Jouluhurahduksen 2,5 kiloinen ruumiillistuma

Tänään alkoi joululoma. Hyräilin töissä kopiokoneen äärellä Last Christmasia ja sanelin tyytyväisenä vastaajaan lomaviestin. Ilma tuntui kaikkea muuta kuin jouluiselta, kun kipitin kaatosateessa kotia kohti. Mutta se ei haittaa. Nyt on viikko lomaa ja paljon suklaata ja graavilohta syötävänä.

Viikonloppuna pykäsin kasaan elämäni ensimmäisen piparkakkutalon. Ensimmäisessä avaamassani googlen piparkakkutalovinkki-linkissä todettiin aloittelevan talonikkarin tärkeimmäksi ohjeeksi "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa." Pieni epävarmuus läikähti rinnassani, kun vilkaisin vieressä lojuvia brittiläistyylisen kaksiosaisen rakennuksen kaavapiirroksia, jotka olin suurentanut työpaikan kopiokoneella aiemmin viikolla. 

Kahden päivän pakertamisen tuloksen siivittämänä nostan edellä mainitulle vinkille pystyyn kaksi keskisormea ja teen pienen voitontanssin. Talo pysyy pystyssä ja on aika ok ensimmäiseksi piparkakkutaloksi. Tätä ei syödä, tätä katsotaan, alleviivasin maistiaisia kärkkyville lapsille. Ihan tyhmä talo, totesi kakkonen halveksuntaa äänessään. 

Mukavaa joulua teille kaikille!

Seasons greetings!

Eräs blogikommentti pysäytti minut pohtimaan muutamaksi päiväksi, onko äitiys muuttanut, tai laittanut arvojani uuteen järjestykseen. Parin päivän pohdinnan päätteeksi totesin: Ei ole. Samoilla mennään, poikkeuksena juhlapyhät. Minusta on tullut juhlaperinneihminen.

Viimeistään tänä jouluna minun on ollut pakko kohdata tosiasia. -Olen uudestisyntynyt joulun juhlija. Penseästi kaikkeen joulutilpehööriin suhtautuva minimalisti on kääntänyt lasten kasvun myötä takkinsa, jonka vuori on mitä ilmeisimmin tontun punainen.

Kehitykseni paria pykälää innokkaammaksi joulun viettäjäksi on ollut asteittaista. Ensin valmistin elämäni ensimmäisen piparitaikinan. Seuraavana vuonna askartelin paskartelin jo ihan tyytyväisenä taikataikinasta koristeita pieneen ruukkukuuseemme. Viime vuonna ostimme perheemme historian ensimmäisen joulukuusen, joka sijoitettiin maltillisesti parvekkeelle. Tänä vuonna odotin joulukuusen koristeluseremonioita vähintään yhtä innokkaana kuin lapset.

Joulun odotukseni ei enää kulminoidu kysymykseen, milloin voi korkata ensimmäisen glögipullon. Tänä vuonna asettelin "talvivalot" paikoilleen jo hyvissä ajoin ja tunnelmoin hartaana Argos hallissa joulupallotarjontaa. Joulukuusi asemoitiin sisätiloihin ja olen ostanut siihen 12m led valoja, 10m hopeanauhaa ja muutamia uusia sydänkoristeita. Plantagenissä kuiskuttelin miehelle, että suunnittelen ovikranssin hankintaa. 

Sisäinen joulukyynikkoni ei kuitenkaan ole aivan kuollut. En edelleenkään ymmärrä joulukorttien lähettelyä. 

Lahjat toisten lapsille

En taida olla koskaan ostanut lapsilleni yhtään joululahjaa. Siihen ei ole tarvetta, eivätkä lapset tähän mennessä ole keksineet mitään lahjoja pyytääkään. Meillä ei siis kirjoiteta kirjeitä joulupukille. Eivät lapset kuitenkaan ilman paketteja jää. Poimimme lahjaideat lasten leikeistä ja annamme vinkit isovanhemmille. Nuo muutamat paketit riittävät tyydyttämään aattoillan rituaalit. 

Kohdistamme omat lahjarahamme toisten lapsiin. Tänäkin vuonna ostamme lahjoja helsinkiläisille lastensuojelun asiakasperheiden lapsille. Joulupuu keräys toimittaa lahjat niille 8500 lapselle ja nuorelle, joiden joulun viettoa varjostavat monenlaiset vaikeudet. Jostakin syystä Joulupuu keräyksessä pienille leikki-ikäisille riittää paketteja, mutta vakavasti oireilevat teini-ikäiset eivät herätä niin helposti auttamishalujamme. Me kohdistammekin tästä syystä pakettimme teini-ikäisille pojille. Murrosikä < 3

Joulupuu keräys päivystää Forumissa Fazerin kahvilaa vastapäätä 18.12.2013 asti, eli vielä ehtii. Näitä erilaisia keräyksiä on onneksi monia, joten valinnanvaraa riittää. Kehoitan kaikkia kokeilemaan, miltä tuon kaltaisen lahjan antaminen tuntuu. Se on tunne, johon kannattaisi pyrkiä useamminkin. Suosittelen.

Ihan hyvä Seijan päivä

Ei ole ollut 13. perjantai laisinkaan. Epäonnen päivä on tuonut mukanaan mieltä lämmittäviä ajatuksia, viestejä ja hetkiä. 

Eihän tämä Seija ole ollenkaan niin paha. 

Ajattelin, kun astuin myrskytuulen vinkuessa ikkunoissa uuteen aamuun, eikä tuuli kaatanut nurin.

Aion täyttää tämän aukon sivistyksessäni.

Ajattelin, kun latasin Täällä pohjantähden alla trilogian ensimmäisen osan puhelimeeni.

Nämä asiat mahtuvat nyt post-it lapulle. -Sellaiselle keskikokoiselle.

Ajattelin, kun ruksin tyytyväisenä yli A5 kokoiselle paperille raapustamaani tekemättömien töiden listaa.

Haen lapset.

Helpotuksen huokaus, kun klo 15.42 luin puhelimen näytöltä nuo kaksi huojentavaa sanaa. Olin juuri mielessäni miettinyt, että huomaisikohan kukaan, jos tiputtautuisin auditoriossa yhtä alemmalle ja tyhjälle istuinriville ja pääsisin sitä reittiä poistumaan seminaarista ilman, että puolikas rivistö osanottajia joutuisi nousemaan paikoiltaan, siirtymään käytävälle ja päästämään minut pakoreitille kohti ulko-ovea ja päiväkodin pihaa. Oli minun vuoroni hakea.

Kaikki hyvä ja paha loppuu aikanaan.

Seminaarin puhuja kertoi Theodore Rooseveltin valinneen tämän toteamuksen maailmankaikkeuden viisaimmaksi ajatukseksi. Yhdessä lauseessa on paljon ajateltavaa.

Minä odotan tässä ulkopuolella. En sammuta valoja.

Toteaa 2-vuotias tytär pyytäessäni häntä suljetun kylpyhuoneen oven läpi lopettamaan ovenkahvan renkutuksen käydessäni vessassa.

Sitten kun lapset ovat menneet nukkumaan, avaan tuon Blossan ja katson rauhassa hömppää.
Suunnittelen nyt, kun mies on pikkujouluissa ja lapset tönivät toisiaan.

Vuosi elämästäni

Minulla on aina välillä tapana vilkaista, mistä kirjoitin blogissa vuosi takaperin. Tänään tarkistin, mitä ajattelin joulukuun alussa vuonna 2012. Ajankohtaista kamaa edelleen, ajattelin joulukuun alussa vuonna 2013. Pysäyttävin asia vuoden takaisessa siirtymässä kotiäidistä työssä käyväksi äidiksi oli vuorokauden tuntien rajallisuus. Tosiasia on edelleen ja seuraavien vuosien ajan tämä: Vietän lasteni kanssa hieman yli kolme tuntia päivässä, suurimman osan viikosta. Realiteetti tuntui alkuun järkyttävältä. Sitten siihen kai tottui. Mutta ei siihen voi ihan täysin tottua. Sitä voi yrittää olla ajattelematta. 

Jälkiviisas ajatusleikki, olisiko pitänyt mennä takaisin töihin aiemmin, päättyy noiden kolmen tunnin vuoksi aina toteamukseen -Ei. Kotiäitivuodet olivat minulle epämukavuusaluetta, mutta olen ylpeä, että pystyin elämään nuo vuodet niin kuin ajattelin arvojeni mukaista olevan. Minä halusin olla sellainen ihminen, joka hoitaa pienet lapset itse kotona, ja niin minä olinkin. Noiden neljän vuoden aikana opettelin laittamaan lasten tarpeet omieni edelle ja opin, ettei elämäni lopu siihen. 

