Minä olen kirjoittanut lukijapalautetta lehteen kaksi kertaa elämässäni. Kerran puolustaakseni asunnottomien tukiasuntojen rakentamista muutaman korttelin päähän kodistani. Kerran Vauva-lehteen kertoakseni, että elämä vastasyntyneen kanssa on yhtä helvettiä. Toinen kirjoituksista julkaistiin, toinen ei. Kaupunginosalehdessä avautumiseeni suhtauduttiin suopeammin.
Muutama viikko kääpiön syntymän jälkeen Vauva-lehdessä esiteltiin tuoreen vauvaperheen elämää sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Jutun alussa perheen isä tapaili sointuja kitarastaan vauvan kölliessä tyytyväisenä kehdossaan. Iltaisin kuunneltiin jazzia ja leperreltiin vauvalle. Tuore äiti kertoi nauttivansa yösyötöistä, koska sai silloin viettää rauhassa aikaa vauvansa kanssa. Hän harmitteli, ettei päässyt hoitamaan vauvaa enempää sektiohaavan vaatiman levon vuoksi. Minä halusin selvittää, missä tämä perhe asuu ja tappaa heidät.
Vauva-lehden jutun lukemisen aikaan minä kävin tuoreena äitinä läpi elämäni identiteettikriisiä ja olin unenpuutteesta sekaisin. Vauva itki paljon ja tuntui vielä hyvin vieraalta. Minä pohdin mihin vauvan voisi palauttaa. Nainen, joka kertoi nauttivansa katkonaisista yöunista tuntui huonolta vitsiltä. Tai sitten hänelle oli jaettu hormooneja jostain ihan eri pussista kuin minulle. Minusta tuollaisten juttujen julkaiseminen lehdessä oli epäreilua.
Suhtaudun edelleen epäilevästi hunajaa ja siirappia tihkuviin uusiin äiteihin. Olen varma, että jotakin jätetään kertomatta. -Joko itselleen tai muille ihmisille. Niinkuin esimerkiksi se, että vauvan kanssa eläminen on välillä ihan helvetin rankkaa ja ihan perseestä. Minua ärsyttää kuva myyttisestä äitihahmosta, jonka elämä vauvan kanssa on yhtä täydellistä ja luonnollista autuutta ja rakkautta. Se äiti ei ikinä vihaa tai hermostu vauvaansa. Korkeintaan tuo äiti potee huonoa omatuntoa siitä, että vauva on joskus sattunut nukahtamaan jonnekin muualle kuin rinnalle.
Minä hermostun. Puren huulta keskellä yötä, kun vauva ei nukahda millään. Minä nukun (huonosti) vauvan kanssa samassa sängyssä ihan vain siksi, ettei vauva nukahda missään muualla. Kaikenlainen perhepetijeesustelu on minusta ihan turhaa. Minusta imetys on kaikessa sitovuudessaan välillä tosi ahdistavaa. Tällä hetkellä minä odotan viikkojen kuluvan ja sitä että vauva kasvaisi. Minä viihdyn paljon paremmin vähän vanhemman lapsen kanssa.
IHANAA että joku uskaltaa sanoa ääneen totuuden!! Olisinpa vain saanut lukea tämän aikaisrmmin, esimerkiksi vaikkapa juuri vauva-lehdestä ENNEN vauvan syntymää.. MIKSI elämästä pienen vauvan kanssa EI kerrota totuudenmukaisesti missään???? Itselleni totuus iski niin pahasti päin, että olen joutunut/päässyt tätin vastaanotolle mielenterveystoimistoon purkamaan pettymystäni ja aggressioitani. Miksi naiset jeesustelevat ja kaunistelevat totuutta?? Kaivavat vain kuoppaa itselleen!! Minä ainakin aion pysyä totuudessa -ja päätyä kai tätä menoa hullujen huoneelle. Kovin ovat suppeat vaihtoehdot.
