Hyvä ruuhka

Aamulla vedin niskaan nahkatakin ja sukat jalkaan ensimmäistä kertaa aikoihin. Pienistä asioista muodostuu seremoniallisia siirtymiä.  Annoin periksi syksylle. Töissä googletin sanan ruuhkavuodet. Kesäloman jälkeinen arki on tuntunut samalta kuin lyönti avokämmenellä kasvoille. -Yllättävältä ja hämmentävältä.  ”Ruuhkavuosiksi kutsutaan sitä ajanjaksoa elämästä, kun lapset ovat pieniä, töissä aletaan tehdä uraa, vapaa-ajalla olisi halua harrastaa, taloa rakennetaan, taloutta sopeutetaan ja ajan, rahan ja jaksamisen riittävyyttä murehditaan. Tämä on monille elämän stressaavinta aikaa, ja se sijoittuu useimmille suurin piirtein kolmenkympin korville.”

 

 

En tiedä olenko jossakin ruuhkassa, mutta kaikenlaista menoa tuntuu olevan joka suuntaan. Perustimme miehen kanssa yhteisen sähköisen kalenterin, koska aikataulujen yhteensovittaminen alkoi vaatia muistikapasiteetilta liikaa. Kiitos internet ja Google. Olette pelastaneet minut monesta pinteestä. Ensin kyselin teiltä vauvan kakan väristä ja imetysotteista, nyt te huolehditte perheemme ajankäytöstä.

 

Tämä syksy tuntuu uudelta ja erilaiselta. Yhtäkkiä lapset ovat siinä iässä, että heillä molemmilla on harrastukset, joihin heidät täytyy kuljettaa. Ja päiväkotikavereilla tuntuu olevan syntymäpäiväjuhlia vähintäänkin kahdesti vuodessa. Viime viikolla hankin kolme syntymäpäivälahjaa. Ja siihen päälle vielä lasten muu sosiaalinen elämänsä iltaisin. Omat menot ja miehen menot. Ja sitten toisaalta välillä löydän itseni yksin kotoa torstai-iltana klo 17.30. Istun sohvalla tenttikirjan kanssa ja syön suklaajäätelöä. Ja melkein joka kerta lastenvaunut nähdessäni mietin, että en vaihtaisi tätä elämänvaihetta mihinkään aikaisempaan.

Kulje suoraan etupenkille, kulkematta takapenkin kautta.

 

 

Joskus lasten kasvamiseen ja elämän helpottumiseen havahtuu ihan pienissä asioissa. Kauppareissulle lähdössä suljin autotallin ovea ja pienen hetken tunsin närkästystä siitä, kuinka ärsyttävää on kiinnittää lasta turvavöihin. Kiertyneen vyön oikaiseminen, kurkottelu kiinnitysvaiheessa, venkoileva lapsi joka huutaa korvaan, kyllä te nämä tiedätte. Ihan pikku juttu, mutta vuositolkulla toistettaessa muodostuu vaivaksi. -Ja sitten muistin, että pienempikin tytär oppi kesän aikana kiinnittämään turvavyönsä turvaistuimeensa itse. Joten sen kun vaan lompsii suoraan istumaan etupenkille ja huokaisee tyytyväisyydestä.

Vesi on märkää ja muita elämän viisauksia

Haluatteko kuulla opettavaisen tarinan? - Tarinamme alkaa, kun teini-ikäinen Maaret Kallio matkustaa taksilla kotiin polvileikkauksesta. Leikkaushaavat ja koko jalan peittävä tuki harmittavat elovenatyttöä muistuttavaa Kalliota. Hän on huolissaan, että pojat eivät kiinnostu hänestä ruman jalkatuen vuoksi. Taksinkuljettaja toteaa tilannettaan surkuttelevalle Kalliolle, että jos poika ei kiinnostu Kalliosta, koska jalan arvet ovat ikävän näköisiä, ei poika ole suremisen arvoinen. Kallio ei osaa arvostaa jäyhän suomalaismiehen viisautta, vaan keskittyy oman ulkonäkönsä vatvomiseen. Sitten tarina saa tunteikkaan käänteen. Taksimiehen auttaessa Kalliota ulos taksin takapenkiltä, Kallio huomaa, että mieheltä puuttuu kolme sormea. Hän muistaa uudelleen taksimiehen aiemmat sanat. Hän ymmärtää, että kolmen sormen puutteesta huolimatta mies on rakastamisen arvoinen ja hänen kannustavat sanansa saavat aivan uudenlaista syvyyttä. Kallio ymmärtää, että ihminen voi rakastaa kehoaan ja itseään polvileikkauksen haavoista ja sormien puutteesta huolimatta. Ihan niin kuin meidän jokaisen naisenkin tulisi tehdä, sillä me kaikkihan olemme omalla tavallamme sormipuolia.

