Muutama askel tuulipukua kohti

Olen huolestunut. Kun aloitin äitiysloman, vannoin ettei minusta ikinä tule kotiäitiä jonka arkiunivormu on tuulipuku. Äidiksi tulo kun ei mielestäni tarkota sitä, että pitäisi vaihtaa kokonaan tyyliä. Minä en ole koskaan ollut tuulipukuihminen. Verkkareissa poistun kotoa vain kävelylenkille, lähikauppaan tai Makuuniin. Olen kuitenkin viime viikkoina hämmentyneenä joutunut myöntämään, että ajatusmaailmani on muuttumassa. Hyvän tuulitakin hankinta ei enää tunnu yhtään hullummalta ajatukselta. Tyhmemmältä tuntuisi värjötellä puistossa tyylikkäänä platform nilkkureissa ja ohuessa villakangastakissa.

Tänä syksynä vaatehaaveiluni kohdistuvatkin lähinnä ulkoiluvaatteisiin ja lämpökerrastoihin. Ajatus laamanvillaisesta lämpökerrastosta saa kasvoilleni autuaan hymyn. Olen selaillut Partioaitan nettisivuja ja valinnut itselleni tulevaksi talveksi takuulämpimät kengät. Erilaisia käsinevaihtoehtoja on vielä pohdittava.

Kuva Vagabond

Koska rahaa vaatteisiin on käytössä rajallinen määrä, ihan kaikkea haluamaansa ei voi ostaa. Olen käynyt Ziossa ihailemassa ihania korkonilkkureita ja Stockmannilla kauniita villakangastakkeja, mutta todennut heti perään että en voisi niitä suurimpana osana päivistä käyttää. Ihan vain siksi, että en halua olla huolissani siitä että likaan hienon takkini istumalla se päällä hiekassa. Tuntuu järkevämmältä panostaa mieluisiin ja puistokelpoisiin ulkoiluvaatteisiin, joita oikeasti käyttää päivittäin.

Ulkoiluvaatteiden ei tietenkään täydy olla rumia. Maltillisella korolla varustetut Vagabondin Piura nilkkurit ovat pyörineet päässäni viime päivät. Ne sopisivat hyvin syksyisen parkatakin kanssa. Ne ovat tarpeeksi järkevät, mutta kuitenkin monikäyttöiset. Tänään lähden niitä sovittamaan. Täytyy myös käydä hypistelemässä laamapaitoja. Ne ovat niin ihanan pehmeitä.

Uusi elämä

Minä olen niitä ihmisiä, jotka tuntevat tarpeen uudistaa elämänsä aina syksyisin. Haluaisin ruveta elämään sitä elämää, joka olisi minusta hienoa. Lukisin paljon kirjoja, kävisin välillä harrastamassa liikuntaa. Korjaisin aina likaiset astiat heti tiskikoneeseen ja kotona olisi siistiä. Minä laittaisin joka päivä kekseliästä ja hyvää ruokaa ja puuhastelisin kaikenlaisia käsitöitä. Aamulla laittaisin meikkiä ja olisin huolitellun näköinen.

Tosielämässä kirjoja tulee luettua vähän. Lähinnä kesäisin ja jouluisin, koska muulloin olen iltaisin niin väsynyt että on mukavampaa maata sohvalla ja tuijottaa televisiota. Minä olen laiska siivoamaan ja kerään mieluummin likaiset astiat vuoreksi tiskikoneen viereen. Meille ei voi tulla yllätysvieraita koska koti on yleensä täydessä kaaostilassa, jossa askeleitaan täytyy oikeasti varoa. Minä en jaksa siivota jälkiäni ja olen laiska liikkumaan. Töistä poisjäätyäni olen meikannut oikeastaan vain juhlimaan lähtiessä. Muulloin se tuntuu yhdentekevältä.