Pitkän tauon jälkeen ar-vos-tan sitä, kuinka suloiselta aikuisen ihmisen arjen autonomia tuntuu. Saa syödä lounaaksi ihan mitä sattuu huvittamaan, ihan milloin sattuu huvittamaan. Raitiovaunun ikkunasta voi työmatkalla tuijotella maisemaa sanomatta sanaakaan, osoittelematta yhtäkään nosturia. Mainitsinko jo lounasruokailun?

Takana on yksi vuosi aamuseitsemältä punattuja huulia, korkeampia korkoja, isoja oppitunteja ihmisistä, työstä ja kaikesta siltä väliltä. -Eikä ole kaduttanut kertaakaan. Havahduin jokin aika sitten huomaamaan, että en ole vuosiin ollut näin usein innoissani. Ehkä tämä on jonkun mielestä kamalaa, mutta minun mielestäni kotiäidin elämä lasten kanssa on melko tasapaksua. Pikkukakkonen, aamupala, puistoon, lounas, päikkärit, välipala, leikkiä, päivällinen, pikku kakkonen, arkisia menoja ja nukkumaan. Nyt odotan malttamattomana tulevia koulutuspäiviä, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi paneelikeskusteluun ja intoilen workshopeista ja siitä ihan jokapäiväisestä työstä. Ja sitten lähden ennen neljää kotiin ja kirin päiväkodille kelloa vastaan, useinmiten todetakseni, että kaikki muut vanhemmat ovat ehtineet paikan päälle ennen minua. Näin on hyvä.

Mistä on pitkät psykoterapiat tehty?

-Äitisuhteista, väärin käsitellyistä kasvukriiseistä ja sisarkateudesta. Niistä on mehevät lapsuustraumat tehty. Että siitä vaan sitten lapsenkasvatushommiin ilman turhia suorituspaineita. 

Kakkosen saapuminen perheeseemme ei sujunut täysin halinpehmoisissa merkeissä. Esikoislapsi vastaanotti sisaruksen takomalla häntä nyrkeillä päähän, puremalla vauvaa naamasta ja istumalla hänen päällään. Sinnikäs kun on, ihmistaimi selvisi sisarensa tervetulotoivotuksista hengissä ja alkoi maksaa kalavelkoja takaisin pienen kaunaisen sielunsa kyllyydestä. Heistä kasvoi parivaljakko, joka rakastaa ja vihaa toinen toistaan vaihtelevalla frekvenssillä. Ja he kilpailevat. He kilpailevat siitä paremmasta muumihaarukasta, vaaleanpunaisesta murokiposta, jok'ikisestä lelusta, sylipaikasta ja vanhemman huomiosta. Isin syli on paras paikka juuri silloin, kun se on toisen siskon toimesta varattu. Äidin syli ei silloin kiinnosta. Ainoana päämääränä on sisaruksen syrjäyttäminen.

Lasten tasavertaisessa kohtelussa törmää väistämättömien pettymysten lisäksi myös toiseen ongelmaan: He ovat eri ikäisiä. Heiltä ei voi vaatia samoja asioita, ja sekös se vasta epistä onkin. 4-vuotias joutuu jäähypenkille miettimään ja rauhoittumaan, mutta 2-vuotiaalta emme sitä vaadi. Pienempää avustetaan enemmän. Pienemmän nukkumaanmenosekoiluihin suhtaudutaan pehmeämmin. 2-vuotiaalta ei vaadita yhtä paljon, koska hän on 2-vuotias. Isosiskon näkökulmasta meneillään on megalomaaninen vää-ryys. Isomman siskon etuoikeuksien ja taitojen läpikäyminen laannuttaa raivon satunnaisesti, mutta riipaisevaa tuo epäreiluuden kokemuksen sulattelu näyttää olevan. 

Tämä sisarusasia pitäisi hoitaa kunnialla ja hyvin. Silti huomaan, että isompaan lapseen hermostuu nopeammin. Kun sen pitäisi isompana tajuta näyttää esimerkkiä ja lopettaa toisen kiusaaminen ajoissa. Sen pitäisi hillitä itsensä, poistua paikalta ja antaa olla. Pieni kun on niin pieni vasta. Tuntui aina siltä, että minua ei rakastettu yhtä paljon kuin pikkusiskoa, huokaa esikoinen terapeutin pehmoisella sohvalla vuosikymmenien päästä.

Sieluun sattuu, kun kasvaa ihmisenä

Kaikki meni tietenkin juuri niin kuin olin ounastellut, tai oikeastaan etukäteen pelännyt. Minua koetellaan. Esikoisen päiväkodin valokuvaukseen valitsemat vaatteet olivat aivan kamalat. Sävyt eivät soinnu yhteen ja kimalletta on kertakaikkiaan ihan liikaa. Pysyin kuitenkin päätöksessäni olla puuttumatta suuren päivän asuvalintaan. Hengitin syvään ja pidin turpani melkein visusti kiinni. Ehkä yhden kerran totesin hiljakseen, että eikö tuo pilkullinen paitakin olisi aika kiva. Ei kuulemma ollut. Sitten tajusin lopettaa ja lakkasin lasten kynnet pinkillä kynsilakalla. Anna lapsen olla oma erillinen itsensä, anna lapsen olla oma erillinen itsensä, anna lapsen olla oma erillinen itsensä.

Alustavat puistatusharjoitukset suoritettiin muutamaa viikkoa aiemmin, kun julistin kauppakeskuksessa esikoiselle, että nyt saat ihan ite valita mieluisat vaatteet kaverin synttäreille. Sitten ostettiin strassiballeriinaa ja kimallehametta. Glittersukkahousujen kohdalla pyyhin tuskan hikeä ja yritin vienosti vilautella reippaan pinkkejä puuvillaversioita. Hengitin taas syvään ja kysäisin iloisuutta tavoitellen, että otetaanko nämä kimalteiset mieluummin. Sujautin kassalle mukaan äidin mielestä kivan pilkkupaidan ja annoin itselleni suorituspisteiksi 8 1/2.

Olen viimeisen vuoden aikana taputellut itseäni henkisesti olalle lasten vaatevalintojen suhteen. Olen luopunut siitä toiveesta/harhaluulosta/typeryydestä, että minun kuuluisi päättää, minkälaisia vaatteita lapseni pukevat päälleen. Ei minun kuulu. Jos lapsi näkee itsensä ihanana ja kauniina jossakin asussa, hänen pitää antaa laittaa se päälleen, vaikka se olisi minusta ihan mauton. Olen opetellut ostamaan vaatteita, joista en pidä. Siihenkin tottuu.

Mutta nyt pääsemme kysymykseen, joka jaksaa askarruttaa minua vuodesta toiseen: Katu-uskottavat, huolitellun tyylikkäät lapset. - Miten he syntyvät? Miten ne äidit, jotka harrastavat lapsiensa pukemista Mini rodineihin, Marimekkoihin ja Polarn o pyreteihin saavat rytkyt keploteltua lastensa ylle aamuisin? Onko näiden lasten elinpiiristä eliminoitu kaikki mauton ja lapsille mieluisa Cars ja Disney prinsessa materiaali? Lahjotaanko lapsia vai painitaanko heidän kanssaan, jotta äiti saa mieleisensä asukokonaisuuden näytille?  Miten se on mahdollista??? Spill the beans!

Ylistys suomalaiselle miehelle, joka tulee työpaikalleen ja on päiväsaikaan selvin päin

Tämä ei ole myöhästynyt isänpäiväpostaus. Tämä on ylistyslaulu remontti-, sähkö- ja lvi-alan ammattilaisille, joiden työpanoksen ansiosta meidän perheellä on jälleen käytössä keittiö -kolmen kuukauden tauon jälkeen. - Kyllä, kolmen. 

Elokuusta lokakuun alkuun menetin uskoni rakennusalaan. Ohareita, katoamisia ja epämääräisyyksiä -ja sitten kaikki alkoikin yhtäkkiä sujua. Liikutuin aamuisin, kun miehet tulivat töihin ajallaan ja tekivät työnsä tarkasti ja ammattiylpeydellä. Kaatokännissä oltiin vasta työpäivän päätyttyä. Ar-vos-tan.

Kato ku vesi virtaa, huokasin haltioituneena miehelle, kun sepalus auki hanoja kytkenyt putkimiessetä oli huristellut matkoihinsa 70 euron huoltoajokorvaukseen oikeuttaneella pakettiautollaan. Täytimme tiskikonetta liikuttuneina ja vihimme voitonriemuisina käyttöön uunin työntämällä sinne pellillisen ranskalaisia. Voisin kirjoittaa oman vuodatuksen uunin nerokkuudesta ja monikäyttöisyydestä lapsiperheen arjessa. Ja keittiön tasot! -Todella kätevät olla olemassa.

Olen niin onnellinen, että haluaisin kutsua teistä jokaisen syömään meille uunissa paistamaani keikauskakkua. Tai makaronilaatikkoa. Tai vaikka niitä ranskalaisia. Ei tarvitse enää syödä kertakäyttöastioista tai huolestua tiskeistä. Meillä on tiskikone!!!