 

Tässä vaiheessa Maaret Kallion Lujasti lempeä-blogin päivitystä tuijotan epäuskoinen irvistys naamallani kännykkäni ruutua raitiovaunun penkillä istuen. Vilkuilen ympärilleni hämmentyneenä ja yritän koota ajatuksiani. Teksti on jaettu Facebookissa melkein 16000 kertaa. Minun pateettisuusmittarini viisari pyörii ylikuumentumispisteessä ympyrää. Blogitekstissään Kallio myös kertoo meille lukijoille, että jokainen nainen ja tyttö kantaa kehossaan riittämättömyyttä ja häpeää. Se täytyisi lopettaa ja olla itseään kohtaan lempeä. Minä haluaisin kysyä Maaretilta, onko kauas pitkä matka.

 

 

 

Vihaan Maaret Kallion viiden pennin latteuksia yhtä paljon, kuin keskiverto viher-vassari halveksii Matti Apusta. Minun on vaikeaa tavoittaa sitä lempeää viisautta, jota Kallio jakelee tekstistä toiseen: Jos hermostuttaa, ota rennommin. Jos soimaat itseäsi, ole armollisempi. Jos haluat hallita kaikkea, ei se ole tarpeellista. Kallio on kuin se sietämätön self-helppiin hurahtanut läheinen, joka silmät kirkkaina jakelee sisäiseen kasvuun liittyviä yleviä ohjeitaan. Hän on sietämätöntä seuraa.

 

Mutta mitä sanoo internet: Maaret Kallio -ihana vai kamala?

Takapenkki vai etupiha?

Olen oppinut uuden termin. -Takapenkkilapsuus.  Takapenkkilapsuus vietetään katsellen elinympäristöä auton sivuikkunasta, matkalla ohjattuun harrastustoimintaan. Kaupunkitilaa tutkinut professori kuvasi nykypäivän lasten kaventunutta elinpiiriä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Uhkia tuntuu olevan nykyään kaikkialla ja lapselle halutaan vain parasta. Kaupunki on nykypäivän lapselle ohikiitävä maisema, jota tarkkaillaan sivustakatsojana. Muutamaa sukupolvea aiemmin lasten elinpiiri levittäytyi laajalle eri kaupunginosiin. Lapset tutkivat ja liikkuivat kaupunkitilassa ilman vanhempien jatkuvaa valvontaa.

Takapenkkilapsuudessa kiteytyy itselleni vanhemmuuden kauhukuva. Kalenteri pullollaan lasten harrastuksia, joihin heitä kuljetetaan arki-illat ja viikonloput. Lapsella jatkuvaa ohjattua toimintaa ja saattopalveluksi muuttunut aikuisen vapaa-aika. Kun puheenaiheena on lasten harrastustoiminta, herää minussa pieni sisäinen luonnollisuushörhö. Sisäinen hippini ei pysty käsittämään, miksi nykypäivänä 4 -7-vuotiaalla lapsella on melko tavanomaista olla kolme harrastusta, jotka rytmittävät koko muun perheen arjen kuljetusvastuineen. Vaikka katselen ihaillen esikoisen tanssikoulun juhlaesityksessä suoraryhtisiä balettitanssijoita ja arvostan lasten kehonhallinnan taitoja, en edelleenkään ymmärrä lasten harrastuksista muodostunutta vanhemmuuden elämäntehtävää. Tai varsinkaan harrastustulvan merkitystä lapsen kehitykselle.

4- ja 6-vuotiaat tyttäret ovat tulleet siihen ikään, että heidät voi päästää ulkoilemaan omaan pihaan kahdestaan. Minä ra - kas - tan tätä elämän virstanpylvästä. Olen kuluttanut elämästäni tarpeeksi monta vuotta leikkipuiston turvahiekkaa tunnustellen, enkä kaipaa niitä aikoja. En myöskään aio vaihtaa saavutettua vapaa-aikaa loputtomiin harrastuskuljetuksiin. Yksi kerta viikossa saa riittää. 