En oikeastaan tiedä, haluaisinko ruveta ihan oikeasti elämään kiiltokuvaelämääni. Olen sitä mieltä, että kaikenlaiset suorittajat ja siisteysintoilijat ovat pohjimmiltaan ahdistuneita ihmisiä, jotka eivät osaa relata. En halua sellaiseksi. Tyydyn siis hetkiin, joiden aikana tunnen eläväni elämää jota kutsun strömssööksi. Ihan vaan siksi, että Strömssö on mahtava ohjelma ja siellä kaikki on ihanaa.

Viime viikkoina on ollut strömssöhetkiä. Olen käynyt uimahallissa harrastamassa liikuntaa. Olen ottanut talteen ruokaohjelmissa tehtyjä reseptejä ja kokkaillut niitä päivälliseksi. Olen lukenut enemmän viikonloppuisin. Olen jopa kutonut itselleni villapipon talveksi. Olen yrittänyt pitää keittiötäkin vähän siistimpänä.

Nyt istun tietokoneen ääressä pyjamahousut jalassa. Hiukset ovat rasvaiset enkä ole käynyt tänään suihkussa. Paistan uunissa ranskanperunoita ja kalapuikkoja. Päädyn varmaankin katsomaan BBtä, vaikka koko ohjelma lähinnä pitkästyttää. Tänään ei vaan jaksa muuta. Ei niin strömssöötä, mutta ihan mukavaa kuitenkin.

Pienen vatsan piilotus

Joskus vaatteisiin jumittuu. Minä olen jumittanut tämän viikon pillifarkuissa ja Gina Tricotin collegessa. Kerran yritin lähteä ulos tyköistuvammassa paidassa, mutta piti vielä eteisessä kengät jalassa vaihtaa takaisin tuttuun collegeen. Kaiken sisälleen kätkevä jättipaita tuntuu turvalliselta silloin, kun haluaa piilottaa vartalonsa muiden katseilta. Raskaana ollessa vartalo nimittäin kerää paljon huomiota. Siitä pitää keskustella lähes päivittäin.

Tämä kaikki on varmaan ihan normaalia. Raskaus on jännittävä asia ja puistopiireissä se on melko itsestäänselvä yhteinen nimittäjä useimpien naisten kesken. Minä en kuitenkaan jaksaisi puhua raskaudesta jatkuvasti. En jaksa kertailla pahoinvointeja ja vessassa ravaamisia. Minusta raskaana oleminen on suurimmalta osin tylsää ja epämukavaa. Minua ärsyttää myös se, että raskaana olevan ihmisen vartalon muotoa voidaan kommentoida melko vapaasti. Minun kohdallani se tarkoittaa lähinnä vatsan pienen koon päivittelyä. "Eihän susta huomaa ollenkaan!" "Miten toi vatsa voi olla noin pieni?" Mitäpä siihen sitten vastaa. "Miksi sulla on tuollainen nenä?" -Sille ei vaan voi mitään.

Kääpiötä odottaessani vatsani kokoa ihmeteltiin vielä loppuraskaudessakin. Minusta se oli ihan tarpeeksi iso. En pystynyt nukkumaan vatsan kanssa, vatsa tuntui repeävän kävellessä ja selkään sattui. Väistämättä kuitenkin heräsi epäilys, täytyisikö vatsan kuitenkin olla normaalisti isompi. Onko jotain vialla? Nyt toisella kerralla tiedän että ei ole. Toistaiseksi on kuitenkin mukavampaa verhoutua kaapuvaatteisiin. Samalla peittyvät ne normivatsamakkaratkin.

Uuden sesongin tärkeimmät kamat

Kesä kääntyi muutamassa päivässä syksyksi ja kääpiö täytyi pukea välikausiasuun. Totesin tyytyväisenä, että myös minä olen tällä kertaa varautunut muuttuneisiin sääoloihin. Keväällä seisoin sateessa kangastakissa ja tennarit jalassa. En enää. Vuosia sitten hankitut Hai saappaat sekä keväällä hankittu sadetakki saavat sadeilman vaikuttamaan melko yhdentekevältä. Ulkoilu on puhtaasti välineurheilua. En myöskään löydä sisäistä kerhotätiäni, jonka avulla keksisin viihdykettä sisätiloissa kokoaiseksi sadepäiväksi ulospääsyä vaativalle kääpiölle. On yksinkertaisesti helpompaa lähteä ulkoilemaan.