Keskusteluja 2-vuotiaan kanssa

Äiti ja tytär viettävät kahdenkeskeistä laatuaikaa lauantaipäivänä ostoskeskuksessa. He istuvat lounaalla hampurilaisketjun ravintolassa.

- Äiti, miski sulla on kahvia?

- Tää ei oo kahvia, tää on kokista.

- Mä en tykkää kokista, tykkään kesputista.

- Joo.

- Onko tossa vessa?

- Ei taida olla. Ovessa lukee, että se on siivouskomero.

- Onko siellä joku?

- En usko, siivouskamppeita varmaan vaan. 

- Miski?

- Siellä on niiden paikka.

-Miski?

Lapsi kääntyy viereisessä pöydässä istuvan intialaisperheen puoleen.

-Tässä on mun äiti. Tässä on mun äiti. Tässä on mun äiti.

Intialaisen perheen äiti hymyilee ja lapsi palaa lounaansa pariin.

- Äiti, veturi menee tosi kovaa.

- Joo, niin meneekin.

- Veturi menee tosi kovaa. Mikä toi on?

- Se on seinä.

- Miski?

-Taloissa on seinät.

- Niinku meidän kotona.

- Joo. Syötkö vielä ranskalaisia?

- En tykkää ranskalaisista. Minä tykkään ranskalaisista.

Lapsi kauhoo ketsuppikipon tyhjäksi ranskanperuna lusikkanaan. 

Lapsi riisuu leikkipaikalla kenkänsä ja juoksee liukumäkeen. Äiti istuu penkillä ja vilkuttaa. Lapsi laskee mäkeä alas ja juoksee äidin luo. Äiti ottaa lapsen syliin.

- Haluatko laskea vielä?

- Joo.

Lapsi istuu äidin sylissä ja katselee leikkipaikkaa. Välillä lapsi jouksee liukumäen portaisiin, mutta kääntyy aina viime hetkellä takaisin ja palaa äitinsä luokse.

- Mennäänkö syömään jätskit?

- Joo, haluun jäskiä.

Lapsi valitsee vaniljapehmiksen ja äiti salmiakkipallon.

- Äiti miski sinä istut siinä?

- En tiedä, tämä tuoli oli tässä lähimpänä.

- Miski sinä et istu tossa oranssissa tuolissa?

- Mä istun nyt tässä?

- Äiti toi on sateenvarjo.

- Se on oikeastaan päivänvarjo.

- Ai mikä?

- Päivänvarjo, se on vähän niinkuin iso sateenvarjo, joka suojaa auringolta.

- Äiti mikä toi on?

- Päivänvarjo.

- Ai varjo vai?

- Joo.

- Äiti onko toi varjo?

- Joo. Sitten kun oot syönyt jätskin, lähetään kotiin.

- Haluun mennä leikkipaikalle.

- Mehän oltiin siellä jo.

- Haluun mennä leikkipaikalle.

Äiti ja lapsi siirtyvät leikkipaikalle. Lapsi riisuu kenkänsä ja menee melkein liukumäkeen, mutta siirtyy sitten istumaan äidin syliin. Tovin sylissä istuttuaan hän kiipeää liukumäkeen.

- Äiti, mä en halua vielä lähteä.

- Joo, leiki vielä vaan.

- Mä haluun jo lähteä.

- Aha, ootko varma, että nyt mennään. 

- Joo.

- Noniin, sitten mennään kotiin.

- Eeeiiii.

- No minne sä haluaisit sitten?

- Pankkiin.

- Pankki on kuule tänään kiinni.

- Miski?

- Pankki ei ole auki lauantaisin,siellä on ovet lukossa. Sinne ei voi mennä.

- Miski?

-Poliisi tulee paikalle, jos sinne yrittää tänään mennä sisälle.

- Miski autot ovat parkkipaikalla?

- Tänne voi jättää auton, kun tulee kauppaan.

- Joo.

Ojasta allikkoon

Tämän syksyn sosiaalisen kalenterin odotetuin tapahtuma oli allekirjoittaneen eilinen syntymäpäivä. Äiti, milloin sun synttärit olikaan? Meneekö sun synttäreihin vielä kauan? Kuinka monta yötä vielä? Mä en äiti kerro, mitä mä annan sulle lahjaksi. Haluaisitko äiti vähän arvailla, mikä se sun lahja on? Onko sitten juhlat? Ketä sä kutsut sun synttäreille? Herätin esikoisen kylässä olevissa kavereissa ihmetystä, kun totesin, että minun synttäreilleni ovat kaikki tervetulleita. Saako mun isikin tulla, kysyi 5-vuotias silmät selällään ja ääni väristen? -Joo, saa ja saa ottaa kaverinkin mukaan.

Todellisuudessa juhlat vietettiin matalalla profiililla perheen parissa kinuskikakkua ja kuohujuomaa maistellen. Esikoisen tuskallisena salaisuutena pitämä lahja oli runon lausunnasta ja musiikkiesityksistä koostunut lähes tunnin mittainen taidepläjäys, jossa kuultiin kappaleita Hämä-hämä-häkistä Frontside ollieen. 

Lapsille juhlasuunnitelmistani valehtelulla oli kuitenkin tarkoitus. Syntymäpäiväjuhlat ovat paitsi mukava syy nauttia täytekakkua, myös pienen lapsen maailmassa oivallinen keino sosiaaliseen vallankäyttöön. Mä en kutsu sua mun synttäreille, on patenttiuhkaus lähes tilanteessa kuin tilanteessa, jossa leikkitoveri ei toimi toivotulla tavalla. Hienovaraisempia nyansseja kiristystoimintaan voidaan tuoda juhlien paikkajaolla. Sä et saa istua mun vieressä mun synttäreillä-kortti, voidaan kaivaa esiin pienempää disautusta vaativissa tilanteissa.

Tämä uhkailu vie minulta järjen. Päiväkodista kerrotaan, että he puuttuvat lasten keskinäiseen uhkailuun. Pyydämme kotonakin lopettamaan, mutta vaikuttaa siltä, että lapsen maailmassa sosiaalisen piirin ulkopuolelle jättämisellä uhkailulla on vakiintunut asema, josta ei ole tarvetta pyrkiä eroon. Mutta kamalaa se on. Raadollista, raivostuttavaa, turhaa, tyhmää ja, voitteko kuvitella, LAPSELLISTA! 4-vuotiaani käyttäytyy lapsellisesti!!!!

Lasten keskenkasvuisen kanssakäymisen seuraaminen on saanut minut pohtimaan myös meidän aikuisten ystävyyksiä. Totesin, että ei meillä aikuisillakaan välttämättä ole lapsille suuremmin opetettavaa. En tiedä, olemmeko me sen puhtoisempia omissa ihmissuhteissamme. Suuri osa meistä viettää aikaansa kavereiden ja jopa puolisoiden kanssa, joita tuntee tarpeen jatkuvasti kritisoida ja haukkua heidän selkänsä takana. Aikuiset ihmiset pitävät yllä kaveruussuhteita saadakseen hyötyä uralleen tai omalle sosiaaliselle asemalleen. Harvassa ovat ne ihmissuhteet, jotka ovat aitoa ja pyyteetöntä ystävyyttä. Ehkä aikuisuutta onkin vain se, että opimme olemaan haukkumatta ihmisiä päin naamaa ja laskeloimaan paremmin ihmisten kanssa toimeen tulemisen hyötyjä ja haittoja. 

Menipäs kyyniseksi. Todistakaa minulle, että olen väärässä.

Kaksinpäin loikitsemaan kirjastoon

Esikoinen meni nukkumaan, mutta minä jatkoin iltasatukirjan selailua. Tämä on yksi kasvavan lapsen kiistattomista eduista -kirjallisuuden laatu nousee kohisten ikävuosien karttuessa. Maisa lähtee lomalle on yksi harvoista kirjallisista teoksista, jotka osaan ulkoa, mutta lapsen johdattaminen hieman moniulotteisemman kirjallisuuden pariin tuottaa minulle enemmmän iloa. 

Muutama ilta sitten lopetimme Liisan seikkailut ihmemaassa ja nyt siirryimme klassikon jatko-osaan. Olen lukenut Liisan seikkailut peilimaassa englanniksi, mutta Kirsi Kunnaksen käännös on kekseliäisyydessään ja perehtyneisyydessään mahtava. Kaiken lisäksi kirjan lopussa on Kirsin pohdintoja käännöstyön valinnoista. Jabberwockin  kääntyminen Pekoraaliksi on loistoisaa:

On illanpaisto, ja silkavat saijat

luopoissa pirkeinä myorien ponkii:

surheisna kaik' kirjuvat lorokaijat

ja vossut lonkaloistansa ulos vonkii

Kesällä kokeilimme Tove Janssoneita, mutta ne eivät tuntuneet innostavan 4-vuotiasta lukijaa. Siirryimme Peppi Pitkätossuihin ja minä kauhistelin 40-lukulaista ajankuvaa ja pidin Peppiä oikeastaan aika surullisena hahmona. -Isänsä hylkäämänä lapsena, jolla on jatkuvasti tarve valehdella kokeakseen pärjäävänsä tai saadakseen huomiota.