Toistaiseksi painotan lapsille, että pysykää omassa pihassa. Päästän ylittämään tien ihan itsekseen naapuriin. Ihan kohta esikoinen on siinä iässä, että hän kulkee kaduilla ilman aikuisen valvontaa. Ihanaa aikaa ja toisaalta aivan totaalisen pelottavaa. 

Hyvä tytöt!

Kun aloin odottaa esikoista, toivoin jonkin aikaa, että syntyvä lapsi olisi poika. En muista enää tarkalleen ajatuskulkuani tuolloin, mutta pojan äitiys tuntui varmaankin jotenkin suoraviivaisemmalta. Ehkä ajattelin, että äidin ja pojan välinen suhde on yksinkertaisempi. -Tiedä häntä. Oltuani kuusi vuotta äitinä tytölle, en osaa enää kuvitella muuta. Minun lapseni ovat tyttöjä ja se on hieno asia se. Olen myös ymmärtänyt, että äidin ja tyttären suhde ei tosiaankaan ole yksinkertainen. Tytön äitiys on hankalaa. Se pakottaa minut kohtaamaan oman tyttöyteni, ikävaihe kerrallaan. Ja välillä tulee se pakahduttavan ahdistava tunne, kun muistaa, että maailma ei ole ihan sama tytöille kuin pojille.

 

Kuuntelin torstaina työmatkalla radiosta, kuinka Jenni Pääskysaari kertoi tytöille kirjoittamastaan juuri ilmestyneestä kirjasta. Tyttö sinä olet... on 10 - 17-vuotiaille tytöille kirjoitettu kirja, jossa sanotaan kaikki ne asiat, jotka jokaisen tytön tulisi saada kuulla. Radiokeskustelussa puhuttiin pitkään tytön vartalosta ja siitä, kuinka varhain lähes jokainen tyttö kohtaa väkivaltaa. Rintsikoiden räpsäyttelyä, rintojen ja takapuolen puristelua ja kähmimistä. Tapahtumia, joista tehdään se vähän epämiellyttävältä tuntuva juttu, joka on vaan hyväksyttävä. -Koska on tyttö. Tunsin taas sen pakahduttavan tunteen rinnassani. Mitä kaikkea minun pienillä tytöilläni onkaan edessään. Teki mieli tarttua seuraavaa vastaantulevaa miestä rintapielestä ja raivota, että Miksi minun pitää opettaa tytöilleni, että teihin ei saa kukaan koskea ilman lupaa? Miksi pojille ei tolkuteta, että te ette saa koskea toisiin ilman lupaa? Miksi Jari Sarasvuo kähmii nuorta naistoimittajaa autossa? Mikä teitä miehiä vaivaa?

Radiohaastattelu loppui ja minä keräsin tuskastuneita ajatuksiani. Raitiovaunu pysähtyi ja katselin ikkunasta, kuinka pysäkin penkillä makoili vatsallaan pieni vaaleanpunaiseen välikausihaalariin sonnustautunut tyttö. 4-vuotias, huoleton hymy huulillaan. Hän nojasi kädellään poskeen, vailla kiireen häivää. Vieressä isä oli kumartunut tytön puoleen ja viittoili tuskastuneena lähestyvää raitiovaunua kohti. Isä yritti saada tyttöä nousemaan jaloilleen, koska ihan juuri olisi noustava ratikkaan. -Ei onnistunut. Hetken aikaa samastuin isään. Sitten katselin penkillä pötköttävää kirkassilmäistä tyttöä, jonka tahto oli raudan luja. Hymy huulilla, tilanne hallussa. -Oo just noin, äläkä anna periks, ajattelin.

Mitä vapaus on?

Lapset ottivat varaslähdön pääsiäisen viettoon ja me jäimme miehen kanssa neljäksi päiväksi kotiin. Neljäksi. Kahdestaan. Merkittäköön tämä päivämäärä maailmankirjoihin. Kuluneen kuuden vuoden aikana olen ollut erossa lapsista yhden yön pätkiä. Seisoin aamulla ennen töihin lähtöä keittiössä ja katselin puuroa kauhovaa kuopusta. Kysyttiin, että hämmentääkö. Totesin, että vähän. Mielessäni ajattelin, että ei kyllä varmaan tule ikävä. Ei millään pahalla, sillä rakastan rakastan, mutta kyllä vaihtelu virkistää. Ja vapaus.