Sadepäivänä oman ulkonäön suhteen ei voi olla turhan kriittinen. Sadetakin huppu päässä kaikki näyttävät yhtä tyhmiltä. Sadepäivän ulkoilun jälkeen tuntuu myös ihanalta tulla sisään ja kuoriutua pois märistä vaatteista. Sitten voi mennä päiväunien aikaan peiton alle lukemaan naistenlehtiä.

Tunteet pinnassa

Raskaana ollessani olen tajunnut, kuinka alkukantainen ihminen pohjimmiltaan on. Raskaus virittää kehon valmiuteen, jossa sen ei minun tavallisessa kantakaupunkilaiselämässäni täydy olla. Oletteko tienneet että hajuaisti voi terästyä?

Minä haistan kahvilassa metrien päässä syötävät perunalastut ja voin pahoin. Haistan raitiovaunussa käytävän toisella puolella istuvan naisen pahanhajuisen käsivoiteen ja pitelen koko matkan nenästäni kiinni. Kaupunki on täynnä hajuja, joita ei normaalisti ole minulle olemassa. Tälle terästäytymiselle on varmasti ollut tarvetta joskus keskiajalla, kun elintarvikehygienia on ollut olematonta. Evoluutio ei kuitenkaan ole karsinut tätä ominaisuutta pois vuosisatojen saatossa. Minä olen sitä mieltä että haistan nyt ihan liikaa.

Vaivaannuttavinta on kuitenkin jatkuva vetistely. Kliseisesti raskaana olevat naiset kuvataan milloin mistäkin itkuun purskahteleviksi hermoraunioiksi, joiden kanssa eläminen on silkkaa helvettiä. En täysin allekirjoita tuota kliseetä. Olen myös sitä mieltä, että naiset välillä käyttävät raskaanaoloaan hyvänä tekosyynä räyhätä milloin mistäkin.

Itkuherkkyys on kuitenkin asia, jolle ei vaan voi mitään. Ilmeisesti tunneherkkyden tarkoituksena on varmistaa naisen kiintyminen uuteen tulokkaaseen, jotta suostuisi pitämään sitä hengissä. On kuitenkin hämmentävää, miten hormoonit saavat aikaan ihan aidoilta tuntuvia tunteita.

Olen viime kuukausina tirautellut vähän mille sattuu. Moni ei uskoisi, että Rasmuksen ffffalling video on oikeasti tosi koskettava. Videossa pissisystävykset riehuvat kaupungilla ja näyttävät persettä vähän kaikelle. Minä istun tv:n edessä ja kyynelehdin murrosiän vaikeudelle.

Muutama viikko sitten oli itkettävä elokuvissa, kun keskinkertaisen elokuvan raitistunut alkoholisti ei saanutkaan elokuvan lopuksi sitä nuorta ja kaunista naista, jota niin kovasti rakasti. On varmasti niin vaikeaa kun on alkoholisti, minä nyyhkytin. Maitotölkin kylkeen painettu runo saa kyyneleet valumaan aamiaispöydässä. Jopa Joel Hallikaisen haastattelu poissaolevasta isästä muuttuu tunteitanostattavaksi kokemukseksi. Normaalisti Joel Hallikaista pitäisi vain vihata.

Mutta se maitotölkin runo on ihan oikeasti kaunis.

Kun itseäni en yöstä erottanut,

jo tunsin sinut minussa.

Nyt kun aamu ympäröi meidät

varjelen sinua, valoa varjossani.

Eikö olekin?

Alkoholittomana kiitos!

