Vaaleanpunaisia myönnytyksiä

Kuvassa näkyvä vappupallo ja siihen liitetyt terveiset esimieheltäni odottivat aamulla työpöydällä työpaikalle saapuessani. -Totta, totesin hymyillen ja ajattelin pakahduttavasta odotuksesta kiemurtelevaa tytärtäni. Ostimme sunnuntaina vappulounasta varten uuden mekon, jota kääpiö on silitellyt, sovitellut ja ihastellut siitä lähtien. Ei ole vaikeaa tavoittaa sitä tunnetta, kun on ostanut jotakin ihanaa jotakin tiettyä tilaisuutta varten ja sitten odottaa, milloin uuden ihanuuden saa vihdoin ottaa käyttöön.

Ensimmäisten kylmien väreiden jälkeen minäkin olen päässyt sinuiksi kissamekon kanssa. Olen myös vaatinut, että mekko otetaan käyttöön vasta vappupäivänä, jotta se ei sotkeentuisi tahmaisten munkkisormien ja simaroiskeiden vuoksi ennen aikojaan. Sitten siinä työpöydän ääressä takki päällä seisoessani päätin pyörtää päätökseni ja tehdä lapseni onnelliseksi. Pyykkikone sitten pyörimään illalla, jos ja kun vahinkoja sattuu.

Vaahtokarkkimaisen vaaleanpunaisen mekon seuraksi ostettiin samaan sävyyn Cientat. Noiden kangastossujen imelä haju Stockmannin lastenosastolla on minulle yksi kiistaton kevään merkki. Kun viime sunnuntaina astelimme juhlakenkäostokset mielessämme tavaratalon lasten kenkäosastolle, tunsin pienen aavistuksen kenkämerkin ominaisesta makeasta hubbabubbatuoksusta. Niitä ei ole vielä paljon, mutta jotakin täällä jo on, analysoin vienoa, tuttua tuoksua. -Kaikki värit eivät vielä ole tulleet, mutta joitakin jo on, selvensi kenkämyyjä. Oikean väriset löytyivät lopulta Sokokselta.

Vappuilma ei ainakaan Helsingissä tuo mieleen pinkkejä kevätunelmia, mutta ei se mitään. Juodaan simaa ja skumppaa oikeassa suhteessa, rapistellaan foliopalloja ja annetaan lasten iloita ja sotkea. Tähän mennessä mieltä on skumppaa enemmän kohottanut nauruun tikahtuva 2-vuotias, joka näkee ensimmäistä kertaa elämässään, miten ilmapallo poukkoilee ympäriinsä, kun siitä pääsee ilmat pihalle. Hyvät naurut.

Joulunajan päätös

Kevät. -Tulihan se viimeinkin, vaikka välillä odotus tuntui epätoivoisen pitkältä. Lumi katosi pihalta parissa päivässä. Nyt silmät kutisevat, nenä vuotaa ja kakkonen lappaa antaumuksella suuhunsa hiekkalaatikon hiekkaa kuukausien paaston päätteeksi. 

Laitoin perjantaina ensimmäistä kertaa tennarit jalkaan. Olen suhtautunut tähän siirtymäriittiin hyvin juhlallisesti. Vielä on liikaa lunta jäljellä. Sitten kun on vähän vielä lämpimämpää ja kuivaa. Ei ihan vielä. Ylimääräisen vapaapäivän kunniaksi pengoin kevätkengät esiin ja astelin juhlallisin mielin leikkipuistoon. Paksumpi takki ja nahkarukkaset ehkä söivät terävimmän kärjen kevätriehalta. Varpaita paleli puolentoista tunnin puistoseisoskelun päätteeksi. Olisi pitänyt vielä odottaa.

Inspiroituneena uudesta vuodenajasta irrotin parvekkeelta jouluvalot ja pakkasin ne muovipussiin. Töpselin olin käynyt vetämässä irti jo muutamia viikkoja sitten, että ei tarvitse olla ihan kauhuissaan siellä lukupäätteen äärellä. Mies pilkkoi lumen alta paljastuneen joulukuusenraadon palasiksi ja siinä se nököttää takapihalla edelleen, vähän pienempinä paloina. Me olemme varsin toimeliasta porukkaa. 

