Jumalallinen väliintulo

Muistitko ostaa lahjukset? kyseli sisko puhelimessa, kun harpoin työpäivän jälkeen päiväkodin kevätjuhlaan. No nyt en ole kyllä lahjontatuulella, summasin tuntoni päiväkotia kohtaan. Oikeastaan en taaskaan ollut tullut ajatelleeksi, että päiväkodin henkilökunnalle tulisi ostaa kesän korvilla jotakin roipetta. Mutta oikeastaan, jos tajunta olisi toiminut, olisivat paketit jääneet tänä aamuna kotiin. Edellisenä iltana olin kirjoittanut kitkeränsävyisen sähköpostin päiväkodin johtajalle. Olin todella pettynyt ja tuntui hyvin ikävältä.  Tämä on meille tärkeä periaate -ystävällisin terveisin. 

Vainoharhaisuuteni päiväkodin uskontokasvatuksen suhteen sai ihan konkreettista vettä myllyyn, kun kävi ilmi, että kielloistamme huolimatta kääpiö oli talutettu luterilaisen päiväkotiporukan mukana kevätkirkon penkkiin. Näin asian ei pitänyt mennä. Jaksoin vielä erikseen edellisenä päivänä mainita hoitohenkilökunnalle, että lastamme ei saa viedä kirkkoon. Ja sitten, hupsista vaan, oli tämä tieto jotenkin unohtunut. Selostin vielä moneen otteeseen lapsellekin, että kirkkoretki ei kosketa häntä. Kaikki lapset ei käy kirkossa. 

Kyynikkominäni on täysin varma, että tämä ei ole ensimmäinen lipsahdus. Tähän sopisi joku kirosana. Äänestän kirkon erottamista päivähoidosta. Enkä edelleenkään aio muistaa päiväkodin henkilökuntaa kukkapuskilla tai karkkirasioilla.

Löpö löpö löpö

Kun toteaa ääneen, että vauvalle lässyttäminen on ärsyttävää, voi melkein kuulla kuinka herneet sujahtavat äiti-ihmisten sieraimiin. -Ei niin saa sanoa! Taas meitä syyllistetään, kun me vaan tykätään vauvoista! Tietoviisaimmat vetävät esiin kehityskortin. -Lässyttäminen tukee kielellistä kehitystä. Oli miten oli, en ole löytänyt itsestäni luontevaa lässyttäjää ja lapset ovat joutuneet sopeutumaan mamma-vajavaisuuteeni. Onneksi olemme edenneet lasten kasvussa ikävaiheeseen, jossa lässyttäminen tuntuu paitsi tarpeettomalta myös oudolta.

Nyt on käynyt ilmi, että en ärsyynny ainoastaan lapselle lässyttämisen vaatimuksesta, vaan myös lässyttävästä lapsesta. Esikoinen on alkanut lässyttää! Hänestä ei tunnu kuuluvan lausetta ilman määkivää vauvaääntä. Sie-tä-mä-tön-tä. Voitko puhua tavallisella äänellä? Mä en saa selvää kun sä lässytät. Aargh. Sana ei kuitenkaan tunnu tehoavan tähän vaivaan, eikä kurkkuunkaan saa käydä kiinni. 

Olen yrittänyt tutkiskella sisintä sieluani ja pohtia, miksi 4-vuotiaan lapsen lässyttäminen on minusta niin sietämättömän ärsyttävää. -En tiedä, se vaan on. Hengähdin helpotuksesta, kun google ehdotti ripeästi lukuisia vaihtoehtoja tiedonhakuun lässyttävästä lapsesta. Keskustelupalstat tarjosivat vertaistueksi tutulta tuntuvan tuskailun lisäksi myös perinteistä naisten välistä ystävyyttä: "Meillä tyttö on puhunut 3-vuotiaasta saakka ihan normaalisti. Sääli, että vihaat lastasi." "Suhtaudut oudon vihamielisesti lapseesi. Ei tuo niin vakava asia ole, miksi raivostut?" Nämä kommentit voi siis jättää tässä yhteydessä jättämättä.  

