Yöpaitavastaanotto

Vuoden viimeinen päivä. Neljä vuotta sitten, tänä samaisena päivämääränä, jäin ensimmäistä kertaa elämässäni äitiyslomalle. Puolenyön tienoilla tallustelin tuskaisena parin sadan metrin matkan illallisjuhlista Kaivopuiston rantaan raketteja katsomaan. Nyt olemme olleet lapsiperhe jo niin kauan, etten osaa enää kaivata aamuun jatkuvia uudenvuodenjuhlia, vaan rakettien ampuminen ja tinojen valaminen ennen kello yhdeksää tuntuu ihan tavalliselta.


Viime vuosi painuu mieleen vuotena, jona kohtasin oman rajani äitinä. Kypsyin kuluttamaan leikkipuiston hiekkaa päivä toisensa jälkeen ja tajusin, etteivät rahkeeni riittäneet kahden tahtovan ja uhmaavan lapsen kärsivälliseen kohtaamiseen kokopäiväisesti.

Aloitin illan nauttimalla pari särkylääkettä ja odottamalla, josko kuume hieman laskisi. Sitten vedin jalkaan pyjamahousut ja istahdin lankomiehen viereen päivällispöytään. Tuntuu siltä, että vuoden vaihtuessa taidan olla jo unten mailla. Oikein hyvää uutta vuotta kaikille teille. 

Talviklassikko

Syksy ja talvi ovat kulta-aikaa, jos mieli lämpiää perheenäitien lasten sairastamista käsitteleville facebook päivityksille. Olen hämmästyttävän tarkasti perillä siitä, kuka on asioinut minäkin päivänä lastenklinikalla, onko kuumetta vai todella sitkeää yskää, onko tullut oksennusta vai kenties matolle kakkaa ja kenellä on diagnoosia mykoplasmasta (Mikä helvetti sekin on?) vähän perinteisempään korvatulehdukseen. 

Jännitän jo kovasti etukäteen, miten melko perusterveet lapsemme onnistuvat kunnostautumaan päivähoidon tautilotossa, koska töissä on vuoden vaihteessa sellaiset tilanteet, etten voisi juurikaan pyöriä kotihoitajana. Universumi päätti lievittää stressiäni ja sairastutti kääpiön korvatulehdukseen ja minut ja miehen sopivasti viikonlopuksi johonkin flunssantapaiseen (paitsi tietenkin miehellä tauti on paljon kovempi ja raskaampi). Perjantain ja lauantain välisenä aamuyönä mies kiikutti kipulääkittynä viisi tuntia tuskissaan itkeneen kakkosen Mehiläiseen kuulemaan, että joskus nuhakuume voi aiheuttaa ikäviä olotiloja ilman korvatulehdustakin.

Olen siirtynyt tautijännityksissäni välinpitämättömyyden tilaan. Lapset ehtivät varmaankin parantua sairastuakseen sitten ensi viikolla uudelleen. Onko lapselle mahdollista saada antibioottikuuri ylläpitolääkityksenä?

Ja nyt muuten vinkit jakoon siitä, mitä ensimmäisenä päivähoitopäivänä pitää pakata reppuun perus tossujen ja vaihtovaatteiden lisäksi. Emme halua vaikuttaa luopiovanhemmilta ihan ensimmäisenä päivänä. Ja onko niin, että päiväkotiin ei kannata mennä sellaisessa talvihaalarissa, jota ei saa kuivata kuivauskaapissa. Eli kannattaako haalia jostain joku ei niin vesitiivis (ja ei niin kallis!!!) haalari ja ostaa kurahousut lisäksi? Auttakaa urpoa.

Päivähoidosta, subjektiivisesti

En voi kieltää, etteikö viikon päässä siintävä päivähoidon aloitus herättäisi minussa syyllisyyden tuntoja. Tunnen piston sydämessäni, kun työkaveri kertoo hoitaneensa miehensä kanssa kaikki neljä lastaan kotona esikouluikään asti. Seuraan huolestuneena, kuinka nopeasti kakkonen hakeutuu kyläpaikassa lasten keskinäisistä leikeistä hetkeksi isin tai äidin syliin tankkaamaan turvaa. Pohdin, jääkö yksittäisiä sanoja käyttävä lapsi vaille hoitajien huomiota päivähoidossa. Vatvon ja arvioin, vaikka tiedän, etten olisi pystynyt hoitamaan lapsia kotona, oman järkeni säilyttäen, yhtään pidempään.