 

 

Olin töissä tunnin pidempään ja käväisin kaupungilla ostoksilla. Valitsin päivälliseksi ruoka-aineita, jotka saavat lapset päästelemään oksennusääniä: pinaattia ja fetaa. Söin päivällisen sohvalla klo 19 ja avasin karkkipussin.  Jos olisin kymmenen vuotta sitten kuullut, mitä 35-vuotias Liisa tekee vaihtaakseen vapaalle kahden lapsen äitinä, olisin todennäköisesti repinyt irti munasarjani.

 

Mutta nyt vapausrepäisyt jakoon: Mitä sinä tekisit lapsettomalla ajalla?

Teelusikasta asiaa

Hesarissa oli taannoin kolumni tuoreen äidin epävarmuudesta ja tarpeesta tulla hyväksytyksi. Kolumnisti oli pakannut vauvan valmissoseen muskariin mennessään pakasterasiaan, jotta muut äidit eivät olisi huomanneet, että kaupan sörsseleillä mennään. Kolumnia lukiessani totesin, että vauvan ruokailuasioiden pyörittely toimii varmaankin hyvänä kanavana sille ahdistukselle, jota pienen ihmiselämän hengissä pitämisen velvollisuus tuottaa. Kun vauva kasvaa, muuttuvat ahdistuksen aiheet toisenlaisiksi. Harvan kouluikäisen lapsen vanhemman pääagendana on lapsen syömisasioiden vatvominen.

 

Hesari kirjoitti myös tällä viikolla lasten ruokailusta. Espoossa muutama vanhempi on vaatinut, että lapsille täytyy tarjota margariinin sijaan luomuvoita. Terveysasiantuntija ihmettelee kovien rasvojen ihannointia. Päädyin tutkimaan espoolaisäidin vastinetta HS:n artikkeliin. Kirjoittaja on ilmeisesti ravinnosta kiinnostunut kampaaja, joka pyrkii kumoamaan THL:n erikoistutkijan tutkimuksiin pohjautuvia väitteitä. "Verensokerien tasapaino loistaa poissaololaan tarhapäivien jälkeen ja päiväkodista kotiudutaan vatsat kivusta pinkeinä." kirjoittaja summaa päiväkotiruoan vaikutukset.

Kaikki rakkaus laadukkaan ruoan rakastajille, itsekin olen sellainen, mutta onko nyt ihan oikeasti niin, että lapset kyllästetään päiväkodissa sokerilla, ja että rasvaton maito ja kasvirasvat pilaavat lapsen. Jos rypsiöljyn saaminen on lapsen ongelmien top 3:ssa, ovat asiat melko hyvin. Rypsiöljy!!! Kirjoittajan mukaan päiväkodissa tarjottavan kinkkukiusauksen syöminen edistää sairautta. Olisin kiinnostunut lukemaan tutkimuksen tästä aiheesta.

 

 

 

Täytyy myöntää, että päiväkotiruoka on minulle hyvin tuntematon alue. Olen nähnyt kaurapuurokattilan tarjoilukärryssä aamuisin. Ja mehukeittoakin ehkä. Aamupalan jälkeisien aterioiden sisällöstä olen täysin lapsilta saadun tiedon varassa. Ruoasta keskustelu kuuluu kotimatkan small talkiin. Välillä yllätyn siitä, että helsinkiläiset päiväkotilapset syövät sujuvasti etnistä ruokaa, josta ei 80-luvun lapsi ollut kuullutkaan. -Ja siihen se mielenkiintoni sitten lopahtaakin. Olen etupäässä kiinnostunut siitä, minkälaista ruokaa me kotona tarjoamme lapsillemme, koska syön sitä myös itse. Haluan, että ruoka maistuu hyvältä, siksi emme syö juurikaan valmisruokia. Tähän väliin erityiskiitos pinaattilettupaketeille ja nakeille. Tarvitsen teitä ajoittain, olette ihania.

 

Uskon, että se ruoka, jota päiväkodeissa tarjotaan, on monelle lapselle monipuolisin ravinto, mitä he viikon aikana saavat. Minun on kovin vaikeaa uskoa, että päiväkotiruoka aiheuttaisi lapsille terveyshaittoja, vaikka einestä voisi varmaankin olla vähemmän. First world problems. Margariini on lapsen helpompi levittää leivälle, siihen ei kuole. Sitä on sämpylän päällä ehkä teelusikallinen. Mutta siitäkin voi kai sitten ahdistua.