Leivoksia ja kyyneleitä

Onpas outoa, oli ajatus joka pyöri päässä heti aamusta. Kiireetön lähtö kotoa lämpöisessä kesää enteilevässä säässä. Leivoskahveihin päättyvä aamiainen Ekbergillä, kun sattuikin olemaan ylimääräinen puolituntinen käytettävissä ennen koulutuksen alkua. Jari Sinkkonen pitelemässä minulle ovea. Paljon ajatuksia herättävä koulutuspäivä. Tulevaisuudensuunnitelmat, jotka selkenivät jossitteluista päätöksiksi. Ja yllättävä käänne, jossa mies päätyy viemään kuumeiset lapset mökille isovanhempien hoteisiin, jotta minä pääsen osallistumaan myös koulutuksen toiseen päivään ja mies pääsee hoitamaan välttämättömän työtehtävän.

Yhtäkkiä ei ollutkaan kiire päiväkodille tai kotiin ruokkimaan lapsia. Vapaailta. Onpas outoa. Poikkesin Stockmannille, kiertelin kauppoja, kävin syömässä ja suuntasin kotiin cavahyllyn kautta. Tunsin eläväni vierasta elämää. Asemalla kaivoin laukun pohjalta baaritupakat, kun olo tuntui kesäisessä illassa niin vapaalta. Onpas outoa. Tulin hiljaiseen kotiin ja ihmettelin vähän lisää. Istuin tyhjän kodin parvekkeelle iloitsemaan ihanasta lämmöstä. Muutamaa tuntia myöhemmin liikutuin kyyneliin Suomen euroviisuesitystä katsellessani. Joojoo. -Outoa.

Vihreä kuula

Istuin äitienpäivän kunniaksi ihan liian pitkän tauon jälkeen kampaajan tuoliin - ja vielä miehen piikkiin. Mahtavaa. Miten voikin olla mahdollista, että täyden työviikon ja kahden lapsen arjen yhdistelmä sekä kolmen tunnin irrottaminen kampaajakäyntiin tuntuu olevan pieni mahdottomuus? Hetken aikaa pohdin lasten viemistä päiväkotiin arkivapaapäivänäni ja lähteväni kampaajalle rentoutumaan. Visioin, kuinka vilkuttaisin aamusella lapsille heipat päiväkodin pihassa räjähtäneessä kuontalossani ja palaisin muutamaa tuntia myöhemmin hakemaan heidät siististi suitussa frisyyrissä. Tunsin lastenhoitajien syyllistävien katseiden pureutuvan sieluuni ja päätin suunnata kulkuni kiltisti lasten kanssa leikkipuistoon ja vaihdoimme miehen kanssa hoitovastuuta eteisessä perjantaina  klo 16.30.

Toisena lahjavaihtoehtona oli kahvakuula. Kuntoiluväline oli kuitenkin liian masentava lahjatoive, joten ostin sen äitienpäivää edeltävänä perjantaina itse. Lihakset ovat sisätyöhön paluun jälkeen alkaneet huutaa vastusta. Päätoiminen istuminen on välillä puuduttavaa, vaikka painoa se ei ole tuntunut nostavan. Toistaiseksi lähinnä päinvastoin. Tiivis työtahti on laihduttanut minut viimeksi vuosikausia sitten nähtyihin tuumakokoihin, mutta lihakseni huutavat apua. Ja kun minun sohvaperunalihakseni huutavat, on tarve otettava vakavasti. 

Illat ja tunnit lasten kanssa ovat liian lyhyitä kuntosalille lähtemiseen, joten harjoittelun tulee tapahtua kotioloissa. -Ratkaisu kahvakuula. Vietin viikonlopun, kahvakuula vielä turvallisesti ostopaketissaan, katselemalla youtubessa erilaisia kahvakuulavideoita ja selailemalla kuntoilusivustoja. Löytyi äijäileviä repimisvideoita ja kevyempää heiluttelupätkää, havainnekuvia ties minkälaisista kieputuksista. 

