torstai 20. syyskuuta 2012

Ruoka-aika

Olen jonkin asteinen ruokahörhö. Välttelen eineksiä ja pillimehuja ja pyörittelen lapsille leikkipuiston grillipäiviä varten itse tehdyt hampurilaissämpylät ja jauhelihapihvit. Ruokaintoilullani on loppujen lopuksi aika vähän tekemistä lasteni kanssa. He eivät ole minkäänlaisia kulinaristeja, vaan kahmivat suurella ruokahalulla suihinsa eineslihapullia, jos niitä jossakin tarjotaan. Haluan kuitenkin ajatella, että kotona opitut ruokailutottumukset siirtyvät heidän mukanaan myös myöhempään elämään.

Olinkin iloinen, kun kääpiö osoittautui jo pienestä pitäen ruokien suhteen hyvin ennakkoluulottomaksi, tosin pieniruokaiseksi, lapseksi. Hän alkoi jo vauvana syödä samaa ruokaa kanssamme. Maisteli kookosmaitocurryt, pavut ja pestot ja pyysi lisää tsatsikia leivän päälle. Mutta sitten jossakin kolmen ikävuoden tienoilla tapahtui jotakin. Ruokailusta tuli hiljalleen hankalampaa ja yhä useampi ruokalaji jäi kylmenemään lautaselle. Lapsi oppi sanomaan ruoalle yäk.

Jos yrittäisin tehdä tämän oman 3-vuotiaan ruokailutottumusten perusteella analyysiä ihmislajille luontaisesta ruokavaliosta, ei lautasmalliin kuuluisi kasviksia juuri lainkaan. Peruna, porkkana, tomaatti, paprika ja kurkku -satunnaisesti. Sipuli, kesäkurpitsa, lanttu, purjo, munakoiso, avokado, bataatti, papu, brokkoli tai kukkakaali -ei koskaan. Vielä vähän yli vuosi sitten en olisi koskaan uskonut, että minusta tulee äiti, joka pohtii, miten saisi piilotettua ruokaan kasviksia, jotta lapsi ei huomaisi niitä. Nyt keksin ruoille omituisia nimiä, jotta kääpiö ei tietäisi, mitä ruokaan on laitettu. Vastailen epämääräisesti lapsen yksityiskohtaisiin tiedusteluihin aterian sisältämistä ruoka-aineista. Silppuan pinaattia pieneksi ja toivon, että hän ei huomaa.


Eilen illalla otin iloisena vastaan pakettisedän toimittaman mainoskirjalähetyksen Amerikasta. The thumbs-up, no-yucks guide to getting your kid to be a great eater, kirjan kansi lupaa. Odotin kirjan sisältävän kikkoja vegesatsien piilottamiseen lapsen ruokavalioon, mutta asiaa lähestyttiinkin toiselta kantilta. Kirjan lähtökohtana on se, että jos kasviksia yritetään piilottaa lapsen ruokaan, eikä lapsi tiedä mitä syö, kasvattaa se hänenen epäluuloista suhtautumistaan ruokaan ja kasviksiin. Itse tehdyn ruoan syöminen taasen on mukavaa. Lapsi maistaa ja syö todennäköisemmin itse tekemäänsä ruokaa. Niin ihanan idealistista, ajattelin minä.

Ajattelin kuitenkin koittaa, koska nirsot lapset ovat mielestäni raivostuttavia. Tänään valmistamme yhdessä kääpiön kanssa kukkakaali-jauhelihapataa. Hengitän jo nyt syvään, etten hermostuisi turhasta. Jos kiinnostaa, voisin vaikka jakaa muutaman reseptinkin, jos ne osoittautuvat peukun nostamisen arvoisiksi.