Raskaana ollessa ei voi juuri ryypiskellä, koska se ei ilmeisesti ole hyväksi vauvalle. Vähän saa välillä ottaa. Harmillista kuitenkin on se, että ihmiskeho on suunniteltu hämmentävän hyvin. Se nimittäin vaistonvaraisesti hylkii aineita, jotka eivät ole sille hyväksi. Näin käy jos yrittää juoda alkoholia raskaana ollessaan. Se ei vaan maistu hyvältä. On siis keksittävä jotakin muuta juotavaa.

Kun on viimeiset 15 vuotta käyttänyt alkoholia enemmän tai vähemmän säännöllisesti, on siitä muodostunut melko syvään juurtunut tapa. Alkoholia juodaan kun tavataan ystäviä, kun syödään hyvin, kun vietetään viikonloppua, kun vituttaa, kun on jotakin juhlistettavaa. Aika usein siis. Kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi, oli hämmentävää todeta että raskaudesta oli tulossa pisin raitis jakso sitten yläasteen. Melkein vuosi. Se on pitkä aika se.

Olen toisen raskauden myötä löytänyt uudelleen kauppojen alkoholittomien juomien hyllyt. Muutama vuosi sitten en edes tiennyt että sellaisia on olemassa. Minulla on nyt alkoholiton lempiolut ja muutama siiderimerkki joita suosin. Iloisin yllätys pitkään aikaan oli kuitenkin alkoholiton kuohuviini, josta sain vihiä viikko sitten. Sanapari alkoholiton viini on tuntunut lähinnä huonolta vitsiltä. Alkoholiton kuohuviini ei kuitenkaan ollut yhtään pahaa. Se oli jopa hyvää! Hääpäivän vietto selvin päin ei tuntunut yhtään niin tylsältä tämän pullon korkkaamisen jälkeen.

Mauton lapsi

Olen äitiyden myötä joutunut tilanteisiin, joissa en koskaan ajatellut olevani. Olen imenyt tyttäreni nenästä räkää letkun avulla. Olen tahrinut käteni kakkaan useasti. Olen jopa osallistunut vauvojen lorutuokioon. Olen nyt myös ostanut muoviset feikki Crocsit. Onneksi ne ovat kokoa 23.

Minä inhoan Crocseja. Ne ovat minusta rumia, eivätkä oikein sovi mihinkään asukokonaisuuteen. Näkemäni perusteella kuulun Suomessa vähemmistöön. Ne ovat varmaankin todella mukavat jalassa, mutta minä en ole niitä ikinä kokeillut. Kääpiö tuntuu kävelevän niissä ihan mielellään. Hän ei tosin vielä pysty ilmaisemaan, ovatko lipokkaat hänenkin mielestään sietämättömän rumat. Siihen asti hän joutuu tepastelemaan niissä, tosin vain uimahallissa. Paljain jaloin kääpiö katuilee taukoamatta.

Täysin muovisten ja uimahalliin sopivien kenkien metsästäminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Käytyämme läpi Prisma, City Market, Stockmann, Tarjoustalo ja kasa urheilukauppoja, oli olo hämmentynyt. Muovisia kenkiä ei taida olla enää olemassa. Muistelimme Stadiumin myyjän kanssa kultaista 80-lukua, kun läpinäkyvästä neonvärisestä muovista valmistetut remmisandaalit olivat kova sana. Ne ajat ovat valitettavasti ohi. On vain Crocseja.

Kun vihdoin löysin Din Skosta kääpiön kokoiset feikkicrocsit, ei makuasioilla ollut enää väliä. Pienen ärtymyksen vallitessa pulitin muovipaloista 15 euroa ja päätin 2 viikkoa kestäneen muovikenkämetsästyksen siihen. Lapsen myötä on jo vähän tottunut ostamaan kaikenlaisia mauttomuuksia. Lelujen vilkkuvat valot ja kaikenlaista ääntä pitävät muovihirvitykset kun ovat lapsesta todella mielenkiintoisia. Sisustuslehtien lapset kyllä leikkivät vain Artekin valmistamilla leluilla. Niillä ei kyllä varmaan ole feikkicrocsejakaan.