Nyt myös parantava Hello Kitty

Kääpiölle Huutonetistä hankkimaani rumaa rimpsuhametta maksaessani totesin, että lopullinen eheytymiseni osaksi prinsessojen universumia tapahtuisi, kun ostan kotiin ensimmäisen Hello Kitty tuotteen. -Olen nyt virallisesti kuningataräiti.

Tapahtumasarja alkoi klassisesta paska mutsi-tilanteesta. Oli sateinen päivä ja minä kieltäydyin lähtemästä puistoon. Kolme viikkoa kestänyt flunssani on hillinnyt tarmoani ulkoilla tihkusateessa. Kakkonen raivosi aamupäivän mittaan maailman epäoikeudenmukaisuutta ja koki toistuvia, rähjäämistä vaativia, pettymyksiä. Minä yskin keuhkojani pihalle ja yritin torkkua lastenhuoneen sohvalla.

Leikkien lomassa kääpiö totesi, että nyt korviin sattuu. Minä totesin, että kyllä voi harmittaa, kun sisko räyhää taukoamatta, että kyllä äitiäkin välillä hermostuttaa. Keskity vaan nyt omiin leikkeihin. Lounasaikaan ojensin kääpiötä tiukalla äänensävyllä lopettamaan taukoamattoman marinansa. Kakkosen räyhäämistä täydentävä kääpiön jatkuva tyytymätön kitinä, tuntui syövän viimeisetkin kärsivällisyyden rippeeni. Sukka oli huonosti, haarukassa väärä kuva, ruoka pahaa, seura huonoa ja lelut kadoksissa. Korvakin oli taas kipeä. Mut, se on varmaan siks ku mun siskolla on huono päivä.

Paria tuntia myöhemmin painimme miehen kanssa esikoisen taltutustoimissa keittiön lattialla. Mies piti kiinni ja minä tungin kipulääkeruiskua naamalleni paksua Panadol-mönjää sylkevän kääpiön suuhun. Kuka sanoi, että lapset pitävät makean makuisista lääkeliuoksista?

Korva oli kipeä, koska siinä on korvatulehdus -ja minä tietenkin välinpitämätön äiti. Korvatulehdusdiagnoosi toi kuitenkin mukanaan myös suuren elämyksen. Kääpiö koki ikävän päivänsä kohokohdan apteekin tiskillä, kun farmaseutti kaivoi lääkelaatikosta kissakuvioidun antibioottipullon. Se on Hello Kitty! hihkui kääpiö innoissaan. Jos lääkepurkkia voi rakastaa, sillä tavalla ei-narkkarimaisesti, luulen tietäväni, miltä tuo rakkaus näyttää.

Oletko joukkoimettäjä?

Tällä viikolla vietetään kansainvälistä imetysviikkoa. Se kunniaksi järjestetään Helsingissä keskiviikkona Imetysflashmob. Naiset kerääntyvät asematunneliin julki-imettämään. Jos et imetä, voit myös ilmeisesti kannustaa vieressä. Imetys nimetään tapahtumasivulla jopa kunnallispoliittiseksi teemaksi. Mitäköhän se tarkoittaa?

Ihan hyvän asian puolesta imetysviikolla kuitenkin ollaan liikkeellä. Monesti imetykseen liittyvä keskustelu vaan saa hyvin puritaanisen sävyn ja siitä tulee melko kiusallinen olo. Itse olen kääntyväinen siihen ajattelutapaan, että kunhan lapsi saa ruokaa, se on hyvä asia. Kaikessa sitovuudessaan imetys voi olla todella ahdistavaa. Kakkosen ollessa vauva päädyin toteamaan, että jos korvikepönikän hinnalla saa kevennettyä sitä painostavaa olotilaa, jonka jatkuva vauvassa ja kodissa kiinniolo aiheuttaa, silloin ei Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen suosituksilla ole mitään väliä.

