Ihana velttoiluasu

Omaan työhön kohdistuva vähättely vituttaa aina. Aamukahvi pyörähti eilen suussa, kun Hesarissa haastateltu Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen pohti työurien pidentämisen eri vaihtoehtoja läpikäydessään kotihoidon tuen ajallista leikkaamista. "Kaikista meistä on ihanaa olla kotona, mutta pitääkö tätä ihanaa velttoilua rahoittaa veronmaksajien rahoilla niinkin kauan kuin kolme vuotta." Vartiainen totesi. -Ihanaa velttoilua. Tuntuu hyvältä, kun joku vihdoinkin pystyy kiteyttämään kahteen sanaan sen arjen, jota elän kahden lapseni kanssa hoitaessani heitä kotona. Piristävän termin kunniaksi päätin pukeutua vaatekappaleeseen, jossa kulminoituu kotiäitiys: leggingseihin. Tuli heti ihanan veltto olo.

Ihanasta velttoilusta tulee kuitenkin paradoksi siinä vaiheessa, kun nainen suunnittelee paluuta työelämään ja haluaisi laittaa lapsensa pääkaupunkiseudulla päivähoitoon. Tämän päivän Helsingin Sanomissa kerrottiin, että sekä Espoo että Helsinki kärsivät päiväkotipaikkojen jatkuvasta pulasta. Omalla alueellamme päivähoidon johtaja on jo soitellut muutamalle syksylle töihinpaluuta suunnitelleelle äitituttavalle, että voisiko 3-vuotias lapsi kuitenkin vielä jatkaa kotihoidossa. Ehkä se oma pohdinta vuodenvaihteessa töihin palaamisesta onkin turhaa, koska tuskinpa niitä paikkoja vuodenvaihteessa on kamalasti liikkeellä. Olisi kuitenkin ihan mukavaa, jos päiväkoti sijaitsisi omassa kaupunginosassa. Siellä olisivat tulevat koulukaveritkin.


Tämä päivähoitoasia tuntuu vaan niin omituiselta peliltä. Ilmeisesti olisi ollut pitkänäköistä laittaa vanhempi lapsi ajoissa päivähoitojonoon, jotta olisimme saaneet paikan mieluisasta päiväkodista jo silloin, kun olen vielä kotona hoitamassa pienempää sisarusta. Sitten olisimme saaneet pienemmän sisaruspaikalle samaan puljuun työhön palaamisen aikoihin vaivattomammin. Mutta siten toimimalla olisimme vain vieneet paikan joltakin perheeltä, joka ihan oikeasti tarvitsee hoitopaikkaa, jotta perheen vanhemmat pääsevät kartuttamaan työvuosia ja kansantaloutta. Olisin kiinnostunut kuulemaan Juhana Vartiaisen näkemyksiä myös tästä asiasta.

Kevään kääntöpuoli

Jos on viettänyt edeltävät 7 päivää enemmän tai vähemmän lasten kokoaikaisena hoitajana, en normaaliolosuhteissa toivoisi sadetta. Yleensä ristisin sormeni aurinkoisten ulkoilupäivien toivossa, mutta viime päivinä ajatukset ovat olleet hieman toisenlaiset. Sadetta kiitos ja mielellään paljon. Tämä siitepölykausi nimittäin tappaa minut. Olen kaksinkertaistanut kaikkien kolmen allergialääkkeeni annostuksen, mutta mikään ei tunnu tehoavan. Niistän, köhin, hankaan silmäni verestävän punaisiksi ja niistän vähän vielä. Ehkä kuolen tähän.

Onneksi tänään tuli sade. Katselin puistossa haltioituneena, kuinka kumisaappaiden kärjet kastuivat sadepisaroista. Olen myös lupautunut leipomaan kääpiön kanssa pullaa ja opettamaan hänet letittämään pullapitkoa, koska fysiikkani ei kestä tänään enää yhtään minuuttia ulkoilmassa. Teen ihan mitä tahansa, ettei tarvitse lähteä ulos.


Myös lapsilla taitaa olla jonkinasteisia oireita. Perusflunssaksi arvelemamme räkätauti taitaakin olla allergiaa. Naapurin setä totesi lämminhenkisesti, että kakkonen vaikuttaa vesikauhuiselta. -Kuolaa valuu molemmista suupielistä ja nenähanat valuvat tauotta. Odottelen soittoa terveysasemalta, että lasten allergiareseptit olisivat valmiina. Toistaiseksi pyytäisin vielä vähän enemmän vesisadetta.

