Kolmekymppisen äidin kriisi

Tietooni on tullut, että kolmekymppiset äidit ovat kriisissä. Ihmisenä, joka pyrkii elämään elämäänsä lähinnä kriisistä toiseen, otan iloisena ja äidillinen sylini avoinna vastaan kaikenlaiset mahdollisuudet olla ahdistunut. Tätä kriisiä en ollut edes tajunnut olevan olemassa. Ilmeisesti kolmekymppiset, kaupunkilaiset ja koulutetut naiset, vähän niinkuin minä, kokevat äitiyden ja lapsen tarpeet jotenkin ongelmallisiksi. Mikään omassa itsessä ei saisi lapsen tullessa muuttua. Pitäisi saada juosta baareissa, eikä lasten eteen haluta nähdä vaivaa.

Minun henkilökohtainen kolmekymppisen äidin kriisini koski tänä aamuna omaa vaatetustani. Pukiessani kääpiölle eteisessä kurahanskoja tajusin, että minäkin tarvitsen sadehanskat. Onko aikuisille sadehanskoja? Kärryjä on nimittäin ikävä työnnellä sateessa kädet märkinä. Omassa hanskalaatikossani oli vain villasormikkaita, joten varastin miehen puolelta käteeni murtomaahiihtohanskat. Ne eivät olleet olleenkaan hyvät. Kastuivat läpimäräksi sateessa jo matkalla puistoon.

Istuskellessani kaatosateessa tyhjässä puistossa lasteni kanssa pohdin, että on se kumma kun mikään tässä kolmekymppisen elämässäni ei saa lasten tultua muuttua. Että pitää ne lapsetkin raahata tänne puistoon kaatosateessa vaan siksi, kun tykkää niin istua farkut märkänä sateessa. Pohdin myös, että minusta on mukavaa, että naisella on elämässään monia rooleja, jotka tekevät hänet onnelliseksi. On ihanaa olla äiti, vaimo, ystävä, ammattilainen. Joillakin naisilla on perheessä jopa ansaintavastuuta. Sekin on minun mielestäni ihan hieno asia. Näitä rooleja voi sitten kukin yhdistellä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Päätin kolmekymppisen äidin kriisini siihen. Jatkoin päivääni pohtimalla, leipoisinko pitaleivistä lapsille oman suolattoman version vai tekisinkö kaikille vähäsuolaista. Kurahanskakriisi on edelleen päällä. Nyt kysynkin teiltä: Onko aikuisille kurahanskoja? Mistä voi ostaa? Onko kamalan kalliita?

Miksi äiti juo

Tänne blogiin tulee kirjoiteltua aiheista, joita pohdin itsekseni pitkin päivää. Jos päässä ei liiku mitään, keskityn blogissa valittamaan siitä, kuinka rankkaa tämä minun kotiäitielämäni on, kun töissäkään ei tarvitse käydä.

Viime päivinä olen ajatellut paljon alkoholia. Välillä minun on tehnyt mieli alkoholia, välillä olen juonut sitä, sitten olen välillä miettinyt alkoholia ja miten äidin oletetaan siihen suhtautuvan. Stereotypia on minun mielestäni tämä: Äidiksi tultuaan nainen keskittyy kotielämään ja hoivaa kotona vauvaansa. Baarikierros ei tunnu enää mielenkiintoiselta, koska kiintymys vauvaan saa äidin valitsemaan koti-illan kaupungilla juhlimisen sijaan. Äiti toteaa, että olen ehtinyt elämäni aikana käydä niin paljon baareissa, että jään mielelläni kotiin perheen pariin. Ehtiihän sitä myöhemminkin. Näinkö kaikkien äitien kuuluu ajatella?

Stereotypia jatkuu: Äiti saa kaivata omaa aikaa. Äiti saa käydä jumpassa, saa käydä kaupungilla ostoksilla, teatterissa ja ravintolassa syömässä. Sitten jaksaa taas arkea paremmin lasten kanssa, kun on käynyt vähän tuulettumassa.

Mutta jospa pienen vauvan äiti sanookin, että olisipa mukava lähteä baariin, humaltua ja heilua tanssilattialla pilkkuun asti. Sitten jaksaisin taas äitiyttä paremmin. Kuinka moni ajattelee, että onpa tuo nyt kummallista, kun pienen vauvan äiti ei malta edes olla vauvan kanssa kotona. Eikö se nyt pysty edes vauva-ajaksi lykkäämään juhlimista? Onko tuo äidille sopivaa? Minusta on alkanut tuntua, että moni ajattelee niin.

