Ex-morsian

Hääpuku tuli pesusta. Pakkohan sitä oli vähän sovitella -hiukset pystyssä, aamutuimaan. On se sen verran ihana vieläkin. Mekko muistuttaa ikimuistoisesta päivästä. Sateesta autiomaassa. Mieheni pulisongeista, joita Elvis-imitaattori ihaili vaikuttuneena. Sammy Davis Jr:n näköisestä häävalokuvaajasta.

Viikonloppuna vedän mekon uudelleen päälle, vaikka en ole menossa uudestaan naimisiin. Olen menossa morsiusjuhliin. Kaikki pukeutuvat hääpukuihinsa. Sitten syödään ja juodaan.

Suunnitteleeko joku naimisiin halajava neiti kosintaa huomiseksi karkauspäiväksi? Vai elämmekö vielä niin perinteisessä maassa, että miehet kosivat naisia? Minua kosittiin aamuyöllä mattoparvekkeella, makkaraperunoiden tuoksussa. Miten te olette kosineet tai tulleet kosituksi?

Perheen pää

Mies täytti viikonloppuna vuosia. Tehtailin kääpiön parivuotiaana piirtämästä, klassikoksi muodostuneesta, perhepotretista lahjaksi taulun.

Skannasin piirustuksen ja kopiokaupassa teos siirrettiin paremmalle paperille. Siinä me ollaan, kaikki neljä. Arvatkaa, kuka on isi.

Kauppa käy

Tavatessani taannoin erään blogini lukijan, hän toivoi blogin sisältöön enemmän kaupallisuutta. Enemmän tuote-esittelyitä ja tavara-asiaa. Enemmän yhteistyökumppaneita. Enemmän shampoonäytteitä ja haalarivertailuja. Ilmaista tavaraa ja pressitilaisuuksia.

Kärrättyäni lapseni ja itseni tänään aamupäivällä ostoksille Stockmannille totesin, että heidän kanssaan haluaisin tehdä yhteistyötä. Minä rakastan Stockmannia. Sieltä saa ihan kaikkea ja vielä lapsiperheelle sopivat fasiliteetit päälle. Ottakaa yhteyttä Stockmannilaiset. Minä olen kiinnostunut!

Vannoin pitkin aamupäivää, että en enää koskaan lähde yksin mihinkään lähikauppaa pitemmälle lasten kanssa. Kaikki tuntui menevän pieleen. Myöhästyimme bussista. Emme mahtuneet seuraavaan bussiin. Kakkonen ei jaksanut istua rattaissa ja kiljui. Kakkonen hukkasi rähjäämisen lomassa tuttinsa johonkin. Kääpiötä vuoroin palelsi ja nälätti. Rattaiden ja lounastarjottimen kanssa luoviminen ravintolamaailmassa oli hankalaa. Tunnelma huipentui yhteen sanaan samalla hetkellä, kun olin juuri järjestänyt yleisen sählingin aikana jäähtyneet lounasannoksemme ravintolan pöytään. Kakkahätä.

Ehkä ensi kerralla osaan mennä istumaan ravintolakerroksessa siihen hoitohuoneen viereen, missä näytetään myös lapsille piirrettyjä. Vain Stockmannilla. Ja sydän tähän perään.

Parempi päivä

Flunssan kestettyä kymmenen päivää, heräsin aamulla edelleen nuhaisena. Nenä oli tukossa, mutta päällimmäisenä oli tunne siitä, että tämä tauti loppuu kohta. Raivasin tiskikoneeseen likaisten astioiden vuoren, joka oli kertynyt sairaspäivien aikana tiskipöydälle ja lavuaariin. Imuroin ruoantähteet ruokapöydän alta. Vaihdoin pöydälle puhtaan pöytäliinan.

Puistoon lähtiessämme tajusin, että ulkona paistaa aurinko. Kaivoin esiin aurinkolasit, ensimmäistä kertaa sitten viime kesän. Tuntui juhlalliselta. Jääkentällä jaksoin kannustaa luistinten kanssa kompuroivaa lastani hieman tavallista pidempään. Mielessäni toistelin, että oppisit jo, tämä on ihan liian turhauttavaa. Olin tyytyväinen, kun lapsi valitti pian kipeitä jalkojaan.