Pepistä siirryimme Uppo Nalleihin ja haltioiduimme molemmat Elina Karjalaisen i-ha-nas-ta maailmasta. Laulava lintukoira on yksi kirjallisuuden suosikkihahmojani. Mies joutui muutama viikko sitten rauhoittelemaan minua kirjaston lasten osastolla. Kaikkea ei tartte ottaa kerralla, kyllä näitä ehtii. Tullaan sitten takaisin, kun nää on luettu.

On mahtavaa, että maailma on pullollaan hienoa lasten kirjallisuutta. Mitkä ovat teidän suosikkinne,jotka haluatte jakaa lasten kanssa?

U.S.A U.S.A.

Mikään ei ole ennallaan.  Keski-ikää lähestyvät silmäni havaitsivat kadulla naamiaisasuisia, karkkia tivaavia ja kepposilla uhkailevia lapsia ja huomasin järkyttyväni. Halloween Suomessa! Voi herranpieksut, ei minun lapsuudessani!

Kauppiaat hierovat rahanahneita käsiään yhteen, kun suomalaiset ovat alkaneet hamuta amerikkalaisten vanavedessä ystävänpäivän suklaarasioita ja halloweenin naamiais- ja juhlatilpehööriä. Lapset varmaankin ottavat myös innolla vastaan kaikki tekosyyt karkkijahtiin. 

Oikeastaan halloween on kaikessa pakanallisuudessaan meille ei-kristityille paljon asiaankuuluvampi juhla, kuin esimerkiksi kristillisiä viboja sisältävä virpominen. En siis pane vastaan, kunhan toivun ensijärkytyksestäni. 

Lapset halkeavat innosta odottaessaan päiväkodin huomisia kauhujuhlia. Täysipäiväinen keijuprinsessakin on valinnut itselleen naamiaisasun. Hän haluaa olla mörkö ja pukeutua kokomustaan. Aikuista täysipäiväistä mörköäkin hymyilyttää.

Sotien ja CC-voiteiden tarpeettomuudesta

Kello oli 06.40. Minä seisoin kylpyhuoneen peilin edessä ehostamassa itseäni ja olin juuri avannut keskustelun 4-vuotiaan kanssa maailmanrauhasta. Esikoinen istui vessanpöntön päällä odottamassa Pikku Kakkosen alkua ja päiväkodissa oli luvassa YK:n päivän juhlallisuuksia. -Tiedäksä mikä on YK? kysäisin lapselta ja tajusin samalla, että tähän kysymykseen pitäisi osata vastata myös itse, lapsen ikätason vaatimalla tavalla, koska eihän se tietenkään tiennyt. 

-No se YK on sellainen paikka, missä eri maista tulevat ihmiset kokoontuu miettimään sellaisia asioita, että kaikilla maailman ihmisillä olisi hyvä ja turvallinen olla siellä maassa, missä ne asuu. Ne yrittää järjestää asioita niin, että lapset pääsisi kouluun ja että olisi rauha. 

–Me kyllä välillä riidellään pikkusiskon kanssa, että ei oo aina meillä rauhallista, esikoinen ryhtyi pohtimaan. 

-Siellä YK:ssa pohditaan rauhaa vähän isommissa asioissa. Kaikki riitelee vähän joskus. 

Sanojani valikoidessani pohdin, onko lapsi kuullut koskaan sodasta. Ei varmaankaan.  Toivottavasti ei. Ja niin jätin minäkin tuon sanan mainitsematta. En halua edes miettiä, kuinka vanhana lapsen täytyisi oppia ymmärtämään, mitä sota tarkoittaa. Keskustelimme hetken ihmisoikeuksista.

Ihmisoikeuskysymyksistä siirryimme sujuvasti meikkipohjan syvimpään olemukseen. Miksi sä laitat tota? lapsi kyseli seuraavaksi, kun sudin CC-voidetta naamalleni. -Tästä tulee iho tasaisemman väriseksi, päädyin vastaamaan ja samalla toivoin, että keskustelu päättyisi siihen. Siinä hetkessä tuntui, että meikit täytyisi heittää nurkkaan ja näyttää lapselle, että ihminen kelpaa ihan juuri sellaisena kuin on. Se, että kaikki kaunistautuvat itseään varten, ei minun mielestäni pidä myöskään ihan paikkaansa. 

Lasta kuitenkin haluaisin suojella ulkonäkökeskeisyydeltä mahdollisimman paljon. Muutama viikko sitten Ylen dokumenttia Teemalta katsellessani ahdistuin, kun siinä todettiin, että 4-8-vuotiaiden tyttöjen leikit keskittyvät usean vuoden ajan pääasiassa siihen, kuka on kaikista kaunein prinsessa. Ohjelman katsottuani tunsin myös tarvetta kieltää teini-ikäisiltä interwebsit sekä ylipäätään kaikki kuvan tallentamiseen ja kommunikointiin soveltuvat tekniikkavehkeet. Ettei vaan mitään pahaa sattuisi kenellekään.

Mutta sitten haluan heittäytyä ahdistuksen jälkeen pinnalliseksi. Sodat ovat kaukana meidän arjesta ja huulipunan laittaminen ja mieluisiin vaatteisiin pukeutuminen on ihanaa.  Kaunistautumisleikkien lisäksi lapsi pyöräilee, loikkii, valmistaa muovailuvahasta aterioita ja maukuu kuin kissa. Lasten ymmärrys internetistä ulottuu pääasiassa siihen, että sieltä löytyy Robin ja Frontside ollie. Elän hetkessä ja olen siihen tyytyväinen. Ajattelen isompia asioita sitten vaikka huomenna.

Unelmista totta

Sunnuntain Hesari sai hymähtämään aamupalapöydässä. Synnytysten kivunlievitystä käsitelleessä jutussa esikoistaan odottava äiti totesi: Uskon pystyväni sulkemaan synnytyskivut pois mielestäni. -Hän suunnitteli synnyttävänsä esikoisensa ilman lääketieteellistä kivunlievitystä. Mahtava asenne, sanon minä! Noin vain päättää, että kipua ei ole. Mutta vähän kyllä teki mieli viisastella, että  ootappa vaan. Itse suhtauduin pelon sekaisin odotuksin synnytyskipuihin ja ne osoittautuivat pahemmiksi, kuin ikinä saatoin kuvitella. On varmaan sanomattakin selvää, että otin vastaan kaiken, mitä lääkekaapista ja ilokaasutankista suostuttiin minulle antamaan. Kukin tehköön tilanteen vaatimalla tavalla.

Hän uskoi joskus pystyvänsä vaikuttamaan siihen, tuleeko tyttölapselle prinsessavaihetta.

Minun täysin epärealistiset suunnitelmani äitiydessä ovat liittyneet muihin asioihin. Ei telkkaria lapsenvahtina, en huuda lapsille ja sitä rataa. Haluan kuitenkin edelleen elätellä mielessäni ajatusta, että lasten kasvaessa asiat helpottuvat. Paskapuhetta, toteavat varttuneemmat vanhemuuskollegat. Mitä isompi lapsi, sitä isommat ovat kuulemma ongelmatkin. 

Ehkä kaikessa äitiyteen liittyvässä hyväuskoisuudessa on kuitenkin puolensa. -Aika moni lapsi jäisi tulematta maailmaan, jos saisi etukäteen tietää kaiken, mitä joutuu kestämään, totesi kolmen murrosikäisen lapsen äitinä toimiva työkaveri tänään, kun vertailimme uhmaikäisten ja teinien kanssa tappelemista. Tämä on varmasti totta. Mutta kyllähän ne sellaiset ala-asteikäiset tyypit on varmaan tosi leppoisia.

Alusta loppuun

Kun herätyskello herätti klo 6.10 kaatosateen ropinaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä olisi hyvä päivä olla kotiäiti. Voisi tallustella koko päivän verkkareissa ja villasukissa, näyttää lapsille liikaa telkkariohjelmia ja nukkua lounaan jälkeen päiväunet. Hiivin muiden nukkuessa suihkuun, puin päälle lämpimät vaatteet, vedin jalkaan kumisaappaat ja kiirehdin juna-asemalle. Ei ole olemassa mitään turhempaa, kuin vuotavat kumisaappaat, oli päällimmäinen ajatus istuuduttuani junan penkille.

