Apua!

Ennen juhannusta pohdin, että lapsiperheen loman win-win-situation olisi vanhemman ilo siitä että lapsella on hauskaa. Olin väärässä. Lapsiperheen loman optimitilanne on vapaaehtoisten lastenhoitajien läsnäolo. Ei siis tarvitse lähteä lastaan pakoon toiseen kaupunkiin tai maahan. Riittää se, että voi itse lueskella lehteä aurinkotuolissa ja seurata etäämmällä sukulaistyttöjen kanssa peuhaavan kääpiön toimia sivusilmällä. Toisten viihdyttäessä kääpiötä, voivat vanhemmat kalastaa, lukea kirjaa tai vaan tuijotella sängyssä maaten ulos ikkunasta. Tämä kaikki mahdollistuu, kun joku muu haluaa viettää aikaa lapsesi kanssa. Minulla oli siis ihana juhannus.

Arjen alettua vaihdoimme juhannuskuulumisia puistovanhempien kesken. Juhannuksenviettomme innokkaiden lastenhoitajien kanssa sai toiset vanhemmat huokailemaan. "Se on niin mahtavaa kun ei tartte pyytää apua!", oli yleisin vastaus. Ja niinhän se on. Apu on ihanaa varsinkin silloin kun sitä ei tarvitse pyytää. Varsinkin kun kyseessä on minunlaiseni kaikesta täytyy aina selvitä itse-tyyppinen ihminen. Minä saatan pystyä siirtämään suurtakin kirjahyllyä yksikseni äkillisen huonekalujen uudelleensijoitteluvimman iskiessä ja miehen ollessa sitä mieltä että asia kannattaa hoitaa vasta huomenna. Siirto-operaatioon tarvitaan vain tarpeeksi villasukkia. Jos olisi kovapäisesti päättänyt suoriutua lapsen kasvatuksesta täysin omin avuin ja viettäisi kaiken aikansa lapsensa kanssa, tulisi hulluksi. Ihan varmasti.

On siis tervettä osata pyytää apua ja sitä ainakin minulle on äitiys opettanut. Vaikka avun pyytäminen lapsen suhteen ei ole enää niin vaikeaa kuin aluksi, välttelen edelleenkin vanhanmallisiin raitiovaunuihin nousemista kääpiön kanssa. Niihin kun ei pääse rattaiden kanssa ilman muiden apua.

Loma -lapsella vai ilman?

Kesäkuukausien alettua on puistossa puhuttu paljon lomailusta. Aiemmin, siis ennen kääpiön tuloa, lomailu tarkoitti istuskelua baareissa myöhään yöhön ja aamiaisia, jotka ajoittuivat lounasaikaan. Ei ollut väliä mitä kello on tai mikä viikonpäivä on menossa. Lapsen kanssa lomailu on toista maata. Vain yksi asia on pysynyt samana. Ei ole mitään väliä mikä viikonpäivä on, koska kääpiön aikataulu ruokailuineen ja päiväunineen on aina sama. Jostakin käsittämättömästä ja raivostuttavasta syystä kääpiö ei ymmärrä laiskan lauantaiaamun konseptia. Kääpiö haluaa aloittaa aamunsa kello kuudelta oli pyhä tai arki.

Loma ei siis varsinaisesti ole irtiottoa arjesta. Lapsi kun vaatii tutut rutiinit oltiinpa kesämökillä tai Rodoksella. Tämä todellisuus jakaa vanhemmat kahtia. Osa vanhemmista kokee tarpeen päästä lomailemaan aikuisten kesken ilman lasta. Osa ei pane pahakseen lapsen tuomia rajoitteita liikkumiseen.

Minä kuulun tavallaan molempaan leiriin. Minusta tuntuu luonnolliselta lomailla yhdessä perheenä. Siitä yksinkertaisesta syystä että olemme perhe. Tuntuisi omituiselta lähteä miehen kanssa viikoksi reissuun ilman kääpiötä, samaa porukkaa kun ollaan. Toisaalta valehtelisin, jos en myöntäisi kaipaavani välillä irtiottoa ainaisesta menojen ajoittamisesta kääpiön mukaan. Ennen kääpiötä oli ihanaa juoda myöhäisellä lounaalla pullo viiniä ja torkahtaa tyytyväisenä sohvalle. Silloin sai myös syödä rauhassa ja lukea kirjaa milloin vaan huvitti. Ei enää.

