Tyyni ennen myrskyä

En ole ikinä oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka kehoittavat pienten vauvojen vanhempia nauttimaan vauva-ajasta. Se menee kuulemma ohi niin nopeasti. Noiden muistuttelijoiden omista kokemuksista vauva-ajasta on yleensä monta vuotta. He eivät enää muista kaikkea. Vanhemman väsymystä, hampaiden tuloa, univaikeuksia, jatkuvia sairasteluja ja imetysvaikeuksia.

Onneksi luonto on siinä mielessä armelias, että ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa ovat kaikista helpoimmat. Jos ei laske mukaan niitä ensimmäisten viikkojen alkuitkuja ja imetyksen opetteluita. Vauva nukkuu paljon ja nukahtaa melko todennäköisesti ainakin vaunuihin. Mikään kehitysvaihe ei ole vielä pahemmin häiritsemässä yöunia.

Minä yritän joka päivä olla kiitollinen tästä vallitsevasta tyyneydestä. Toisaalta pelkään jo valmiiksi sitä päivää, kun tyyni sää loppuu. Viimeksi vaikeudet alkoivat neljän kuukauden kohdalla. Kääpiö alkoi nukkua päivisin vain muutamia puolen tunnin päiväunia ja heräsi yöunilta pirteänä ennen aamukuutta.

Minä ja kääpiö siirryimme mummolamatkoilla VR:n asiakkaiksi, koska autolla matkustaminen oli jatkuvaa karjumista. Sitten alkoivat syömisvaikeudet ja jatkuvat yöheräilyt. Piti vierottaa yösyötöistä ja pitää unikoulua. Kokoajan oli menossa jonkinlainen nuha. Tunsin elämän alkaneen uudelleen, kun kääpiö alkoi kävellä ja siirtyi yksiin päiväuniin. Elämä muuttui niin paljon helpommaksi.

Helpompaan aikaan on kakkosen kanssa vielä 10 kuukautta. Pahin suvantovaihe on todennäköisesti ensi syksynä. Toistaiseksi aion keskittyä siihen, että kaikki on nyt tosi hyvin.

Toimintaterapiaa

Me muutamme ensi viikolla uuteen kotiin. Mies ehdotti muutama päivä sitten, että pitäisimme remontista vapaapäivän ettei homma käy liian raskaaksi. Minä nyökyttelin myötätuntoisena. "Saako kuitenkin mennä, jos haluaa?", kysyin minä seuraavaksi.

Kotiäitiydessä on ollut pakko totutella siihen, ettei saa juuri mitään aikaiseksi. Lapsi pystyy sotkemaan samassa tahdissa kuin aikuinen siivoaa, joten työnteon tulos on melko lähellä nollaa. Vaikka voisi ajatella, että päivisin kotona ollessaan aikuisella olisi aikaa vaikka mihin, se ei vaan jostain syystä pidä paikkaansa. Lapsi vaatii seuraa jo hyvin hyvin pienestä pitäen ja vihaa tietokoneella istuvaa aikuista yli kaiken.

Tämän vuoksi minä rakastan tätä käynnissä olevaa remonttia. Minä pidän remontoimisesta, koska siellä saan olla rauhassa ja näen heti työni tulokset. Tapetti ei kärtä minulta jatkuvasti jotakin. Se irtoaa kiltisti, kun näytän sille höyrytintä. Minä hinkkaan hiekkapaperilla seinää ja rentoudun. Vauva nukkuu uuden kodin pihalla sikeästi ja kääpiö on isovanhempien riesana. Ja minä olen vähän niin kuin olisin yksin.

Remonttihommissa on parasta myös se, että siellä saa syödä roskaruokaa ja karkkia keskellä päivää, ilman salailua. Ei ole ketään tenttaamassa, että mitä äidillä on suussa. Tai kyselemässä, että onko tuo taas niitä aikuisten juttuja.

Vaalilounasta ja maitoasiaa

Meidän perheessä mies suhtautuu äänioikeuteen hyvin tosissaan. Ennakkoäänestämässä ei saa käydä ilman hyvää syytä, koska vaalipäivää täytyy kunnioittaa. Vaalipäivänä täytyy myös käydä äänestämisen jälkeen vaalilounaalla. Varasimme siis pöydän brunssille.