Tiimipalaverista räntäsateessa tapaamiseen Itä-Helsinkiin. Paluumatkalla katselin metrossa, kuinka vieras mies irvisteli pienelle pizzapalaa nakertavalle tytölle. Mies kipristi kieltään ja työnsi sen kokonaan ulos. Tyttö tuijotti häntä hämmästyneenä ja hiljaa hymyillen. Huomasin, että minulla oli ihan samanlainen ilme. Metrosta juoksin lähiravintolaan lounaalle ja poistuin 20 minuuttia myöhemmin puolijuoksulla tapaamiseen. Hommien välissä maistelin irtokarkkeja, joita olin ostanut työkavereille muutama päivä aiemmin. Olen löytänyt uudelleen irtokarkit ja ne ovat ihania. Klo 15.22 totesin työt tehdyiksi ja suljin tietokoneen. 

Kotimatkalla katselin pitkään, kuinka tv:stä tuttu koomikko roikkui omituisesti metrovaunun pylväässä ja ilmeisesti venytteli selkäänsä. Kuuntelin Peter Frantzenin ääntä kuulokkeista ja ajattelin, että en koe enää niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hän on kirjoittanut aika vaikuttavan kuvauksen pienen pojan elämästä keskellä perheväkivaltaa ja lukenut sen vielä äänikirjaksikin. Teki mieli mennä halaamaan Peteä. -Sitä lasta, ei aikuista.

Kotona vaihdoin jalkaan villasukat ja verkkarit ja pyyhin huulipunan pois. Päivällisellä pohdimme, miltä tuntuisi jos olisi olemassa puu, jossa kasvaisi lihaa. Se olisi ilmeisesti hieno juttu. Menin Pikku Kakkosen ajaksi torkkupeiton alle lukemaan muotilehteä. Sitten laitettiin takkaan tuli ja kynttilöitä palamaan. Lapset riitelivät koko ajan. Nyt molemmat ovat vihdoin nukahtaneet ja minä avaan Coronan. Ihanaa, että on viikonloppu.

Sekalaisia

Lapset heräsivät poikkeuksellisesti vasta vähän ennen kahdeksaa. Makasin sohvalla peiton alla ja luin ensi viikon tenttiin, kun lapset katselivat Pikku Kakkosta. Peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku perunat lentää kuuhun, pikku perunat sukeltaa, pikku perunat kylvyssä, pikku perunat laulaa saa, peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikku peruna, pikkuu peeruunaa. Kaikenlaiset ohjelma-aihiot sitä menevätkin läpi seulasta. Lasten syödessä aamupalavoileipiä viipaloin hiljakseen omaan kuppiin melonia ja rahkaa, kaadoin vaivihkaa itselleni ison lasillisen tuoremehua ja poistuin syömään aamupalaa toiseen huoneeseen. Vähän Hesaria ja sitten taas hetki tenttiin.

Oli minun puistopäiväni ja pääsimme ovesta ulos melko vähillä pukemishuudoilla. Sä voit jäädä kotiin, jos et suostu laittamaan ulkovaatteita, on ihan hyvä ja toimiva viikonloppu-uhkaus. Pihalla totesimme, että esikoisen ulos unohtunut polkupyörä oli varastettu yön aikana. Onneksi korvaava menopeli löytyi potkulaudasta, eikä lapsi osannut surra menetystään pitkään. Minua kyllä vitutti. 

Pääsimme puistoon, keinutin lapsia ja istahdin penkille lukemaan kuukausiliitettä. Hetki Marja-Siskon ja Chrisin kanssa ja pian hiekkalaatikolta ilmoitettiin, että pikkusiskolta oli tullut pissa housuun. Suostuttelin hetken lapsia lähtemään kotiin, nostin hiekkalaatikossa murjottavan ja märän lapsen rattaisiin istumaan ja totesin, että pissat olivat lorahtaneet lapsen ulkoiluhousujen lahkeesta takilleni ja farkuille. Esikoinen kitisi koko kotimatkan väsyneitä jalkojaan ja minä tiuskin takaisin. Käytin jossakin välissä ilmaisua kuset housussa. Ei varmaankaan olisi tarvinnut.

Lapset nirsoilivat lounaalla ja söivät jauhelihakeitosta vain porkkanat. Ruoan jälkeen tarkistin tori.fi:n pyörätarjonnan ja annoin esikoisen valita punaisen Pukyn ja pinkin Nopsan välillä, vaikka tiesin ihan hyvin lopputuleman. Ainahan voi koittaa. Ruoan jälkeen hipsin lukemaan tenttiin, join välillä mielikuvituskaakaot ja appelsiinimehut ja hoidin vähän pikkuponia. Revin irti esikoisen hiuksissa roikkuvaa pikkusiskoa, sovittelin tavarakiistoja, ripustin pyykit ja ehdotin viimein, että katsoisitteko vähän vaikka dvd:tä. Söin salaa irtokarkkeja, kävin torkkumassa ja pyörittelin tenttimonisteita.

Illalliselle lähdettiin Rivolettoon. Tarjoilija tajusi eleettömästi kaikki lapsiperheen toiveet. Toi pyytämättä lasten käteen sopivat juomalasit pilleillä, tilasi lasten ruoat keittiöstä oikeaan aikaan ja tajusi olla sanomatta ääneen sitä viimeistä ruokalajia, vaan kyseli suunnitelmistamme kiertoilmaisuin. Toi täti ei halunnut sanoa sanaa jälkiruoka, totesi esikoinen naisen poistuttua. 

Ajelimme vatsat pullollaan kotiin ja mies lähti hakemaan uutta polkupyörää Espoon korvesta. Minä lojuin hetken sohvalla, uhkailin lapset nukkumakuntoon ja luin yhden luvun Peppi Pitkätossua. Lapset jäivät mölinöittä sänkyihinsä ja minä korkkasin jääkaapista tölkin kevytkolaa. Huomenna töihin ja se on ihan ok. 

Sateessa ruuhkassa

Älkää vetäkö turpaan, jos kävelen kadulla vastaan, mutta pakko hehkuttaa kylmää ja sateista säätä. Hyvä syksy! Viilenevät aamut ja kellastuvat lehdet lämmittävät sydäntäni. Kohta saa vetää piponkin päähän. Kun ei tarvitse enää päätoimisesti päivystää leikkipuistossa, tuntuu sadekin lähestulkoon mukavalta. Eikä muuten tartte tapella kurahousujen kanssa eteisessä, kun vetovastuu ulkopukeutumisesta on sälytetty ammattilaisille. Minä hoidan osuuteni teeskentelemällä, että vien kuravaatteet päiväkodin ohjesäännön mukaisesti kerran viikossa pesuun. Teeskentelen, koska kuka oikeasti pesee kurahousuja, kysyn vaan.

Syksyinen Helsinki näyttää tänä vuonna monella tasolla hyvältä paikalta elää. Uusi työpaikka on osoittautunut vahingossa tehdyksi nappivalinnaksi, ja kodin, ruokakaupan, päiväkodin ja työpaikan välillä sahaaminen tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Eräänä iltana täytyi googlettaa sana ruuhkavuodet, kun en ollut ihan varma, mitä sillä tarkoitetaan. Termillä tuntuu olevan negatiivinen kaiku. Lukemieni artikkelien ja keskustelujen perusteella nämä vuodet olisivat niitä, joista en jälkeenpäin muista juuri mitään, koska on koko ajan vaan niin kova kiire. Perheen ja työn yhdistämisestä maalaillaan usein yhtälö, jossa ei ole voittajia. Täytyy luopua ja tinkiä jostakin, koska kaikkea ei ehdi tehdä. Tai vähintäänkin täytyy tuntea syyllisyyttä jostakin vaihtelevasta aiheesta.

En ymmärrä. Miksi tämän elämänvaiheen pitäisi olla oletusarvollisesti vaikea ja raskas? Vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja, mutta uskon vahvasti siihen, että lähes aina on mahdollista järjestää aikaa niille asioille, joita ihan oikeasti pitää tärkeänä. Olen kuluneiden kuukausien aikana pohtinut useasti, että ennen lapsia tai ennen töihin palaamista en koskaan ollut näin tehokas ajankäyttäjä. Olen liekeissä.

Toivotan siis tervetulleiksi elämäni ruuhkavuodet, mitä ikinä niillä tarkoitetaankaan. Vastapainoksi taidan heittää tämän vuoden osalta hyvästit paljaille nilkoille ja tyydyn vetämään jalkaani sukat pitkästä aikaa. Hei ja moi.

Uhmaikä tekee minut hulluksi

K-kaupan kassaneidin toivottama hyvää illanjatkoa tuntui ihan vaan suoralta vittuilulta. Vaikka eihän se tietenkään toivottelujaan sellaiseksi tarkoittanut. Jos jaksaisin hävetä julkisella paikalla karjuvia lapsiani, olisi tänä iltana kasvojen menettämiselle ollut ihan mukiinmenevä tilaisuus. Riitaa, raivoamista ja kyyneleitä oli koettu heti kaupan ovensuussa autokärryjen siivittämänä. Tai oikeastaan karjuminen alkoi jo kotoa lähtiessä. Tai oikeastaan päivällisen jälkeen, päivällisen aikana ja ennen sitä. Kotimatka päiväkodista meni ihan hyvin. 