33 kommenttia:

  1. mä en ole vältellyt eineksiä enkä pillimehuja (koska en ole kummoinen ruoanlaittaja enkä sokerinatsi) ja mulla on 10-vuotias, joka ei koskaan ole ollut ruokanirso - paitsi taaperoiässä noin 2,5-vuotiaaksi meni vain maito, ja tarhassa ja koulussa tarjottua ruokaa ei oikein ole syönyt (koska se ei kuulemma maistu miltään/hyvältä, 5-vuotiaana tarhan makaronit olivat liian pehmeitä eivätkä al dente...). on mennyt pesto, sienet, homejuustot, etanat, mustekala, ravut jne. you name it. kotona tehty tavisruoka maistuu, jos siinä on makua (kanaa tikka masala, tomaattista jauhelihakastiketta jne).

    kuopus syö suurinpiirtein vain maitoa ja nuolee leiviltä voit, muut ruoat nakellaan inhoten lattialle. ihan sama mitä hälle tarjoaa. mutta koska ekastakin kasvoi tuommoinen gordonramsay, eiköhän toisestakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset saa kyllä meillä makeaa syödä, mutta olen itse kasvanut perheessä, jossa mehu oli juhlajuoma, niin en oikein osaa mieltää sitä sellaiseksi päivittäiseksi juomaksi, mitä se monelle on.

      Lapset on näissäkin asioissa niin erilaisia. Meillä kyllä kuopus syö toistaiseksi melkein kaikkea.

      Poista
    2. noei kai taaperoikäiset joka päivä mehua vedäkään :O meidän ei itse asiassa koskaan, kun se tykkää vain maidosta. toi isoveli juo puolukkamehua ruoan kanssa, kun se on vähän laktoosivammainen eikä tykkää maidosta.

      mulla on jotenkin fiiwis, että lapsen ruokamaun laajuus on eniten kiinni siitä, miten laajalti kotona on eri makuja tarjolla. jos ruoanlaitosta vastaavat aikuiset dissaavat mitään erikoisempaa, tottakai se lapsikin. pojallakin on kavereita, jotka syövät vain hyvin perusmakuisia jauheliha- ja broiskuruokia, koska sellaisia laitetaan kotona. toi mun kuopus ei pidä niistäkään mut mä luulen, että se on ohimenevää. hää ei nyt vaan pidä oikein mistään.

      Poista
    3. Kyllä ne vetää!!! Se on aika tavallista, että tollaselle 2-vuotiaalle tarjotaan janoon mehua. Ja se on mun mielestä vähän turhaa. Mutta turha sitä maitoakaan on mun mielestä lapsen ylettömästi litkiä. Kyllähän kalsiumia saa muutenkin.

      Meillä kyllä södään aika erikoisiakin ruokia, joten lapset on pienestä pitäen tottunut monenlaisiin makuihin. Kaikkiruokaisia ollaan siis. Mutta uskon kyllä, että lapset ottaa paljon vanhemmista mallia. Sen vuoksi toivon, että tämä on joku vaihe vaan, että pitää uhmata kaikissa asioissa.

      Poista
    4. katopa vaan, ei kyl tulis mieleenkään antaa mehua. tolla on kyl janoon ihan vettä tarjolla, osaa käydä itte makkarista nokkiksesta ottamassa. meillä ei oikein toi saa kalsiumia mistään muusta (eikä muutakaan) kun ei vaan syö. joten ruoan kanssa juo maitoa. eikä tarhassa syö yhtään paremmin vaikka siellä saa maitoa vähemmän. mut en mä stressaa, kyl se viel syö.

      juu, omaa tahtoa näytetään kaikissa asioissa. ja etenmkin niissä, joiden huomataan vituttavan äitiä eniten ;D

      Poista
  2. Voi kiinnostaa kovasti! Jaan kanssasi suhtautumisen ruokaan, teen ruokaa mielelläni, haluan opettaa ruuanlaittoa myös lapselle ja ennen kaikkea toivon, että yhteinen ruokahetki on hauska. Intuitio sanoo, että omien vanhempieni noudattama "syöt kun käsketään" ei välttämättä ole paras tapa toimia, mutten toisaalta tiedä mitä tehdä, jos (kun) ruoka ei maistu.
    Eli kerro, miten yhteiset kokkailut onnistuvat ja maistuuko itse tehty ruoka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä ei pakoteta syömään yhtään enempää kuin haluaa, koska en usko, että siitä muodostuu lapselle mitenkään mukavaa ja leppoisaa suhtautumista syömiseen. Välillä kyllä hirvittää, miten vähällä tuo lapsi tulee toimeen.