Luistimia riisuessani kuuntelin kahden äidin keskustelua siitä, kuinka isät jostakin syystä sairastuessaan muuttuvat kyvyttömiksi hoitamaan lapsia. Kuume on isillä aina kovempi ja flunssa sänkyyn kaatavaa lajia. Minulle tuli epäuskoinen tunne. Onkohan minua huijattu? Minä olin aina luullut, että meillä mies vaan saa kaikki taudit minun versioitani kovempina.

Lounas maistui tänään jo vähän joltakin. Siitä tuli hyvä mieli. Lasten syödessä ruokapöydän ääressä välipalavoileipiä, minä maistelin keittiössä, miltä riisikakku maistuu maapähkinävoin kanssa. Täytyi ottaa toinenkin, kun en ihan maistanut yhdestä tarpeeksi. Pohdin edelleenkin luistinkopissa kuulemaani keskustelua. Ovatko äidit isiä tunnollisempia hoitamaan lapsia itse sairaana ollessaan?

Pihalla

Kompastuin viikonloppuna punaviiniämpäriin, eikä se jostakin kumman syystä edesauttanut flunssasta toipumista. Nyt olen flunssassa ja poden todennäköisesti krapulaa loppuviikolle asti. Luonto ei ole tarkoittanut yli 30-vuotiaita ihmisiä luukuttamaan Britney Spearsin Toxic kappaletta sukkadiskossa kello kuudelta sunnuntaiaamuna. Keho ei kestä. Kukkumisesta maksettava hinta on kova.

Pyörittelin katumusharjoituksena pihalle talven ensimmäisen lumiukon ja sille viereen vauvan, koska yleisö sitä vaati. Iltapäivällä tuijotin hartaana räystäältä tippuvia vesipisaroita. Lumi sulaa. Kevät on tulossa. Esikoinen totesi, että elämä on rakkautta. Ei se vaan kyllä tunnu siltä.

Laatuaikaa

Käsi ylös, jos perheestäsi kukaan EI ole ollut kipeänä viimeisen kahden viikon aikana. Oman lapsiperheotannan perusteella kädet pysyvät taskussa. Nyt on flunssakausi. Vatsatautikausi. Korvatulehduskausi. Mitä näitä nyt on.

Jos kipeä lapsi osaa olla rasittava, voi kokemuksen nostaa muutamaan potenssiin, jos sairastuu flunssaan myös itse. Perheidylli saa viimeisen silauksen, kun kaikki perheenjäsenet ovat yhtä aikaa flunssassa. Voidaan viettää perheen yhteistä aikaa ihan keskellä viikkoa. Päivien ratoksi voi pohtia sitä, kumpi vanhemmista onkaan enemmän kipeä. Kummalla on suurempi oikeus ottaa päivätorkkuja? Kenellä on enemmän kuumetta? Kumman kurkkuun sattuu enemmän? Säälipisteitä ei tässä pelissä jaeta.

Näissä meidän lapsissa se hassu puoli, että he eivät juuri koskaan sairastu Kunnolla. Kuume ei nouse, korva ei tulehdu. He eivät jää sänkyyn makaamaan. He jatkavat elämäänsä vuotavine nenineen, (hieman kiukkuisempina tosin) kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä haluaisin käydä hautaan makaamaan.

Tällaisina päivinä pohdin, onko kotiäidillä oikeutta sairauslomaan. Voisiko sen ajaksi kirjautua sisään vaikka hotelliin?

Paluu rikospaikalle

Aamulla kahlasin lumikinosten läpi sokerirasituskokeeseen Naistenklinikalle. Katselin ajorampilla ilman takkia seisovaa miestä, joka puhui puhelimeen. Miehen hiukset olivat niskasta pystyssä juuri sillä tavalla, kuin hiukset ovat, kun ihminen revitään sängystään ylös keskellä yötä. Jonkun maailma oli mullistunut sinä aamuna. Viimeksi, kun minä avasin Naistenklinikan ovet, olin lähes konttauskunnossa ja roikuin jokaisen vastaantulevan oven kahvassa. Lunta oli silloinkin ihan kamalasti.