Kaupassa kumpikin halusi, että isi työntää, vaikka kärryjä oli kaksin kappalein. Hedelmävaa'alle ei ehtinyt ajoissa ja joku toinen ehti liimata hintatarrankin tomaattipussiin. Hedelmäpussi repesi, kun sen nakkasi kaaressa kaupan lattialle, eikä pussia olisi tietenkään saanut vaihtaa ehjään, vaan sitä piti saada kantaa ite. Lapset karjuivat vuoroin yhdessä, vuoroin erikseen. Tällaista tänään, totesin miehelle tutkiessamme keskittyneesti tortillalettupaketteja lasten raivotessa vieressämme. -Ja eilen, lisäsi mies hiljakseen. Lasten kanssa elelyä käsittelevät keskustelumme viime viikoilta voi summata muutamaan lauseeseen. Miten tästä on tullu tällasta? Ei voi olla tällasta. Vittu, en kestä tällasta.

Nyt on siis tällanen kausi. Ylevät kasvatusperiaatteet ja käytännöt ovat muuttuneet arjen uhmantäyteisessä harmaudessa hyvin suhteellisiksi. Kaikesta ei jaksa vääntää, koska lapsen raivokohtaus vaanii joka nurkan takana. Ei unilelun lisäksi muita leluja mukaan sänkyyn periaate muuntuu sulavasti Ota vaan taaperokärry ja kasa kirjoja unileluiksi, kunhan vaan pysyt siellä sängyssä käytännöksi. Muistelen hämärästi, että meillä oli joskus sääntö, että jos ruokapöydästä nousi, ei saanut tulla enää takaisin syömään. Se oli ihan hyvä sääntö.

Kellon lyödessä puoli yhdeksän tunnen mielenrauhan laskeutuvan korjaamaan riekaleisia hermojani. Suljen korvani 2-vuotiaan huudoilta. Hän haluaa vaihtaa yöasun toiseen sekoiltuaan sängyssään puolisen tuntia. Tänään palkitsen itseni sisustuslehdellä ja maistan uutta suklaalaatua. Huomenna vuorossa punaviini.

Kuuma peruna, tuplana

No eipä olisi uskonut! olivat ensimmäiset sanani hallituksen hiljattain kokoon kasaaman rakenneuudistuspaketin julkistamisen jälkeen. Kotihoidontuen uudistus ja päivähoidon tarveharkinnan lisääminen -kaksi kuumaa perunaa samalla kertaa. Mikä määrä äitejä repimässä pelihousujaan! Sekä kotihoidontuen ongelmista että päivähoidon tarveharkinnasta olen minäkin ollut jotakin mieltä aiemminkin. Kotihoidontuen suurimpana käyttäjäryhmänä ovat matalasti koulutetut naiset, joilla on rikkonainen työura. Heille kotihoidontuki muodostaa kannustinloukun, joka huonontaa heidän tulotasoaan melko pysyvästi. Nämä naiset ovat taloudellisesti riippuvaisia puolisoistaan ja erotilanteessa yksinhuoltajaperheen köyhyysriski kasvaa. Köyhyys tuo mukanaan myös muita ongelmia. Päivähoidon suhteen olen sitä mieltä, että osa-aikainen hoito riittää hyvin takaamaan lapselle riittävän varhaiskasvatuksen, jos toinen tai molemmat vanhemmista ovat kotona vanhempain- tai hoitovapaalla.

Kotihoidontukeen kohdistuva uudistus on nerokkaasti muotoiltu. Suunniteltuja muutoksia voidaan perustella monella eri tavoitteella: hoitovastuun tasa-arvo, työllisyysaste, naisten köyhyyden ennaltaehkäisy, säästöt. Perheiden "valinnanvapaus" kotihoidontuen vanhassa mallissa on tuottanut hyvin perinteistä roolijakoa lasten hoitovastuun suhteen. Tuleva uudistus todennäköisesti saa naiset palaamaan aikaisemmin töihin. Samalla miehille kiintiöidään tukikuukausia. Se on  kehityssuunta, johon perhepolitiikkaa minun mielestäni pitääkin suunnata. Ohjailevaa politiikkaahan tukijärjestelmän muutos lähinnä on. Yhteiskunta kannustaa perheitä tekemään ratkaisuja, jotka ovat yhteiskunnan näkökulmasta hyödyllisiä. Toisaalta kotihoidontuen kuukausittainen rahasumma on niin pieni, että se tuskin saa valtaosaa isistä jäämään kotiin. Pitemmän vanhempainpäivärahakauden jyvittäminen puolisoiden kesken ehkä saisi. Uudistuksen lopputulemana lapset laitetaan aikaisemmin päivähoitoon ja työllisyysaste ehkäpä nousee. En ole taloustieteilijä, mutta mahdollisimman suuren työllisyysasteen tavoitteleminen on kai kansantalouden ja hyvinvointivaltion pyörittämisen kannalta toivottava asia.

Suomalainen yhteiskunta on tukenut lapsen kotihoitoa poikkeuksellisella tavalla ja  lapsen ikää ajatellen poikkeuksellisen pitkään muihin maihin verrattuna. Muissa pohjoismaissakin töihin palataan varhain, ainakin osa-aikaisesti. En osaa ajatella, että kahden vuoden kieppeillä päivähoitoon menevä lapsi menisi hoitopaikassa jotenkin pilalle. Se tarkoittaisi, että puolet 2-vuotiaista suomalaislapsista olisi joutunut vääränlaisen hoitoratkaisun uhriksi. Näin tuskin on tapahtunut. Tai sitten haluan vain kieltää tosiasiat, kun olen itse mennyt viemään vuoden ja 11 kuukauden ikäisen lapsen päiväkotiin.

Hassuksi kotihoidontuen ja päivähoidon uudistusten samanaikaisuuden tekee se, että toiset huutavat, että ei haluta viedä lasta päiväkotiin ja toiset huutavat, että pitää saada viedä lapsi päiväkotiin pidemmäksi aikaa. Monimutkainen ajatuskuvio.

Varhaiskasvatuksen ja housujen vaihdon jäljillä

Olimme päivähoitopäivän päätteeksi matkalla kohti kotia. Esikoinen hypähteli edellä kävelytietä pitkin ja rallatteli iloisesti mennessään.  Kaa-kaa kaaal-jaa, kaa-kaa kaal-jaa, kaa-kaa kaal-jaa, kaa-al-jaa, kuuluivat laulun sanat, Suljen ihanan soittorasian sävelellä. Hehheh, naureskelin. Sitten alkoi toinen säkeistö. Vii-vii viii-nii, vii-vii viii-niii, vii-vii viii-nii, vii-ii-nii. -Mitä sä lauleskelet? kysäisin yrittäen vaikuttaa huolettomalta. -Mä oon keksinyt tän laulun ite, esikoinen vastasi iloisesti. -Aha. Lapsi jatkoi hyppelyään ja  lauluaan. Oo-oo ooo-luut, oo-oo oo-luut, oo-oo oo-luut, oo-oo-luut. 

Merkittäköön jonnekin vanhemmuuspöytäkirjaan, että ensimmäinen rekisteröimäni tunnetila oli ylpeys. -Lapsella on sanavarastoa! Hän osaa synonyymejä! Oluelle! Seuraavana tuli ajatus: -Onko laulanut tätä päiväkodissakin? Vastaus on todennäköisesti ei, sillä meille ilmoitettiin, että kasvatuskeskustelua ei tänä syksynä esikoiselle tarvita. Tai vaihtoehtoisesti päiväkodissakin pidetään järki kädessä lapsiperheiden alkoholiasioissa. -Reipas ja taitava tyttö, joka leikkii kaikkien kanssa, sukupuoleen ja ikään katsomatta. Tämä tieto ammattilaisilta riittää meille, enkä jää keskustelua kaipaamaan. Nyt täytyy enää keksiä jotakin sanottavaa kakkosen keskustelutuokioon. 

"Jokaiselle lapselle laaditaan päivähoidossa henkilökohtainen varhaiskasvatussuunnitelma. Lapsen vanhemmat ja päivähoidon työntekijä tekevät suunnitelman yhdessä. Näin vanhemmilla on mahdollisuus vaikuttaa päivähoitoon ja lapsen oma ääni tulee kuulluksi. Päivähoidon ja vanhempien välinen yhteistyö on kasvatuskumppanuutta, jossa molemmat osapuolet sitoutuvat yhdessä tukemaan lapsen kasvua, kehitystä ja oppimista. Kasvatuskumppanuuden pohjana on molemminpuolinen luottamus, kunnioitus ja tasavertaisuus."