Minulla on kokemusta vasta muutamasta lapsen jälkeisestä lomasta. Ne kaikki on vietetty yhdessä kääpiön kanssa. En osaa sanoa milloin niitä vanhoja kunnon lomia on seuraavan kerran luvassa, mutta minun laskujeni mukaan ei vielä muutamaan vuoteen. Onko lapsia pakko viedä muumimaailmoihin ja puuhamaihin? Ehkä tähänkin tottuu?

Tällä lomalla me kuitenkin poikkeamme Ähtärin eläinpuistossa, koska pelkkä lokin näkeminen saa kääpiön haukkomaan henkeään. Pupua huohottaen osoittavan kääpiön seuraaminen on puolestaan minun mielestäni hauskaa. Tämä on varmaankin lapsiperheen win-win situation.

Lausuntokoru

Jos olisi paljon rahaa, olisi mukavaa ostaa vaikka mitä. Mutta kun tästä kotona luuhaamisesta ei makseta kovin hyvin. Rahaa ei siis ole käytössä mielin määrin. Yleensä ei myöskään aivan välttämättä tarvitse mitään uutta. Lähinnä piristykseksi vaan.

Kun koko vaatekaappi on täynnä yksinkertaisia vaatteita, eikä tarvitse mitään uutta, on mukavaa piristää itseään asustehankinnoilla. Ostin siis lausuntokorun. Englanniksi statement necklace. Eikä tarvinnut edes lähteä ulos kotoa. Internet on ihana paikka.

Koru antaa lausuntoja lähes kokoajan. Sen kymmenet pienet rihkamaläpyskät nimittäin kilisevät taukoamatta. Koru tekee aika tavallisesta asusta vähän juhlavamman. Kun jalkaan vetää vielä korkkarit, on mukavaa lähteä vähän illalla ulos. Ja luikkia sitten kotiin ennen kymmentä kun on niin väsynyt. Jos joku osaa neuvoa miten lapsen saa nukkumaan aamuisin pidempään, otetaan täällä neuvoja vastaan. Neuvoksi ei kuitenkaan kelpaa se, että laittakaa se myöhemmin nukkumaan. Asiat eivät vaan mene niin.

Aamun ilo

Parasta on aamukahvin juominen rauhassa. Ei siis niin, että joku alle metrin mittainen seisoo vieressä kengät kädessä odottamassa lähtöä puistoon. Kiikutin kevään mittaan euron jos toisenkin lähikahvilaan, josta kävin hakemassa aamulatteni puistoon vietäväksi. Tähän lattehupiin voi käyttää kymmeniä euroja ja pahvimukeja kuukaudessa. Halvempi ja mukavampi vaihtoehto eli mielessä pitkään, kunnes vihdoin sain käsiini sopivan ratkaisun. Se löytyi Stockmannilta. Tietenkin.

En tiedä mukin ominaisuuksista mitään, koska laatikossa luki vain että matkamuki. Matkamukin avulla aamu alkaa parhaalla tavalla ja kahvi pysyy sopivan lämpimänä. Ei myöskään tarvitse runtata kääpiön vaunuja latte toisessa kädessä katukivetyksen yli ja pyyhkiä sen jälkeen käsille levinnyttä kahvia housun lahkeeseen. Mukissa on nimittäin suljettava ja tiivis juoma-aukko. Sen voi siis pakata kassiin. Kiitos herra tai rouva Bodum.

Kääntääkö lapsi takin?

Jokin aika sitten päädyin lukemaan Paras aika vuodesta-blogista keskustelua lapsiperheen ostos- ja ruokailukäytännöistä. Keskustelu käynnistyi, kun bloginpitäjä oli käynyt ensimmäistä kertaa elämässään Itäkeskuksessa. Good for her! Keskustelusta muodostui ihmeellinen väittely. Keskusteltiin siitä, onko halvempaa syödä ketjuravintolassa kuin yksityisyrittäjän ravintolassa. Väiteltiin siitä, ruvetaanko ostoskeskuksissa käymään vasta sitten kun on lapsia. Monesta kommentista välittyi ajatus, että on jotenkin vähemmän tyylikästä asioida ostoskeskuksessa. Sitten siihen väliin toiset kommentoivat, että kunhan saat lapsia, niin ajatukset kyllä muuttuvat. Kivijalkakaupoista siirrytään lasten myötä Jumboon ja Rafla vaihtuu Chicosiin.