Vähän yli vuosi tuon aamuyön jälkeen, vietin tämän aamupäivän äitiyspoliklinikan odotushuoneen sohvalla ja seurasin sisään ja ulos virtaavia naisia mahoineen, pariskuntia ja miehiä, jotka malttoivat polttaa tupakastaan vain puolet. Ihmisvirtaa katsellessani muistin sen valtavan epävarmuuden tunteen, johon joutui raskausaikana tottumaan. Niin moni asia tuntui varoitusten perusteella olevan uhka sikiölle. Milloinkaan ei voinut olla ihan varma. Pohdin aamulla ennen lähtöäni lukemaani blogikommenttia.

Kun kävelimme miehen kanssa kolme vuotta sitten ulos Naistenklinikan ovista, tuoreina esikoisvauvan vanhempina, muistan ajatelleeni, että tajuavatko nuo sairaalan ihmiset oikeasti, kuinka vähän me miehen kanssa osaamme vauvaa hoitaa. Pohdin, antaisivatko he meille vauvan kotiin, jos tietäisivät ihan oikeasti tietotaitomme tason. Kuljetimme vauvan epäuskoisina kotiin. Onneksi on internet. Sillä pääsee vanhemmuudessa jo aika pitkälle. Epävarmuus ei kuitenkaan katoa koskaan.

Kääntöpuolena internetissä on se, että lähes asiaan kuin asiaan voidaan keskusteluun mukaan tempaista tutkimustulos ja lyödä sillä itseään tai toista ihmistä päähän. Käytettyjen lastenkenkien ostaja pilaa lastensa jalat. Unikoululla vauvaansa huudattava vanhempi sabotoi kiintymyssuhteen lopullisesti. Päiväkodin alle 3-vuotiaina aloittaneet lapset kasvavat käytöshäiriöisiksi. Lakua syövän äidin lapsista tulee tyhmiä. Miljoona potentiaalista tapaa kokea epäonnistuvansa vanhempana. Välillä tekee mieli sulkea tietokone ja edetä hetki ihan pelkällä maalaisjärjellä.

Pimeyden ydin

Jos tuntee tarpeen saada vuorokauteen lisää tunteja, kannattaa alkaa herätä ennen kello kuutta aamuisin -parhaimmillaan klo 4.15. Päivästä tulee silloin piiiitkä. Kun muut vasta heräilevät kahdeksan maissa, me varhaisherännäiset olemme muita jo askeleen edellä. Tämä on nyt sitten sitä ironiaa, koska en ole juuri mistään asiasta niin katkera, kuin siitä, että aamu-unisimpien ihmisten perheeseen syntyy kaksi vähäunista aamuvirkkua -tarkoituksenaan repiä riekaleiksi vanhempiensa psyyke.

Koska olen kaikkea muuta kuin aamuihminen, olen löytänyt itsestäni aivan uusia puolia aamun hämärinä tunteina. Tiesittekö, että reipas äiti voi aloittaa lounaan valmistamisen kello kuudelta aamulla? Oletteko koskaan hillonneet ennen auringon nousua?

Lapsella on kädessään ruuvimeisseli ja hän on tyytyväinen.

Minun periaatteeni on, että mitä vähemmän joudun olemaan tekemisissä lasteni kanssa aamuisin, sen parempi. Lapset tuntuvat kuitenkin, tästä huolimatta, hakeutuvan aamuisin seuraani. He eivät siedä sitä, että luen lehteä. Kutimet vetävät lapsia puoleensa -repimään puikkoja ja sotkemaan lankakerää. Tietokoneen avaaminen liimaa lapsen kiinni reiteeni.

Ratkaisu aamun pitkiin tunteihin on pysyä liikkeessä. Liike hämmentää lapsen ja saa hänet parhaassa tapauksessa vetääntymään syrjemmälle seuraamaan tilannetta. Tappaakseni aikaa ja karkoittaakseni tietoisuuden päälle vyöryvästä väsymyksestä -minä siis puuhastelen. Minä siivoan keittiötä, teen makaronilaatikkoa, valmistan aprikoosihilloa ja hion maalausprojektiksi hankkimaani naulakkoa. Toisinaan taas makaan sohvalla silmät puolitangossa ja odotan kuolemaa tai oikeastaan kuopuksen ensimmäisiä päiväunia.