Hyinen kevätsää saa vapun tuntumaan hyvin kaukaiselta, vaikka simatkin ovat olleet tekeytymässä jo melkein viikon. Tiistaina väännetään munkkitaikina ja ehkäpä avataan grillikausi. Perunasalaattia ja skumppaa ja sitten vappupäivänä perinteisesti kaveriperheen kanssa lounaalle. Mitkä ovat teidän vappuperinteet? 

Yhdessä vai erikseen?

Päiväkoti on kiinni kesällä. Tätä pientä tosiasiaa emme miehen kanssa tulleet ajatelleeksi. Paitsi nyt tulimme, kun lasten lomailmoitukset täytyy palauttaa päivähoitoon. Kohtasimme siis tosiasiat: päiväkodin sulku kestää kuusi viikkoa, minulla on lomaa kolme ja miehellä maksimissaan viisi. 

Lasten vieminen vieraaseen varahoitopaikkaan ja vieraiden ihmisten hoidettavaksi ei tunnu mukavalta ajatukselta, joten päätimme ketjuttaa lomamme kuuden viiko pötköksi. Minä aloitan loman lasten kanssa miehen ollessa vielä töissä ja mies lomailee kesälomansa loppupään lasten kanssa kolmisin. Pisimmillään saisimme lapsille kahdeksan viikon loman, mutta päädyimme kahden viikon koko perheen yhteiseen lomaan.

Vielä päiväkotivaiheessa loman järjestäminen kesän ajaksi ei vaadi kovinkaan suuria järjestelyjä, mutta mielessä siintää jo kauhu koulun aloituksen tuomasta muutoksesta. Kaksi ja puoli kuukautta. -Miten ihmeessä siitä voi selvitä ilman apuvoimia? Vai tulenko lapsen kouluunmenon jälkeen tapaamaan seuraavan kerran aviomiestäni yhteisen kesäloman merkeissä joskus seuraavalla vuosikymmenellä?

Miten teillä sumplitaan lomat. Vedättekö ketjussa vai kaikki yhdessä koossa?

Herran pelko

Käydessämme muutama kuukausi sitten päiväkodin ensimmäisessä kasvatuskeskustelussa tapaamisen yhteydessä meiltä tiedusteltiin, saako lapsemme osallistua päiväkodissa uskonnolliseen kasvatukseen. Maija-pappi seurakunnasta kun on päiväkodin vakiovierailija. -Ei saa, oli meidän yksioikoinen vastauksemme. Hoitaja nosti kulmiaan ihmetellen ja totesi, että lapselle täytyy sitten järjestää jotakin muuta ohjelmaa Maijan vierailujen ajaksi.

Muutama viikko sitten kauppareissulla alkoi takapenkiltä kuulua iloista laulua. Herra tulee, herra tulee, kääpiö hoilotti iloisesti. Nyt puolestaan minä ja mies nostelimme etupenkillä kulmiamme ja loimme toisiimme merkitseviä katseita. Onkohan Maija käynyt taas vierailulla? naureskelimme keskenämme. Sittemmin kääpiö on muutaman viikon sisään selostanut vauvojen kastamisperinteestä sekä hiljaisen viikon vietosta. Ei kaikkia vauvoja kasteta, ei sua ja siskoakaan ole kastettu. Jaa mitä? Kuka sulle on puhunut hiljaisesta viikosta?

En lähtökohtaisesti ymmärrä, miksi pienten lasten uskontokasvatus täytyy aloittaa ennen oppivelvollisuuden alkua. Jokainen halukas voi minun puolestani kyörätä taaperonsa kuulemaan Jumalan sanaa pyhäkouluun ja seurakunnan toimintoihin, mutta kuuluuko tämä sisältö varhaiskasvatuksen ympäristöön? Aivopesu aloitetaan, kun ne ei vielä pysty kyseenalaistamaan mitään, sanoisi mies tähän.

