keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Sateessa ruuhkassa

Älkää vetäkö turpaan, jos kävelen kadulla vastaan, mutta pakko hehkuttaa kylmää ja sateista säätä. Hyvä syksy! Viilenevät aamut ja kellastuvat lehdet lämmittävät sydäntäni. Kohta saa vetää piponkin päähän. Kun ei tarvitse enää päätoimisesti päivystää leikkipuistossa, tuntuu sadekin lähestulkoon mukavalta. Eikä muuten tartte tapella kurahousujen kanssa eteisessä, kun vetovastuu ulkopukeutumisesta on sälytetty ammattilaisille. Minä hoidan osuuteni teeskentelemällä, että vien kuravaatteet päiväkodin ohjesäännön mukaisesti kerran viikossa pesuun. Teeskentelen, koska kuka oikeasti pesee kurahousuja, kysyn vaan.

Syksyinen Helsinki näyttää tänä vuonna monella tasolla hyvältä paikalta elää. Uusi työpaikka on osoittautunut vahingossa tehdyksi nappivalinnaksi, ja kodin, ruokakaupan, päiväkodin ja työpaikan välillä sahaaminen tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Eräänä iltana täytyi googlettaa sana ruuhkavuodet, kun en ollut ihan varma, mitä sillä tarkoitetaan. Termillä tuntuu olevan negatiivinen kaiku. Lukemieni artikkelien ja keskustelujen perusteella nämä vuodet olisivat niitä, joista en jälkeenpäin muista juuri mitään, koska on koko ajan vaan niin kova kiire. Perheen ja työn yhdistämisestä maalaillaan usein yhtälö, jossa ei ole voittajia. Täytyy luopua ja tinkiä jostakin, koska kaikkea ei ehdi tehdä. Tai vähintäänkin täytyy tuntea syyllisyyttä jostakin vaihtelevasta aiheesta.


En ymmärrä. Miksi tämän elämänvaiheen pitäisi olla oletusarvollisesti vaikea ja raskas? Vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja, mutta uskon vahvasti siihen, että lähes aina on mahdollista järjestää aikaa niille asioille, joita ihan oikeasti pitää tärkeänä. Olen kuluneiden kuukausien aikana pohtinut useasti, että ennen lapsia tai ennen töihin palaamista en koskaan ollut näin tehokas ajankäyttäjä. Olen liekeissä.

Toivotan siis tervetulleiksi elämäni ruuhkavuodet, mitä ikinä niillä tarkoitetaankaan. Vastapainoksi taidan heittää tämän vuoden osalta hyvästit paljaille nilkoille ja tyydyn vetämään jalkaani sukat pitkästä aikaa. Hei ja moi.

torstai 12. syyskuuta 2013

Uhmaikä tekee minut hulluksi

K-kaupan kassaneidin toivottama hyvää illanjatkoa tuntui ihan vaan suoralta vittuilulta. Vaikka eihän se tietenkään toivottelujaan sellaiseksi tarkoittanut. Jos jaksaisin hävetä julkisella paikalla karjuvia lapsiani, olisi tänä iltana kasvojen menettämiselle ollut ihan mukiinmenevä tilaisuus. Riitaa, raivoamista ja kyyneleitä oli koettu heti kaupan ovensuussa autokärryjen siivittämänä. Tai oikeastaan karjuminen alkoi jo kotoa lähtiessä. Tai oikeastaan päivällisen jälkeen, päivällisen aikana ja ennen sitä. Kotimatka päiväkodista meni ihan hyvin. 

Kaupassa kumpikin halusi, että isi työntää, vaikka kärryjä oli kaksin kappalein. Hedelmävaa'alle ei ehtinyt ajoissa ja joku toinen ehti liimata hintatarrankin tomaattipussiin. Hedelmäpussi repesi, kun sen nakkasi kaaressa kaupan lattialle, eikä pussia olisi tietenkään saanut vaihtaa ehjään, vaan sitä piti saada kantaa ite. Lapset karjuivat vuoroin yhdessä, vuoroin erikseen. Tällaista tänään, totesin miehelle tutkiessamme keskittyneesti tortillalettupaketteja lasten raivotessa vieressämme. -Ja eilen, lisäsi mies hiljakseen. Lasten kanssa elelyä käsittelevät keskustelumme viime viikoilta voi summata muutamaan lauseeseen. Miten tästä on tullu tällasta? Ei voi olla tällasta. Vittu, en kestä tällasta.


