkan small talkiin. Välillä yllätyn siitä, että helsinkiläiset päiväkotilapset syövät sujuvasti etnistä ruokaa, josta ei 80-luvun lapsi ollut kuullutkaan. -Ja siihen se mielenkiintoni sitten lopahtaakin. Olen etupäässä kiinnostunut siitä, minkälaista ruokaa me kotona tarjoamme lapsillemme, koska syön sitä myös itse. Haluan, että ruoka maistuu hyvältä, siksi emme syö juurikaan valmisruokia. Tähän väliin erityiskiitos pinaattilettupaketeille ja nakeille. Tarvitsen teitä ajoittain, olette ihania.

 

Uskon, että se ruoka, jota päiväkodeissa tarjotaan, on monelle lapselle monipuolisin ravinto, mitä he viikon aikana saavat. Minun on kovin vaikeaa uskoa, että päiväkotiruoka aiheuttaisi lapsille terveyshaittoja, vaikka einestä voisi varmaankin olla vähemmän. First world problems. Margariini on lapsen helpompi levittää leivälle, siihen ei kuole. Sitä on sämpylän päällä ehkä teelusikallinen. Mutta siitäkin voi kai sitten ahdistua.

Meta-analyysi sinisen välikausitakin merkityksestä lapsen sukupuolen ilmentämisen kontekstissa

Empiirisen ja täysin subjektiivisesti kerätyn tutkimusaineistoni perusteella, olen muodostanut seuraavan käsitteen:

prinsessavaihe (engl. princess phase). 1. Tyypillisesti 3-5 -ikävuoden välille ajoittuva tyttölapsen kehityskausi, jonka aikana lapsi vaatii vaatetuksensa väriksi vaaleanpunaista.

2. Lapsi haluaa pukeutua ennen kaikkea hameisiin ja mekkoihin. Kimalle ja helman liehuvuus lasketaan eduksi. 3. Saattaa ilmetä myös kiinnostuksena keijuihin ja merenneitoihin.

Nostan käden pystyyn. -Minä olin se äiti, joka ajatteli, että ei aio ostaa lapselleen vaaleanpunaisia vaatteita. Joitakin vuosia myöhemmin tajusin, että lapsi on erillinen yksilö, eikä hänen tehtävänsä ole toimia minun vaatetmieltymysteni toteutuskanavana. Aloin ostaa lapselle vaatteita, jotka olivat omasta mielestäni rumia. Kaikki käy, kunhan se on pinkkiä, oli ohjenuorani. Totesin, että 35-vuotiaalla naisella ja alle kouluikäisellä lapsella on muutenkin hyvin erilainen estetiikan ja kauneuden taju, jostain kumman syystä. Opettelin hyväksymään tämän tosiasian ja jatkan opettelua edelleen.

Talven kynnyksellä kolusin internetin haalarikauppoja. Olin valinnut kirkkaan pinkin puvun, jota esittelin esikoiselle. -Ihan kiva, mutta voisiko se olla jonkun muun värinen? Niinku oranssi tai jotain. Olin hämmentynyt ja palasin internettiin. -Nytkö se vaihe jo loppui? Seuraavaksi hämmennyin oranssin värin asemasta sukupuolten pelikentällä. Menenkö tyttöjen vai poikien osastolle? Onko oranssi poikien väri?

Välikausitakin väriksi esikoinen toivoi sinistä, ja sellainen hankittiin. Julistan prinsessavaiheen päättyneeksi. Lapsi ei suostu pukeutumaan mekkoon tai hameeseen edes juhlapäivinä. Onneksi perheessä on vielä yksi nuorempi kruununperillinen, sillä jotenkin jo ehdin tottua siihen, että pinkinkin värin kohdalla pätee lähes kaikilla elämän osa-alueilla pätevä sääntö: Parempi överit kuin vajarit.

Kukkuluuruu!

