TJ 0

Nyt se on ohi -neljä vuotta. Pitkin viikkoa olen huokaillut epäuskoisena noita kahta sanaa: neljä vuotta. Välillä olen tolkuttanut miehelle: Neljä vuotta, siis kelaa, neljä vuotta. Neljä vuotta poissa töistä. Olo ei ole haikea, vaan voitonriemuinen. Minä selvisin lähes kunnialla ajanjaksosta, joka oli monta loikkaa mukavuusalueeni ulkopuolella. Opettelin olemaan leikkipuistossa ja tutustumaan toisiin äiteihin. Totesin, ettei kotiäitiys välttämättä nakerra älyäni. Löysin opiskelusta keinon jaksaa kotiarjen verkkaista tahtia. Täytyy sanoa, että olen itsestäni ylpeä. Pystyin tarjoamaan lapsilleni sellaisen varhaislapsuuden, kuin toivoinkin.

Tänään lähden juhlimaan. Kaverilla on kolmekymppiset, mutta aion nostaa illan aikana maljan, jos toisenkin, myös itselleni. Jos törmäätte Helsingin yössä naiseen, joka jankkaa monotonisesti sanoja neljä vuotta, siis oikeesti, neljä vuotta, se olen todennäköisesti minä.

Lopun alku

Viimeinen kotiviikko alkaa maanantaina. Vatsassa tuntuu asiaa ajatellessa mukava kutkutus. Työ on ihan uusi ja mahdollisuuksia siinä vaikka mihin. On hienoa päästä tekemään jotakin, jolla on merkitystä laajemmassa skaalassa kuin vain oman perheen sisällä. Uskon sen olevan yksi ihmisen onnen perustekijöistä. Työstä saa myös rahaa ja sekin on kivaa.

Hieman maanläheisemmin odotan tulevia kahvitaukoja, joiden aikana kukaan ei pyri syliin istumaan tai pyydä pyyhkimään takapuoltaan. Odotan lounastaukoja, joiden aikana minun ei tarvitse huolehtia kenenkään muun ruokalautasen sisällöstä. Odotan työmatkoja, joiden aikana voin lukea rauhassa kirjaa. Odotan punattuja huulia aamuisin. Odotan, että voin pukea päälleni jonkun uusista sifonkipaidoista. Odotan aikaa erossa lapsista. Odotan sitä, ettei minun tarvitse koko ajan vahtia.

Esprit                        HM                            Esprit

Aina kun olen lopettanut jossakin työpaikassa, tulee viimeisinä päivinä sellainen hilpeä olo. Kaikkeen suhtautuu jotenkin kevyemmin ja alkaa jopa miettiä, kannattaako täältä edes lähteä pois, kun on niin mukavaa. Ehkä tulen kokemaan nytkin joitakin haikeuden tunteita, mutta eniten jännitän sitä puhelua, joka pitäisi tulla päiväkodista ensi viikon aikana. Että missä se päiväkotipaikka sitten on.

Kavereille kans

Lapsen kasvu tuo mukanaan kiistattomia etuja. Hänen kanssaan voi käydä ihan oikean keskustelun. Häntä voi informoida tulevista muutoksista etukäteen. Hän osaa sulkea itsenäisesti takin vetoketjun. Hän voi vahingossa olla apuna, jos ei muista käyttää "mua ei nyt vaan huvita" veruketta.

Yksi hauskimpia asioita on kuitenkin lapsen kaverit. Iltaisin ovikello saattaa soida ja oven takana seisoo 4-vuotias yllätysvieras. Välillä vieras istahtaa sohvan kulmalle vaihtamaan kuulumisia aikuisten kanssa ja lampsii jonon jatkona ruokapöytään. Se on aika ihanaa, ja mukavaa ajatella, että näitä vuosia on edessä vielä monia. Välillä koti tuntuu tyhjältä, kun 3-vuotias on muualla kyläilemässä. 

Kakkosen roikkuessa mukana isompien tyttöjen leikeissä, voi sitä aikansa kuluksi vaikka lämmittää mukillisen Blossaa ja keskittyä kaulahuivin silmukoihin. Ja kuunnella välillä sivukorvalla lasten kaikentietävää höpötystä.

