sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Säännöt rakkaudelle

Tajusin jokin aika sitten saavuttaneeni jonkun tyyppisen elämänvaiheeseen ja ikään liittyvän virstanpylvään -tajusin olevani eroiässä. Kaverin synttärijuhlissa illan emäntä kiitti juhlapuheessaan häntä taannoisen eron aikana tukeneita ihmisiä. Istuin lattialla sangria lasi kädessä ja tajusin, että vieressäni istui onnellinen uusperheen äiti ja toisella puolella vasta asumuseroon totutteleva ystävä. Eronneita lapsiperheitä alkaa olla läheisissä jo useita.

Paula Noronen kirjoitti jokin aika sitten Hesarin kolumniinsa oman reseptinsä siitä, miten välttää ero pienten lasten perheessä. Ohjeena taisi olla, että lapsen hoitoon ei kannata suhtautua liian tosissaan ja että puolison kanssa kannattaa olla tiimi. Omaa elämääni koskevaan listaan lisäisin, että pidä lapsen synnyttyä yllä kiinnostuksen kohteita kodin ulkopuolisiin asioihin. Kun puolison kanssa on muutakin keskusteltavaa, kuin isän ja äidin rooliin liittyvät asiat, on elämä kotona rikkaampaa. Toisaalta, suurimmassa osassa eronneita läheisiä pariskuntia, eroon johtaneet ongelmat ovat olleet läsnä jo ennen lasten tuloakin. Lapset eivät ratkaise yhtään ongelmaa, vaan näyttävät lähinnä pahentavan niitä. Ilman suurempia ongelmiakin rakkauden säilyttäminen lapsiperheen arjessa vaatii molemmilta sitä tahtomista, jota tuomarin, pastorin tai puolison edessä ollaan vakuuteltu.


Anu Silfverberg pohti kirjassaan, että jos ihminen riisuu kokonaan pois vanhan minänsä äitiyteen sukeltaessaan, ja elleivät ystävät satu sukeltamaan samaiseen lampeen tismalleen samaan aikaan, saattaa ystäville tulla tuota vanhaa minää ikävä. Että maailma ei olekaan loputtoman kiinnostunut tästä uudesta minästä, jonka kaikki tieto perustuu yksinomaan siihen, että on synnyttänyt ihmisen. Lausetta lukiessani pysähdyin miettimään, saattaako käydä myös niin, että omalle puolisolle tulee ikävä sitä vanhaa kumppania, jos suuri osa siitä, mikä on määrittänyt ihmistä ennen vanhemmuutta unohtuu vuosiksi.

Toisaalta sen oman elämän ja minuuden säilyttäminenkin asettaa parisuhteelle haasteita. Töihin palattuani olen useasti pohtinut, että tässä elämänvaiheessa olisi helppoa ajautua erilleen. Lapset aamulla hoitoon ja sitten töihin. Illalla kotiin ja nopeasti lapsille ruokaa, muutama hetki lasten kanssa, kaupassa täytyisi käydä ja joskus siivotakin. Opintopisteitä lasten mentyä nukkumaan, omien ystävien tapaamista viikonloppuisin. Tasapainoilua oman ja yhteisen välillä.

Perjantaina istuimme miehen kanssa kahdestaan illallispöytään ja ulkoistimme sängystään karkailevan kakkosen tainnutustaistelun isovanhemmille. Pohdimme lapsiamme, siivoojan palkkaamista ja kauppakassipalveluita, johtamisteorioita ja terapiasuuntauksia, Ylen rahoitusta sekä sitä, miten kunnollisen risoton saaminen ravintolassa on Suomessa lähes mahdotonta. Vaikka Paula Noronen totesi, etteivät ravintolaillalliset pelasta pienten lasten vanhempien parisuhdetta, hyvää ne ainakin tekevät.

13 kommenttia:

  1. Yritimme eilen saada ensimmäistä kertaa molemmat lapset yhtäaikaa yökylään. Eipä onnistunut. Vaikka miten isovanhemmat ja muut sukulaiset vakuuttelevat "tottakai me autetaan lastenhoidossa milloin vaan", täytyy silti kyläilyt varata viikkoja etukäteen ja silti menee mönkään. Lopulta istuin oluttölkki kädessäni keittiössä ja itkin ääneen että täytyykö soittaa sosiaalipäivystykseen että saa edes yhden illan lomaa lapsista. En yhtään ihmettele miksi eroaminen houkutta, silloin saa edes jokatoisen viikonlopun omaa aikaa kun lapset on isällään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei. Jos ette pääse yhdessä lähtemään, on se yksinkin kotoa poistuminenkin joskus erittäin tarpeen.