En ehkä kuulu myöskään imetystflashmobien potentiaaliseen osallistujakuntaan. Taidan olla vähän rajoittunut ja umpimielinen, mutta koen jo imetyksen sujumisesta keskustelemisen terveydenhuollon henkilökuntaan kuulumattomien henkilöiden kanssa epämiellyttävänä. Minun maailmassani imetys menee osastolle ruumiintoiminnot, joista kanssaihmisten ei tarvitse tietää. Toisaalta en myöskään ole koskaan törmännyt mitenkään imetysvihamieliseen ilmapiiriin. Kätilöliiton suunnittelemat Täällä saa imettää-sertifikaatit ovat mielestäni vähän hassuja. 

Tässä aihepiirissä huomaa kyllä punnitsevansa sanojaan pitkään. Tuntuu siltä, että aina joku loukkaantuu.

Hoitotaito 1.0

Olemme pyrkineet kasvattamaan kahdesta tyttärestämme low-maintenance lapsia -suomeksi käännettynä vähän vaivaa lapsia. Vähän vaivaa lapset syövät varhain itsenäisesti ja pukeutuvat, oman ikänsä huomioiden, mahdollisimman paljon itse. Jos he tarvitsevat jonkin tavaran, he käyvät hakemassa sen itse. He nukahtavat iltaisin sänkyihinsä ilman aikuisen turhaa vieressä norkoilua. Päiväunille jäädään sanojen, nuku hyvin, saattelemana. Tämän kaiken eteen on tietenkin nähty paljon vaivaa.

Muutamien asioiden kanssa en ole kuitenkaan jaksanut nähdä vaivaa. Kakkonen on nukkunut kolmekuisesta lähtien kaikki päiväunensa ulkona rattaissa, koska en jaksanut maanisen esikoisen häirintäyritysten setvimistä unia kaipaavan pikkuvauvan kanssa, ja se rattaissa nukkuminen on vaan kätevää. En ole myöskään kummankaan lapsen kohdalla jaksanut innostua potan käytöstä ennen kahta ikävuotta. Kääpiö taisi istua kunnolla ensimmäisen kerran potalle 2v ja 4kk ikäisenä, kun aloimme ottaa häneltä päivisin vaipat pois ja ilmoitimme, että nyt isot tytöt käyvät potalla.

Koska lasten tammikuinen päiväkotiin meno häämöttää jo alle kolmen kuukauden päässä, aloimme pohtia, mitä kakkosen olisi hyvä osata jo valmiiksi, jotta päiväkodin aloitus sujuisi mahdollisimman mukavasti. Päiväunet olisi varmaankin tajuttava osata nukkua myös patjalla pötkötellen ja kai niistä wc-taidoistakin olisi jotain hyötyä, jotta ei tarvitsisi märät housuissa norkoilla kovin pitkään. Tällä viikolla aion ryhdistäytyä vessa-asioissa. Päiväuniprojektia taidan vielä lykätä, onhan tuossa talvemmalla vielä aikaa.

Usein kuulee myös kerrottavan, että päiväkotiin menevien lasten vanhemmat ostavat päiväkotivaatteita. Mitä helvettiä se tarkoittaa? Ovatko housut ja paidat päiväkotimaailmassa jotenkin erilaisia kuin meidän muiden suomalaisten keskuudessa, vai mistä siinä on oikein kysymys?

Epäonnistunut äiti

CV:tä päivittäessäni ja työnhakuasioita pohtiessani olen muistanut, että minähän olen oikeastaan työnantajan unelma. Hoidan hommat hyvin, asiallisesti ja huolella, autan työkavereita ja tulen toimeen toisten kanssa, vaikka kieltäni purren. Päivitän osaamistani opiskelemalla lisää ja innostun muutoksista ja kehittämistyöstä. Olen hyvä työntekijä.

Aina välillä kuulee jotakin ihmistä kuvailtavan hyväksi äidiksi tai isäksi. Mitä pidempään olen itse ollut äiti, sitä huvittavammalta tuollainen määrittely kuullostaa. Mitä ihmettä tarkoittaa se, että on hyvä äiti? Ovatko nämä ihmiset jonkinlaiset poikkeukselliset lehmän hermot omaavia ihmisiä, vai ovatko he uhranneet jotakin lastensa hyväksi? Jaksavatko hyvät äidit aina kuunnella, jos lapsella on asiaa? Vai onko kyse vaan siitä, että osaa käyttäytyä perheessä suht koht asiallisesti?