Omassa päässäni olin suunnitellut lähteväni äänestämään ja brunssille farmarihousut jalassa. Olin hieman hämmästynyt, kun mies ilmoitti vetävänsä vaaliuurnille päälleen tumman puvun. "Siis oikeesti?", varmistin vielä.

Äkillisesti eteen tulevat juhlapukeutumistilanteet ovat ahdistavia. Varsinkin jos niissä pitää ottaa huomioon imetysmahdollisuus. "Näistä pitää varoittaa aikaisemmin!", minä hoin miehelle käydessäni tyhjältä tuntuvaa vaatekomeroani läpi.

Jos pukeutuu kokomustaan, ei asu voi mennä kamalan pieleen. Olin tyytyväinen tajutessani, että voisin raskausmahan kadottua pukeutua Marimekon tunikaani näyttämättä muumilta. Ja kaiken lisäksi muumipuvussani on myös imetystä helpottavat napit.

Masentavaa tämä imetyspukeutuminen kyllä on. Ihan yhtä masentavaa kuin viimeksikin. Arkisin olen lähinnä pitänyt päälläni yhtä farkkupaitaa, jossa on painonapit. Sitä ei tarvitse silittää.

Olen pohtinut imetysasiaa muutenkin paljon viime aikoina. Siitä kun on vaikeaa puhua. Joidenkin kanssa voi vähän puhua. He sanovat, että jokaisen täytyy tehdä niinkuin itsestä tuntuu hyvältä ja ovat varmaan ihan oikeassa. Minä vaan en oikein osaa päättää, miltä minusta tuntuu.

Minä täysimetin kääpiötä kiltisti puoli vuotta ja vielä ruokien ohella kymmenkuiseksi. Pumppasin maitoa pakkaseen ja olin paljon kotona. Sitten neuvolasta käskettiin lopettamaan imetys, kun soseet eivät maistuneet ja kääpiö laihtui. Kakkosen kanssa tuo puolen vuoden paalukin tuntuu hyvin kaukaiselta. Kaipaan jo kovasti imetyksen jälkeistä aikaa ja vapautta lähteä kotoa pois ilman että jännittää, milloin vauvalle tulee nälkä ja joutuu ottamaan taksin kotiin kun tuttipullo ei kelpaakaan rintamaitoon tottuneelle lapselle.

Mikä ihme siinä imetysvouhotuksessa ja korvikepelottelussa on, kun se saa ihan järkevänkin ihmisen syyllistymään jo pelkästä korvikepönikän ostamisesta? Tiedän ihan hyvin, että suurin osa vauvoista saa korviketta. Sitä vaan aina perustellaan sillä, että oma maito ei riitä. Minulla riittää ihan hyvin, mutta en vain ihan täysipäiväisesti jaksaisi tätä hommaa.

Nestlen pönikät ovat vielä keittiön yläkaapissa odottamassa sitä hetkeä, kun uskallan vihdoin myöntää itselleni, miltä minusta oikeasti tuntuu.

Mitä mä laitan päälle?

Kun talvi on kestänyt viimeiset puoli vuotta, on ihminen melko juurtunut talvitakkiinsa. Pukeutumisen suunnitteluun ei tässä elämäntilanteessa ole myöskään kamalasti aikaa. Oma pukeutuminen suoritetaan jossakin aamupuuron ja kurahousujen pukemisen välissä, yhden tai kahden lapsen karjumisen saattelemana. Silloin on parasta noudattaa rutiineja. Irtiottoihin ei ole aikaa.

Lämpötilan kohoaminen keväisiin lukemiin kuitenkin pakottaa tekemään joitakin muutoksia. Muutokset ovat väsyneelle ihmiselle pelottavia. Kiskoessani kääpiölle toppahaalaria päälle mittarin kieppuessa jossakin viiden ja kymmenen asteen välissä, tiesin ylipukevani lastani. En vain aamukoomassa pystynyt suunnittelemaan lapsen ulkokerrostamista uudelleen. Riittävätkö verkkarit välikausihousujen alle? Pitäisikö laittaa villatakki vai fleece? Tuleeko trikoopipossa kylmä? Mitkä hanskat? Ihan liikaa kysymyksiä. Lähdimme molemmat ulos samoissa vaatteissa, joissa olemme tehneet lumiukkoja. Vastaantulijoilla oli jalassa tennarit ja trenssi.