Ihan juuri sopivaa harjoitteluohjetta en löytänyt, joten nyt kysyn apua teiltä: Täytyykö hyvästä kahvakuulavideosta maksaa jotakin ja mistä niitä löytää? Pelkät kuvat saavat epäilyksen heräämään, että teenkö kuitenkin jotakin väärin ja vammautanko itseni tappavan tasaisesti. Tarvitsen siis havainnollistavaa videomateriaalia, jonka tahtiin ja kannustamana voin kuntoilla lasten mentyä nukkumaan. Ja nyt ei sitten saa tulla sanomaan, että koko kuula on ihan turha ostos. Koska se ei ole. Ei ole.

Äänten laskenta

-Äiti, voitko sä luvata, että et ikinä enää huuda mulle? kääpiö kysyi minulta eilen matkalla kotiin leikkipuistosta. Auts. Ja sitten nopea itsereflektio. -En mä kyllä voi luvata, että en koskaan huutaisi. Tosiasia oli pakko myöntää. Lapselle ei voi luvata asioita, jotka eivät tule toteutumaan. -Mutta lupaan yrittää olla huutamatta, vaikka olisinkin tosi vihainen.

Tarina taisi alkaa torstaina. Olimme matkalla puistosta kotiin, minulla oli nälkä, kakkonen kitisi ja esikoinenkin oli väsynyt. Työnsin rattaita mäkeä ylös ja kannoin kädessäni kakkosen potkupyörää. Esikoinen talutti potkulautaansa rattaiden vierellä. Äiti odota mua, kääpiö kitisi, vaikka minä oikeastaan kävelin hänen takanaan. -Sä olet mun edellä, miten mä voisin sua odottaa, tiuskaisin kyllästyneenä lapselle. Olemme käyneet tätä samaa keskustelua viimeiset kaksi vuotta. Lapsella on pakkomielteinen suhtautuminen siihen, että kukaan ei saa kävellä hänen edellään. Muutama kymmenen senttiä etäisyyttä meidän välillämme laukaisee riipaisevan kiljunnan. Äitiiii, miks et sä odota muaaa. ÄÄITIII!! Mä en pysy perässsäää!!!! 

-Nyt et aloita, me kävellään vierekkäin. Nyt lopetat ton valittamisen, tiuskaisin taas.

-Äiti, odota, kääpiö kiljui.

-Nyt hiljaa, nyt lopetat ton jankkaamisen. Mä en jaksa kuunnella tota samaa valitusta joka päivä, karjuin vihaisena lapselle.

Ja sitten lapsi hiljeni ja kuljimme hiljaisuudessa kotiin. Kotiovella huomasin, että esikoinen oli jotenkin poissaoleva ja hiljainen. -Onko sulla joku hätänä, kysyin. Lapsi kertoi pelästyneensä huutoani. Pyysin anteeksi ja halasin.  Halasin uudestaan ja kerroin että en tarkoittanut pelottaa. -Äiti välillä hermostuu. Tuntia myöhemmin mittasimme esikoiselta kuumeen. Olin rähjännyt kuumeiselle lapselle.

Huuto ei ollut ensimmäinen, ei edes kymmenes. Vuosien varrella en ole ainoastaan korottanut ääntäni, vaan ihan rehellisesti huutanut lapselle suutuspäissäni turhautumistani, vihaani ja keinottomuuttani. Kun ei vaan tunnu millään menevän perille, että ohuessa takissa ja sukkahousuissa ei voi lähteä pakkaseen. Kun pienemmältä viedään ihan tahallaan kaikki kädestä. Kun lapsi ei vaan suostu uskomaan, että sohvalla ei pompita tai kun hän varastaa kaapista salaa karkkia. Ulkopuolelta katsottuna ihan pieniä asioita, mutta päivästä toiseen jatkuessaan kuppi täyttyy. Jokaiselta vanhemmalta löytyvät ne omat heikot kohdat.

Osallistuin muutama viikko sitten monitieteiseen symposiumiin, jossa lastenpsykiatri Raisa Cacciatore totesi, että kaikessa lapsen kanssa tapahtuvassa kommunikaatiossa pitäisi olla positiivinen vire, tai jos siihen ei pysty, niin edes asiallinen. Lapsen minäkuva muodostuu siitä, miten hänelle puhutaan. Hurja vaatimus, pohdin kuulemaani. Mutta aika vaikeaa  on olla eri mieltä.