Täytyy myös ilmeisesti hyväksyä, että näiltä asioilta ei voi lastaan täysin suojella. Maija-papin sanoma leviää päiväkodin pihalla ja kavereiden välisessä tiedonvaihdossa. Tosin meissä on myös herännyt epäilys, josko sitä korvaavaa puuhaa ihan oikeasti järjestetään ihan joka Maijan vierailun ajaksi, jos henkilöstöstä sattuu olemaan pulaa ja Jeesus-kielto papereissa pääsee unohtumaan. Miten lapsille edes päiväkodissa selitetään, että nyt on osalle porukasta luvassa sellaista tarinaa, josta teidän muiden iskät ja äiskät eivät oikein tykkää.

Valta ja voima

Opettaja sai kenkää tönäistyään oppilasta. Potkut tuntuvat voimakkaalta toimenpiteeltä, mutta niin tuntui myös opettajan rivakka tönäisy kännykkävideollakin. Aikuinen kasvatusalan ammattilainen tönäisee lasta. Kyseinen aikuinen ei tosin ymmärrä tehneensä mitään väärää, eikä tämä aikuinen taida olla ajatuksissaan ihan yksin. Parisataa tuhatta ihmistä puolustaa nettiadressissa irtisanottua opettajaa. En ole ihan varma, puolustavatko allekirjoittajat aikuisen oikeutta puuttua lapsen fyysiseen koskemattomuuteen vai kritisoivatko he liioiteltelluksi mieltämäänsä opetustoimen reaktiota. Toivon, että jälkimmäistä.

En usko, että maailmasta löytyy yhtään yli 3-vuotiaan lapsen vanhempaa tai kasvatusalan ammattilaista, joka ei olisi koskaan halunnut vetää lasta turpaan. -Hiljentää tottelemattoman, vastaanväittävän ja rajoja kokeilevan lapsen, näyttää vahvemman valtansa. Uskon, että jokainen vanhempi tunnistaa otteistaan sen vähän liian rivakan otteen lapsesta, kun sana ei tunnu kuuluvan. Joku vie turhautumisensa pidemmälle. Tätä vastaan on säädetty lakeja ja tehty valistustyötä. Lasta ei saa kurittaa. Siksi on ollut hämmentävää seurata, minkälaisella tarmolla fyysisiä konsteja penätään takaisin kasvatuskeinoiksi. Kyllähän aikuisella pitää olla oikeus osoittaa auktoriteettinsa, painotetaan. Nuoret hyppivät silmille ja aikuiset ovat voimattomia, jos kaikki keinot viedään kasvattajilta pois. 

Jari Tervo summasi mielestäni tapauksen hyvin. Aikuiset kestävät monissa ammateissa haukkumista ja vittuilua. Kuuntelevat haukut ja antavat olla. Tässä tapauksessa valittaja oli koululainen, keskenkasvuinen ihminen ja aikuisella vastuullinen rooli opettajana. Surullista on, jos fyysisen voiman ajatellaan olevan välttämätön keino erimielisyyksien ratkaisuun. Siinä tullaan oikeuttaneeksi väkivallan käyttöä. Aito auktoriteetti ei  muodostu lapsen uhkailusta, huutamisesta tai fyysisistä voimakeinoista. Sen on todennut varmaankin jokainen vanhempi -viimeistään sen jälkeen, kun on naama punaisena karjunut uhmakkaalle lapselle ja retuuttanut jäähypenkille. Rauhallisena pysyminen on oman lapsen kanssa vaikeaa, mutta ammattilaisella on työssään toisenlainen asema ja  vastuu. Ja sen vastuun ja vallan väärinkäyttämisestä voi saada potkut.

Kuningattareksi kuningattaren paikalle

Kääpiö istui pitkään hiljaa piirustuspöydän ääressä. Kävi välissä varmistamassa, miten äiti kirjoitetaan ja jatkoi sitten hommiaan. Ja lopulta sitten saapui luovuttamaan minulle juhlallisesti tuoreimman taideteoksensa.