Tunnen liian monta päivähoidossa työskentelevää aikuista uskotellakseni itselleni, että 2-vuotiaan lapsen täysipäiväinen päivähoidossa oleminen olisi ihan ongelmaton asia. Minusta päivähoidon laadullisista kysymyksistä keskustellaan edelleen liian vähän ja liian usein keskustelun estävät päivähoitoa käyttävät vanhemmat itse. -Eihän se ole mukavaa kuulla, että oma lapsi viettää päivänsä olosuhteissa, jotka eivät ole hänelle ne ihan edullisimmat.

Minusta on ihan turhaa työntää vanhempana päätänsä puskaan ja kieltäytyä kuulemasta, että jostakin syystä päiväkoteihin on nykyään todella vaikeaa saada koulutettua henkilökuntaa, tai että päiväkodin ärsyketulva tai ryhmäkoko voi, asiaan perehtyneen tutkijan löydösten perusteella, tuntua pienestä lapsesta kuormittavalta. Ainakin minua kiinnostaa tietää, minkälaiset olosuhteet ovat siinä ympäristössä, jossa minun lapseni viettävät 8 tuntia päivässä. Se, että hoitajat ovat hyviä tyyppejä, ei tarkoita, että he pystyvät tekemään laadukasta hoito- ja kasvatustyötä missä tahansa työolosuhteissa. Se, että lapsi tuntuu jäävän hoitopaikkaan mukisematta, ei minun mielestäni ole osoitus juuri mistään muusta kuin siitä, että lapset omaavat hämmästyttävän kyvyn mukautua lähes minkälaisiin olosuhteisiin tahansa. Eihän lapsella ole mitään tajua siitä, mikä on laadukasta varhaiskasvatusta. 

Onko se riittävä laadun tae, jos lapsi ei roiku epätoivoisena vanhempansa jalassa päiväkotirakennuksen nähdessään? Tai onko aamuisin päiväkodin pihalle itkemään jäävä lapsi merkki laaduttomasta päivähoidosta? Mistä ihmeestä minä voin vanhempana tietää, mikä on päiväkodissa tapahtuvan työn laatu, kun en ole sitä itse paikalla havainnoimassa? 

Ja nyt kukaan ei sitten saa tulla kertomaan, että yksityinen päivähoito on ainoa hyvä päivähoitomuoto, koska ainoastaan yksi lähitienoomme yksityinen päiväkoti hyväksyy asiakkaikseen alle 3-vuotiaita lapsia ja sinne nämä meidän lapset eivät tällä erää mahtuneet.

Kuuden tunnin salamarakkaus

Voiko viihde-elektroniikkaa rakastaa? Tällaisena kuuden tunnin automatkan jälkeisenä sunnuntaina vastaisin, että kyllä voi. Olen muodostanut rakkaussuhteen Nextbase kahden 7 tuuman näytön kannettavan dvd-soittimen kanssa, enkä aio erota koskaan. Jos laitteemme sattuisi hajoamaan ennen joulupäiväistä kotimatkaamme, voisin puhjeta ääni väristen tulkitsemaan Kaija Koon Kylmä ilman sua kappaletta, tuskaani lievittämään. -Mulla on niin kivinen tie ilman sua. Auki haavat sielusta se hiertää. Enkä siitä ulos pääse ilman sua. Ympyrää se kiertää. Kivinen on tieni ilman sua.  

Sieluni on siis edelleen ehjä, ja kiittäminen käy yksinomaan uutta viidettä perheenjäsentämme, Nextbasea. Viime pääsiäisen anoppilan reissustamme viisastuneena, suuntasimme viime viikonloppuna perheretkelle Giganttiin ja kannoimme kotiin kannettavan kaksinäyttöisen dvd-soittimen. 