VastaaPoistaNiin minustakin pari ensimmäistä viikkoa olivat ihan hirveitä. Ei sen toukan viesteistä ottanut mitään tolkkua, se pissasi ja puklasi litratolkulla minun päälleni ja muuta mukavaa. Nyt kun vauva on 2kk, toivoisin että isompi sisarus ja isä painuisivat h****tiin että saisin hymyillä vauvan kanssa kaksin ja nukkua silloin kun huvittaa ja ulkoilla silloin kun se minun ja vauvan aikatauluun mahtuu. Räyh.
VastaaPoistaMinä uskon että ekan vauvan kanssa (useimmilla) on juuri tuollaista, toisen kanssa osaa ottaa vähän rennommin ja vasta kolmannen kanssa pystyy nauttimaan jopa yöllisistä hiljaisista imetyshetkistä.
VastaaPoistaAnonyymi1: Tämä aihe on yksi lempi avautumisaiheistani. Minulle on myös mysteeri, miksi vastasyntyneen ensiviikkojen todellisuus on niin kaunisteltu asia. Tietysti äideissä ja vauvoissakin on eroja. Ihmiset suhtautuvat tilanteisiin eri tavoin, mutta en suostu uskomaan, että vauva-arki olisi suurimmalla osalla naisista ihan aina tosi ihanaa.
VastaaPoistaTuntuu siltä, että negatiiviset tunteet omaa lasta kohtaan ovat monelle tabu. Itse päädyin siihen, että tunteilleen on oltava avoin. Se, että on välillä vauvalle vihainen ei tarkoita sitä etteikö lasta rakastaisi. Jos vihan patoaa sisälleen, ei siitä ainakaan hyvää seuraa.
Anonyymi2: Tämä vauvan itkujen tulkitseminen on mielestäni täyttä salatiedettä. Minun mielestäni vauva vaan itkee, ilman mitään nyansseja. Piste. Ei vastasyntyneistä ota selvää. Ei myöskään läheskään aina vanhemmista vauvoistakaan.
Olen myös viime päivinä ajatellut, että jos saisin vapaasti elellä vauvan kanssa samassa rytmissä ja torkkua pitkin päivää, tämä sujuisi paljon paremmin. Muu perhe tässä nyt todellakin häiritsee.
Anonyymi3: On totta, että toisen kanssa osaa ottaa rennommin. Ensimmäisen kanssa olin varma, että jos tuleva elämäni on pelkkää tätä, on elämäni lopullisesti pilalla. Toisen kanssa tiedän, että nämä viikot menevät ohi ja parin kuukauden kuluttua on näpeissä ihan toisenlainen vauva. Vauva-aika ei kuitenkaan ole minulle se kaikista mieluisin aika. Varsinkaan kun väsyneenä täytyy vielä taistella yhden uhmaikäisen kanssa.
Näin esikoistaan odottavana haluaisi varmaankin kuulla vain niitä ruusunpunaisia kertomuksia vauva-arjesta. Mutta kai nyt jokaisen vähänkään järkeä omaavan päässä käy myös se ajatus, että se saattaa olla todella rankkaa. Mä oon ainakin realistina varautunut kaikkeen mahdolliseen. Sit jos vauva onkin joku ihmelapsi ja vaan nukkuu ja syö ja hymyilee, niin sehän on sitten vaan valtava plussa ja voi huokaista helpotuksesta. Mutta jos se huutaa ja nukkuu huonosti, niin sit voi miettiä, että tää on ihan normaalia, näinhän tän kuuluu mennäkin.
VastaaPoistaNorah: Näinhän se on. Realismi kannattaa. Lähinnä ne ensimmäiset viikot on ainakin itsellä ollut niitä kaoottisimpia. Silloin on vielä itse toipilaana, vauva syö lähes tauotta ja itse vasta tutustuu uuteen tulokkaaseen.
VastaaPoistaKun vauva lähemmäs parikuisena on oppimassa hymyilemään ja alkaa jo kommunikoida muutenkin kuin itkemällä, muuttuu tilanne paljon paremmaksi. Vauvaan ihastuu joka päivä.
Vähän myöhässä tulee kommentti kun vasta olen löytänyt blogisi, kiitos siitä. Se on niin humoristisen realistinen.