Itse en ole aivan vakuuttunut siitä, että lapsen saaminen muuttaisi kamalasti ajatusmaailmaa. Minä uskon, että kun eko-hippi lisääntyy, hän tuskin säntää ostamaan city-maasturia jolla voisi karauttaa joka viikonloppu Isoon Omenaan. Jos vanhemmat ovat ruokasnobeja, he tuskin kiikuttavat jälkikasvulleen roiskeläppäpizzoja päivälliseksi. Ihmiset ovat melko uskollisia tavoilleen. Lapsi tulee perässä sinne, minne vanhemmat menevät. Oli se sitten ostari tai kivijalkabistro.

Minusta on myös ihan turha lähteä arvioimaan toisten valintoja ja sitä, onko ostarilla junttimaista vai ei. Minulle ainakin käy sekä kivijalkakauppa että ostari molemmat! Etenkin talvella minusta on mukavaa mennä ostoskeskukseen. Lapselta voi kuoria toppavarusteet pois, eikä pipoja ja hanskoja tarvitse veivata edestakaisin kauppaa vaihdettaessa. Ei tarvitse itsekään tarpoa lumisateessa. Sama Zara ja Stockmann ovat niin Itäkeskuksessa kuin Aleksillakin.

Uskon että totaaliset takinkääntäjävanhemmat ovat melko harvassa. Suurimmat erot ostos- ja ruokailutottumuksista löytyvät varmaankin jostakin ihan muualta kuin siitä, onko perheessä lapsia vai ei.

Sensaatiomaiset housut

On vaatteita, jotka voi vetää päälleen minä päivänä tahansa ja olla tyytyväinen. Periaatteessa koko vaatekaappi pitäisi olla täynnä tuollaisia vaatteita, mutta ostostyylini on liian herätepohjainen täydelliseen vaatekaappiin. Minulla on kuitenkin ainakin yksi tuollainen vaate. Ne ovat Acnen Sensational cotton housut. Ne ovat parhaat ja niiden hankintaa pohdin pitkään. Malli mahdollistaa housujen muuntumisen haaremihousuista korkeavyötäröhousuiksi. Lahkeet ovat juuri sopivan pillit. A very flattering and cool silhouette, todettiin verkkokaupan kuvauksessa.

Housut keräsivät kohteliaisuuksia myös puistossa. Keinumisen lomassa tuntemattomaksi jäänyt äiti kysäisi, mistä hienot housut on hankittu. Päädyimme vaihtamaan muutaman sanan housujen haaraosan sopivasta löysyydestä. Keskustelun lopuksi tuntematon äiti totesi tyhjentävästi: -Mä tykkään noista kakkahousuista. Näyttää että on kakat housussa. Verkkokaupan kuvaus ei siis ollut väärässä. A very flattering and cool silhouette indeed.

Äiti vähän opettelee

Siirtyminen leikkipuistoelämään tuntui aluksi hyvin mielenkiintoiselta sosiaaliselta kokeilulta. Omasta äitiydestään vielä hieman pihalla oleva nuori nainen isketään keskelle vanhemmuuden ruumiillistumaa, leikkipuistoa. Onnistuisiko hän sopeutumaan joukkoon ja solmimaan sosiaalisia kontakteja toisiin ihmisiin? Leikkikentän laidalla seisoessa olo oli kuin ensimmäisenä päivänä koulussa, eikä ollut yhtään tuttua kaveria. Ei ollut aavistustakaan miten puistossa oltaisiin ja mistä siellä puhutaan. Arvelin että lapsista varmaan.

Huomasin nopeasti, että leikkipuiston käytsätäälläusein-kysymys on Kuinka vanha sun lapsi on? Kun keskustelukumppanin lapsen ikä on saatu tietoon, kerrotaan kuinka vanha oma lapsi on. Sitten puhutaan jostakin lapsen kehitysvaiheeseen liittyvästä jutusta. Jotkut aikuiset ohittavat toiset vanhemmat täysin ja keskittyvät lepertelemään lapselle. Itse en kuulu tähän koulukuntaan. Olen aina kokenut lapsille lepertelyn jotenkin vaivaannuttavaksi. Minusta leikkipuistossa on mukava tavata toisia aikuisia ihmisiä.

