Takapenkki vai etupiha?

Olen oppinut uuden termin. -Takapenkkilapsuus.  Takapenkkilapsuus vietetään katsellen elinympäristöä auton sivuikkunasta, matkalla ohjattuun harrastustoimintaan. Kaupunkitilaa tutkinut professori kuvasi nykypäivän lasten kaventunutta elinpiiriä ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Uhkia tuntuu olevan nykyään kaikkialla ja lapselle halutaan vain parasta. Kaupunki on nykypäivän lapselle ohikiitävä maisema, jota tarkkaillaan sivustakatsojana. Muutamaa sukupolvea aiemmin lasten elinpiiri levittäytyi laajalle eri kaupunginosiin. Lapset tutkivat ja liikkuivat kaupunkitilassa ilman vanhempien jatkuvaa valvontaa.

Takapenkkilapsuudessa kiteytyy itselleni vanhemmuuden kauhukuva. Kalenteri pullollaan lasten harrastuksia, joihin heitä kuljetetaan arki-illat ja viikonloput. Lapsella jatkuvaa ohjattua toimintaa ja saattopalveluksi muuttunut aikuisen vapaa-aika. Kun puheenaiheena on lasten harrastustoiminta, herää minussa pieni sisäinen luonnollisuushörhö. Sisäinen hippini ei pysty käsittämään, miksi nykypäivänä 4 -7-vuotiaalla lapsella on melko tavanomaista olla kolme harrastusta, jotka rytmittävät koko muun perheen arjen kuljetusvastuineen. Vaikka katselen ihaillen esikoisen tanssikoulun juhlaesityksessä suoraryhtisiä balettitanssijoita ja arvostan lasten kehonhallinnan taitoja, en edelleenkään ymmärrä lasten harrastuksista muodostunutta vanhemmuuden elämäntehtävää. Tai varsinkaan harrastustulvan merkitystä lapsen kehitykselle.

4- ja 6-vuotiaat tyttäret ovat tulleet siihen ikään, että heidät voi päästää ulkoilemaan omaan pihaan kahdestaan. Minä ra - kas - tan tätä elämän virstanpylvästä. Olen kuluttanut elämästäni tarpeeksi monta vuotta leikkipuiston turvahiekkaa tunnustellen, enkä kaipaa niitä aikoja. En myöskään aio vaihtaa saavutettua vapaa-aikaa loputtomiin harrastuskuljetuksiin. Yksi kerta viikossa saa riittää. 

Toistaiseksi painotan lapsille, että pysykää omassa pihassa. Päästän ylittämään tien ihan itsekseen naapuriin. Ihan kohta esikoinen on siinä iässä, että hän kulkee kaduilla ilman aikuisen valvontaa. Ihanaa aikaa ja toisaalta aivan totaalisen pelottavaa. 

Hyvä tytöt!

Kun aloin odottaa esikoista, toivoin jonkin aikaa, että syntyvä lapsi olisi poika. En muista enää tarkalleen ajatuskulkuani tuolloin, mutta pojan äitiys tuntui varmaankin jotenkin suoraviivaisemmalta. Ehkä ajattelin, että äidin ja pojan välinen suhde on yksinkertaisempi. -Tiedä häntä. Oltuani kuusi vuotta äitinä tytölle, en osaa enää kuvitella muuta. Minun lapseni ovat tyttöjä ja se on hieno asia se. Olen myös ymmärtänyt, että äidin ja tyttären suhde ei tosiaankaan ole yksinkertainen. Tytön äitiys on hankalaa. Se pakottaa minut kohtaamaan oman tyttöyteni, ikävaihe kerrallaan. Ja välillä tulee se pakahduttavan ahdistava tunne, kun muistaa, että maailma ei ole ihan sama tytöille kuin pojille.

 

Kuuntelin torstaina työmatkalla radiosta, kuinka Jenni Pääskysaari kertoi tytöille kirjoittamastaan juuri ilmestyneestä kirjasta. Tyttö sinä olet... on 10 - 17-vuotiaille tytöille kirjoitettu kirja, jossa sanotaan kaikki ne asiat, jotka jokaisen tytön tulisi saada kuulla. Radiokeskustelussa puhuttiin pitkään tytön vartalosta ja siitä, kuinka varhain lähes jokainen tyttö kohtaa väkivaltaa. Rintsikoiden räpsäyttelyä, rintojen ja takapuolen puristelua ja kähmimistä. Tapahtumia, joista tehdään se vähän epämiellyttävältä tuntuva juttu, joka on vaan hyväksyttävä. -Koska on tyttö. Tunsin taas sen pakahduttavan tunteen rinnassani. Mitä kaikkea minun pienillä tytöilläni onkaan edessään. Teki mieli tarttua seuraavaa vastaantulevaa miestä rintapielestä ja raivota, että Miksi minun pitää opettaa tytöilleni, että teihin ei saa kukaan koskea ilman lupaa? Miksi pojille ei tolkuteta, että te ette saa koskea toisiin ilman lupaa? Miksi Jari Sarasvuo kähmii nuorta naistoimittajaa autossa? Mikä teitä miehiä vaivaa?

Radiohaastattelu loppui ja minä keräsin tuskastuneita ajatuksiani. Raitiovaunu pysähtyi ja katselin ikkunasta, kuinka pysäkin penkillä makoili vatsallaan pieni vaaleanpunaiseen välikausihaalariin sonnustautunut tyttö. 4-vuotias, huoleton hymy huulillaan. Hän nojasi kädellään poskeen, vailla kiireen häivää. Vieressä isä oli kumartunut tytön puoleen ja viittoili tuskastuneena lähestyvää raitiovaunua kohti. Isä yritti saada tyttöä nousemaan jaloilleen, koska ihan juuri olisi noustava ratikkaan. -Ei onnistunut. Hetken aikaa samastuin isään. Sitten katselin penkillä pötköttävää kirkassilmäistä tyttöä, jonka tahto oli raudan luja. Hymy huulilla, tilanne hallussa. -Oo just noin, äläkä anna periks, ajattelin.