Nyt on siis tällanen kausi. Ylevät kasvatusperiaatteet ja käytännöt ovat muuttuneet arjen uhmantäyteisessä harmaudessa hyvin suhteellisiksi. Kaikesta ei jaksa vääntää, koska lapsen raivokohtaus vaanii joka nurkan takana. Ei unilelun lisäksi muita leluja mukaan sänkyyn periaate muuntuu sulavasti Ota vaan taaperokärry ja kasa kirjoja unileluiksi, kunhan vaan pysyt siellä sängyssä käytännöksi. Muistelen hämärästi, että meillä oli joskus sääntö, että jos ruokapöydästä nousi, ei saanut tulla enää takaisin syömään. Se oli ihan hyvä sääntö.

Kellon lyödessä puoli yhdeksän tunnen mielenrauhan laskeutuvan korjaamaan riekaleisia hermojani. Suljen korvani 2-vuotiaan huudoilta. Hän haluaa vaihtaa yöasun toiseen sekoiltuaan sängyssään puolisen tuntia. Tänään palkitsen itseni sisustuslehdellä ja maistan uutta suklaalaatua. Huomenna vuorossa punaviini.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Kuuma peruna, tuplana

No eipä olisi uskonut! olivat ensimmäiset sanani hallituksen hiljattain kokoon kasaaman rakenneuudistuspaketin julkistamisen jälkeen. Kotihoidontuen uudistus ja päivähoidon tarveharkinnan lisääminen -kaksi kuumaa perunaa samalla kertaa. Mikä määrä äitejä repimässä pelihousujaan! Sekä kotihoidontuen ongelmista että päivähoidon tarveharkinnasta olen minäkin ollut jotakin mieltä aiemminkin. Kotihoidontuen suurimpana käyttäjäryhmänä ovat matalasti koulutetut naiset, joilla on rikkonainen työura. Heille kotihoidontuki muodostaa kannustinloukun, joka huonontaa heidän tulotasoaan melko pysyvästi. Nämä naiset ovat taloudellisesti riippuvaisia puolisoistaan ja erotilanteessa yksinhuoltajaperheen köyhyysriski kasvaa. Köyhyys tuo mukanaan myös muita ongelmia. Päivähoidon suhteen olen sitä mieltä, että osa-aikainen hoito riittää hyvin takaamaan lapselle riittävän varhaiskasvatuksen, jos toinen tai molemmat vanhemmista ovat kotona vanhempain- tai hoitovapaalla.

Kotihoidontukeen kohdistuva uudistus on nerokkaasti muotoiltu. Suunniteltuja muutoksia voidaan perustella monella eri tavoitteella: hoitovastuun tasa-arvo, työllisyysaste, naisten köyhyyden ennaltaehkäisy, säästöt. Perheiden "valinnanvapaus" kotihoidontuen vanhassa mallissa on tuottanut hyvin perinteistä roolijakoa lasten hoitovastuun suhteen. Tuleva uudistus todennäköisesti saa naiset palaamaan aikaisemmin töihin. Samalla miehille kiintiöidään tukikuukausia. Se on  kehityssuunta, johon perhepolitiikkaa minun mielestäni pitääkin suunnata. Ohjailevaa politiikkaahan tukijärjestelmän muutos lähinnä on. Yhteiskunta kannustaa perheitä tekemään ratkaisuja, jotka ovat yhteiskunnan näkökulmasta hyödyllisiä. Toisaalta kotihoidontuen kuukausittainen rahasumma on niin pieni, että se tuskin saa valtaosaa isistä jäämään kotiin. Pitemmän vanhempainpäivärahakauden jyvittäminen puolisoiden kesken ehkä saisi. Uudistuksen lopputulemana lapset laitetaan aikaisemmin päivähoitoon ja työllisyysaste ehkäpä nousee. En ole taloustieteilijä, mutta mahdollisimman suuren työllisyysasteen tavoitteleminen on kai kansantalouden ja hyvinvointivaltion pyörittämisen kannalta toivottava asia.


Suomalainen yhteiskunta on tukenut lapsen kotihoitoa poikkeuksellisella tavalla ja  lapsen ikää ajatellen poikkeuksellisen pitkään muihin maihin verrattuna. Muissa pohjoismaissakin töihin palataan varhain, ainakin osa-aikaisesti. En osaa ajatella, että kahden vuoden kieppeillä päivähoitoon menevä lapsi menisi hoitopaikassa jotenkin pilalle. Se tarkoittaisi, että puolet 2-vuotiaista suomalaislapsista olisi joutunut vääränlaisen hoitoratkaisun uhriksi. Näin tuskin on tapahtunut. Tai sitten haluan vain kieltää tosiasiat, kun olen itse mennyt viemään vuoden ja 11 kuukauden ikäisen lapsen päiväkotiin.

Hassuksi kotihoidontuen ja päivähoidon uudistusten samanaikaisuuden tekee se, että toiset huutavat, että ei haluta viedä lasta päiväkotiin ja toiset huutavat, että pitää saada viedä lapsi päiväkotiin pidemmäksi aikaa. Monimutkainen ajatuskuvio.