      Poista
    2. Juu ei meilläkään pakoteta, juuri niistä lapsuuden traumoista johtuen + se vaan tuntuu lähtökohtaisesti niin väärältä tavalta toimia. Mies opetti lapsen 9 kk iässä kiittämään ruuasta laittamalla kädet yhteen. Kun ruoka ei enää näytä maistuvan, kysytään onko valmista, ja lapsen kiittäessä lopetataan. Mä olen edelleen vähän äimänä, että noin pieni voi oppia jotain tällaista, mutta niin vain voi. Mies on nero.
      Hirvittää minuakin välillä, kun ruokaa on mennyt vain vähäsen, mutta yritän luottaa siihen, että lapsi syö sen verran kuin tarvitsee.

      Poista
    3. Vauvat on fiksuja. Mä olen opetellut uskomaan, että kyllä tuollainen pieni osaa vaistonvaraisesti säännellä sitä, kuinka paljon tarvitsee ruokaa.

      Poista
  3. Mä tykkään laittaa ruokaa myös, ja laitankin jotain päivittäin. En tosin välttele pillimehuja ja pinaattilettujakaan, enkä muuten edes pikaruokaketjujen hampurilaisia. Mut muuten toi ruokakuvio kuulostaa hyvin tutulta: isoveli veteli vielä puolisen vuotta sitten ihan mitä vaan, mutta kolmivuotispäivän tienoilla ruokavalio kaventui lähinnä pasta bologneseen, nakkeihin ja niihin pinaattilettuihin. Nyt on taas havaittavissa jonkinlaista pientä editystä: yhdeksi suosikkiruoista ovat nousseet kesäkurpitsaporkkanafetapihvit, vaikka kerroin ihan reilusti, mitä niissä on. Mutta silti syöminen on hemmetin usein melkoista vääntämistä ja vie sekä aikaa että hermoja. Miksi sitä sapuskaa ei vain voi syödä vaan aina pitää venkoilla ja keksiä kaiken maailman temput? Usein esim. aamulla tyyppi kuitenkin itse ilmoittaa, että nyt on nälkä ja haluan puuroa, mutta kun se lautanen on edessä, niin sitten se ei kelpaakaan. Se on raivostuttavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä toimin periaatteen "jos en pysty syömään sitä itse, en tarjoa sitä myöskään lapselle" mukaisesti. En vaan pysty vetämään niitä kaupan "lihapullia", joissa on etupäässä broilerin jäteosia jauhettuna mössöksi. Mutta kyllä mä hampurilaisia ja ranskalaisia syötän lapsille, kun eihän Mäkkärin hampurilaispihvissä ole mitään muuta kuin lihaa ja mun mielestä ne on hyviä ne ruoat.

      Meillä ongelma on, että lapsi ei jaksa istua pöydässä, vaan syö pari lusikallista ja haluaa poistua muihin hommiin. Sekin on raivostuttavaa ja tekee mieli teipata lapsi kiinni siihen tuoliin.

