Zen mestariksi Tapanin kanssa

Tiedättekö sen tunteen, kun haluaisi vaan räjähtää ja alkaa rähjätä omalle lapselleen. Sen hetken, kun tekisi mieli vaan karjua jalassa kiinni rääkyvälle lapselleen, että "Anna mun nyt vittu laittaa edes tämä vitun voileipä valmiiksi kun en ole syönyt vittu viiteen tuntiin."

Näihin hetkiin minulla on aggressiolaulu. Minun aggressiolauluni on Tapani Kansan R-A-K-A-S. Tiukkina hetkinä minä siis alan lallattaa. Lal lal laa la la la lal laa, lal lal laa la la lal lal laa. Ensin hiljaa ja sitten vähän kovempaa, jos laulu ei kuulu rääkymisen yli. Kasvoillani kerhotädin ehtymätön hymy. Välillä lapsikin voi hämmentyä tilanteesta sen verran, että rääkyminen lakkaa. Välillä minä hoilotan joen rannoista ja havupuista kilpaa lapsen karjumisen kanssa.

Eräs psykologituttavani totesi joskus, että lapsen täysi-ikäiseksi kasvattaminen kasvattaa vähintään yhtä paljon vanhempia. Hänen mukaansa lapsen kasvatuksen lomassa voi jopa toipua lievistä persoonallisuushäiriöistä. Minusta on siis ilmeisesti tulossa parempi ihminen. Ensisijaisesti vanhemmus kasvattaa hermoja ja minusta on hyvää matkaa tulossa zen-mestari. Minä istun kärsivällisenä ruokaa viskovan taaperon vieressä ruokapöydässä ja yritän opettaa häntä käyttäytymään. Mielessäni hoen hengitä sisään, hengitä ulos, hengitä sisään, hengitä ulos. Ja sitten pyyhin lihasoosia ikkunaruudusta.

Olen myös oppinut sulkemaan pois kuulokentästäni kaiken turhan metelin. Kun tytär oli vielä tuore vauva, en uskaltanut lähteä pitkäksi aikaa kaupungille, koska pelkäsin vauvan alkavan itkeä. Pelkäsin toisten ihmisten tuomitsevia katseita, kun en saisikaan vauvaa hiljaiseksi. Nykyään voin täysin hermostumatta kävellä pitkiäkin matkoja lapionsa menettämistä raivoava lapsi kärryissä, eivätkä toisten ihmisten katseet tunnu missään. Calm as hindu cows, minä toistelen mielessäni.

Unohtakaa siis kaikenlaiset jooga- ja meditaatioretriitit. Todellinen zen-mestari kasvattaa lapsen täysi-ikäiseksi menettämättä siinä prosessissa omaa järkeään.