Zen mestarikurssi 2.0

Tänään se alkoi. Arki. Mies meni takaisin töihin ja minä jäin aamulla kotiin kahden lapseni kanssa. Tätä hetkeä olin jännittänyt. Miljonääriäideissä se toinen miljonääriäiti oli sitä mieltä, ettei kukaan voi pärjätä kahden lapsen kanssa yksin. Olikohan hän oikeassa? Jossain vaiheessa aamua minä olin sitä mieltä, että Kyllä.

Vauvoilla on ihmeellinen kyky herätä juuri silloin, kun äiti on käymässä syömään. Aamupuuro jäähtyi kun vauva halusi syödä. Kun vauva oli syömässä, halusi kääpiö tulla syliin istumaan. Vauva ei viihtynyt sitterissä ja kääpiö kiukutteli, kun pukemisessa avustettiin vuoroin liikaa, sitten liian vähän. Minä pesin kakkaa pois milloin mistäkin ja menetin hermoni. Vauva huusi, minä tiuskin kääpiölle ja kääpiö ulvoi hysteerisenä.

Kellotin aamutoimien yksin hoitamisen kestävän aloittelijalta kaksi tuntia. Kun vihdoin kaikki olivat saaneet ulkovaatteet päälle ja suljin hissin oven, olin voitonriemuinen. Tajusin myös, etten ollut edes vilkaissut itseäni peilistä koko aamun aikana. Onneksi päässä oli pipo.

Joskus viime kesänä totesin lapsen kasvatuksen vastaavan Zen mestarikurssia. Jos selviydyn seuraavasta vuodesta edes jotenkin järjissäni, olen lähellä tilaa, jossa mikään ei enää tunnu miltään. Huomenna on luvassa Zen 2.0 kurssin ensimmäinen tasokoe. Meillä on aika neuvolassa klo 10.15.

Kuusi metriä rauhaa

Olen mielestäni ollut hyvin maltillinen vauvakamppeiden haalimisessa. Halutessaan vauvatavarahelvetissä voisi menettää järkensä ihan totaalisesti. Voisi ostella kohdun muotoisia kylpyammeita ja sydänääniä imitoivia sittereitä.

Internetissä pystyy nopeasti toteamaan, mitkä varusteet ovat tällä hetkellä kovassa huudossa. Pari vuotta sitten, kääpiötä odotellessamme, Hug-a-bub kantoliinat olivat kuumaa kamaa. Niitä huudettiin Huutonetissä melkein uusien hintaisina. Bebesin myyjä sai minutkin vakuuttumaan, että kuudesta metristä trikoota kannattaa maksaa melkein 100€.

Liinan olisi varmaankin saanut väsättyä ihan itsekin murto-osalla Hug-a-bubin hinnasta. Myyjä kuitenkin vakuutteli, että liinan muotoilu ja kankaan hengittävyys ovat omaa luokkaansa ja minä uskoin. Enkä ole katunut hankintaa hetkeäkään. Vauvan täysin käsittämättömän itkun loppuminen tai nukahtamaan saaminen ovat niitä asioita, joista on valmis pulittamaan suuriakin summia.

Sydänääniä imitoivan sitterin kehittelijät eivät olleet täysin hakoteillä. Vauvat ainakin meillä rauhoittuvat pötköttäessään vatsan päällä, sydämen sykettä kuunnellen. Se taitaa olla heille tutuin paikka. Kukaan ei kuitenkaan jaksa istuskella sohvalla tuntitolkulla vauvan patjana. Varsinkaan, jos käden ulottuvilla ei ole kaukosäädintä, kännykkää tai lukemista. Kantoliina on näissä tilanteissa lyömätön. Voi hakea keittiöstä karkkia ja käyttää ihan vaikka molempia käsiäänkin. Aivan mahtavaa.

Myytinmurto

Minä olen kirjoittanut lukijapalautetta lehteen kaksi kertaa elämässäni. Kerran puolustaakseni asunnottomien tukiasuntojen rakentamista muutaman korttelin päähän kodistani. Kerran Vauva-lehteen kertoakseni, että elämä vastasyntyneen kanssa on yhtä helvettiä. Toinen kirjoituksista julkaistiin, toinen ei. Kaupunginosalehdessä avautumiseeni suhtauduttiin suopeammin.

Muutama viikko kääpiön syntymän jälkeen Vauva-lehdessä esiteltiin tuoreen vauvaperheen elämää sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Jutun alussa perheen isä tapaili sointuja kitarastaan vauvan kölliessä tyytyväisenä kehdossaan. Iltaisin kuunneltiin jazzia ja leperreltiin vauvalle. Tuore äiti kertoi nauttivansa yösyötöistä, koska sai silloin viettää rauhassa aikaa vauvansa kanssa. Hän harmitteli, ettei päässyt hoitamaan vauvaa enempää sektiohaavan vaatiman levon vuoksi. Minä halusin selvittää, missä tämä perhe asuu ja tappaa heidät.