Itse pyrin rakentavuuteen poistumalla tarpeen vaatiessa paikalta, kun oikein alkaa kiehua. Tämä keino on välillä ihan hyödytön, koska vääryyksiä kokenut lapsi seuraa monesti perässä. Hengittelen ja välillä laulan. Viime aikoina olen yrittänyt opetella antamaan periksi. Raja turhan jääräpäisyyden ja  kasvatusperiaatteista kiinnipitämisen välillä tuntuu välillä olevan hyvin häilyvä.

Nyt keinot jakoon: Miten te onnistutte olemaan huutamatta lapselle?

Yykaakoo

Havahduin huomaamaan, että blogi täyttää tänään kolme vuotta. Kolme vuotta! WOOP WOOP!!! Yli neljäsataa tekstiä minun elämästäni. Välillä pysähdyn miettimään, minkälaisen kuvan minusta saisi, jos ei olisi koskaan tavannut minua ja lukisi jokaisen tekstin. Tai vain muutaman. Sitten päätän olla ajattelematta asiaa, koska alkaa ahdistaa.

Paljon on tapahtunut kolmen vuoden aikana: lapsiluku on kasvanut, kantakaupunki vaihtunut rivitaloelämään ja kotiäitiys palkkatyöhön. Kun aloitin tämän blogin, en tuntenut juurikaan toisia äitejä. Nyt äitiystäviä  ja -kavereita on monta kymmentä. Se on aika mukavaa. Ja sitten lisänä olette te siellä -ihmiset, joita en ole koskaan tavannut, vaikka tavallaan olen. Monen vuoden ajan te olette olleet osa minun elämääni ja kiinnostuneet ajatuksistani. Se jaksaa aina säännöllisesti ihmetyttää ja ilahduttaa minua.



Kiitos siis teille kaikille kommenteistanne tai ihan vaan kiinnostuksestanne vuosien varrella. Te teette tästä harrastuksesta mukavan. Jatkan alkoholinhuuruisia päivityksiäni ja nostan punaviinilasin edessä siintävälle neljän päivän vapaalle ja siinä samalla myös tuoreelle 3-vuotiaalle. Kippis.

RuokaValio

Maidosta on tullut viime vuosina tunneasia: äidinmaito, pastöroimaton maito, luomumaito, maito eri rasvaprosenteilla, suomalainen maito, Valion vai Arla Ingmanin maito. Ravintosuositukset rakastavat rasvatonta maitoa, mutta yhä kasvava osa kansaa epäilee, onko pitkälle jalostettu, pastöroitu ja homogenoitu maito sittenkään hyväksi meille. Itse en ole juonut maitoa vuosikausiin muualla kuin kahvissa. Lapsille ostamme luomumaitoa, koska harrastuneisuus ei riitä raakamaidon kanssa pelaamiseen. Minusta on kuitenkin ihmeellistä, että monet suomalaiselle purkkimaidolle allergiset ihmiset pystyvät syömään Keski-Euroopassa tuotettuja jäätelöitä. Pastörointi ja homogenointi ovat ilmeisesti melko brutaalia kohtelua maidon luonnolliselle rakenteelle. Minua myös hämmästyttää, että 1-10-vuotiaan lapsen pitäisi suomalaisten ravitsemussuositusten mukaan kitata maitoa puoli litraa päivässä.

Maitoasia nousi meillä ajankohtaiseksi muutama kuukausi sitten, kun kakkonen valitteli jatkuvasti mahansa olevan kipeä. Välillä poskille nousi epämääräinen puna, jolle emme löytäneet suoraa syytä. Ensin ajattelimme, että aikuisen miehen ruokahalulla varustettu lapsi syö liikaa. Sitten pohdimme yliherkkyyttä jollekin ruoka-aineelle, koska lapsen iho on atooppisuuteen taipuvainen. Sitten muistimme, että posket ovat punottaneet aiemminkin, kun yritin lopettaa imetystä korvikkeen voimin. Silloin siirryimme riisimaitoon ja myöhemmin ihan tavalliseen luomumaitoon, jota kakkonen on hörppinyt ihan tavalliseen tapaan melkein vuoden. Kunnes sitten kuukausi sitten hän alkoi pyytää ruokajuomaksi vettä lähes joka aterialla.