Minusta tuntuu siltä, että hyväksi äidiksi itseään tituleeraaminen tarkoittaisi samaa kuin sanoisi, että olen hyvä ihmissuhteissa. Tänään vietettävän kansallisen epäonnistumisen päivän hengessä totean mieluummin, että olen epäonnistunut äiti, joka niiden epäonnistumisien kautta on oppinut paljon uutta itsestään. Toivotan hyviä epäonnistumisia myös teille muille!

What would prinsessa Ruusunen do?

Tänään saa ainakin minua tytötellä -on nimittäin tyttöjen päivä. Oman tyttöyden lisäksi minusta on lähes neljän äitiysvuoden jälkeen tullut tytön äiti. Kääpiö on pikkuhiljaa siirtynyt prinsessa-aikakauteen. Hän haluaa pukeutua ainoastaan mekkoihin ja mitoittaa käytöksensä ja mieltymyksensä sen mukaan, miten arvelee prinsessa Ruususen toimivan. Prinsessa Ruususten mielestä lohikiusaus on hyvää.

Olen tänä syksynä kasvanut ihmisenä ja ostanut kääpiölle vaaleanpunaisen takin. Äiti, tämän takin väri on rakkauden väri, kääpiö hihkui, vaikka minun mielestäni se oli ihan liian pinkki. Silloin päätin, että jos ihminen haluaa pukeutua rakkauden väriin, se tulee hänelle sallia. Tällä viikolla ostin kääpiölle Huutonetistä omasta mielestäni ihan mauttoman röyhelöhameen, koska tiesin, että pieni tyttäreni rakastaisi sitä. 

En tähän päivään mennessä ole kohdannut omien tyttärieni kanssa tilannetta, tekemistä tai asiaa, joka olisi vain tyttöjen juttu, ja johon isä ei voisi osallistua. Tänään lounaalla kuitenkin juhlistimme tyttöjen omaan päivää vain tyttöjen kesken. Söimme jälkiruoaksi omenahyvettä ja vaniljakastiketta, vaikka se olikin uhmaikäisen mielestä tyhmä ja väärä jälkiruoka, koska se ei ollut jäätelötöttelö.

Tytöillä on elämässä edessään omat koettelemukset ja esteet, jotka yritän pitää ainakin omilta lapsiltani salassa. Sanon vaan, että pystytte tekemään ihan mitä vaan. Ihan helpolla eivät tietenkään pojatkaan pääse. Heillä on edessään omat normit, jotka määrittelevät, miten pojan ja miehen täytyy olla. Mutta se on sitten jonkun toisen päivän asia se.

Halpatyövoimaa tarjolla?

Blogeja pidetään monista eri syistä. Arvelisin, että äitiys- ja lapsiblogien tarkoituksena on ainakin dokumentoida lasten kasvua, prosessoida omia mietteitä vanhemmuuteen liittyen, etsiä ja antaa vertaistukea tai ihan vaan tuottaa tekstiä. Ja sitten on blogeja, jotka ovat täynnä tavaraa ja vaatteita. Haaveillaan joistakin tuotteista ja esitellään ostettuja tuotteita. Välillä järjestetään arvontoja, jaetaan alennuskoodeja tai esitellään ilmaisena näytekappaleena saatu "yhteistyökumppanin" tuote -maksettuja mainoksia siis. Blogista voi kai nykypäivänä tulla ainakin osa-aikainen työ, arvelisin kuitenkin, että suurelle osalle melko matalapalkkainen sellainen.