-Mulla on äiti sulle lahja. Kato. Tossa on isi ja pikkusisko. Sitten mä oon toi äiti ja sä oot isosisko. 

-Melko freudilaista, totesin vieressäni naureskelevalle miehelle. 

Edellisenä iltana kuuntelin kääpiön selittävän kovaan ääneen miehelle, että mä pidän isi susta enemmän kuin äidistä. Hassua ja hellyyttävää, mutta ilmeisesti myös kehityksen kannalta tärkeää. Internetin psykoanalyyttisten tietojen perusteella oidipaalivaihe on se kehitysvaihe, jossa auktoriteettiongelmat syntyvät. Oma suhtautumiseni auktoriteetteihin on useinmiten vähättelevä, joskus vihamielinen. Mitäköhän tästäkin voi päätellä.

Koska elämästä annetaan arvosanoja

Perjantaisin on helpompaa olla hilpeä. Hyvästelin aamulla puurolautasten ääressä istuvat lapset ja lähdin reittioppaan ohjeet puhelimessani seikkailemaan kohti naapurikaupunkia. Justin Timberlake lauloi ja taisin ottaa muutaman vienon tanssiaskeleen Sexybackin tahtiin Munkkiniemen aukiolla, vaikka myöhästyinkin vaihtoyhteydestäni.

Työpäivän ensimmäinen tunti kului yllätyksettömässä palaverissa, jonka aikana tuijotin vieressäni istuvan henkilön kalenterin kanteen liimattua tarraa, jossa todettiin "Elämästä ei anneta arvosanoja." Annan tälle hetkelle arvosanaksi joko seiskan tai kutosen, pohdin mielessäni. Mieliala nousi hetkellisesti, kun palaverista bussille kulkiessani suunnittelin poikkeavani kahvilaan myöhäiselle aamupalalle. Roberts Coffeen muovipussisämpylöiden katseleminen nostatti ainoastaan vitutuskäyrää, joten suuntasin kulkuni ruokakaupan kautta työpaikan sosiaalitilaan ja oman pressopannun äärelle.

Nyt on perjantai, pysyttele kasissa, toistelin päättäväisesti, vaikka kalenteri oli ahdettu tupaten täyteen yhdestätoista neljään ja työkaveri oli liian hidas minun nopealle ajatuksenjuoksulleni. Otin vielä varmuuden vuoksi vähän lisääkin hommaa kello neljän jälkeen, koska koska halusin protestinomaisesti osoittaa aamuisen palaverin toisille osallistujille, että asiat voi hoitaa myös ripeästi. 

Klo 16.30 istahdin päivän viimeisen tapaamisen jälkeen kauppakeskuksen penkille ja hengitin syvään. Valmis. Mielessä kiilui työpaikan perjantaipulloarvonnasta voittamani punaviinipullo ja verkkarit, viikonloppu ja ylityötunneista muodostunut vapaapäivä maanantaina. Laitoin uudelleen Sexybackin soimaan ja harpoin kevyin askelin kotimatkalleni. Katselin bussissa facebookkiin linkatun BB-Nikon Mun synttärit klipin, nauroin ääneen, pääsin kotiin, vaihdoin jalkaan verkkarit, otin ison annoksen poronkäristystä ja lasin punaviiniä. Ehkä kymppi, kun nyt arvosanoja annetaan.

Äitiyden self help

Teemme kotona huonekalujen uudelleenjärjestelyjä ja kirjat vaihtoivat paikkaa alakerrasta yläkertaan. Romaanit sikin sokin, metrin pätkä ammattikirjallisuutta, sanakirjat ja matkaoppaat, valokuvauskirjat ja Kalevala. Huomasin omistavani myös pienen mutta merkillepantavan kirjallisuusluokan, jonka voisi luokitella sanalla vanhemmuus. -Lahjaksi saatuja opuksia, epätoivon hetkellä haalittuja neuvoja, pohdintoja elämänmuutoksesta, neuvoja kehitysvaiheisiin. Osa luettu kannesta kanteen, osa jäänyt innon puutteessa kesken. Kuvaan pääsi myös sattumalta hyllyluokan vierustoveriksi eksynyt Bukowski.