11 mahdollisuutta

Aamu alkoi 5 milligramman Diapamilla. Kyynärtaipeesta muutama putkilo verta munasolujen pakastamista varten. Kipulääkettä suoraan suoneen. Muutaman minuutin operaatio, ei kipua. 11 munasolua talteen. Kipulääkepöhnäiset torkut heräämössä. Kuppi kahvia, pillimehu, 2 suolakeksiä, 2 suklaakeksiä. Lääkärin tapaaminen. Sisään ja ulos parissa tunnissa. Saattaja hakemaan lääkepöhnän vuoksi. Sairauslomaa loppupäivä.


12 päivää pistoksia aamuisin, 1 psykologin tapaaminen, 4 lääkärin tapaamista, punktio ja jälkitarkastus kahden viikon kuluttua.

Odotushuoneessa ennen keräystä mietin, mitä minusta voi periä. Pisamat nenän päästä tai rakkauden musiikkiin. Mitä minun soluissani on, muuta kuin ohjeet ihmisen muotoon?  

Nyt jälkeenpäin ei tunnu oikeastaan miltään. Voisin ihan hyvin luovuttaa munasolun toisenkin kerran. Jos pelkäisin piikkejä tai gynekologisia tutkimuksia tai jos olisin kehollisten oireiden tarkkailuun taipuvainen, olisi luovutusprosessi ollut raskaampi. Haastavinta oli ehkä aikataulujen järjestely melko lyhyillä varoitusajoilla. 

Toivottavasti tämän kokemuksen myötä jonakin päivänä syntyy lapsi, jolla on puolet minun perimääni, mutta jonka suonissa virtaa jonkun toisen naisen veri. Silloin tuntuisi varmaankin aika hienolta.

Hiekkalaatikon laidalta

Olen istunut hiekkalaatikon laidalla viimeisen kahden vuoden aikana satoja tunteja. Aamupäivisin pari tuntia ja vielä uudelleen iltapäivällä, jos kotona on ollut kamalaa tai ulkona ihanaa. Olen lausunut kakkuloruja, selvitellyt lapioriitoja, puhdistanut hiekkaisia suita ja yrittänyt yhä uudelleen ja uudelleen saada aikaan täydellistä ämpärikakkua. Olen opetellut kestämään lasten päivärytmin yksitoikkoisuutta ja löytämään älylliset haasteet ja aikuisten maailman kotoa käsin. Kolme vuotta poissa töistä.

Töistä pois jäädessä ajattelin, että olen tyytyväinen jos jaksan olla kotona siihen saakka, kun lapsi on 2-vuotias. Suunnitelmiin tuli kakkonen ja töihinpaluuajatukset jäivät ajattelematta. Pikkuhiljaa ne on ajateltava. Tajusin, että jos menisin vuoden vaihteessa töihin, olisi päivähoitohakemus laitettava vetämään kesän jälkeen. Lapset olisivat päiväkotiin mennessään melkein 2- ja 4-vuotiaita.


Miten näitä päätöksiä tehdään? 2-vuotiaskin on niin kamalan pieni vielä. Jospa sittenkin odottaisin seuraavaan syksyyn. Puoli vuotta on minun elämässäni lyhyt aika, mutta parivuotiaalle tapahtuu siinä ajassa paljon. Toisaalta neljänumeroiset palkkakuitit olisivat ihan tervetulleita. Paitsi kyllä rahat saataisiin varmaan riittämään kotihoidontuellakin. Mutta kyllähän 2-vuotiaskin pärjäisi päiväkodissa. 


Järki ja tunne -molemmilla voi perustella kumpaisenkin päätöksen.

Käytöksen alkeet

Jos ihmisen sivistystasoa mitataan hänen ruokailutapojensa perusteella, kakkonen kilpailee aivan omassa liigassaan. Hän syö hiekkansakin hienostuneesti haarukalla. Kauhaisee maasta punaiseen muovihaarukkaansa pienen hiekkanokareen ja siirtää lastin rauhallisesti suuhunsa, yksi toisensa jälkeen. 