Apua. Tasavertainen kasvatuskumppanuus. Molemminpuolinen sitoutuminen lapsen oppimisen tukemiseen. Suunnitelma. Sanoinko jo, että apua. Minä olen suhtautunut päiväkotiin lähinnä paikkana, johon lapsen voi jättää siksi aikaa, kun me vanhemmat käymme töissä. "Päivähoidolla on vastuu lapsesta hänen hoitoon saapumisestaan aina siihen asti, kunnes päivähoidon työntekijä luovuttaa lapsen hakijalle. Lasta ei luovuteta päihtyneelle hakijalle." Tämän tiedon minäkin ymmärrän ja allekirjoitan. 

Olen yrittänyt pohtia jotakin ylevää kasvatustavoitetta, jonka voisimme esittää päivähoidon ammattilaisille tulevassa kasvatuskeskustelussa, mutta en keksi mitään järkevää. Mitä ihmettä vanhemmat näissä keskusteluissa oikein  varhaiskasvatussuunnittelevat? Skeptikko minussa sanoo, että neljäntoista lapsen ryhmässä meidän perheen 2-vuotias kullannuppu ei saa kovinkaan yksilöllistä kohtelua. Lapsen oma ääni hukkuu sinne toisten lasten omien äänten sekaan. Paljon ääniä ja käsipareja rajallisesti. 

Minä lupaan sitoutua kasvatuskumppanuuteen huolehtimalla parhaani mukaan siitä, että lapsilla on lokeroissaan puhtaita ja oikean kokoisia vaihtovaatteita. Omaksuin myös loppukeväästä tiedon, että päiväkodissa ulkoiluun täytyy olla eri housut, kuin sisäleikkeihin. En ole vieläkään ihan varma, miten tämä housujenvaihtokäytäntö toimii. Taidan kysellä tästä prosessista enemmän tulevassa kasvatuskeskustelussa.

Ruma sana

Törmään tähän asiaan usein. Nainen hoitaa omaa lastaan kotona, mutta ei halua kutsua itseään kotiäidiksi. Kuulostaa mukavammalta olla hoitovapaalla.  Ja sitten täytyy selittää, että teenhän minä muutakin. Ensin ammatti, sitten lyhyt maininta siitä, että nyt juuri en ole töissä. Äitiyspäivärahakautta ei lasketa kotiäitiydeksi. -Mä en ole sellaista kotiäitityyppiä. 

Mikään ammatti tai muu elämän rooli ei tunnu mielikuvissa peittävän alleen muuta elämää yhtä tehokkaasti kuin kotiäitiys. En tiedä, onko harha enemmän naisen omassa päässä vai toisten ajatuksissa. Kotiäiti on muka vain äiti. Minäkin olen aikoinani asiaa pohtinut. Sittemmin totesin, että turha sitä oli kieltää. Olin kotona ensin lapsen, sitten lasten kanssa, ja poissa palkkatyöstä -siis kotiäiti. Vaikka en ehkä olekaan sitä kotiäitityyppiä. Nyt olen vain äiti.

Kolmetoista oikein

Sain taannoin kesämmällä hyvän mielen haasteen Leluteekin Emilialta. Naminami. Tarkoitus oli listata 11 hyvää mieltä tuottavaa asiaa. Hyvän mielen kategorioita on monta, mutta tällä kertaa keskitän huomioni asioihin, joita voi ostaa rahalla. Rahalla ostettava hyvä mieli muodostuu melko usein pienistä asioista. Arjen piristäjistä. Sellaisten olisipa mukavaa ajatusten toteuttamisesta. Suklaapatukasta kahvitauolla, muotilehdestä ja punaviinilasillisesta kiireisen päivän päätteeksi. Eräänä sateisena lauantaina minulle toivat hyvää mieltä muun muassa seuraavat rahalla ostettavat asiat:

Tuore ananas aamupalalla. Hyvä kahvi. Uusi kahvikuppi. Kynsilakka. Tunteja porissut bolognese. Vohvelit vaahterasiirapilla. Uuden hajuveden tuoksu. Kuudetta hääpäivää juhlistaneet kynttilänjalat. Hyvä illallinen Puressa. Pullo kuohuvaa. Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä hyvän mielen tuojana täytyy mainita tiskikone. Tämä kodinkone kuuluu kliseiseen kategoriaan asioita joita et osaa arvostaa ennen kuin menetät ne. Muutama viikko sitten tuli yht'äkkinen menetys ja uuden koneen asennus sintää jossakin viikkojen päässä. Tiskikoneen odotus -priceless.

Vanhassa vara parempi

Ravintolapöydällinen 4-vuotiaiden lasten äitejä kokoontui yhteen vaihtamaan kuulumisia. Kun tarjoilija vasta kaatoi kuohuviiniä janoisten naisten laseihin, oltiin jo päästy yksimielisyyteen siitä, että 4-vuotiaat ovat vaikeita ihmisiä. Aatelkaa, että voi niinku vihata sitä omaa lastaan ihan silmittömästi, yksi totesi. Toiset nyökyttelivät ymmärtäväisinä. Joo, siinä ei 2-vuotiaan sisaruksen uhma tunnu missään, kun se vanhempi lapsi on vaan ihan kamala. Taas ymmärtäväisiä nyökytyksiä.

4-vuotiaat pyöräyttelevät silmiään ja tuhahtelevat kasvatusyrityksille, ilmoittavat muuttavansa asumaan johonkin mukavampaan perheeseen, haukkuvat vanhempiaan ja uhkailevat milloin milläkin. Teillä on kaksi vaihtoehtoa, toteaa uhmakas 4-vuotias vanhemmilleen. Hän yllyttää pikkusisarensa tyhmyyksiin, valehtelee ja yrittää pelata vanhempiaan toisiaan vastaan. Kävelin kotiin pimenevässä illassa kevein askelin. Muidenkin 4-vuotiaat ovat kamalia. Toisten lapset olivat jopa keksineet raivostuttavampia ilkeyksiä kuin oma kullannuppu.

Ja sitten toisaalta kasvava lapsi tuo kolmosella alkavan kengännumeronsa lisäksi mukanaan myös suurta iloa yhä kauemmaksi jäävästä pikkulapsivaiheesta. Hänen kanssaan voi lähteä ravintolaan lounaalle ja jutella annoksia odotellessa ihan järkeviä. Voi koota 104 palan palapelejä. Luimmepa kesän aikana myös ensimmäisen yhteisen romaanimme. Huolimatta esikoisen mut äiti sä tiedät että mä en välitä muumeista hangoitteluista huolimatta kannoin kirjakaupan kassalle pinon niitä oikeita muumikirjoja. Ostosreissumme penseiden tunnelmien jälkeen Muumipeikko ja pyrstötähti kuitenkin tempaisi lapsen mukaansa ja pääsin askeleen eteenpäin lapsen yleissivistysmissiossani.

4-vuotias lapsi on myös hämmästyttävän pohtivainen. Kääpiö puheli kevään aikana useaan otteeseen unelmoivansa jonakin päivänä alkavasta balettiharrastuksesta. Katselimme lapsen tanssiesityksiä television edessä, luimme balleriinakirjoja ja harjoittelimme jalkojen asentoja, niin kuin ihan oikeat ballerinat. Lyhyen neuvottelun päätteeksi päätimme eräänä iltana miehen kanssa ilmoittaa esikoisen lasten tanssitunnille, häneltä asiaa sen kummemmin kyselemättä. Panttasimme tietoa tanssituntien alusta monta viikkoa, koska arvelimme lapsen aivojen halkeavan odotuksesta tanssitunneista tiedon saatuaan.

Sitten eräänä sunnuntaiaamuna paljastin kääpiölle, että muutaman viikon päästä alkaisi baletti. Lapsi vaikeni ja pohti kuulemaansa hetken. Mä luulen, että mun olisi parempi aloittaa vasta 5-vuotiaana. Mä taidan olla vielä liian pieni, hän totesi painokkaasti. Hämmästelin hetken ja tajusin, että lapsi on varmaankin oikeassa. 

Todella fiksu, ihan järjetön, aivan kamala, mielettömän ihana, tosi iso, ihan pieni. Äitinsä haastava tyyppi.

Arjen ylistys

Loma loppui. Sain köllötellä, lueskella, torkkua, sukuloida, syöpötellä, matkustella, meloa, saunoa, uida ja tissutella sieluni täydeltä. Tänä aamuna vedin jalkaan ne asiallisemmat housut, puuteroin nenäni, punasin huuleni ja huokasin tyytyväisenä. Kuusi viikkoa lomaa oli enemmän kuin tarpeeksi. Vähempikin olisi riittänyt. Jossakin viiden viikon kohdalla kaivoin esiin kurssikirjat ja aloin haaveilla arkirutiineista, uuden työpaikan uusista haasteista ja siitä tunteesta, joka hiipii rinnan alle perjantai-iltapäivisin. Fiilistelin etukäteen työmatkoja polkupyöräillen tai joukkoliikenteessä äänikirjaa kuunnellen. Arki on mukavaa.