      Poista
    2. Voisiko asiaan auttaa, jos sopisitte lapsen kanssa ajan, joka täytyy pöydässä istua muiden syödessä? Mutta tyypin ei tarvitsisi kuitenkaan syödä sen enempää kuin haluaa.. Nää on vaikeita juttuja.

      t. yhden pienen nirsoilijan mama

      Poista
    3. Totta, myös mun mielestä lihapullat pitää tehdä itse! Valmispullia en ostanut varmaan ikinä, paitsi pari kertaa Ikeasta pakastimeen hätävaraksi. Niitä kun voin syödä itsekin, vaikka ei ne tietysti mun omia, isin reseptillä tehtyjä voita. :)
      Kieltämättä jeesusteippi on käynyt mielessä erinäisiäkin kertoja, kun yks höntyilee pöydän alle ja lattialle ja sinne sun tänne. Eikä se useinkaan edes maista ruokaansa ennen sen vehtaamisen aloittamista, joten ei sitä voi poiskaan aina päästää. Mun mielestä ruokaa pitää edes maistaa, ja välillä kyllä vaadin myös syömään vähän enemmän, kun kyse on pelkästä kiukuttelusta eikä siitä, ettei olis nälkä. Esim siis jos itse pyytää ruokaa ja sit aloittaa sen kiukuttelun. On tää kyllä kahdenlaista taiteilua joskus, vaikka kyseessä onkin varmaan taas vaan yksi vaihe.

      Poista
    4. Nirsoilijan mama: Mä jotenkin ajattelen, että siihen ruokailutilanteeseen ei saa liittyä mitään vallankäyttöä tai pakottamista. En halua, että lapsi oppii saamaan huomiota sillä, että ei syö. Mutta kyllä mä toisaalta vanhemmalta lapselta vaatisin jo, että pitää istua toisten kanssa, vaikka ei enää itse söisikään. Se on vaan hyviä pöytätapoja se. Hankalaa.

      Hups: Meillä esikoinen usein kinuaa kaupan pieniä pinaattilettuja, kun mä paistan kotona itse isolla pannulla pinaattiletut. :)

      Uhmaamista toi syömisenkin kanssa kiukuttelu varmaan on. Se on kai se ainoa tilanne, jossa lapsella on oikeasti valtaa. Kun ei sitä ruokaa voi kukaan sen lapsen puolesta niellä.

      Poista
    5. Itse tehdyt pinaattiletut on kyllä hyviä, ja helppoja tehdä. En tiedä, miks kuvittelin pitkään, että niiden tekeminen olis jotenkin hankalaa? Mut aina ei jaksa sitä paistohommaa, joskus on vaan ihanaa kilauttaa kakkarat mikrossa ja päästä vielä helpommalla. Kaupan pinaattiletut on muuten yks asia, jota en itse syö, mutta syötän välillä lapsille. En vaan tykkää niistä, mut isoveli rakastaa.

      Sun esikoisella on vähän sama juttu kuin mulla pienenä: kärtin aina kaupan mehuja, kun meillä ei koskaan ollut kotona muuta kuin itse keitettyä. Oi että kun joskus jonkun synttäreillä sai Mehukattia, namnam! Vähän OTT, mutta jännä juttu muuten, miten noi mehut ja limut tosiaan joillakin on ihan päivittäiskamaa. Tää on tullut mulle ihan yllätyksenä, kun oon niin tottunut lapsuudenkotini systeemiin eli että mehut ja limut on vaan erikoistilanteita varten.

      Uhmaan mäkin sen ruokakiukuttelun liitän, ja siksi juuri uskon, että se menee epäilemättä ohi. Joskus. Toivottavasti pian.

      Poista
    6. Tossa kirjassa puhutaan paljon siitä, että lapset vetää liikaa sokeria ja prosessoituja ruokia, joiden ravintoarvot ei ole niin hyviä, kuin kotiruoan. Moni asia on meillä Suomessa eri tavalla kuin Jenkeissä, mutta kyllä osa lapsista ja nuorista vetää ihan holtittomia määriä sokeria muroissa, mehuissa ja kaakaojuomissa. Teinit vetää litroittain energiajuomia ja limuja viikossa. Eihän kukaan juonut limua keskellä viikkoa 80-luvulla.