Eksistentiaalinen kriisi

Eilen illalla, unta odotellessani, aloin miettiä tätä blogia -Pihalla kotona. Blogin nimi juontaa juurensa siihen, kuinka tämä kotiäitiys ei omalla kohdallani tuntunut aluksi ihan omimmalta alueelta. Elämä kapeutui  vauvavuoden jälkeen suurelta osin leikkipuiston ja kodin väliin, ja minusta tuntui siltä, että aikuisten maailma oli jossakin minun ulottumattomissani. Kohta en ole enää pihalla leikkipuistossa, enkä enää niin paljon kotonakaan. Sängyssä maatessani aloin pohtia blogin nimen vaihtamista, uutta blogia, uudenlaisia näkökulmia.

Kun jäin melkein neljä vuotta sitten pois töistä, itkeä tihrustin viimeisenä työpäivänä työhuoneessani tavaroita pakatessani. En ollut vielä äiti, en ollut enää työntekijä. Tuntui, etten ollut oikein mitään. Kohta en ole enää kotiäiti -ainakin blogin alaotsikko täytyy siis vaihtaa. Olisinko perheenäiti, äiti, työssäkäyvä äiti vai ihan vaan kolmekymppinen nainen? Ainakin tämä siirtymä tuntuu paljon luonnollisemmalta.

Sosiologinen tapaustutkimus leikkipuistosta

Jos kotiäitiys olisi ammatillinen tutkinto, käsittelisi minun opinnäytetyöni leikkipuiston dynamiikkaa.  En ole näiden neljän kotivuoteni aikana oppinut puhumaan luontevasti lasten kehitysvaiheista, mutta leikkipuistoelämän olen oppinut. Tiedon karttumisen salaisuus on toistojen määrässä, sillä olen käynyt leikkipuistossa keskimäärin viisi kertaa viikossa, viimeisen kolmen vuoden ajan. Alussa olin hämmentynyt, nykyään ymmärrän, miksi ensikertalaiselle ei paljon puhuta ja miksi aluksi puhutaan aina lapsista. 

Hyvin yleinen kokemus tuoreelle leikkipuistoon, tai muihin perhetoimintoihin hakeutujalle, on kokemus toisten äitien (ei siis yleensä isien) negatiivisesta ja poissulkevasta käyttäytymisestä. Uudessa leikkipuistossa kaikki muut tuntuvat jo tuntevan toisensa ja ryhmään haluaisi jotenkin päästä mukaan. Tuollaisessa tilanteessa on melko odotettavana tunteena pelko tulla poissuljetuksi. Tämänkaltaisessa tilanteessa ihminen monesti siirtää poissuljetuksi tulemisen pelkonsa toisten ihmisten aiheuttamaksi ja tulkitsee saamansa kohtelun poissulkemisen viitekehyksestä. Toiset äidit tuntuvat katsovan omituisesti tai eivät halua keskustella. Virhetulkinta. Uskallan muutaman vuoden ja muutamasta eri leikkipuistosta ja perhekahvilasta saadun kokemuksen perusteella väittää, että tämä ilmiö on todellinen useinmiten vain uuden tulokkaan omassa päässä.  Todennäköisintä itseasiassa on, että nämä äidit (yleensä kyse on äideistä) eivät ole edes tajunneet katsovansa arvostellen tai tehneensä mitään ilkeää. 

Opinnäytetyössäni käyttäisin leikkipuiston analogiana kahvilaa, koska kyse on, ainakin omien tapaustutkimusteni perusteella, samanlaisesta tilanteesta, jos henkilö menisi ensimmäistä kertaa lähibaariin ja loukkaantuisi, jos baarin kanta-asiakkaat eivät heti tervehtisi uutta asiakasta tai kutsuisi häntä omaan pöytäänsä istumaan. Leikkipuiston vakiokävijöiden näkökulmasta portista sisään astuva äiti lapsineen on hyvin suurella todennäköisyydellä yhdentekevä. Uusi äiti on suurella todennäköisyydellä satunnainen poikkeaja, jota he eivät tule koskaan näkemään uudelleen. Jos uusi äiti yrittää avata keskustelua puiston vakiokävijöiden kanssa, voi avaukseen saada juuri niin moninaisia reaktioita, kuin viereiseen baaripöytään keskustelua avatessa. Jotkut innostuvat jatkamaan juttua, joidenkin kanssa keskustelu loppuu lyhyeen. Tilannetta ei kannata ottaa henkilökohtaisesti.