Sulateltuani uutta vuodenaikaa vuorokauden, päätin uskaltautua ulos keväisemmissä tunnelmissa. Laitoin myös toppahaalarin optimistisena pesuun. Tulin siihen tulokseen, että verkkarit riittävät, villatakki on parempi, trikoopipossa ei palella ja vuorelliset kurahanskat laitetaan. Oman nahkatakin taskusta löysin vitosen.

Haluaako joku lapseni?

Viime viikkoina olen ajatellut useasti, että minulla on todella ärsyttävä lapsi. Välillä olen oikein vihannutkin häntä. Vihannut sitä jatkuvaa raivoamista milloin mistäkin. 2-vuotias ei usko kun sanotaan. Haluaa tehdä kaiken Ite, olipa kyse sipulin pilkkomisesta tai tekstiviestin kirjottamisesta. Olen vihannut sitä loputonta jankuttavaa puhetyyliä, jossa samaa juttua toistetaan uudelleen ja uudelleen. Kerta toisensa jälkeen. Kääpiö kaivaa kotona esille kaiken rikkimenevän ja rikkoo sen. Haluaa jotakin kokoajan. Ihan vaan haluamisen vuoksi.

Kun kääpiö huomaa että olen hermostumassa, hän alkaa huutaa "ONKO ÄITI KIVAAAAA?". Jos kysymykseen vastaa "No nyt ei kyllä ole." toistaa kääpiö kysymyksen uudestaan ja uudestaan, lujempaa ja lujempaa. Niin kauan, että vastaan "Nyt on kivaa!". 2-vuotiaalla ei ole ironian tajua. En tiedä mistä on kysymys, mutta ärsyttävää se on kuitenkin.

Olen myös alkanut pohtia osa-aikaisen kerhopaikan hakemista kääpiölle. Ihan puhtaasti sen takia, että lapsi on välillä niin totaalisen rasittava, etten oikeasti jaksa viettää ihan joka päivää hänen kanssaan. Usein lapselle hoitopaikkaa haettaessa todetaan, että lapsi on niin sosiaalinen ja reipas, että kaipaa jo enemmän seuraa ja aktiviteettiä. Onko tämä kiertoilmaus sille, ettei jaksa enää viettää niin paljon aikaa lapsen kanssa? Jos on, niin meillä on nyt todella sosiaalinen ja hyvin reipas lapsi.

Onneksi uhmaikäinen ei ole ärsyttävä ihan koko ajan. Kehujakin kuulee aina välillä. Eilen sain kuulla, että äiti on reipas tyttö pesemään pyllyä. Ja niinhän minä olen.

Paras puoli

Joskus tulee ajatelleksi, mitenköhän näitä kotona vietettyjä vuosia muistelee jälkeenpäin. Aika todistetusti kultaa muistot. Väsyneet ja itkuiset kuukaudet esikoisvauvan kanssa eivät nyt parin vuoden kuluttua tunnu enää yhtään niin kamalilta. Varsinkaan nyt, kun huolehdittavana on kaksi lasta. Pala kakkua, ajattelen nyt yhdestä vauvasta. Uhmaikäisen kanssa on paljon vaikeampaa.

Muistankohan vuosien päästä tästä kotiajasta ne aurinkoiset päivät, jolloin on mukavaa lähteä ulkoiluttamaan lasta aamulla puistoon. Iloisena laittaa termarimukiin maitokahvin ja silmille aurinkolasit. Puistossa fiilistellään aikuisten kesken lämpöä ja naureskellaan elämälle.

Vai pudistelenko töihin palattuani päätäni niille päiville, kun oli lähdettävä valtavan kärrykaravaanin kanssa jäätävässä tihkusateessa neuvolaan. Tai niille päiville puistossa, kun ei jaksa kuunnella enää yhtään raporttia toisten lasten ulostamisesta, unirytmistä tai ruokailutottumuksista.

Tänään, kun sadepäivä ja pakkolähtö neuvolaan on nykyhetkeä, on ilo revittävä pienistä asioista. Niin kuin uusista kumisaappaista, jotka suojaavat housun lahkeet sateelta paljon paremmin kuin ne vanhat Hai saappaat. Ja lämpimästä sateenkestävästä takista. Niiden kanssa ulos raahautuminen ei juurikaan haitannut.