      Kyllä se musta on aika huolestuttavaa, että nykyään näkee jo tosi paljon ylipainoisia pieniä lapsia. Se on aika ikävä startti elämälle. En usko, että se Amerikan meininki on kovinkaan kaukana meistä enää pitkään.

      Poista
  4. Muakin kiinnostaa!

    Musta tuo on hyvä periaate, että jos ei itse pysty, ei tarjoa lapsellekaan.

    Vähän kyllä täällä kommentteja lukiessa alkaa hirvittää se, mikä kaikki tulee seuraavina vuosina olemaan raivostuttavaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mulla ei toimi tuo periaate, koska olen laktovegetaristi mutta lapset saavat päättää itse ruokavalionsa tarpeeksi isoina :D ovat siis sekaruokailijoita siihen saakka.

      mut ei niistä asioista kannata ottaa turhaan jössiä!

      Poista
    2. Oman lapsen uhmaiän kautta saa kyllä ihan kivasti tuntumaa noihin omiinkin raivon tunteisiin. :D

      Poista
  5. minäkin olen kasvissyöjä, tosin kalaa olen nyt pari viimeistä vuotta syönyt että saadaan perheen kesken jotain ruokaa mitä mieskin haluaa syödä. Vielä on nimittäin koulutus kesken, että kasvisruoka voi olla itsessäänkin täyttävää ;)

    Mutta lapsi syö siis vielä toistaiseksi ihan mitä vaan. Itseasiassa ne on ne kasvikset, jotka sieltä lautaselta katoaa ensimmäisenä. Kasvispullista me käydään jopa kisaa, että kumpi saa syödä enemmän. Yleensä syödään lapsen kanssa sama määrä, ja ikää sillä on kuitenkin vasta se 1v 8kk. Kauheata ajatella, että siitä tulisi vielä nirso! :O

    Ja liharuokaakin lapsi kyllä saa. Mutta vain niinä päivinä, kun mieskin syö kotona, koska tällä hetkellä ruoka uppoaa parhaiten jos on täysin samaa kuin mitä äitinkin lautasella. Ja vielä sellaista, mitä voi syödä sormin. Esim. valkosipuliperunat syödään viimeisenä yms.

    Mitä nyt tuota siis jo nyt katselee, niin kyllä se syö parhaiten ne ruuat, mistä se itse näkee mitä niissä on. Eli lihapullat erikseen kasviksista, perunat erikseen ja laatikkoruuat meneekin jo vähän nihkeämmin, kun siellä on kaikki sekaisin. Eli voisin kuvitella, että tuon kirjan opit voisivat oikeasti toimiakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kasvisruokia yritän paljon tarjota mäkin, vaikka ei olla kasvissyöjiä kukaan. Ne vaan uppoaa välillä tosi huonosti ja niitä juuri pitäisi syödä isompia annoksia, jotta saisi tarpeeksi energiaa.

      Mä muuten tiedän lapsia, joiden lautasella eri ruoka-aineet ei saa koskea toisiinsa. Siihen en kyllä lähtisi mukaan.

      Poista
    2. joillain lapsilla (esim. mun siskon esikoisella) oli vaihe, että se söi parhaiten, kun ruoat eivät koskeneet toisiinsa. ostin sille sellaisen ranskalaisvalmisteisen lokerolautasen, ja hyvin uppos. kyse on ilmeisesti siitä, että lapsi näkee selvästi, mitä eri osioita ateriassa on (esim. pasta ja sen kastike). musta se ei ole huono juttu. onhan aikuisissakin vaikka mitä ruokaneurootikkoja, ehkä se johtuu siitä että ne on pakotettu tiettyyn kaavaan, kun ei ole voinut käydä ominaisia vaiheitaan läpi.

      se siskon esikoinen on muuten nykyään tosi huoleton syötettävä, meni just kouluun aj syö hyvällä ruokahalulla mitä vaan. ettei siitä mitään friikkiä tullut.