Puolitoista kierrosta Anniina balleriinaa,  kahdeksan maissinaksua, lounastauko, päiväunet, pullakahvit huoltoasemalla, kaksi jaksoa Muumeja ja olimme perillä anoppilassa. Millon me ollaan perillä? kuultiin ensimmäisen kerran 15 minuuttia ennen määränpäätä. Tavallisella lähimpään Citymarketiin suuntautuvalla reissulla tivaaminen alkaa jo auton moottorin käynnistyessä. Tämä on rakkautta.

Supercalifragilisticexpialidocious

Onneksi olen sinut tavanomaisen ja keskinkertaisen äitiyteni kanssa. Parin viikon takainen maanantai olisi muussa tapauksessa ollut minulle vaikea päivä. Lastenhoitajamme ensimmäisenä työpäivänä, huomasin töissä facebook viestin, jossa puistokaveri kehui hoitajaamme reippaaksi. Kotimatkalla luin toisen kaverin kommentoivan, että hoitajamme oli laulattanut ja leikittänyt muidenkin lapsia puistossa. Töihin paluu ei tuntunut enää ollenkaan hassummalta liikkeeltä. Minä olin päässyt takaisin aikuisten ja älyllisten haasteiden maailmaan ja lapset olivat saaneet seurakseen 2000-luvun Maija Poppasen. Kotiin päästyäni sain selvityksen päivän kulusta. Yksi hoitaja oli kuitannut yhden päivän aikana koko meikäläisen neljän vuoden askartelu-uran saldon ja vähän päälle. Se on sen työ, se on sen työ, tolkutin hämmentyneelle itselleni. 

Parin viikon aikana lapset ovat leiponeet hoitajan kanssa pipareita, paistaneet lettuja, pulkkailleet, askarrelleet muun muassa kiikarit, sienipelin, lumiukkoja, lumihiutaleita sekä tonttuja, kirjoittaneet kaksi kirjaa sekä värittäneet läjän värityskuvia. Hoitajastamme on myös muodostunut leikkipuiston legenda, jonka työlleen omistautumista ihailevat sekä perusäidit, että koulutetut ammattilaiset. Huomenna hyvästelemme pätkätyöläisemme ja toivomme, että hän suostuu tulemaan meille töihin toistekin. 

Paikkansa kullakin

Perjantaina se puhelu sitten tuli. Näin puhelimen näytöltä, kuka linjoilla oli ja sydän alkoi pamppailla. Vastasin ja kuuntelin aikani soittajan esittäytymistä ja asian pohjustusta. Sitten en enää malttanut odottaa. Sano vaan nopeasti se paikka, kun mua jännittää niin paljon. 

No. Esikoinen pääsi meidän lähipäiväkotiin ja kakkonen siinä vieressä olevaan perhepäivähoitoon. Kaksi eri hoitopaikkaa, mutta ihan vierekkäin kuitenkin.  Pieni perhepäivähoitoryhmä 2-vuotiaalle ja 4-vuotiaalle päiväkodissa yllin kyllin oman ikäisiä kavereita ja ohjelmaa. Asiat olisivat tuskin voineet mennä paremmin. Mahtavaa, ihanaa, sä olet tehnyt musta tänään niin onnellisen, hehkutin päiväkodin johtajalle. Myös johtaja itse vaikutti väsyneeltä, mutta helpottuneelta. Sä et voi uskoa, miten näitä paikkoja on väännetty, hän summasi jakoprosessin kulkua.

Jotkut toiset perheet joutuivat kauemmas ja se on ihan perseestä se. Toivottavasti heillä on autot käytössä ja työmatka oikeaan suuntaan. Meillä ei ollut kumpaakaan. Ehdin jo viime viikkojen aikana katua, etten ollut soitellut piinaavia puheluita päiväkodin johtajalle tai ilmestynyt paikan päälle, tukka pystyssä ja itku kurkussa, esittämään asiaani. Niinkin on toimittu.

Päiväkotipaikkapuhelun päätyttyä soitin iloisen puhelun miehelle ja jatkoin työpäivääni. Vasta kotimatkalla pysähdyin todella miettimään saamaamme tietoa. Stressi purkautui virtaavina kyyneleinä. Vieläkin asian ajatteleminen liikuttaa. Kuukausien jännitys on nyt ohi ja voimme vihdoin kertoa asiasta tivaavalle esikoiselle, missä kahden viikon päästä alkava päiväkoti sijaitsee. Hätäsuunnitelmia ei enää tarvitse vatvoa. Ei tarvitse pelätä väsyneiden lasten kanssa viiden ruuhkabussissa kaupungin poikki matelemista. Ei tarvitse pohtia työpaikan vaihtamista lähemmäs päiväkotia tai hoitajan palkkaamisesta aihetuvia kustannuksia.