Onneksi aamut muuttuvat hiljalleen valoisammiksi. Onneksi joka toinen aamu mies herää lasten kanssa. Ja ennen kaikkea: Onneksi rajoittamalla 1-vuotiaan päiväunia yhteensä kahteen ja puoleen tuntiin (Kiitos MsH) vuorokaudessa, voi lapsi muutamien päivien väsytysprojektin jälkeen nukkua jopa yli kuuteen aamulla. Valoa näkyy tunnelin päässä.

Oikean kokoinen, mutta huonotapainen

Mikään ei piristä univajeisen naisen päivää yhtä mukavasti, kuin aamuun sijoittuva tapaaminen, jonka tarkoituksena on keskustella terveellisistä elämäntavoista. Yritin luikerrella terveydenhoitajan tapaamisesta puhelinkonsultaatiolla ja lähetteellä laboratorioon, mutta virkaintoinen terveydenhoitaja halusi tavata minut ihan henkilökohtaisesti. Kaikki, jotka haluatte tällaiseen tapaamiseen, kannattaa hankkia itselleen diagnoosiksi raskausajan diabetes. Sillä paperilla pääsee mahamittauksiin vielä vuoden kuluttua synnytyksestäkin.

Tapaamisen perusteella todettiin, että olen ihan sopivan kokoinen. Raskauskiloja ei ole ja vyötärönympärykseni on alle 80 cm. Minä syön liian rasvaisia juustoja ja jogurtteja ja harrastan melko vähän liikuntaa. Onneksi edes syön säännöllisesti ja aika vähän karkkia. Sain myös terveydenhoitajan suun loksahtamaan auki kertomalla alkoholinkäytöstäni. Ilmeisesti 5-10 annosta viikossa on joissakin piireissä "SIIS MITÄ?" toteamuksen arvoinen. Viinipullo ja vähän päälle viikossa. Onhan se aivan kamalaa. Olen varmaan jonkun mielestä alkoholistiäiti.

Syleilen maailmaa sopusuhtaisena itsenäni.

Aamuisen hetkemme kruunasi terveydenhoitajalta ihan pyytämättä saamani kullanarvoinen neuvo vauvan päiväuniin liittyen. Kannattaisi kuulemma siirtyä yksiin päiväuniin, kun vauva herää niin aikaisin. Voisi nukkua aamuisin pitempään. "No shit, Einstein!", teki mieleni todeta. Olisin halunnut myös kysäistä, haluaisiko rouva ihan itse saapua meille kotiin, herätä ennen kello viittä aamulla ja kanniskella sen jälkeen klo 8-10 välisen ajan väsynyttä ja itkuista vauvaa sylissään ja yrittää samalla hoitaa toisen lapsen aamutoimia. Sen jälkeen rouva voisi myös pitää vauvaa hereillä rattaissa matkalla puistoon ja syöttää hänelle lounaan ulkona pakkasilmassa. Olin kuitenkin nössö, enkä todennut, en kysynyt. "Asiat eivät ole niin yksinkertaisia." taisin sanoa.

Ensi viikolla lipitän toistamiseen sen sokerilitkun ja ristin sormeni, että haimani tajuaa toimia tällä kertaa muutamaa kymmenystä paremmin sen kahden tunnin arvon kohdalla.

Haastava äiti

Minut on haastettu! Tämä on elämäni neljäs haaste -kaksi käräjäoikeuteen ja kaksi blogihommiin liittyvää. Tilanne oikeusjärjestelmän ja bloggaamisen taistelussa on nyt siis 2-2. Jääkäämme seuraamaan, mistä seuraava haaste putkahtaa.