Raskausaikana luin Naisesta ja vihasta. Nuoren äidin kirja taasen on raskausajan lahja ystävältä -1942 ilmestynyt opus antaa perspektiiviä siihen, kuinka valtavan evoluution äitiys on kokenut viimeisen kahden sukupolven aikana. Muistelen säännöllisesti kirjan imettäjän palkkaamista käsittelevää osiota. Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivisesta muistan edelleen Anna-Leenan murhanhimoiset ajatukset vastasyntynyttä vauvaansa kohtaan. Ne olivat pienen esikoisvauvan äidille lohdullisia sanoja. Siipirikkoäiti jäi kesken. Kaksi unikoulukirjaa ovat ehkäpä pelastaneet elämäni. En ole vuosikausiin tehnyt kovinkaan montaa parempaa päätöstä, kuin kahdeksankuisten vauvojen opettaminen nukahtamaan itsekseen kirjojen oppeja seuraamalla. Sinkkoset tuli hankittua joskus esikoisen uhmaiän kynnyksellä -En tiedä opinko mitään maailmaa mullistavaa. 

Mitä kirjoja teidän vanhemmuushyllyssänne on?

Hanurista

Oo-ta kiin-ni man-daa-rii-ni, äi-din van-haa tis-sii-lii-vi, kääpiö ilkkui iltasella kakkoselle aikansa kuluksi. Avasin jo suuni mäkättääkseni jotakin siskon kutsumisesta vanhaksi tissiliiviksi, mutta päätin jättää tämän kerran väliin. Viime aikoina huomautettavaa on riittänyt. Tällä hetkellä 4-vuotiaan maailmassa mikä tahansa laulu, runo, asia, tapahtuma tai vittu elämä muuttuu hulvattoman hauskaksi, kun siihen liittää sanan pieru, kakka tai pissa. Tissi, peppu, pippeli ja pimppi kirivät hyväksi kakkoseksi. Ja sitten perään sellainen öhöhöhöhöhöhöhöh nauru. 

Kun on kuunnellut Paljon onnea vaan kappaleen omistettuna pierulle, pissalle ja kakalle arviolta kymmenen kertaa peräkkäin, tulee äänensävyä vähän tiukennettua, kun ehdottaa josko saisi jotakin ihan tavallista laulua kuulla välillä. Vessajutut vessaan. Äiti ei oikein jaksa jatkuvasti noita takapuolijuttuja. Voitko lopettaa? Ihan totta, nyt lopetat noi kakkajutut. Mun mielestä ei ole hauskaa, ne on ihan tavallisia asioita noi pissat ja kakat.

Varmasti on tälläkin vaiheella jokin tärkeä kehitystehtävä, mutta jos lapsella on paska huumorintaju niin nyt on kyseessä todellakin paska huumorintaju. Ja esikoinen ihmettelee, kun minä ja mies emme repeile hänen hysteerisen hauskoille TUOLI ON PIERU!!!! murjaisuilleen.

Mikä taktiikka teillä muilla on? Jätättekö huomiotta vai ohjaatteko kylpyhuoneen puolelle höpisemään? Onko tämä lyhyt kausi vai onko tätä paskaa läppää siedettävä vuosikausia?

Kiitos 2009 - 2013

Kun palasin tiistaina töihin melkein viikon mittaiseksi venyneen vatsatauti-pääsiäisloman jälkeen, muistin miksi töissä on mukavaa. Työpöydällä nökötti maljakossa kuihtunut kukkakimppu, joka minulle oltiin lomani aikana toimitettu kiitokseksi tekemästäni työstä. Sähköpostissa minua odotti tärkeysluokkaan suuri luokiteltu viesti, jossa minua kehui toinen yhteistyökumppani. Tuntui aika mahtavalta. Ja sitten vielä kuulin yksikkömme johtajan kuvailleen minua mahtavaksi tyypiksi. Kehujen tuomaa hyvää mieltä riitti moneksi päiväksi. Ihmiset ovat minulle kiitollisia! He arvostavat minua! Muut huomaavat, että minä olen tässä hommassa hyvä! 