Vauva-lehden jutun lukemisen aikaan minä kävin tuoreena äitinä läpi elämäni identiteettikriisiä ja olin unenpuutteesta sekaisin. Vauva itki paljon ja tuntui vielä hyvin vieraalta. Minä pohdin mihin vauvan voisi palauttaa. Nainen, joka kertoi nauttivansa katkonaisista yöunista tuntui huonolta vitsiltä. Tai sitten hänelle oli jaettu hormooneja jostain ihan eri pussista kuin minulle. Minusta tuollaisten juttujen julkaiseminen lehdessä oli epäreilua.

Suhtaudun edelleen epäilevästi hunajaa ja siirappia tihkuviin uusiin äiteihin. Olen varma, että jotakin jätetään kertomatta. -Joko itselleen tai muille ihmisille. Niinkuin esimerkiksi se, että vauvan kanssa eläminen on välillä ihan helvetin rankkaa ja ihan perseestä. Minua ärsyttää kuva myyttisestä äitihahmosta, jonka elämä vauvan kanssa on yhtä täydellistä ja luonnollista autuutta ja rakkautta. Se äiti ei ikinä vihaa tai hermostu vauvaansa. Korkeintaan tuo äiti potee huonoa omatuntoa siitä, että vauva on joskus sattunut nukahtamaan jonnekin muualle kuin rinnalle.

Minä hermostun. Puren huulta keskellä yötä, kun vauva ei nukahda millään. Minä nukun (huonosti) vauvan kanssa samassa sängyssä ihan vain siksi, ettei vauva nukahda missään muualla. Kaikenlainen perhepetijeesustelu on minusta ihan turhaa. Minusta imetys on kaikessa sitovuudessaan välillä tosi ahdistavaa. Tällä hetkellä minä odotan viikkojen kuluvan ja sitä että vauva kasvaisi. Minä viihdyn paljon paremmin vähän vanhemman lapsen kanssa.

Kodak hetkiä

Onko huono äiti, jos ei jaksa tai halua viettää lapsensa syntymäpäiviä? Minä melkein unohdin, että kääpiön syntymäpäivät olivat tulossa. Sitten vauva syntyi, eikä juhlinta kylpyhuoneremontin keskellä olisi voinut vähempää kiinnostaa. 2-vuotiaalle syntymäpäivän käsite on vielä melko epäselvä.

Syntymäpäivät olivat ja menivät, emmekä me maininneet kääpiölle asiasta. Makasimme vain sohvalla ja tuijotimme televisiota. Jossain vaiheessa iltaa otin vähän lisää särkylääkettä ja köpöttelin Alepaan hakemaan kakkutarpeita. Päätimme lykätä kakun leipomisen seuraavalle päivälle.

Tunsin pienen piston omatunnossani. Ainoa keksimäni syy syntymäpäivän juhlistamiseen oli, että sitten saadaan ainakin valokuvia lapsesta synttärikakun äärellä. Tuntuisi hassulta, jos valokuva-albumissa olisi tyhjä kohta 2-vuotissyntymäpäivän kohdalla. Suuttuisiko lapsi myöhemmin tajutessaan, että pikkusisaren syntymän väsyttämät vanhemmat eivät jaksaneet juhlistaa enää hänen syntymäänsä.

Minulle selvisi vasta vuosi sitten, että omat 1-vuotiskuvani ovat puoliksi lavastettuja. Minulle oltiin järjestetty syntymäpäiväjuhlat tavalliseen tapaan. Kummit ja naapurit olivat paikalla. Kun tuli aika korkata kakku ja ikuistaa filmille klassinen kynttilöiden puhalluskuva, unohtui äidiltä kameran linssisuojus päälle. Kuvia ei siis tullut. Seuraavana päivänä minut puettiin edeltävän päivän synttärimekkoon ja kaivettiin jääkaapista kakunjämä. Kakku aseteltiin kameraan nähden niin, että se näytti kokonaiselta ja siihen tökättiin kynttilä. Minut kuvattiin uudelleen juhlapuuhissa ja kaikki oli juuri niinkuin oikeissa juhlissakin, ainakin valokuvien perusteella. Täydestä meni.

Päätimme reipastua juhlintaan muutaman päivän myöhässä. Leivoimme kakun, autoilimme mummolaan pesemään pyykkiä, käymään suihkussa, maistelemaan kakkua ja avaamaan lahjapaketin. Kuvatkin on nyt otettu. Lapselle voi sitten täysi-ikäisenä kertoa, että oikeana päivänä äiti oli vain liian väsynyt.

Perhe 2011

Joitakin vuosia sitten tv:stä tuli Andre Wickströmin Sverige dansar och ler niminen sketsisarja. Se oli mielestäni hauska. Ohjelma palautui mieleeni, koska muistin yhden ohjelmassa olleen sketsin, joka käsitteli Familjen 2007-ohjelmaa. Siinä ihan tavallisessa perheessä äänestettiin viikoittain pois perheenjäsen, joka ei sillä viikolla ollut pärjännyt riittävän hyvin.