Tämänkertainen haaste liittyi äitiyteen. Project Maman Katja ja Salamatkustajan Satu ovat kirjoittaneet kirjan. Se on kai jonkinlainen opas tuoreille äideille. Minä en ole enää niin tuore, mutta sain kirjan kunniaksi käynnistetyn Vuoden mutsi haasteen Oi mutsi mutsilta. Näin ne lauseet täydentyivät:

1. Tunnen itseni Vuoden Mutsiksi kun...

lapsi sammuttaa oma-aloitteisesti television. Siinä yhdistyy kivasti se "pilaan lapseni" ja "en olekaan pilannut lastani" olo.

2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on...

asioiden aikataulutus. Kaikkien perheen menojen sovittaminen uniaikojen, ruoka-aikojen ja työaikojen viidakossa on välillä liian hankalaa. Kyläpaikoista täytyy poistua kotiin, kun juhlat ovat vasta alkamassa. Lasten tarpeet ja aikuisten tarpeet täytyisi voida yhdistää jollakin mielekkäällä tavalla.

3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän...

antaa ihailevaa palautetta ulkonäöstäni, kun olen sonnustautunut pitkiin kalsareihin ja likaiseen t-paitaan. Priceless.

4. Kello 12 yöllä olen yleensä....

kiltisti nukkumassa. Viikonloppuisin saatan riehaantua ja katson Kovan lain loppuun asti.

5. Kello 8 aamulla olen yleensä....

ollut hereillä jo useita tunteja katkerana, väsyneenä ja kateellisena myöhään (klo 7) nukkuvien lasten vanhemmille.

6. Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että..

kiitos kun olet niin kingi. Minun ei tarvitse yhtään osallistua niihin keskusteluihin, joissa naiset haukkuvat miehiään.

7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että..

kiitos kaikesta antamastasi avusta.

8. Viimeksi kiroilin, kun....

olin tunnin taistelun jälkeen saanut klo 4.35 heränneen vauvan nukahtamaan kainalooni. Olin juuri vaipunut pehmeään horrokseen, tyytyväisenä taisteluni tuloksista. Samalla hetkellä esikoinen astelee makuuhuoneeseen ja huutaa "Alkaako jo Pikku kakkonen?". Siinä vaiheessa poistuin olohuoneen puolelle puhumaan itsekseni.

9. En ole koskaan osannut...

keskustella luontevasti lasten kehitysvaiheista toisten vanhempien kanssa.

10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä, on...

käydä hyvä keskustelu hyvän ruoan ja juoman äärellä.

Ja haasteen laitan edelleen Bleuelle, joka aikoo lähikuukausina ryhtyä uudelleen pienen vauvan äidiksi.

Lahjahevonen

Kääpiö ilmoitti haluavansa ponin. Eipä tuohon voinut muuta sanoa, kuin että totta kai! Kukapa ei ponia haluaisi. 3-vuotissyntymäpäivätkin olivat sopivasti tulossa. Ponista tuli tyttöjen yhteislahja. Ei varmaan oltaisi muuten edes ostettu niille mitään lahjoja, kun saivat kuitenkin sukulaisilta niin paljon tavaraa.

Yhdestä kakkosen paketista kuoriutui hakka. Jokainen, joka on lukenut Erlend Loen Supernaiivin, tietää että hakka on erittäin paljon tyydytystä tuova leikkikalu. "Kun kaikki kepit on hakattu tasaisesti alustaansa, syntyy eräänlainen yhtenäisyyden tunne. Asiat sopivat yhteen. Niillä on merkitystä." Kirjan päähenkilö arveli, että jos hän hakkaisi tarpeeksi kauan, pystyisi hän ehkä saavuttamaan tunteen kaiken merkityksellisyydestä niin maailmanlaajuisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Minä toivon samaa.

Kakkonen on aikaistanut aamuheräämistään puoli viiteen aamulla. Olemme yrittäneet lykätä nukkumaanmenoa inhimillisemmän herätysajan tavoittamiseksi, mutta toimillamme ei ole toistaiseksi ollut toivottuja vaikutuksia. Aamuisin makaan sohvalla ja vannon kuolevani. Sitten siirryn ruokapöydän ääreen, nojaan kättä otsaan ja yritän torkahtaa samalla kun syötän vauvalle puuroa. Välillä nakuttelen hakkaa. Se ei tunnu kiinnostavan kakkosta, mutta minä tunnen pienen pienen tyydytyksen tunteen.