VastaaPoistaOma esikoinen on jo parivuotias ja vieläkin vauvakuukaudet ovat tuoreessa muistissa, eikä ne mitään ruusunpunaisia muistoja ole. Minä ainakin olisin kaivannut etukäteen jotain muutakin kuin sitä "ihanaa, ihanaa "-lässytystä. Alkukuukausien väsymys, epätoivo, kiukku... kaikki edellisissä teksteissä kuvattu, oli minulle järkytys. Luulin tosissani, että olen kelvoton äidiksi, kun koen asiat niin kuin koen. Väestöliitosta löysin sitten kirjan: Äidin kielletyt tunteet. Luettuani sen tajusin, että ihan "normaalien kirjoissa" tässä kuitenkin ollaan. Toisen vauvan kanssa luultavasti osaisi ottaa rennommin... ehkä sitten joskus...
Kiitos kommentistasi!
VastaaPoistaNoista ensiviikkojen kaoottisista tunnelmista pitäisi mun mielestä varoittaa neuvolassa. Se olisi paljon hyödyllisempää kuin jostakin imetyksestä keskustelu. Niin yleisiä noiden tuntemusten täytyy olla, arvelen.
Hienoa että tuollainen kirja on olemassa. Minulle kävi niin onnellisesti, että tajusin avata suuni oikeiden ihmisten kanssa ja sain paljon kaivattua vertaistukea.
Toisen vauvan kanssa järkytys ei ollut niin suuri, mutta kyllä sitä jotenkin taas yllättyi vauvan valtavasta tarvitsevuudesta. Onneksi toisella kerralla tietää, että kaikki vaiheet menevät ohi ennen pitkää.
Hei! Täällä anonyymi, joka kommentoi aiemmin takapenkillä istumista;) Ihan yhdeltä istumalta en jaksanut kaikkea lukea, mutta melko lailla ahmien kuitenkin! Ajattelin, että kommentoin kaikkea lukemaani jonkun uudemman postauksen jälkeen, mutta tässä tuli aihe, jota en voi sivuuttaa..
VastaaPoistaJa niinpä! Muistan itsekin tuon Vauva-lehden jutun (ja monta muutakin), tuon kiiltokuvamaisen kuvauksen ihanasta elämästä. Nii-in, on jäänyt kiiltokuvat meidän perheeltä keräämättä.. Muistan miettineeni olenko jotenkin huono äiti, kun ystäväni suitsutti oman vauvansa kanssa eloa niiiiin ihanaksi ja minunkin piti nauttia kun se on niiiin parasta aikaa elämässä ja menee niiiin pian ohi. Mietin, onko minussa jotain vikaa, kun tämä ei ole yhtään ihanaa ja yksi päiväkin tuntuu ikuisuudelta ennenkuin mies tulee neljän jälkeen töistä.
Aika pian opinkin, miten kenenkin kanssa asioista on parasta puhua ja kenelle ystävistäni voin avautua omista fiiliksistäni, oikeasti.
Elämä alkoi helpottamaan, kun vintiö alkoi lähestymään vuoden ikää. Ja vaikka nykyään kaksivuotiaan uhmakiukuttelut syövät hermoja, on elo kuitenkin melkoisen paljoisen paljon ihanampaa kuin vuosi sitten.
Muidenkin asioiden tiimoilta löysin niin paljon samaa kuin meidänkin elämässä. On ihastuttavaa ja mieltä piristävää lukea blogiasi. Monet kirjoituksesi ovat kuin suoraan omasta päästäni, toki en itse olisi osannut niitä yhtä hyvin sanoiksi pukea. Kiitos sinulle vertaistuesta!
-miimu
No terve! Tämän blogin pitämisen aloitin osaltaan ihan sen takia, että ihmettelin monista vauva/perheblogeista sitä idylliä, jota ei ainakaan meiltä tunnu löytyvän.
VastaaPoistaMinä myös odotan tuota kakkosen 1-vuotispäivää. Muistan esikoisenkin kanssa silloin helpottaneen. Olen muutaman kerran väärässä seurassa möläyttänyt, etten oikein pidä vauvoista. Siihen suhtaudutaan monesti hyvin vaivautuneesti.
Ja kiitos kauniista sanoistasi!