Mitä useammin tämä tulokas käy baarissa, tai tässä tapauksessa leikkipuistossa, sitä tutummaksi muille kanta-asiakkaille hänen naamansa muodostuu. Hänestä tulee pikkuhiljaa merkityksellinen, koska uuden äidin havaitaan olevan pysyvä lisä leikkipuiston kalustoon. Hän ei ole enää satunnainen ohikulkija, vaan potentiaalinen kaveri. Avain on toistojen määrässä.

Itse olen maailman huonoin leikkipuiston small talkkaaja, koska en edelleenkään osaa jutustella lapsiin liittyvistä asioista. Minua on lohduttanut, että useimpien ihmisten kanssa alun pakollisten lapsimuodollisuuksien jälkeen voi puhua muistakin asioista. -Olen ymmärtänyt, että uudessa leikkipuistossa muut äidit eivät inhoa minua, minä en vain vielä ole muuttunut ohikulkijasta kasvoiksi.

PL 347

On olemassa osoite, jonka jokainen lapsuutensa Suomessa viettänyt ihminen muistaa ulkoa. Ja siihen osoitteeseen sopivan melodian myös. Pikku Kakkosen posti, postilokero 347, 33101 Tampere 10, Pikku Kakkosen posti.

Olo oli liikuttunut ja juhlallinen, kun kohotin postilaatikon luukkua ja esikoinen työnsi varpistellen ruskeaan kirjekuoreen sujautetun omakuvansa matkalle kohti Tamperetta. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka muistaa omasta lapsuudestaan. Elämän jatkuvuuden tuntee jossakin hyvin syvällä sydämessään niinä hetkinä, kun lapsen kautta muistaa, miltä tuntui kun itse oppi ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä tai miten hauskalta tuntui ryömiä ruokapöydän alle istumaan. Tai miltä tuntui jännittää, näkyykö oma piirustus televisiossa.

Nyt katsomme Pikku Kakkosen postiosuutta ihan uudella mielenkiinnolla. Isin piirros on näytetty samassa ohjelmassa joskus 70-luvulla. Pelle Hermannikin on palannut taas takaisin ohjelmistoon ja se pelottaa lapsia edelleen. Onneksi jotkut asiat eivät koskaan muutu.

Jyrkin joukoissa

Viime viikot ovat olleet hedelmällistä aikaa sosiaaliturvasta puhisemiselle. Hilpeyttä herätti kokoomusnuorten varapuheenjohtajan viimeisen päälle punnittu avaus lapsilisien lopettamisesta. Tästä lienee turhaa purnata enempää, koska jos keskustelun moottori ei ymmärrä, että lapsilisät ovat tulontasausmekanismi lapsettomilta lapsiperheille, on keskustelun jatkon anti melko mitätön.

Mutta sitten tuli Jyrki Katainen ja kehtasi ehdottaa, että kotiäitien osa-aikaisen työn mahdollisuuksia tulisi helpottaa. Ja saman tien keskustelupalstat täyttyvät tuohtuneista kotiäideistä, jotka marttyyrin viitat olallaan huokailevat, että nytkö pitäisi vielä töihin palata, kun on nämä lapsetkin tässä hoidettavana. Että on se kamalaa. 

Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Missä vaiheessa se, että naisilla (ja miehillä) olisi laajempi skaala mahdollisuuksia yrittää yhdistää lasten hoito ja työelämä, kääntyy kamalaksi uhkakuvaksi? Nythän on niin, että jos lapsen haluaisi laittaa vaikka kahdeksi päiväksi päiväkotiin ja mennä siksi aikaa töihin, menettää siinä samassa koko kotihoidon tuen. Siihen ei kaikilla perheillä ole lisääntyvien palkkatulojenkaan myötä taloudellista mahdollisuutta, kun lasketaan uutena menona mukaan päivähoitomaksu. Jos ihan pääministeritasolla pohditaan, että sosiaaliturvaa pitäisi muokata monipuolisemmaksi, ei se ainakaan minun mielestäni ole ihan huono asia.