Leikkipuistossa ihmisiin tutustumisessa on joitakin omituisia piirteitä. Leikkipuistossa aikuisilla ei nimittäin ole nimiä. Heillä ei myöskään ole ammatteja. He ovat Akselien ja Emmojen äitejä ja isiä. Siis ennen kaikkea äitejä ja isiä. Tämä tosin on luonnollista, sillä jos nämä aikuiset eivät olisi äitejä tai isiä, he tuskin tulisivat leikkipuistoon. Omituista kuitenkin on, että minä tiedän monia asioita toisten puistovanhempien perhe-elämästä ja ajatuksista, mutta en tiedä heidän nimiään tai mitä he tekevät työkseen. Ne kuitenkin ovat yleensä ne ensimmäiset asiat, joita uuteen ihmiseen tutustuessaan kysyy. Toisaalta tuollainen taustattomuus tuntuu virkistävältä. Liian usein sitä kategorisoi ihmiset eri lokeroihin heidän ammattiensa perusteella.

Muutaman kuukauden puistoharjoittelun jälkeen olen päässyt hommasta jo vähän jyvälle. Osaan ohjeistaa hiekkakakun tekoa asiaan kuuluvine loruineen ja puuttua peliin jos jotakin viedään toiselta kädestä. Ja mikä parasta, muutamilla äideillä ja isillä on jo omat etunimet ja ammatit ja heidän kanssaan voi puhua jostakin ihan muusta kuin lapsista. Ja se on mukavaa.

Piilossa

Joinakin aamuina kun on oikein väsynyt, toivoisi että olisi syksy. Silloin voisi vetää pipon päähän, kääriytyä jättimäiseen kaulahuiviin ja olla piilossa kaikilta. Lämpimällä säällä voi piiloutua vain aurinkolasien taakse. Tällaisina väsyneinä päivinä haluaa vaatteiden olevan löysiä.

Vaikka kotiäitinä voi periaatteessa täysin despoottimaisesti päättää mitä tehdään, on arki kuitenkin toista. Ulos puistoon on parempi lähteä, koska sisällä joutuisi koko ajan viihdyttämään jalassa roikkuvaa kääpiötä, eikä sitä väsyneenä jaksa. On siis jalkauduttava ulos, vaikka ei yhtään huvittaisi olla ihmisten ilmoilla. Näinä päivinä töissä sulkeutuisi tiukasti omaan työhuoneeseen ja lähtisi lounaalle yksin. Kotiäiti vetää siis ylleen turvallisen löysäilyasun ja kyyditsee lapsensa läheiseen leikkipuistoon.

Hankin Leen porkkanamalliset lököfarkut talvella, kun piti saada housut joiden alla pystyi käyttämään sukkahousuja. Pillifarkut ja sukkahousut kun ovat maailman kamalin yhdistelmä. Malli on minusta jotenkin boyfriend-farkkuja hauskempi, koska lahje on alhaalta aika kapea. Farkkujen malli lyhentää sääret n. 50 cm:n mittaisiksi, mutta se ei haittaa. Paitsi ehkä muutaman sekunnin silloin, kun seisoo Stockmannin lastenosastolla trikoisiin sonnustautuneen Nina Heralan vieressä.

Näissä vetimissä sitä sitten ollaan siellä puistossa ja vältellään joutumasta keskusteluun kenenkään kanssa, koska lauseiden muodostaminen tuntuu hyvin hankalalta. Katsotaan kelloa usein ja mennään yhtä aikaa lapsen kanssa päiväunille. Tätä päiväunioptiota ei ihan jokaisella työpaikalla ole.

Onko tästä pakko puhua?