      Poista
    2. silläkin uhalla että tämä tulkitaan turhaksi anonihkeilyksi, nostaisin mielelläni esille myös sen sukulaisen osan, jolle niitä lapsia yllättäen tarjotaan hoitoon. siis ymmärrän hyvin, että vapaata olisi tarvista pitää, mutta kyllä mulla on ainakin omakin elämä, sovitut menot, työt, keikat ja omakin parisuhde huollettavana. otan mielelläni sukulaisten ja ystävien lapsia hoitoon, mutta _en todellakaan_ parin tunnin varoitusajalla - päivä, parikin, saattaa olla aikamoinen pommi. (paitsi jos on oikeasti hätä, silloin tilanne on toki eri)

      en myöskään henkilökohtaisesti mielelläni hoida sairastavia lapsia, minulla ei ole tällä hetkellä vaan varaa sairastella (sitäpaitsi mielestäni sairaan lapsen paikka on vanhemman kanssa kotona).

      Tsemppiä joka tapauksessa lastenhoitokuvioihin. Ehkäpä joku ystävä voisi auttaa, jos sukulaisilla on kiireitä?

      terkuin, se itsekäs lapseton täti

      Poista
    3. Ei se nihkeilyä ole, jos on jotakin mieltä.

      Ja ei kai siitä voi mieltään pahoittaa, jos viimetingassa ei löydä lapsenvahtia. Sellaista se elämä välillä on. Tärkeintä kai on se, että lapsenvahti osaa kieltäytyä silloin, jos sen tarpeelliseksi kokee.

      Poista
    4. siinäpä se - pitäisi olla mahdollista tarvittaessa sanoa ei, ilman guilt-trippailua. sanoin kerran tuntevani itseni hiukkasen hyväksikäytetyksi, ja kyseinen äitihenkilö veti aivan tolkuttomat kilarit. että on siellä omat tarinansa näiden juttujen toisellakin puolella...

      Poista
  2. Niin tekevät. Siivouspalvelut kuulemma myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt olen kyllä valmis luopumaan muutamasta ravintolakeikastakin siivouspalvelun vuoksi! :)

      Poista
  3. Anulla on varmaan ihan oikea pointti äitiyteen hurahtamisesta. Mutta noin voi käydä muissakin elämäntilanteissa. Mitä jos elämä pyörii vain oman uran ympärillä, tai oman harrastuksen ympärillä. Usein kuulee äitiyslomalle jäävien puhuvan jotain siitä, miten "nyt pitää yrittää määritellä itsensä uudelleen, kun ura on ollut ennen se määrittävä tekijä". Ei näillä ihan mihin tahansa hurahtaneilla ihmisillä ole sen syvempää ulosantia kuin äitiyteen hurahtaneilla, kyllä minäkin jaksoin ihmetellä, kuinka ystävättäreni viime tapaamisella puhui ja puhui ja puhui ainoastaan ryhmäliikuntaharrastuksestaan. Uudesta määrittäjästä, johon ei muuta elämää mahdu.

    Ehkä näillä ihmisillä on muutenkin tapana määritellä itsensä jonkin sen hetkisen "statuksensa" kautta vahvemmin ja elämä usein mustavalkoisemmin sitten pyörii sen ympärillä, mene ja tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joka siis luonnollisesti aiheuttaa varmaan turhaumia parisuhteessa. Miksei toi akka/ukko jaksa muusta jauhaa, liikkuuko sen päässä mitään.

      Poista
    2. Se on varmaan ihan totta, että joillekin on tyypillisempää hurahtaa yhteen asiaan kerrallaan. Itse en ainakaan jaksaisi kuunnella , jos mies ei puhuisi mistään muusta kuin lapsista. Ihmiset ovat paljon mielenkiintoisempia, jos heillä on erilaisia kiinnostuksen kohteita.

      Poista
  4. Mä oon miettinyt niin, ettei sellainen ohimenevä hurahtaminen ole kovin vaarallista, vaan oikeastaan inhimillistä. Kun se vanhemmuuden (sori, mä vaan en saa itseäni puhumaan pelkästä äitiydestä, vaikka äidit niitä tyypillisempiä hurahtajia lienevätkin) alku on aika totaalista. Ja kyllä se jälkeläisen syntymän aiheuttama tunnemyllykin varmasti monet yllättää, joten ihmekös tuo, jos vähän menee sekaisin.

    Mutta jos omat lapset on ainoa puheenaihe vielä kuukausien ja vuosien päästä, niin silloin varmaan on ihan paikallaan miettiä, että olikos tässä elämässä jotain muutakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se lapsen saamnen on aika totaalinen kokemus ja niin aikaa vievä asia aluksi, että eihän siinä kamalasti muusta puolison kanssa puhuta. Lähinnä olen pohtinut sitä, että tähän lapsiperheen arkeen on niin helppoa hukkua, että unohtuu se puoli keskinäisestä elämästä, missä ei olla vanhempia.

      Poista
    2. No se on varmasti totta. Uskoisin, että etenkin sitten, kun on useampi lapsi ja molemmat vanhemmat töissä.

      Poista