Palkkatyötä edeltäneessä kotiäitiyspestissä oli tällä saralla vähän hiljaisempaa. Minua myös ärsyttää suunnattomasti marttyyrimainen marina siitä, että kotiäitejä ei arvosteta tarpeeksi. En vaan kykene ymmärtämään, miksi kenenkään perheyksikön ulkopuolisen ihmisen pitäisi olla jotenkin vaikuttunut ja kiitollinen siitä, että ihminen hoitaa itse omia lapsiaan. 

Omalta puolisolta arvostusta kotona tehtävästä "työstä" tietenkin kaipaa. Omasta kotiinjäämispäätöksestäni huolimatta, tunnen tehneeni neljän vuoden kotiäitiyden myötä uhrauksen työurani ja palkkakehitykseni suhteen. Sen vuoksi tuntui tärkeältä, edes harvoin, kuulla miehen suusta se, että hän arvostaa kotiin ja lapsiin antamaani panosta. Ja puolison kehuvat lauseet vanhemmuudessa onnistumisesta noin ylipäätään tuntuvat  tärkeiltä edelleen. Lapsen suusta kuultu "Olet maailman paras äiti" tuntuu mukavalta, mutta ehkä vielä paremmalta kehut vanhemmuudesta kuulostavat oman puolison lausumina.

Lapsen kiitollisuuden saavuttaminen ei tunnu vaativan kovinkaan suuria panostuksia. Läsnäoloa, halauksia ja yhdessä tekemistä kai lähinnä. En usko koskaan kuulevani lasteni suusta sanoja Kiitos äiti, että täysimetit meitä THL:n suositusten mukaisesti tai Kiitos äiti itsetehdyistä porkkanasooseista. Näin omaa lapsuuttani reflektoiden, en osaa ottaa kantaa siihen, oliko oman lapsuuteni seurakunnan kerhosta päivähoitoon siirtyminen elämänhistoriassani kovinkaan merkittävä asia. En osaa siis olla edes kiitollinen verrattain pitkästä kotihoidostakaan. Olen siis kiittämätön lapsi. Ehkä minua olisi täytynyt imettää pidempään.

Prinsessojen pidempi oppimäärä

Kääpiö elää prinsessavaihetta -tarkemmin määriteltynä prinsessa-merenneitovaihetta. Hän raahautuu Arielina pitkin lattioita, heiluttelee evävarpaitaan ja taiteilee perhepotretteja, joissa meillä naisväellä on pyrstöt. Miehet eivät hänen mielestään voi olla merenneitoja.

- Piirrä vaihteeksi vaikka prinsessa, ehdotin esikoiselle. 

- Mikä prinsessa? -Tähkäpää, Lumikki, Belle vai Prinsessa Ruusunen? 

- Ihan vaan joku prinsessa.

- Niin, mut mikä niistä? Piirränks mä Tähkäpään?

- Joo, piirrä vaikka Tähkäpää.

Hetken käytyä keskusteluamme pohdittuani tajusin, että lapseni elää Disney korporaation kuvittamassa prinsessamaailmassa. Vaahtosin miehelle kääpiön kaupallisuuden turmelemasta prinsessatietoudesta. Jumalauta, mä sentään piirsin ihan perusprinsessaa. Se luulee, että ei oo muita prinsessoja kuin nää piirrettyjen hahmot, jumalauta. 

Kotona prinsessatietoutta ei tähän mennessä ole juuri jaettu, vaan kääpiö on haalinut kaiken alan tietämyksensä naapurin 5-vuotiaalta ja päiväkodista. Nyt on aika aloittaa lapsen sivistäminen prinsessoista old school tyyliin. Grimmin sadut ovat ehkä vielä liikaa. Pieni merenneitokin taitaa olla alkuperäismuodossaan melko raaka. Vinkkejä laadukkaasta prinsessakirjallisuudesta otetaan vastaan! Mistä löytyvät 4-vuotiaalle sopivat prinsessasadut? Ja nyt ei sitten mitään Disneykamaa.