      Poista
    3. Mä ymmärrän ton pointin, että se voi olla vaan vaihe, joka täytyy antaa lapsen elää. Mutta toisaalta kammoaisin joitain kyläilyruokailuja ja ravintolassa käyntejä, jos joutuisin tarjoilijalle selventämään, että meidän emma-ilmarille täytyy porkkanat olla lautaselle aseteltuna horisontaalisesti ja tunnelma on pilalla, jos kastike koskee perunaan. En vaan kehtaisi.

      Poista
    4. no en minäkään siihen lähde, etteikö se liha ja peruna ja kasvikset saa olla lautasella sekaisin. Nyt kun se lautanen annetaan lapsen eteen, niin onhan ne vähän erillään toisistaan. Mutta ruokailun lomassa herneet sekoittuvat ties minne, ja silti ne poimitaan pienin sormin sieltä näppärästi suuhun. Ekana menee AINA ne porkkanat, sen jälkeen lihapullat/kasvispullat/nakit/pavut tai muu ns. pääruoka, ja viimeiseksi jää aina se peruna/riisi/pasta. Tosin pastaakin meillä syödään huomattavasti paremmin kuin perunaa, mistä lie johtuu. Peruna näyttää kyllä tylsältä, ei voi kieltää.

      Mutta siis suurin innostus meillä on jo pitkään ollut ihan vaan keitetyt pakastevihannekset. Varsinkin yksi sellainen Lidlin sekoitus, missä on babyporkkanoita, maissia ja herneitä. Menee joka ruuan kanssa ja ihan vaikka pelkiltäänkin. Juuri yks päivä heittelin lapselle pakasteherneitä lattialle, että sain sen pysymään hiljaisena sen viisi minuuttia kun lämmitin itse ruokaa. Toimi muuten sekin :D

      Poista
  6. Musta tuntuu usein, että nämä nirsoilut on ihan silkkaa metafysiikkaa. Mun esikoinen on tosi nirso ja kuopus kaikkiruokainen ja näin on ollut vauvasta asti. Mun käly, joka suhtautuu vauvaansa kauniisti sanottuna preppaavasti (esikoinen, tietysti), selittää aina kun tavataan että hän ei kertakaikkiaan, mitenkään, pysty kestämään, jos hänen vauvastaan tulee nirso. Olen jo pari kertaa sanonut, että kuule, sitä saa mitä tulee ja pikkulapsen nirsoilu on aika yleistä eikä viittaa siihen, että se loppuikänsä söisi pelkkää riisiä. Käly muistaa myös aina säälitellä mua kovaan ääneen, kun joudun niin hirveän raskaan taakan alle nirson esikoisen ja laihan kuopuksen kanssa ja sellainen toisten oletetuilla paskuuksilla hekumointi vituttaa mua niin pahasti, että kiellän pontevasti että mua lainkaan häiritsisi esikoisen nirsous. Vaikka oikeasti se on kyllä saatanan ärsyttävää. Lapsi muistaa mainita jo runsaasti ennen ruokaa, että hän ei sitten syö koska ruoka on yök. Tänään saatiin se pitkällä väsytystaistelulla maistamaan belugalinssi-bolognesea, hurraa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hämmentävää se kyllä on, kun ne nirsoilun kohteet vaihtelee päivästä toiseen. Yhtenä päiväna lapsi vetää kaksin käsin suolakurkkuja ja sitten ne on viikon päästä ihan hirveen yök. Ja sitten lasagnen kuori on jotenkin epäilyttävää, eikä sen takia voi edes koskea ruokaan, vaikka se on lempiruoka ja tehty ihan juuri hänen ilokseen. Tekee mieli huutaa, että etkö sä vittu tajua, että mä keitin 3 tuntia tota vitun bolognesea, että arvosta nyt saatana. En kuitenkaan huuda.