Hyvässä seurassa

Olin niin uupunut lasten synttärijuhlien järjestämisestä, että minun oli pakko lähteä vähän kylpylälomalle. Synttärijuhlien velvollisuuksista suoriuduttuani suuntasin korkokengät ja uimapuku laukussani äitikollegoiden kanssa lomailemaan Haikon kartanoon. Oikeastaan reissu oli suunniteltu jo muutamaa viikkoa aiemmin. Kymmenen naista jätti yhteensä 19 lasta isien ja isovanhempien hoidettavaksi ja otti yhdeksi päiväksi loman äitiydestä.

Illalla nostimme lasit kuohuvaa itsellemme, söimme kolme ruokalajia neljänkymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin unohtuneen korpihotellin ruokasalissa. Illan päätteeksi istuimme ystävän kanssa autiossa hotellin yökerhossa ja kehuimme itseämme ja puolisoitamme. Aamusella korjailimme edellisen illan oloa hotellin kylpyläoastolla. Palasin kotiin väsyneenä ja virkistyneenä.

Illan aikana totesimme yhteistuumin, että kukaan meistä ei olisi jaksanut vuosia kotona lasten kanssa ilman toisten äitien seuraa. Muistelimme yksinäisyyden tunteita pienten esikoisvauvojen äiteinä. Jaoimme tarinoita siitä, kuinka väsynyttä naista ei kannata lähteä neuvomaan julkisella paikalla lastenhoidollisissa kysymyksissä. Puhuimme aika paljon lapsista.

Vaikka äitiyden myötä saadut ystävät, kaverit ja tuttavat ovat tärkeitä, olen silti iloinen, että minulla on lähelläni myös ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut myös ennen äitiyttä. En koe olevani ensisijaisesti äiti. Ensisijaisesti minä olen minä -arvot, ajatukset, lempilevyt ja pinttyneet tavat mukaan lukien. Olen äiti kahdelle ihmiselle maailmassa. Niille lopuille olen jotakin ihan muuta.

Aita ja mistä se ylitetään

Kääpiön aloitettua kerhon kolme viikkoa sitten, olen useita kertoja pyöritellyt päässäni ajatusta "Näinkö helppoa se olisi voinut olla?". Kahtena päivänä viikossa mies vie esikoisen yhdeksäksi kerhoon ja minä jään vauvan kanssa kotiin. Jos vauva on ollut hereillä, olen lähtenyt lenkille. Jos vauva on nukkunut, olen kirjoitellut esseitä opintopisteiden toivossa, lueskellut lehtiä ja kuljeskellut ympäriinsä kahvikuppi kädessä. Vähän yli kaksi tuntia omaa aikaa kahtena aamupäivänä viikossa on tuntunut ruhtinaalliselta. En odota enää perjantaita, koska minusta tuntuu, että viikonloppu alkaa melkein jo torstaina.

Olen käyttänyt paljon aikaa sen kuvittelemiseen, minkälainen kulunut vuosi olisi ollut, jos esikoinen olisi saanut kerhopaikan aiemmin. Minulla on mielikuva itsestäni suihkussa käyneenä ja meikattuna hakemassa esikoista kerhosta. Olen hyväntuulinen ja pirteä. Kuvitelmissani ilmakin on aina hyvä.

En osaa sanoa, kuinka kaukana totuudesta olen näiden kuvitelmieni kanssa. Sen kuitenkin voin sanoa, että olen tämän helppouden tunteen koettuani ollut kateellinen vanhemmille, jotka vievät vanhemmat lapset tarhaan ja jäävät kotiin vauvan kanssa. Vauvavuosi olisi tällä tavalla järjestettynä ollut paljon mukavampi. Mukavampi ainakin minulle.

Koska Suomen Kuvalehti ei ole vielä tullut, luen tänään poikkeuksellisesti jotakin kevyempää.

Minä pyörittelen säännöllisesti mielessäni helpomman ja vaikeamman kautta tekemistä lastenhoidon suhteen. Joissakin asioissa vanhemmuudessa olen valmis näkemään vaivaa. Toisilla asioilla ei ole omasta mielestä niin väliä ja annan mennä vasurilla.