Jätin tuossa joku päivä sitten kommentin blogiin, jossa sivuttiin kirjoitustani. Selventelin kantojani ja totesin lopuksi, ettei minulla ole ikävä humalassa heilumista baarissa. Illan mittaan asiaa mielessäni pyöriteltyäni totesin, että ehkä minulla vähän onkin. Miksi se tuntuu olevan niin vaikeaa sanoa ääneen toisten äitien parissa? Mitä pahaa siinä oikeastaan olisi? Baarissa ryyppäämistä ei ole kielletty lailla -ei edes pienten lasten isiltä tai äideiltä.

Tässä nyt sitten korjaan oman mielipiteeni: Minulla on välillä ikävä baareissa notkumista, venähtäneitä yksiä tuoppeja, kotibileitä, humalassa heilumista ja ehkä jopa jatkojakin. Jatkoista en ole ihan varma, koska olen ollut niillä viimeksi v.2008 toukokuussa. En enää muista, oliko niillä loppujen lopuksi koskaan kivaa.

Lapsi porsaan kotiin ajaa

Viikonloppuna muistin, miltä tuntuu herätä unesta virkeänä. Herätä omia aikojaan, ihan rauhassa, ilman kiirettä mihinkään. Nukuin päiväunet ja makoilin sängyssä hetken herättyäni. Viimeiset kuukaudet uni on aina katkennut nälkäisen vauvan ääntelyyn, pissahätää valittavaan kääpiöön tai sängyn vieressä vauva sylissä seisovan miehen sanoihin. Viikonloppuna muistin, miltä tuntuu olla pirteä.

Lomailu omien vanhempien kanssa on hyvin harvan lapsettoman aikuisen unelmalistan kärkipäässä. Toisin on lapsiperheessä. Loma ei ole lomaa ilman avuliaita isovanhempia tai sukulaisia.

Omien vanhempien kanssa vietetyn viikonlopun, kahden saunauinnin, yhden portviinipullon, kaksien päiväunien, neljän lammasmakkara hotdogin ja kahdensadan sivun Puhdistusta jälkeen olen taas vähän pitempipinnainen ihminen. En syönyt kertaakaan vauva sylissä. Poistuin kenellekään ilmoittamatta makoilemaan sänkyyn yksin keskellä päivää. Minulla ei ollut kertaakaan nälkä. Olen vähän ahdistunut virolaisten kokemuksista neuvostovallan alla.

Viikonlopun omituisimmat tunnelmat koettiin lauantai-iltana kääpiön iltasadun aikaan. Hän halusi, että luen hänelle ääneen MacBook Pro:n käyttöohjetta. Niinpä minä luin pienen valkoisen vihkon ensimmäisen luvun Valmiina, paikoillanne, käyttöönotto. "Sinä ja MacBook Pro olette kuin luodut toisillenne", iltasatu alkoi. Kääpiö istui sängyllä hiljaa ja kuunteli, naurahti muutaman kerran. Sitten suukotettiin ja toivotettiin hyvät yöt. Kääpiö on ensimmäinen meidän perheen jäsen, joka haluaa lukea käyttöohjeita.

Välillä äidit ovat vähän liikaa

Äidiksi tulossa jännitin paljon sitä, miten tulisin toimeen toisten äitien kanssa. Minun lähipiirissäni äitejä ei liiemmin ollut. Minä en ole koskaan ollut kovin kiinnostunut lapsista noin ylipäätään. Saatan edelleenkin unohtaa vilkaista lastenvaunuihin, jos joku on hiljattain synnyttänyt. Minua kiinnostaa enemmän se, mitä sille kärryjä työntävälle aikuiselle kuuluu. Äidit tuntuvat puhuvan paljon lapsista. -Minusta välillä ihan liikaa.

Ensisijaisesti äidiksi tulossa minua kuitenkin pelotti se, mitä monelle naiselle tapahtuu synnytyksen jälkeen. Heistä tulee vähäjärkisiltä vaikuttavia lässyttäjiä, joita minunlaiseni tosikko ei vaan voi sietää. Painajaiseni lässyttäjäksi muuttumisesta ei tullut toteen. Kääpiön ollessa neljä kuukautta vanha, minä ryntäsin ulos kaatosateeseen vauvojen lorutuokiosta, koska silmät selällään, kuolaaville sylivauvoille määkivät naiset, olivat minusta vain niin totaalisen ahdistavia. Nykyään olen vähän jo tottunut tuohon melko tavalliseen tapaan puhua vauvoille, mutta edelleenkin vaivaannun aina vähän, kun aikuisen naamalle ilmestyy se lässytysilme.