      Mutta siihen en kyllä lähtisi, että rupeaisin lapsen oikkujen mukaan järjestämään ruokatarjoiluja. Jotkut tekee sitäkin.

      Poista
    2. lupiini: mun esikoinen oli todella huonosyömäinen vauvana ja taaperona - ehkä osasyynä oli 2v4kk ikään jatkunut imetys (jota en kyl kadu) ja sen isän puolen serkkutyttö taas saattoi vetää vaikka grillilihaa ja siihen päälle iltapuuron, koska äitinsä mielestä puuroa pitää syödä joka ilta. meillä ruokailut olivat kauheeta tappelua kiinteisiin siirryttyä ja olin todella ahdistunut, kun silloinen anoppi ja appi jaksoivat alati huomautella ja kysellä pojan syömisistä ja päivitellä ( = pitää mun vikana) sitä, kun lapsi ei syö. kyrpi toisin sanoen ihan huolella. kyl se lapsi alkoi ajan kanssa syömään ja vielä todella ennakkoluulottomasti. joten mä olen sittemmin esim. kuopuksen osalta päättänyt, että mä en ota syömisistä paineita, jos lapsi kasvaa ja kehittyy normaalisti. nythän mulla on uudet appikset mutta kesälomareissulla anopilla (kasvatusammattilainen) oli selkeesti missio saada kuopus syömään jotain. pilkkoi sen eteen mansikoita yms. ja mä sain salaa kiksit kun taapero lappoi ne lattialle edes maistamatta.

      Poista
  7. Hei se oikeesti toimii että lapsi tekee itse ruokaa ja se maistuu sitten hyvin!!!! Monen lapsen kokemuksella toimii, MUTTA.... kuka hiivatti jaksaa joka päivä koheltavien tenavien kanssa kokata kun se on aikmoista sirkusta yleensä. Myös tuo ruoka-aineet erillään on tuttu juttu, pienet taaperot on halunneet ruuat erillään mutta ei se vaihe ole kauaa kestänyt. Meillä juodaan mehua, kiisseleitä yms. melkein päivittäin mutta se johtuu siitä että lapsilla on paljon ruoka-aineallergioita ja ne tarvii jostain energiaa ja vatsantäytettä. Mehut tehdään itse (ja kiisselit) ja pienempänä poikani joi jossain kylässä jotain mehukattia ja meni ihan kumman näköiseksi kun oli pahaa :D Pillimehuihin sorrun joskus kiireessä, reissussa tai lapsia lahjoakseni, valitettavasti sieltä ovat karsiutuneet tuoremehut pois meiltä allergioiden takia, valitsen usein kalsium-lisätyn mehukatin vaikka silloin kun ne tulivat markkinoille pyöritin silmiäni että en varmasti tuollaisia osta...
    Lapsille kannattaa tarjota kuitenkin sitä monipuolista ruokaa ihan normaalisti, kyllä ne joku päivä sitä taas alkaa syömään. Ja jollei maistu voi poistua pöydästä. Kun lapsi kasvaa on hyvä kertoa mitä terveysvaikutuksia milläkin ruualla on, lapset meillä ainakin syö mielellään kun tietää että on vitamiineja/flavonoideja/kuitua tms. Jopa mieheni teinit syö mielellään sipulia ja valkosipulia kun kerroin miten ne vaikuttaa terveyteen :) Vihanneksia teinipoika ei oikein syö (äitinsä ei "pakota"), palan maistaa mutta hyvä sekin, ainakin se yksi pala on otettava meillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ei ainakaan pinna kestäisi joka päivä sitä kokkaussählinkiä. Mutta kyllähän se on lasten mielestä tosi mukavaa.