Työpaikalla opettelin käyttäjätunnuksia, keksin salasanoja, äänitin vastaajaviestin, valitsin sambamusiikkia soittoääneksi, muistin nimiä väärin, ilahduin pariin otteeseen, söin kamalaa työmaaruokaa, tajusin että minulla on varmaankin homma ihan hanskassa ja menin kaupan kautta kotiin. Makaronilaatikon jälkeen esikoinen halusi lähteä pyörälenkille ja toivoi, että juoksisin vieressä. Vedin jalkaan lenkkarit ja jolkottelin jokusen kilometrin. Huomenna alkaakin jo viikonloppu ja sen jälkeen päiväkotiarki. Tästä tulee mukava syksy.

Paljasta pintaa

Turkulainen seikkailupuisto kesäisenä iltapäivänä. Osa lapsista hyörii kahluualtaassa alastomina, koska vanhemmat eivät ole tajunneet pakata mukaan uimapukuja. Altaan reunalle saapuu puiston työntekijä.

-Onko joku noista ilman uimapukua olevista lapsista teidän? 

-Joo, noi kaksi tossa. 

-Täällä täytyisi olla uimapuvut. Meille on tullut valituksia, jos lapset ovat olleet alasti. 

-Ai, miksi on valitettu? 

-Kun on eri uskontoja, ja se häiritsee joitakin ihmisiä. Tai sitten voi ehkä olla joitakin epäilyttäviä ihmisiä katsomassa.
Puimme lapsille siveellisesti vaatteet ylle ja siirryimme jäätelökioskille.

Samaan aikaan helsinkiläisissä leikkipuistoissa pohditaan, miten puiston henkilökunta puuttuisi tilanteeseen, jossa lapsen kanssa puistoon tullut nainen olisi kahluualtaalla bikinit päällä. -Sekin on nimittäin kiellettyä. En tiedä, miten pukeutumiskoodia sovelletaan miehiin.

Mitä ihmettä on oikein tapahtunut? Vatsan ja reidet samanaikaisesti paljastava vaate tekee naisesta ilmeisesti kyseenalaisen huoltajan lapselle. Pedofiili väijyy vähänkään paljasta pintaa vilauttavaa lasta leikkipuistossa ja internetissä. Minä kun luulin, että me suomalaiset olisimme jotakuinkin sinuja alastomuuden kanssa. Saunakulttuuri ja kaikkea. Minä pystyn pitämään paidan päällä saunan ja suihkun ulkopuolella, mutta miksi ihmeessä lapsikaan ei tänä päivänä saa olla alasti, ilman että joku loukkaantuu?

Drinkkivinkkejä taaperoille

Kesäloma, jota voisin nimittää myös päättymättömäksi uimavahtivuoroksi, on jo onnistunut häivyttämään muististani viikonpäivät. Niillä ei ole toistaiseksi mitään merkitystä ja se on iloinen asia. Olen myös lähes päivittäin iloinnut siitä, että lapsia on meidän perheessä kaksi. Minun kärsivällisyyteni ei taivu dialogiin 14 tuntia taukoamatonta puhetta tuottavan 4-vuotiaan kanssa, vaan tarvitsen hengähdystaukoja ja hiljaisuutta. Pikkusisko jaksaa kuunnella siskonsa loppumatonta tajunnanvirtaa, osallistua innokkaana hiekkakakkukutsuille, toimia uimakaverina ja samalla mahdollistaa aikuisen hetkittäisen keskittymisen kaunokirjallisuuteen. Loman seitsemäs päivä menossa ja jo toinen romaani puolessa välissä. Herkistyn pelkästä ajatuksesta.

Olen kuitenkin viettänyt myös laatuaikaa lasten kanssa ja opettanut heitä valmistamaan mojitoja. Ukin viljelemät minttupuskat innostivat aikuiset mojitoreseptikisaan ja lupasin juomiamme ihailevalle esikoiselle lapsillekin sopivan version. Helteiseen iltapäivään sopiva drinkki syntyi (tittididii) -Jättämällä drinkistä rommi pois!!! Limelohkoja, sokeria ja mintunlehtiä survotaan lasin pohjalla, lasi täyteen jäitä ja päälle kivennäisvettä, tai missyä, kuten meillä sanotaan. Ja hyvää oli.

Loman ainoana miinuspuolena on tähän mennessä ollut se, että minulla on ollut ihan liikaa aikaa miettiä lapsen eritteisiin liittyviä kysymyksiä. Ehkä myös mökkiolosuhteet huussin ja virtaavan veden suhteen ovat pitäneet aihepiirin sopivasti mielessä.  Päiväkotiin siirtyminen ei ole tuottanut minkäänlaista toivomaamme ryhmäpainetta kakkosen wc-toimissa aktivoitumiseen. Ajattelimme hoitavamme kakkosen vaipattomuuskoulutuksen parissa viikossa kesäkauden alettua, kuten esikoisenkin kanssa teimme. Rehellisyyden nimissä on myös todettava, että ennen kaikkea myös tuleva anoppilareissu valoi minuun uutta pottatarmoa, sillä kuulen jo nyt korvissani anopin "ystävällisen ihmettelyn" kakkosen vaipankulutuksesta. Housuttomien hellepäivien myötä olemme kuitenkin tajunneet, ettei 2,5-vuotiaallamme ole minkäänlaista etukäteiskäryä ykkös- tai kakkoshädän suhteen. Ei minkäänlaista. Potalle houkutteluihin hän vastaa joko ei halua, enpäs, ei nyt tai ihan vaan EI. Hän on uhmaikäinen.

Termi lapsentahtisuus aiheuttaa minussa pääosin puistatuksia. Yleensä minun mielestäni lapsentahtisuuteen vedoten a) Perustellaan aikuisen jaksamattomuutta tai haluttomuutta opettaa lapselle uutta taitoa.  b) Muotoillaan aikuisen omia tarpeita ja tahtia lapsen tarpeiksi ja tahdiksi. c) Halutaan tehdä jostakin ihan tavallisesta asiasta jotenkin erityistä ja ideologista. Nyt täytyy kuitenkin myöntää, että lapsella on tässä asiassa oma  tahto ja tahti. Hän ei ole valmis ja minä luovutan.

Keskikesämökkijalat

Kesäloma!!! Tänä vuonna se tuntuu enemmän ansaitulta, kuin aikaisempina neljänä vuotena, kun odottelin kotirouvana miehen loman alkua. Töistä lähtiessä en itkenyt, vaikka kyyneleet tuntuivat kurkussa. Aiemmin päivällä vetistelin kahvihuoneessa, kun toisten tiimien työkaverit olivat valmistelleet minulle lauluesityksen ja ojensivat kukkia. Pariakymmentä minuuttia ennen lähtöäni minulle ojennettiin oman kahden hengen tiimimme puolesta hieman hämmentävämmissä tunnelmissa ruusupuska. Sanoin kiitos ja hymyilin, vaikka olisi tehnyt mieli huutaa.

Raahasin kamppeeni juna-asemalle ja poltin laiturilla työkaverin tarjoaman tupakan. Kotona pakkasimme auton ja hurautimme Ellan ja Aleksin säestämänä kesämökille. Nyt  nautitaan lomapäivistä, kääpiö ilmoitti juhlallisesti takapenkiltä. Perille päästyämme menin saunaan, grillasin ja join sopivasti punaviiniä. Viikkokausia mielessä kehää kiertäneet ahdistavat työpaikka-ajatukset tuntuivat yhtäkkiä täysin epäolennaisilta. Rintaa ei enää puristanut ja ajatukset suuntautuivat tulevaan. Enää ei tarvitse kirjoittaa tästä.

Tälle kesälomalle en pakannut mukaan yhtään kurssikirjaa, vaan Pulkkista ja Oksasta. Olen ostanut itselleni lomavaatteeksi hippikaavun ja suunnittelen pukeutuvani pääosin trikooseen seuraavat viisi viikkoa. Nukun, syön hyvää ruokaa, luen, olen tekemättä mitään ja olen lapsille läsnä. Nautin lomasta.

Aamukymmeneltä, loman ensimmäisenä päivänä, kääpiö sai valmiiksi 35 palan palapelinsä ja totesi, että nyt mä rupeen jumppaamaan. Sitten hän marssi huoneeseensa ja kaivoi muumimatkalaukustaan esiin tahriintuneen vaaleanpunaisen jumppapukunsa ja samaan sarjaan kuuluvat pieneksi jääneet jumppatossut. Pukeuduttuaan balettiunelmaan hän siirtyi hyppimään kesämökin tuvan matolle haarahyppyjä. Lapsi on luonnoltaan aktiivilomailija. Pituushyppynäytöksiä hiekkarannalla, taukoamatonta puheen virtaa, hiekkakeitoksia ja balettitaivutuksia. Minä keskityn miettimään, mitä söisin seuraavaksi ja kannattaisiko nukkua vielä yhdet päiväunet.

Hyvää juhannusta teille kaikille!