Uudenlaisia joustoja tarvitaan tietenkin myös työelämässä, mutta voisiko joku selittää minulle, miksi tästä avauksesta kannattaisi hermostua? Ainakaan minä en huomannut missään mainintaa kotihoidontuen lakkauttamisesta.

Substanssia

Sain tunnustuksen -ja kahdesta osoitteesta kaiken lisäksi! Kiitos Jennijeelle ja Leopardikuningattarelle. 

Tunnustus kehoittaa paljastamaan kahdeksan satunnaista faktaa minusta itsestäni. Kerrotaan nyt sitten vaikka että:

1. Otan aina ruokakaupasta mukaan Pirkka ruokalehden ja kotimatkalla autossa naureskelemme miehen kanssa makumaailmoja hyvin ennakkoluulottomasti yhdisteleville balkanmakkara-curry resepteille.

2. Olen ampunut käsiaseella.

3. Olen joutunut Riki Sorsan paheksunnan kohteeksi huonon käytökseni vuoksi.

4. Tein muutama viikko sitten lastensuojeluilmoituksen.

5. Olen istunut pankin odotustilassa pankkiryöstäjän vieressä.

6. Minuun liittyen on kutsuttu koolle asuinosakeyhtiön ylimääräinen yhtiökokous.

7. Olen käynyt AA-ryhmän kokouksessa.

8. Olen kiitollinen sille tuntemattomalle miehelle, joka pari viikkoa sitten osti minulle n. klo 3.45 pyytämättä juustohampurilaisen siitä nakkikioskista, joka on ravintola Bakersin edessä.

Haaste pitäisi laittaa eteenpäin kahdeksalle henkilölle, mutta minä valitsin vain yhden. Ohjaan tunnustuksen eteenpäin lupiinille, koska lupiini vaikuttaa mukavalta tyypiltä, jossa on substanssia.

Ammattiapua

Se on ristiriitaisia tunteita herättävä hetki, kun istuu omalla kotisohvallaan ja tajuaa, että viereisellä sohvalla istuva nuori nainen tulee todennäköisesti tekemään parempaa duunia lasteni hoitamisessa kuin minä itse. Sitä alkaa miettiä, ovatko toiset ihmiset vain enemmän luotuja olemaan lasten kanssa. 

Muutama ilta sitten istuin kotisohvalla ja kuuntelin, kuinka lasten tulevan hoitajan mielestä aidosti keskittynyt läsnäolo on lasten kanssa tärkeää ja kuinka leikittäminen on antoisaa. Minä istutan esikoisen tv:n eteen kakkosen päiväunien ajaksi ja  keskityn omaan opiskeluuni, pakenen keittiöön lataamaan ja purkamaan tiskikonetta, karkaan ripustamaan pyykkiä, häivyn roikkumaan tietokoneella tai laittamaan ruokaa, yritän maata sohvalla tekemättä mitään, luen lapsille kirjoja, kun sellainen eteeni kannetaan. Olen paikalla, mutta viime kuukausina en ole enää ollut läsnä.

Viime kuukausina olen vain yrittänyt sietää sitä, että lapset ovat kehitysvaiheessa, jossa toinen saa käsittämättömiä raivokohtauksia useita kertoja tunnissa ja toinen pääasiassa inttää vastaan. Yritän juosta kakkosen silmän välttäessä keittiöön pakkaamaan laukkuun banaanin, sillä jos hän ehtii havaita toimeni, seuraa silmitön raivokohtaus siitä, miksi banaania ei voi saada nyt ja heti. Luen tekstiviestejä sohvan takana kyykyssä, kakkoselta piilossa, koska en jaksa kuunnella miksi minä en saa rauhassa räplätä äidin älypuhelinta-raivoamista. Kuuntelen ruoan koostumuksesta, väristä, tarjoilulämpötilasta, ilmasta, vaatteista ja päiväohjelmasta valittavan esikoisen marinaa ja pohdin, voiko kukaan olla noin tyytymätön koko ajan. Tässä ei ole mitään järkeä, ajattelen.