Vanhemmuudesta ja lapsista höpiseminen on jäänyt viime kuukausina vähemmälle, kun olen suunnannut kirjalliset ambitioni toisaalle. Nyt on aivokapasiteetissa taas tilaa ja täällä sitä ollaan, lapsiperhe-elämän ytimessä -internetissä. 

Blogihiljaisuudesta huolimatta, olisi vaikka mitä ollut kommentoitavaa viime kuukausina. Mutta asiat olivat ja menivät, joten tyydyn lyhyesti toteamaan seuraavaa:

 

- Syntymäpäiväkutsuille osallistuvat 4 - 7-vuotiaat lapset eivät arvosta kotitekoisia, pieteetillä pusaamiani,leipomuksia. Eivät sitten millään tavalla. Moukkia, sanon minä. Ensivuonna ostan litran vaniljajäätelöä ja kaadan sen päälle pari pussia vaahtokarkkeja. Ja mahdollisesti tökin jälleen nakkeja meloninpuolikkaaseen, koska nakkisiili on nakkisiili.
-Ja tämä Äitien sota! Totaalinen antikliimaksi! Mitä helvetin sotaa se on, että äidit istuvat tsemppaamassa toisiaan??? Mitä sosiaalipornoa tämä on olevinaan?? Katsoin kaksi jaksoa ja kyllästyin odottamaan konflikteja. Enemmän vauva.fi henkeä peliin, sanon  minä.

Mutta mitä teille kuuluu? Onko siellä vielä ketään?

Kehitysvammaisista ja tisseistä

Törmäsin internetsissä Imettäjiin. Ohjelmasarja imettämisestä. Ensimmäinen ajatus oli, että eihän sellaista ohjelmaa voi olla olemassa. Tämän täytyy olla vitsi. Kuka haluaa tehdä ohjelmasarjan lapsen syöttämisestä? Kuka haluaa katsella sarjaa lapsen syöttämisestä? Onko joku todella niin imetyspäissään, että jaksaa katsella sitä jopa televisiosta? Sitten pohdin, mitä ihmettä ohjelma sisältää? Saavatko katsojat seurata imetystapahtumaa? Fanaattista "rintamaito on vauvalle parasta ruokaa" vouhotusta? Häh? 

Katsastin ohjelman Areenasta. Ohjelmassa saimme tutustua odottavaan äitiin, jolla on silikonit ja joka aikoo ottaa synnytykseen mukaan omat vanhempansa. Silikoneilla voi imettää, ohjelmassa kerrottiin. Mukana oli myös lapsensa kanssa kahdestaan asuva äiti, joka imetti 3,5-vuotiasta poikaansa iltaisin ja aamuyöllä. Ja sitten oli joku odottaja, jota oli imetetty, mutta hänen puolisoaan ei. Lopputekstien rullatessa olin edelleen hämmentynyt. Ehkä ohjelman sisältö on jo liian kaukana omasta arjesta ja kokemusmaailmastani, mutta onko oikeasti olemassa ihmisiä, jotka pitävät ohjelmaa katsomisen arvoisena? Seitsemän jatko-osaa sisältäen lisää imettämistä? Häh? 

Mutta sitten iloisempiin uutisiin Ylen syksyn televisiotarjonnasta: Ovatko kaikki jo katsoneet Jaria ja Karia? Ehkäpä oudointa lastentelkkaria pitkään aikaan, mutta sillä tavalla hienolla, laadukkaalla ja taidolla tehdyllä tavalla. Jari on kehitysvammainen, mutta hommassa subjektina täysillä mukana. Monenlaisia tasoja lapsille ja aikuisille.  Lapset räkättävät, kun Jari hokee peffa ja pönttö. Eräs 3-vuotias on päättänyt, että äiti odottaa kaksosia, joiden nimet ovat Jari ja Kari. Rakastan.

Mitä sanoo tv-raati? Onko Imettäjille tilausta? Loukkaantuvatko kehitysvammaiset?