Uskon vakaasti siihen, että jo pieni vauva osaa syödä aterialla vaistomaisesti sopivan määrän ruokaa ja valita ruoakseen kasvulle välttämättömiä ruoka-aineita. Kun aloimme tyttären maitoboikotin myötä pohtia, saako lapsi tarpeeksi kalsiumia, tajusimme kakkosen vaistomaisesti syövän oikeita ruoka-aineita. Hän valitsee iltapalaleiväksi täysjyväruisleipää ja vaatii aamuisin ison lautasellisen kaurapuuroa. Purkkimaito ei jostakin syystä maistu, mutta luonnonjogurttia hän tuntuu syövän mielellään. Onko kyse jonkuntyyppisestä maitoallergiasta? -En tiedä, mutta lapsen ruokavalintoja tarkkailtuamme olemme huomanneet, että hän jättää hämmentävän usein syömättä ruoat, joissa on maitoa tai kermaa. Hylamaitoon hän ei suostu koskemaan.

Olen melko varma, että Valiolla on ollut sormensa pelissä, kun suomalaisia ruokasuosituksia on hiottu kuntoon. Suositukset tietävät heille hyvää kassavirtaa, kun kalsiumia ei tunnu lapsen suuhun siirtuvän mistään muualta kuin maitopurkista. Silti mieleen jää epäilys, tuleeko kalsiumia kuitenkaan tarpeeksi, jos päivässä pitäisi saada 600 mg ja 100g kaurahiutaleita sisältää kalsiumia 180 mg. Puolella litralla maitoa tämä kalsium määrä täyttyisi, mutta meillä päiväkulutus on lähempänä desilitraa. Juustokaan ei maistu. 

Emme varmaankaan ole ainoa perhe, jossa maitotuotteet eivät maistu. Miten te varmistatte riittävän kalsiumin saannin? 

Sulle ja mulle

Ke-vät. Taisin julistaa sen alkaneeksi jo viime viikolla, mutta toisto ei haittaa. Kevät. Ilmojen lämmettyä olen siirtynyt ryystämään alkoholia ulkoilmaan. Vappupäivänä join skumppaa takapihalla aurinkotuolissa makoillen ja varpaat paljaana. Tänään join kaljaa etupihalla retkituolissa ihan vähän palellen. Itse asiassa korkkasin ulkojuomakauden jo muutama viikko sitten, kun hörpin punaviiniä seisaallani kotikadun varressa. Variaatiomahdollisuuksia on siis useita.

Perjantaitissuttelun lisäksi iloa iltaan tuo uusi potkulauta. Ostin sen kääpiölle, mutta varmistin, että painoraja sallisi isompienkin tyttöjen kruisailun. Savulohipasta siirtyi suuhun keskimääräistä nopeammin kun tiesin, että ruoan jälkeen päästään testaamaan tuoretta ostosta. Ja ihan mahtavaahan se oli. Nyt pohdin, miten saisin esikoisen valitsemaan puistomatkoille ajopeliksi polkupyörän, jotta pääsisin omimaan laudan itselleni.

Potkulautahankintaa suunnitellessamme jouduimme jälleen toteamaan, että tarvitsemme kaikkea kaksi. Minä tarvitsen. Mies tarvitsee. Ja ehkä myös lapset tarvitsevat. Minä tarvitsen lapsille kaikkea kaksi, jotta minun ei tarvitse kestää loputonta kiljumista. Jotta minun ei tarvitse kuunnella jatkuvaa millononmunvuoro jankkaamista ja ratkoa loputtomia kumäenkoskaansaatota riitoja. Kakkoselle nettikirpparilta hankittu Puky oli siis jokaisen kympin arvoinen. Tai ehkä tässä tapauksessa olisikin pitänyt ostaa kolme.