Pitää kai olla kiitollinen siitä, että sain olla kotona juuri niin kauan, kuin sitä itse halusin. Mutta kyllä nämä viimeiset viikot tuntuvat pitkiltä. Isoin kiitos lähtee kuitenkin jonnekin henkimaailmaan, joka sai minut jättämään juuri oikeanlaisen hoitajanhakuilmoituksen, juuri oikeaan paikkaan ja juuri oikeaan aikaan. Nyt kun lapsille löytyi ihana hoitaja, on kaksin verroin mukavampaa mennä töihin.

Teiniäideistä

Oletteko katsoneet Ylen Teiniäitejä? Minä olen, enkä oikein osaa olla heistä mitään mieltä. Paitsi että ihan kamalan nuoriahan he ovat -ihan teinejä ja silti äitejä. Jos minun on vaikeaa uskoa, että kukaan 20-vuotias olisi tarpeeksi kypsä huolehtimaan näistä meidän kullannupuista, on kieltämättä hurjaa, että oman itsenäistymisensä ja murrosiän syövereissä kamppailevat tytöt saavat vastuulleen toisen pienen ihmisen elämän. 

Mutta kun katsoo heidän elämästään tehtyä tv-ohjelmaa ja siinä esiin nostettavia teemoja, alkaa myös pohtia, onko heidän elämässään sittenkään mitään kovin ihmeellistä. Tytöt hakevat tasapainoa lapsen isän osuudesta vauvan elämässä ja arjessa, pohtivat kehonkuvaansa, käyvät juhlimassa, pähkäilevät opiskelun ja työn yhdistämistä äitiyteen, sopeutuvat uuteen elämänvaiheeseen ja sairastuvat masennukseen. Ihan tuttuja asioita monelle meistä.

Leimallisinta teiniäitien elämäntilanteille tuntuu olevan lasten isien poissaolo ja vaihtuvat miessuhteet. Ehkä hieman iäkkäämpien vanhempien perheissä ei myöskään riidellä siitä, onko lapsen isä tuhlannut kaikki rahansa karkkiin ja peliautomaatteihin. 

Puuttuuko ohjelmasta arkirealismi, jos 13-vuotiaat tytöt ovat innostuneet lisääntymisasioista sarjaa katsottuaan? Minkälaisessa valossa nämä teiniäidit tulisi ohjelmassa esittää? Onko näissä äideissä teidän mielestänne mitään erityistä?

Ankeasta mukavaksi

Joulu tuntuu alkavan aikaisemmin joka vuosi. Tai ehkä kyse on ennemminkin siitä, että minusta tuntuu epäreilulta, että suklaakalenterit on ruokakaupassa kannettu keskelle käytävää melkein kolme kuukautta ennen joulua. Haluaisin, että lähikauppias tulisi selittämään ainakin meillä asuvalle 3-vuotiaalle, kuinka pitkä aika 60 yötä on. Ensimmäisen lelukuvaston ehdin jo takavarikoida piiloon eteisen lattialta. 3-vuotiaan tavarahaukan ei tarvitse tietää ihan kaikkea lelumaailman menosta.

Emme varmaankaan osta tänäkään vuonna lapsille lahjoja, koska sukulaiset hoitavat lasten tavaravirrat kiitettävällä panoksella. Olen kuitenkin päättänyt ryhtyä ankeilijamutsista mukavaksi ja välitän tontuille esikoisen unelmat kaikenlaisesta omituisesta muovikrääsästä ja prinsessatilpehööristä. Minä haluan, että lapsi saa lahjaksi kaikkea sitä, mitä villeimmissä hörhellysunelmissaan toivoo. Siitä tulee minulle hyvä joulumieli.