Kun viettää päivänsä kotona lapsen kanssa, ovat uudet jutut välillä kortilla. Ei siis ole juuri mitään kerrottavaa, kun päivästä toiseen tekee melko pitkälti samoja asioita. Lapsen ruokinta, pihalle ulkoilemaan, takaisin kotiin syömään, päiväunet, kauppaan, puistoon, kotiin syömään, leikkiä, iltapuuro ja lapsi nukkumaan, tv:n katselua ja kymmeneltä nukkumaan. Revi siitä sitten jotakin mielenkiintoista kerrottavaa, kun kysytään että mitä kuuluu. Ei ole kerrottavaa työasioista tai menevästä vapaa-ajasta. Työasiat ovat tässä elämäntilanteessa sitä, että lapsi söi hiekkaa puistossa ja kuinka pitkät päiväunet tänään nukuttiin. Vapaa-aikaa on muutama tunti illassa ja silloin maataan sohvalla, kun ei oikein jaksa mitään muuta kun lapsi herää aamulla niin aikaisin. Ketä tämä kaikki kiinnostaisi?

Jotkut ihmiset puhuvat mielellään lapsistaan. Kertovat heidän tekemisistään ja selostavat arjen kulkua, näyttävät valokuvia. Muutaman vauvakuvan katselu on ihan mukavaa, mutta eihän niitä nyt kauaa jaksa ihastella. En ole aivan varma, onko lapsijuttujen kuunteleminen kenestäkään mielenkiintoista. Minusta melko harvoin. Minusta lapsista puhuminen on suurimman osan ajasta melko samantekevää jopa tylsää. Totuus mielestäni on se, että ihmiset ovat kiinnostuneita lähinnä omista lapsistaan.

Lapsistapuhumisasiassa on kuitenkin poikkeuksia. Lapsista puhuminen on mukavaa silloin, kun luulee olevansa ainoa joka herää ennen Hesarin tuloa aamuvirkun lapsen pakottamana tai kun luulee vain oman lapsen olevan ajoittain lähes sietämätön. Silloin on mukava kuulla, että joku muukin on hereillä aamuviideltä parin korttelin päässä ja itkee väsymystään. Mukavia ovat myös ne jutut kun lapsi on tehnyt tai sanonut jotakin todella omituista. Vanhemmuudesta puhun ihan mielelläni, koska se on minusta mielenkiintoista. Kaikki se mitä pitäisi olla ja miltä elämä tuntuu kun elää jonkun toisen ehdoilla. Se on ainakin minun elämässäni ollut suurin muutos koskaan.

Tätä lapsikeskustelua minä olen viime aikoina pohtinut paljon. Puistossa kun tuo small talk on lähinnä sitä lapsista puhumista. Onko se vain sitä, että leikkipuistotöissä puhutaan niistä leikkipuiston työasioista, eli lapsista? Vai onko se vain tapa puhua jostain, kun ei oikeastaan haluta tutustua toisiin sen kummemmin? Vai ovatko kaikki muut kuin minä oikeasti kiinnostuneita kuulemaan toisen lapsen syömisistä ja videon katseluista?

Järkevät kengät

Onko mitään vähemmän Sex and the citymäistä kuin järkevät kengät? - No ei ole, mutta ne jalassa minä lähdin elokuvaa katsomaan. Minulla on liikaa huonoja kokemuksia illoista, jotka menevät pilalle sen takia että kengissä ei ole mukava seistä tai kävellä. Valitsin siis järkevät kengät. Niissä on maltillinen korko ja ne ovat mukavat jalassa. Eikä sattunut jalkoihin ja juoksin vielä ratikankin kiinni.

Olen pukeutumisen suhteen hyvin mukavuudenhaluinen. En halua palella tai miettiä vaatteiden päällä pysymistä päivän aikana. Muotiblogeja lukiessa minä olen se tyyppi, joka pohtii että eikö tuossa asussa tule kylmä. En kuitenkaan ole se, joka jättää asiaan liittyvän kysymyksen kommenttiboksiin. Paleleminen on jokaisen oma asia. Ohuissa sukkahousuissa viiden asteen pakkasessa hillumisessa ei kuitenkaan ole mitään järkeä. Ei vaikka sääret näyttäisivät kuinka hyvältä 15 sentin leopardinilkkureissa.

Pelkään myös kroonisesti ylipukeutumista. Korkokengät ja hame tarkoittaa minun päässäni juhlia. Jaksan kuitenkin ihailla toisten arkipanostamista ja sitä oli vahvasti ilmassa SATC:n näytöksessä. Ihanaa kun tv-sarjan hengessä voi vetää jotain tosi hienoa päälle ja lähteä naisten kanssa viettämään iltaa.