Lusikka löytää tiensä 1-vuotiaan suuhun hienosti ruokapöydässäkin.  En tiedä, onko kakkosen omatoiminen ruokailukyky vauvana aloitetun sormiruokailun aikaansaannosta, mutta iloa se tuo minun laiskalle luonnolleni joka päivä. Mikään ei ole turhauttavampaa, kuin hyvin satunnaisesti ravintoa kaipaavan lapsen syöttäminen. 

Olen suunnattoman iloinen jääräpäisestä lapsestani, joka ei suostu syötettäväksi, vaan poimii puurosta marjat omilla pulleilla kätösillään ja kauhoo spagetin suuhunsa suurieleisesti lusikoiden. Pudistelee päätään vihaisena, jos yritän tyrkkiä lusikkaa suuhun.

Vielä kun tuon omatoimisuuden saisi kohdistettua pukeutumiseen. Mikä siinä on, että 1-vuotiaana ihminen alkaa vimmaisesti vihata kaikkea pukeutumista? Lapsen kanssa saa painia ihan tosissaan.

Millimetrien merkitys

Munarakkuloiden kasvua mitattiin tänään toisen ja viimeisen kerran ultraäänitutkimuksella. Katselin tv-näytöltä mustia laikkuja ja pientä ristiä, joka otti mittoja munarakkuloiden reunoista. Millimerit tallentuivat näytön reunaan ja minä yritin tulkita lääkärin kasvoilta, oliko hän tyytyväinen näkemäänsä vai ei. En ihan saanut selvää. Jotkut rakkulat olivat suurempia, toiset pienempiä. Mahdollisimman moneen ja suureen tässä kai tähdätään. 

Bussimatkalla kotiin tunsin, kuinka rinnan alle tunkeutui kamala paino. Entä jos ne rakkulat eivät kasvakaan tarpeeksi? Entä jos niitä saadaankin kerättyä liian vähän? Entä jos minun soluistani ei olekaan mitään apua? Entä jos ne tuottavatkin vain kamalan pettymyksen? Alkoi taas itkettää. Yritin ajatella, että ei tämä asia suremalla parane, mutta nämä eivät kai ole järjen asioita. Kuuntelin koko matkan uudestaan ja uudestaan samaa kappaletta. Piti jäädä vähäksi aikaa jumiin tuohon painostavaan olotilaan. Lauloin kertosäkeessä mukana ilman ääntä ja pyyhin kyyneleitä.

Kolikon kokoisia palasia minua -solujani, joihin minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa. Voin opetella tärkeät asiat ulkoa esitelmää varten, teeskennellä rauhallista ja osaavaa yllättävässä tilanteessa, mutta munarakkuloitani en saa ajatuksen voimalla kasvamaan yhtään paremmin. Tässä prosessissa ei mitata minun naiseuttani, mutta toive oman vartalon valmiudesta toimia toivotulla tavalla tuntuu yllättävän painostavalta. Omia lapsia toivoessa ja raskaana ollessa tuli tutuksi jännittynyt toive siitä, että oma kohtu täyttää sen tehtävän joka sille on annettu. Pelko oli suuri, mutta henkilökohtainen. Nyt on kyse joidenkin toisten ihmisten elämästä. Entä jos minun soluihini ladatut toiveet osoittautuvatkin turhiksi?

Ensi viikolla kerätään, mitä on kerättävissä. Mahaa kivistää vähän. Tuntuu siltä, että jotakin siellä kasvaa. Hoidon loppupäivät yritän keskittyä enemmän laulamaan ihan ääneen ja tanssahtelemaan mieltä nostattavien kappaleiden tahtiin.

Onnistunut alkuviikko

Olipas mukava vappu! Hieno ilma, hyvää ruokaa, mainiota seuraa ja paljon hyvää mieltä. Tuli vallan kesäinen olo, kun grillissä paistui makkaraa ja aaton juhlapöytä katettiin terassille. Ilman takkia ei tullut edes kylmä.  

Myös ravintolakarma oli tällä kertaa puolellamme. Selviydyimme kunnialla kolmen ruokalajin vappulounaasta päiväunista kieltäytyneen 1-vuotiaan ja kahden toimeliaan 3-vuotiaan kanssa. Parikuinen koliikkivauvakin nukkui koko parituntisen. 

Ja kohta onkin jo uudelleen viikonloppu. Hurraahuuto pyhien katkaisemille viikoille!