Omat lahjaostoksemme suuntaamme tänäkin vuonna niille lapsille, joiden perheissä eletään vaikeita aikoja. Joulupuu-keräys toimittaa joulukampanjan keräyspisteisiin jätetyt lahjapaketit helsinkiläisille lastensuojelun asiakasperheiden lapsille, jotka muuten eivät lahjoja saisi. Taidan siis tänäkin vuonna kääntyä Henkan ja Maukan puoleen. Näitä lahjoja antaessa tulee sellainen tunne, joka on ihan liian harvinainen. Suosittelen lämpimästi kaikkia kokeilemaan.

Tutkitusti onnellisin

Jos olisin Tom Cruisen vaimo, olisi tänään aamupalalla ollut painostava tunnelma. Me molemmat tietäisimme, että loppu on lähellä. -Tomin avioliitoilla on tapana päättyä, kun nainen täyttää 33 vuotta.

Aamulla avasin tietokoneen ja katsoin googlesta, mitä 33-vuotiaana tuo tullessaan. Haun  perusteella voi todeta, että tässä iässä voi ostaa vartalonmyötäisen mekon ja näyttää siinä hyvältä, voi pohtia, onko liian vanha saamaan paljon lapsia tai vaihtoehtoisesti tekeytyä Norjassa 13-vuotiaaksi koulupojaksi. Tämä ikä ei siis suoranaisesti sulje pois kovinkaan paljon vaihtoehtoja. Iloisin uutinen oli kuitenkin se, että ihminen on onnellisimmillaan 33-vuotiaana. Ja mitäs tässä valttamista olisikaan -nyt on tarpeeksi vanha, tietääkseen oman arvonsa, eikä ole toisten mielipiteiden vietävissä. On oppinut, että kaikenlaisesta sitä ihminen selviää ja että edessä on vielä mahdollisuuksia vaikka mihin.

Tämän päivän jännitysmomentti on vielä edessäpäin. Eilen illalla katselin hiljaa, kun mies hillosi keittiössä mansikoita ja keitteli kasaan limellä maustettua vaniljakreemiä. Vastasin vain yhteen leivonta-aiheiseen kysymykseen -Onko kakkutaikinan muna-sokerivaahto valmista silloin, kun kulhon voi kääntää ylösalaisin?

Illalla maistan kakkua ja olen kiitollinen tästä kaikesta.

Jälkiviisautta

Kaveri päivitti facebookkiin: Vika päivä kotiäitinä :(. Nuorin lapsi täyttää 3 vuotta ja työt alkavat. Minä olisin laittanut tuohon päivitykseen hymiön toisin päin. 

Olen viime päivinä miettinyt useasti, tulenko minä joskus muistelemaan näitä kuluneita neljää vuotta haikeudella. Tajuanko vasta jälkeenpäin, että tämä olikin elämäni ihaninta aikaa, enkä minä tajunnut arvostaa. Keskityin vain elämään tasapaksua arkea, huolehtimaan kahden lapsen tarpeista, nukuin katkonaisia unia ja elin samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen. 

Tällä hetkellä muistelen näitä kotivuosia elämäni opettavaisimpina. Olen suoriutunut -välillä liput liehuen, välillä menemällä riman ali. Olen kohdannut rajani ja luopunut osasta äitiyden haaveista. Mutta niin olisi käynyt varmaankin myös silloin, jos olisin palannut töihin aiemmin.

Minä pohdin, miettivätkö ne naiset, jotka ovat palanneet pian äitiyspäivärahakauden päätteeksi töihin, sitten vanhoilla päivillään, että olisi pitänyt viettää enemmän aikaa lasten kanssa, kun he olivat pieniä. En usko, että se menee ihan niin. Uskon, että on naisia, joille kotiäitiaika todella on sitä elämän ihaninta. Uskon, että on myös naisia, joille aika lapsen kanssa kotona on jotakin ihan muuta. Ja sitten on varmaan myös niitä, joille se vähän lyhyempi hetki kotona on ihana, mutta myös riittävä.

Onko kotiäitivuosien haikeudella muistelossa kyse siitä, että taaksepäin näkee selkeämmin, vai siitä, että aika yksinkertaisesti kultaa muistot?