Zen mestariksi Tapanin kanssa

Tiedättekö sen tunteen, kun haluaisi vaan räjähtää ja alkaa rähjätä omalle lapselleen. Sen hetken, kun tekisi mieli vaan karjua jalassa kiinni rääkyvälle lapselleen, että "Anna mun nyt vittu laittaa edes tämä vitun voileipä valmiiksi kun en ole syönyt vittu viiteen tuntiin."

Näihin hetkiin minulla on aggressiolaulu. Minun aggressiolauluni on Tapani Kansan R-A-K-A-S. Tiukkina hetkinä minä siis alan lallattaa. Lal lal laa la la la lal laa, lal lal laa la la lal lal laa. Ensin hiljaa ja sitten vähän kovempaa, jos laulu ei kuulu rääkymisen yli. Kasvoillani kerhotädin ehtymätön hymy. Välillä lapsikin voi hämmentyä tilanteesta sen verran, että rääkyminen lakkaa. Välillä minä hoilotan joen rannoista ja havupuista kilpaa lapsen karjumisen kanssa.

Eräs psykologituttavani totesi joskus, että lapsen täysi-ikäiseksi kasvattaminen kasvattaa vähintään yhtä paljon vanhempia. Hänen mukaansa lapsen kasvatuksen lomassa voi jopa toipua lievistä persoonallisuushäiriöistä. Minusta on siis ilmeisesti tulossa parempi ihminen. Ensisijaisesti vanhemmus kasvattaa hermoja ja minusta on hyvää matkaa tulossa zen-mestari. Minä istun kärsivällisenä ruokaa viskovan taaperon vieressä ruokapöydässä ja yritän opettaa häntä käyttäytymään. Mielessäni hoen hengitä sisään, hengitä ulos, hengitä sisään, hengitä ulos. Ja sitten pyyhin lihasoosia ikkunaruudusta.

Olen myös oppinut sulkemaan pois kuulokentästäni kaiken turhan metelin. Kun tytär oli vielä tuore vauva, en uskaltanut lähteä pitkäksi aikaa kaupungille, koska pelkäsin vauvan alkavan itkeä. Pelkäsin toisten ihmisten tuomitsevia katseita, kun en saisikaan vauvaa hiljaiseksi. Nykyään voin täysin hermostumatta kävellä pitkiäkin matkoja lapionsa menettämistä raivoava lapsi kärryissä, eivätkä toisten ihmisten katseet tunnu missään. Calm as hindu cows, minä toistelen mielessäni.

Unohtakaa siis kaikenlaiset jooga- ja meditaatioretriitit. Todellinen zen-mestari kasvattaa lapsen täysi-ikäiseksi menettämättä siinä prosessissa omaa järkeään.

Liian lyhyet samettihousut

Minulle sopivien housujen löytäminen on piinallinen prosessi, koska vartalonmuotoni ei vaan yksinkertaisesti sovi useimpiin housuihin. Selkäni on pitkä verrattuna jalkojeni pituuteen, joten matalalantioiset housut eivät sovi minulle. Ne saavat selkäni näyttämään entistä pitemmältä. Matalalantiohousujen boikotoimiseen vaikuttaa myös se, että minulla on vatsamakkaroita. Vatsani roikkuu low rise housujen vyötärön päällä. Vaikka olen periaatteessa sitä mieltä, että tervettä muodokkuutta ei pidä turhaan hävetä, useinmiten haluan peittää pullottavan vatsani.

Onneksi viime vuosina korkeavyötäröiset housut ovat tehneet paluun. Niitä ei ole enää aivan mahdotonta löytää. Sopivan korkealle ulottuva vyötärö nimittäin kätkee vatsamakkarat. Kätevää! Vähän kuin niitä ei olisi edes olemassa!

Olin innoissani, kun bongasin Nellystä Cheap Mondayn chinot. Niin innoissani, että ostin niitä kaksin kappalein. Yhdet laivastonsiniset, joita itse kutsun mustiksi housuiksi ja nämä ruskeat vakosamettiset. Niiden hieman vajaamittaiset lahkeet ovat juuri sopivia lämpimiin kevätpäiviin. Jottei kauhtunut puuvillapaita ja liian pienet housut kombo olisi näyttänyt liikaa 7 veljestä henkiseltä, lisäsin asuun korun ja vyön.