Minuakin pyydettiin jonkinlaiseen blogiyhteistyöhön, jonka kautta olisi mahdollista löytää kontakteja mielekkäiden "yhteistyötahojen" kanssa. Se saikin minut pohtimaan, mikä motivoi ihmisen pitämään kaupallista ja mainostamiseen keskittyvää äitiysblogia. Onko tavaroiden ja yritysten markkinointi vain yksi aihe muiden joukossa, jos ei halua muusta kirjoittaa? Onko kyse vain innostuksesta kuluttamiseen ja siihen liittyvään tavaratarjontaan? Onko ilmaisena saatujen tavaroiden ja vaatteiden testaaminen vain yksinkertaisesti kivaa? Vai onko blogeista tullut keino äideille tienata lisäansioita, ollessaan lasten kanssa kotona? Tai oikeastaan, voiko puhua edes lisäansioista, jos palkkiot maksetaan suurelta osin vaatteina, tavaroina ja muina hyödykkeinä, joiden arvo niitä luovuttavalle yritykselle on murto-osa tuotteen kauppahinnasta? Onko bloggaamisesta tullut matalapalkkainen työ, jossa äidit, muiden bloggaajien mukana, pitävät yllä yrityksille mieluisaa mainostilaa, nimellistä korvausta vastaan?

Itse en ole kiinnostunut blogeista, jotka keskittyvät etupäässä asioiden ostamiseen ja tuote-esittelyihin. Ne kuitenkin tuntuvat olevan lukijoiden suosiossa. Ehkä kyse on siitä, että lapsiin käytetään nykypäivänä paljon rahaa ja heidän kauttaan profiloidutaan myös kuluttajina. Tämä oma blogi tuntuu hieman vieraalta ympäristöltä yhteistyökampanjoiden järjestämiseen, joten niitä tuskin on luvassa tulevaisuudessakaan. Minusta olisi kuitenkin  mielenkiintoista kuulla myös teidän muiden mielipiteitä kaupallisista äitiys- ja lapsiblogeista. Mikä niissä viehättää tai ärsyttää?

Kuin paljon on viive?

Tajusin muutama päivä sitten, että en ole pitkään aikaan pohtinut, kumman lapsista antaisin pois, jos sellainen tilanne tulisi vastaan. Ja kaikkihan tietävät, että sellaisia tilanteita sattuu eteen ihan jatkuvasti. Minusta ei kuitenkaan ole kuoriutunut lapsien ihanuudesta intoilijaa. Tuo edellä mainittu välähdys liittyi siihen, kun huomasin jälleen pohtivani, kumpi lapsista on ärsyttävämpi. 

Tällä hetkellä vaihtelen suosikkia pitkin päivää. Kummallakin lapsella on käsissään mojovia valttikortteja: 3-vuotiaan jatkuva vastaan inttäminen, pikkusisaren jatkuva kiusaaminen, nuhteluille irvistely ja päälle sylkeminen. -Kyllä, lapseni sylkee suuttuessaan toisten perheenjäsenten päälle. Kakkonen hoitaa oman osuutensa yleisellä räjähdysherkkyydellä, pukemisrimpuiluilla sekä epämääräisellä käskemisölinällä, jota kukaan meistä idiooteista ei tajua ymmärtää. Hän ei puhu. Miksi hän ei puhu?

Kun kääpiö oli vuoden ja kahdeksan kuukautta, hän artikuloi selviä neljän sanan lauseita. Minä odotin viime kesää ihan jo senkin takia, että sitten voin alkaa jutella kakkosen kanssa. Hiljaista oli. Viime aikoina käymämme keskustelut voi summata seuraavasti: -Aauaa. -Onko siellä hauva? -Aaauuaa. -Vai tarkoitatko vauva, missä vauva? -Aauaa, köö, heihei. -Heihei. Diippiä shittiä.

Puheterapeuttikytkökseltäni kuulin, että perheiden toiset lapset oppivat usein puhumaan esikoisia myöhemmin. Esikoisten kanssa luetaan ja laululeikitään innokkaasti, on paljon kommunikaatiota. Kakkoslapset syövät vessaharjaa sillä aikaa, kun vanhemmat tappelevat uhmaikäisen kanssa. Näinhän se kai on mennyt. Tällä kierroksella on Leipuri Hiivat jääneet laulamatta. Nyt olisi kyllä hyvä hetki syyllistyä.