      Kalsium-Mehukatti!!! Mä en tiennyt, että tuollaista on! Voi korvata maidon Mehukatilla! :D

      Poista
  8. Heips! Mulla ei ole ole lapsia viela, mutta mielenkiinolla luen aina sun hyvia blogikirjoituksia. Asun Ranskassa ja taalla on toiselainen meininki tuon ruoan kanssa (nuo pikkuisetkin tarhassa syovat 3-vuotiaana sellaisia ruokia mita mina en edes aikuisena ole maistanut:-)) Sen puitteissa luin aika mielenkiintoisen kirjan French Kids Eat Everything by Karen Le Billon. Tassa on linkki Huffington Postiin ja ihan mielenkiintoista luettaavaa yhden perheen kokemuksista. Ei mikaan arsyttava hehkutuskirja vaan aika kivasti kirjoitettua ja ajatuksia antava:

    http://www.huffingtonpost.com/charity-curley-mathews/french-food_b_1670716.html

    Terkkusin

    Johanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos linkistä! Tekee mieli hankkia tuo kirja. Kuullostaa hyvin paljon sellaiselta kulttuurilta, jota haluan lapsille välittää.

      Muistan, kun oltiin miehen kanssa Korsikalla syömässä ravintolassa ja katseltiin viereisessä pöydässä simpukoita ahmivia ranskalaislapsia. Sitähän se on, että kun kaikki syö simpukoita, ei siinä lapsenkaan mielestä ole mitään ihmeellistä.

      Poista
  9. Piti oikein paneutua lukemaan tätä keskustelua, siinä toivossa, että löytäisin jonkun kultajyvän!

    Meillä taapero ei oikeastaan nirsoile: hetkittäin jopa tuntuu, että mitä enemmän ruokaan on lipsahtanut chiliä, valkosipulia, pestoa jne., sen paremmin kelpaa. Loputonta tasapainoilua sen sijaan käydään sen suhteen, että jos lapsi saisi vapaasti päättää, niin ruokaa ei menisi yleensä yhtään minkään vertaa. Samaan aikaan keikutaan koko ajan sillä rajalla, että pistääkö neuvola ylimääräisiin painokontrolleihin, kun paino ei nouse. Kun pöydässä siis aletaan kieppua kolmen lusikallisen jälkeen, alkaa hermoja raastava maanittelu, jota ei jaksaisi millään. Siihen on kuitenkin vedetty raja, että jos annoksesta on mennyt edes jotenkin järkevä osa ja lapsi selkeästi sanoo ei, niin sitten se on toki siinä. Useimmiten kyse on kuitenkin vain juuri siitä, että kaikki muu kiinnostaisi niin paljon enemmän.

    Odotan jo innolla, että lapsen voisi ihan oikeasti ottaa mukaan sitä ruokaa laittamaan, edes joskus, sillä uskon myös tuohon, että mielenkiinto ruokaan olisi ihan eri luokkaa, jos hän laittaisi sitä itse. Ihan vielä hänestä ei vain oikein ole apukokiksikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä varsinkin esikoinen on aina ollut tosi pieniruokainen. Neuvolan käyrien mukaan pitkä ja hoikka. Me päätettiin joskus vauvavuoden lopulla lopettaa kaikki syömiseen liittyvä maanittelu ja oheisviihdyttäminen, koska alkoi vaan tuntua ihan pelleilyltä koko syöminen.

      Mä olen sitä mieltä, että kyllä lapsi pysyy elossa, jos sille kannetaan ruoka eteen 5 krt/päivä. Siis jos lapsi ei ole vakavasti sairas ja uskon, että sen tajuaa sitten muistakin asioista. Kyllähän sen katsomallakin huomaa, että ihmiset ovat hyvin eri kokoisia ja ruokahaluisia.

      Meillä on aika tiukka periaate, että ei syödä mitään ruoka-aikojen välillä. Muuten en sitten oikeastaan puutu lasten ruokamääriin. Syömisestä tulee niin helposti valtataistelu ja varsinkaan pienten tyttöjen en halua oppivan sellaista valtaa käyttämään.

      Poista