Toinen melko kyseenalainen piirre äitiydessä on se, että jostakin syystä moni lapsen tähän maailmaan synnyttänyt nainen pätevöityy lapsen ensikuukausina hämmästyttävän moneen ammattiin. Hänestä tulee kasvatusalan ammattilainen, lasten psykiatri, lääkäri, fysioterapeutti ja aivan sietämätön besserwisser. Hän ei tiedä ainoastaan sitä, mikä on parasta omalle lapselle. Hänelle on synnytyksen yhteydessä annettu kompetenssi ja tarve neuvoa ihan kaikkia muitakin toimimaan hänen valitsemallaan tavalla, koska kaikkihan haluavat ajatella oman lapsensa parasta. Tämä äiti tietää myös, mikä on helpoin tapa toimia ja mitä äidin on soveliasta haluta. Ihan kaikkien muidenkin äitien puolesta.

Nämä internetissä tavattavat malli-ihmiset voivat kirkkain silmin todeta, että mies joka syöttää vauvalleen korviketta ja vie rattaissa vaunulenkille, jotta äiti saisi hiukan omaa aikaa, auttaakin itse asiassa puolisoaan väärin. Toinen äiti voi taivastella, miten omituista ja lapsen tarpeita laiminlyövää se on, jos hiljattain synnyttänyt äiti haluaa viettää riehakkaan baari-illan, vähän niinkuin aikuiset ihmiset joskus haluavat tehdä, ja jättää vauvan yhdeksi yöksi isänsä hoitoon. -Jos äiti haluaisi lähteä kansanopiston kurssille virkkaamaan vauvalle peittoa, se varmaankin olisi huomattavasti hyväksyttävämpää.

Nämä kaikentietävät naiset tuntuvat monopolisoineen itselleen tiedon, mikä kaikille lapsille ja äideille on parasta. En tiedä mistä se johtuu, mutta jostakin syystä hyvin usein nämä naiset onnistuvat kirjallisessa ulosannissaan antamaan itsestään todella omahyväisen ja toisten mielipiteitä vähättelevän vaikutelman. Onneksi näitä äitejä tapaa etupäässä internetissä. Jostakin syystä hiekkalaatikon laidalla istuessaan naiset ovat toisiaan kohtaan paljon empaattisempia.

Tästä eteenpäin aion keskittyä yhä enemmän siihen, että elän ja annan myös toisten elää. -Juuri sillä tavalla kuin itse parhaaksi näkevät.

Tyhjää täynnä

Kun olimme palaamassa kotiin viime viikkoiselta virkistyspäivältämme, lapset nukkuivat bussimatkalla päiväunia rattaissa ja minä nautin yksinolosta. Bussissa käytävän toiselle puolelle istahti, tennareista hiuspinneihin, pinkkiin sonnustautunut nuori nainen. Hän kaivoi vaaleanpunaisesta laukustaan vaaleanpunaisen kalenterin, jota alkoi selailla. Kalenterin sivut ammottivat tyhjyyttään. Juuri sen kyseisen keskiviikon kohdalla kalenterin päiväpalkki oli kirjoitettu täyteen tekstiä. Sille päivälle oli menoa ja hän oli ilmiselvästi matkalla jonnekin tärkeään paikkaan.

Minunkin kalenterini on tyhjä, ajattelin naista ja ohi vilahtelevia tyhjiä aukeamia katsellessani. Siellä on lähinnä satunnaisia merkintöjä lasten neuvola-ajoista ja yksi hammaslääkäriaika lokakuulle. Ei ole hirveästi menoja minulla. Mieleeni tuli nyrkkisääntö, että työpaikalla henkilön auktoriteetti on käänteisesti verrannollinen henkilön kynämäärään. Yritin keksiä, miten sääntöä voisi soveltaa kalenterimerkintöjen määrään. Ei varmaan mitenkään. Kun on paljon merkintöjä, voi tuntea itsensä tärkeäksi.

Ens viikolla on taas ihan hirvee kiire.

Tällä viikolla minun kalenterissani luki maanantain kohdalla klo 16.45 juurihoito. En muistanut edes jännittää koko tapahtumaa. Olin niin innoissani, että mies tulee aikaisemmin töistä kotiin ja minä saan lukea bussissa rauhassa kirjaa. -Säälittävää, tiedän kyllä.

Pala kakkua vai mitalikahvit

Vauvan hoito ei ole rakettitiedettä. Vauva haluaa ja tarvitsee yksinkertaisia asioita -ruokaa, unta, kosketusta, kontaktia toiseen ihmiseen. Minusta näiden asioiden ymmärtämiseksi ei tarvitse lukea kovinkaan montaa kirjaa. Elämä vauvan kanssa ei kuitenkaan ole aina helppoa. Jos vatsasta kotiin muuttaa itkuinen, taukoamatta syövä ja huonosti nukkuva perheenjäsen, on tuon vauvan vanhemmalle ihan turhaa mennä kertomaan, että eihän tuossa vauva-ajassa nyt mitään ihmeellistä ole, sen kun syöttää, pitää sylissä ja rauhoittelee. Kaikki vauvat eivät ole pala kakkua.