Minä hössötän itse tehdyn ruoan merkityksestä ja istutan esikoisen joka aamu pariksi tunniksi tv:n eteen, koska en ole aamuihmisiä. Pakotan lapsen kävelemään, vaikka hän istuisi mieluummin rattaissa -houkuttelen, kehun ja keksin leikkejä matkan ratoksi. Kotona en jaksa leikkiä lasteni kanssa. Vien heidät kerran viikossa kirjastoon, koska lapsen kanssa lukeminen on mielestäni tärkeää. Toinen syy on se, että dvd-levyjen lainausaika on seitsemän päivää. Yritän opettaa lapsia tunnistamaan tunteita, koska se auttaa selviämään elämästä. Luovun urakehityksen mahdollisuuksista melkein viideksi vuodeksi, jotta lapset saavat olla pitkään kotona. Olen liian laiska viemään lapsia mihinkään harrastuksiin. Näissä asioissa minä olen valinnut.

Mitkä asiat ovat teille muille niitä asioita, joita pidätte lasten hoidossa tärkeinä asioina ja joiden takia olette valmiita näkemään vanhemmuudessa vaivaa?

Kakkonen on ykkönen

Kakkosella on huomenna 1-vuotissynttärit. Toinen lapsi syntyi toinen toista. Tämä on minulle 8,4 kg ja 75,6 cm pitkä merkkipaalu -minä olen selviytynyt vauvavuodesta. Olen selviytynyt selittämättömistä itkuista, nukutustaisteluista, yöheräilyistä ja lukemattomista aamuista, jotka alkavat pienen viisarin osoittaessa numeroa viisi. Tähän listaan olisin halunnut liittää myös sanan imetys, mutta vieroitustoimenpiteet ovat osoittautuneet hankalammiksi kuin ensimmäisellä kerralla kuukausi sitten. Kakkonen ei välitä kauramaidosta ja roikkuu kaula-aukossa aamusta iltaan. Iho on muuttunut atooppiseksi, enkä enää tiedä, mille lapsi on yliherkkä. Olen imetyksen suhteen muutaman ajatuksen päässä toimenpiteestä, jota kutsun termillä kylmä kalkkuna.

Olen myös pohtinut, voisiko vauvan ensimmäinen sana olla vittu. Minä kun olen kuiskutellut edellä mainittua sanaa kakkosen läsnäollessa lukemattomia kertoja viime viikkoina. 1-vuotiaat ovat kiukkuisia hyvin usein. Kakkonen räyhää milloin mistäkin. Vaipan vaihdosta. Pukemisesta. Ruokailusta. Kielloista. Elämästä. -Sinnikkäästä vittu-sanan tankkaamisestani huolimatta satunnaiset äittii ja heii ääntelyt antavat minulle toivoa soveliaammasta kehityksestä.

Olen nyt ollut kahden lapsen äiti yhden vuoden. Tunnen itseni tätä ajatellessani hyvin aikuiseksi. Neljää päivää vajaa kahden vuoden ikäero ei ole juuri kaduttanut. Heikoilla hetkillä olen lähinnä pohtinut, miksi ihmeessä näitä lapsia piti ylipäänsä hankkia elämää pilaamaan. Kamalaa arki on välillä ollut, mutta kamalampaa se oli muistaakseni yhden vauvan kanssa, kun ei voinut tietää, menevätkö raskaat vaiheet ikinä ohi. Nyt tiedän, että lapsi ei heräile ikuisesti aamuviideltä, vaan voi joskus 3-vuotiaana nukkua jopa puoli seitsemään. Se on minulle ihan lohdullista. Uskon myös, että arjen sujumiseen vaikuttavat enemmän vanhemman sisaruksen temperamentti kuin vuodet sisarusten välillä. Paitsi jos puhutaan näistä "lapsillamme on ikäeroa 1v3kk" perheistä. Se on jo silkkaa hulluutta.

Lauantaina sitten juhlitaan -ensin synttärikakun ja neljän kynttilän kera ja illemmalla vähän toisissa kuvioissa. Mutta siitä enemmän varmaankin ensi viikolla.