Minä olen pelannut omassa päässäni ohjelman 2011 versiota. Väsyneinä hetkinä olen lähinnä pohtinut, kumman lapsista antaisin pois, jos tilaisuus siihen tulisi. Kun synnytyksestä toipumisen yhdistää rintatulehdukseen, imemisestä kieltäytyvään vauvaan, uhmaikääiseen ja kylpyhuoneremonttiin, on asetelma pudotuspeliin valmis. Miehestä en luopuisi. Hän ei saisi lähteä, vaikka haluaisikin.

Toistaiseksi olen lapsista enemmän kiintynyt kääpiöön. Kiintyminen uuteen ihmiseen vie minulta aikaa. Toisaalta uhmaikä on ihan helvetin rasittava ikä. Ymmärrän hyvin erästä isää, joka puistossa kertoi kaivaneensa 2-vuotiaan tyttärensä vauvakuvat esiin. Hän kertoi halunneensa muistella aikoja, kun tytär oli vielä mukava. Vauvan kanssa on kaikesta valvomisesta huolimatta melko vaivatonta toimia. Hän vain nukkuu ja syö.

En kuitenkaan ainakaan vielä ole antamassa kumpaakaan lapsista pois. Ihan hyviä ihmisiä ovat molemmat. Tyydyn pyörittelemään näitä asioita pääasiassa omassa päässäni. Kun lukee kaikenlaisia äitiysblogeja, tuntuvat vastasynnyttäneet naiset kautta linjan olevan onnensa kukkuloilla. Minulle hormoonit tuntuvat aiheuttavan lähinnä itkuisuutta ja liikuttumista amerikkalaisista tv-ohjelmista. Vauva-aika ei mielestäni ole ihanaa. Tai sitten meille on tullut kaksi huonoa vauvaa peräkkäin. Mistä niitä parempia versioita saa?

Aivan ensiksi haluan kiittää...

...Rokki Mäkkiä, Kotipizzaa, Tullinpuomin Alkoa ja aviomiestäni. Olin nimittäin ehtinyt kahdessa vuodessa unohtaa, että sairaalaruoka ei ole hyvää, eikä sitä aina myöskään saa riittävästi. Synnytyksen jälkeisiä päiviä ei siis ihan voinut verrata hotellitasoiseen minilomaan. Sain kuitenkin pötkötellä enemmän kuin kuukausiin ja ruokakin tuotiin sänkyyn asti. Kahdessa vuodessa olin myös ehtinyt unohtaa, että imetyksen alkupäivinä lämmin ruoka on hyvin häilyvä käsite. Minun on edelleenkin vaikea ymmärtää, kuinka uskomattoman paljon aikaa imetykseen kuluu ensipäivinä.

Keskiviikkona päivän asuna Uudenmaan sairaalapesulan sponssivaatteet

Torstaina punaviiniä lisämaidon lämmityspönikästä

Perjantaina vuorotellen pizzaa ja särkylääkkeitä

Olo synnytyksen jälkeen on ollut hyvin epätodellinen. Tuntuu hassulta, että meitä on perheessä nyt neljä. Yhtä jäsentä ei kukaan oikein vielä tunne. Sairaalassa eli hyvin paljon uudelleen asioita, joita kääpiön kanssa tapahtui. Välillä piti ihan muistuttaa itselleen, että tässä on nyt kokonaan toinen vauva ja eri persoona. Kotiin tultuamme totesimme miehen kanssa, että vauvan olemassaolon voi vahingossa melkein unohtaa. Se kun nukkuu vielä niin paljon. Yritän muistaa aina välillä käydä antamassa hänelle vähän ruokaa.

Aamiaiseksi vauva ja kahvi konjakilla

Keskiviikkoaamuna meillä olikin kaksi lasta. Luin muutama päivä sitten lehdestä, että kiinalaiset juhlistavat uutta vuottaan ja alkavaa jäniksen vuotta 2. helmikuuta. Ajattelin silloin, että sehän olisi hyvä päivä synnyttää. Ja niinhän se sitten olikin. -Jos nyt mikään päivä on varsinaisesti hyvä päivä synnyttää.

Synnytyksessä apuun tullut kokeneempi kätilö totesi synnytyksen jälkeen, että harvoin kukaan vauva onnistuu tulemaan ulos tuollaisessa asennossa. Minä sain kuulemma sen yön palkinnon parhaasta tsemppauksesta. Minä haluan ajatella, ettei kenellekään muulle sanottu sinä aamuna samalla tavalla.

Opin myös, että jos synnytyksen jälkeen tekee mieli pientä hömpsyä, kannattaa sanoa että pissa ei tule. Silloin haetaan lääkekaapista avuksi tilkka konjakkia. Sen voi nauttia aamiaiseksi kahvin ja voileivän kera.