Universumissa on viime kuukausina ollut liikkeellä paljon hyvää tahtoa ja sitä on lipunut myös minun luokseni enemmän kuin ikinä osasin toivoa, hermojen koettelemuksista ja omatunnon painimatseista huolimatta. Minulla on työ, josta syntyy vielä jotakin todella hienoa ja lapsilla nyt hoitopaikat, jotka tekevät autottoman ihmisen elämästä hitusen yksinkertaisempaa. Tästä on hyvä jatkaa.

Urhea Koistinen

Nimen anto lapselle on tärkeä päätös. Se tuntuu niin kovin lopulliselta. Jostakin syystä nimiasioissakin on trendejä. Tiettynä aikana annetaan lapsille tietynlaisia nimiä. -Minä tunnen lukuisia alle 5-vuotiaita Akseleita ja Venloja. Nimeävätköhän meidän lapsemme omia lapsiaan Pirkoiksi ja Penteiksi? 

Jotkut antavat lapsille nimet tietyn etukirjaimen säännöllä. Kaikkien lapsien nimien täytyy alkaa K:lla. Meillä mentiin intuitiolla. Luettiin almanakasta nimiä ja soviteltiin vaihtoehtoja sukunimeemme. Hyviäkin nimiä jäi pelistä pois ihan vaan sen takia, että tunsimme jonkun sen nimisen kusipään. Tai jos jonkun niminen henkilö oli jo tuttavapiirissä. Vaihtoehtoja oli paljon, mutta täytyy sanoa, että nimet Eversti ja Xtina eivät tulleet puheeksi, toisin kuin joissain muissa perheissä. 

Nimi ei miestä pahenna, mutta haluaisin tietää, mikä saa aikuisen ihmisen sulkemaan pois mielestään sen, että Merikarhu niminen lapsi voi saada osakseen myös vähän vähemmän imartelevaa huomiota. Miltä tuntuisi kirjoittaa työhakemukseen Urhea Virtanen? No, Merikarhusta ei sitten koskaan tullut Merikarhua, mutta Tempusta tuli Temppu ja Iloitusta Iloittu. Sääliksi käy, ei voi mitään. Voisiko aikuinen ihminen tavoitella erilaisuutta ihan vaan omassa elämässään, muita sivullisia siihen sotkematta?

Suhteellisuusteoriaa

Jos ennen ajattelin työmatkaa pakollisena siirtymänä kodin ja konttorituolin välillä, on näkökulma näinä aikoina erilainen. Työmatka on minun omaa aikaani opiskeluun, hiljentymiseen, musiikin kuunteluun tai netin selailuun. Vuorokauden minuutit maksimoidakseni, valitsen vähän pitemmän matkan bussipysäkille ja harpon rivakkaa tahtia. Tuleepahan harrastettua liikuntaa, kun iltaisin ei ehdi. Tästä on varmaankin kirjoitettu joku elämäntaito-opas -Ole läsnä hetkessä, tee jokaisesta hetkestä merkityksellinen. 

Tunnen itseni varsin tehokkaaksi, kun laittelen seuraavan päivän iltaruoan valmiiksi jo edellisenä iltana ja lataan ennen nukkumaanmenoa kahvinkeittimen valmiiksi. Katson työvaatteet illalla odottamaan ja herään aamulla ennen muuta perhettä.  

Töihin menemiseen, siellä olemiseen ja sieltä palaamiseen kuuluu suurin osa päivästä. Minusta tuntuu edelleen käsittämättömältä, että tapaan lähes yhtä paljon työkavereita kuin lapsiani. Työkavereita ehkä enemmänkin. Parin viikon päästä suurin osa lasten elämästä tapahtuu jossakin muualla. Kun vaan tietäisi, missä se paikka tulee olemaan.