Vauvavuotta seuraavien vuosien äitiys on minusta viime aikoina tuntunut siltä, että tarvitsisin a) kymmenen kasvatusoppaan tiedot b) poliisin hermot c) psykoanalyytikon ymmärryskyvyn d) jonkin pikakurssin turvallisista kiinnipito-otteista, pärjätäkseni jollakin rakentavalla tavalla oman 2,5-vuotiaan lapseni kasvatustyössä.

Toistaiseksi olen keskittynyt kehityspsykologian kertausopintoihin. Olen uhmaiän psykologisen merkityksen tankkaamisella yrittänyt muodostaa itselleni mantraa, jonka avulla pystyisin kestämään viime aikoina kolossaalisiksi kasvaneet uhmaikäisen raivokohtaukset. "Vittumähaluunlyödätota" kun ei jostain syystä rauhoita omaa kiehuvaa päätäni silloin, kun silmitön raivoaminen on jatkunut jo toista tuntia. Vaikka nautin elämästä suunnattoman paljon enemmän vähän vanhemman lapsen kanssa, välillä toivoisin takaisin syliini sitä vauvaa, jota voisin tupakkarullaa lauleskellen rauhoitella ja silitellä. Välillä yritän ajatella, että sillä miten nyt toimin, on vaikutusta lapsen myöhempään elämään. Välillä yritän unohtaa tuon tuskallisen tiedon.

Mitalikahvi on jo kylmää

Ja uhman käsittelyn lisäksi pitäisi vielä opastaa lapsi toimimaan toisten lasten kanssa. Opettaa olemaan myötätuntoinen toisia kohtaan, mutta myös kykenevä puolustamaan omia oikeuksiaan ja rajojaan. Jaksaa päivästä toiseen vastailla lapsen loputtomiin mikä ja miksi kysymyksiin hermostumatta. Sanoittaa tunteita ja tilanteita omana vajavaisena itsenään. Opettaa kestämään turhautumista ja pettymyksiä. -Keskinkertaisenakin suoriutumisena minusta ihan mitalin arvoinen asia.

Välillä sitä onneksi tuntee myös onnistuvansa. Saa vauvaa hakkaavan kääpiön irrotettua siskostaan pysyen itse rauhallisena. Onnistuu itsekin väsyneenä hoitamaan tilanteen niin, että saa molemmat lapset rauhoitettua ja antamaan esikoiselle hänen kaipaamaansa jakamatonta huomiota sitten kun tilanne on rauhallinen. Silloin ihan oikeasti tuntuu siltä, että minulle voisi joku nyt tulla antamaan mitalin, koska minä olen kerrankin onnistunut tosi hienosti. Minä voisin sitten mitalikahvin kanssa syödä vaikka sen palan kakkua.

Hämärä muisto

Mies alkoi viikko sitten puhua hääpäivän menusta. Minä pötkötin sohvalla ja mietin, mistä helvetistä se oikein puhuu. Kuulemma oli löytänyt maailman parhaan entrecote reseptin. Pikkuhiljaa mieleeni muistui, että mehän olemme menneet naimisiin elokuussa. Hääpäivä ei ollut edes käväissyt mielessä. Minulle unenpuutteen yksi lieveilmiö on loputon muistamattomuus.

Päivistäni jää joitakin epämääräisiä muistijälkiä. Voin kirjoittaa sähköpostin, lähettää sen, sulkea tietokoneen ja unohtaa mitä olen juuri tehnyt. Jää vain sellainen olo, että äsken tein jotakin tärkeää tietokoneella, mutta en enää muista mitä. Saatan sanoa jotakin ääneen ja miettiä muutama sekunti jälkeenpäin, sanoinko juuri jotakin vai ajattelinko vasta.

Tänään sitten juhlimme sitä päivää, jonka melkein unohdin. Neljä vuotta sitten aavikolla satoi ja me sanoimme toisillemme I will ja I do. Tänään Elvis ei laula, eikä ajella vaaleanpunaisella Cadillacilla. Tänään syödään niitä miehen laittamia maailman parhaita entrecoteja ja paloitellaan pihviä lapsille.

Vaikka ah niin ihana vauvavuosi saa avioliiton tunnelmat hetkittäin hyvinkin jäätäviksi, tänään unohdetaan ikävyydet ja ollaan ihan aidosti kiitollisia siitä, että yhdessä on selvitty jo aika monen vaikeuden läpi.