Samaa sarjaa

Olen edistynyt prinessa-asioissa. Olen ostanut esikoiselleni jo toisen vaaleanpunaisen rimpsuhameen, sillä kyllähän prinsessa-balleriinalla täytyy vaihtovaatteita olla. Olen tämän lisäksi ostanut hänelle myös kimaltelevan Hello Kitty hatun, sillä lapsen esittämien perustelujen edessä ei vaan voinut muuta kuin ymmärtää. Keskustelu eteni näin:

-Äiti, mä haluaisin vaaleanpunaisen Hello Kitty hatun.

-Ai, kenellä sellainen on? 

Lapsi on pitkään hiljaa, miettii. 

-Ei varmaan kenelläkään, mutta mulla on vaan sellainen tunne, että mun täytyy saada sellainen hattu.

Onko olemassa ihmistä, joka ei tietäisi miltä tuo tunne tuntuu? Kysyn vaan.

Kaikki tämä vaaleenpunkkutouhu alkaa tuntua minusta jo ihan luonnolliselta. On kuitenkin yksi asia, josta olen itsessäni vähän huolissani. Olen alkanut tuntea tarpeen pukea lapseni samanlaisiin vaatteisiin. Tai edes sellaisiin, jotka sointuisivat mukavasti yhteen. Pystyin viime hetkellä hillitsemään itseni joulumekko-ostoksilla, vaikka sieluni silmin näin kaksi tyttärtäni koristelemassa joulukuusta kynttilöiden loisteessa, samanlaisissa punaisissa samettimekoissaan. Samanlaisissa talvihaalareissa he vähän niin kuin näyttäisivät kuuluvan yhteen.

Onko tämä normaalia? -Yhteensopivat lapset -söpöä vai selkeesti liikaa?

Viikon varrelta

Tuli haaste! Kiitos, Tyttönen tuolta. On siis jälleen aika jakaa tuikitarpeellista informaatiota kahdeksan satunnaisen faktan muodossa. Tällä kertaa käsittelyyn pääsee jännitysnäytelmä, nimeltään Meikäläisen eka työviikko.

Kuluneen viikon aikana olen:

1. Suunnistanut työmatkani viimeiset 20 metriä puhelimen navigaattorin avulla. Miten olen koskaan löytänyt minnekään ilman puhelimen karttapalvelua? 

2. Tutustunut neuvotteluhuoneen seinälle liimattuun havainnekuvaan, jossa ohjeistetaan, miten neuvotteluhuoneen tuolit tulee asetella sieltä poistuessa.

3. Saanut perehdytyksen siihen, missä järjestyksessä kaksi vierekkäistä kahvinkeitintä tulee käynnistää.

4. Suututtanut nettisivujen suunnittelijan kehittämisehdotuksillani.

5. Imitoinut halventavaan sävyyn nettisivujen suunnittelijaa hänen poistuttuaan palaverista.

6. Hävittänyt työavaimeni lumihankeen.

7. Aloittanut keskustelun esimiehen kanssa sanoilla Tää on nyt tosi noloa.

8. Kironnut kymmeniä kertoja kaikkea päivähoitoon liittyvää, sillä meillä ei vieläkään ole hoitopaikkaa tammikuulle. Koska nyt on vaan niin hankala tilanne, kun paikkoja ei ole.

Että näin.

Itsenäisyyden aika

Lähden töihin, kun lapset vielä nukkuvat tai vasta heräilevät. Silloin on vielä pimeää. Tulen töistä kotiin, kun on jo pimeää. Ruokailu, pyykkejä, lasten kanssa jonkin aikaa. Sitten onkin jo iltapalan aika ja lapset menevät nukkumaan. Näen lapsiani arviolta kolme tuntia päivässä, ja samalla teen paljon muutakin, kuin olen heidän kanssaan. Se tuntuu ihan älyttömän lyhyeltä ajalta. Hurjaa.

Havahduin tiistaina töissä siihen, että kello oli yksi ja minulta edelleen lounas syömättä. Aika oli juossut ja huomasin olleeni uppoutuneena töihin melkein viisi tuntia. Kukaan ei ollut mankunut ruokaa tai ketään ei täytynyt laittaa ajoissa päiväunille. Tuntuu hyvältä tehdä asioita omassa rytmissäni.