Arvonnan voittaja: möö!!!

Arvonta on suoritettu! Aivan ensiksi haluan kuitenkin kiittää aktiivisuudesta myös niitä lukijoita, jotka kävivät erikseen ilmoittamassa, että eivät todellakaan halua osallistua arvontaan. Erityispropsit teille. Arvostan.

Arvonta suoritettiin täysin epävirallisissa olosuhteissa, ilman valvovia silmäpareja, sunnuntai-iltana klo 23.42. Nalli napsahti nimimerkille möö. Vilpittömät onnitteluni sekä tulevan vauvan, että taattua amerikkaa edustavan opuksen johdosta. Laittaisitko nimesi ja osoitteesi tulemaan pihallakotona@hotmail.comiin, niin laitan paketin postiin.

Syksyn sävyt

Flunssaisena ja toimettomana perjantai aamuna ehtii kaikenlaista. Voi pysähtyä kuuntelemaan Pikku kakkosessa juontajan esittelemää päivän aihetta. Miksi isi ei käy töissä ja onko lasten hoitaminen työtä? Kiinnostuneille tiedoksi, syitä on kaksi: 1. Isi hoitaa lapsia kotona, koska pienet lapset eivät pärjäisi kotona yksinään. 2. Kaikki ne työpaikaikat, joissa tehdään sitä työtä, jota isi osaa tehdä, ovat täynnä toisia työntekijöitä. Ja kyllä se kodinhoitokin on työtä. Yhteiskuntaopin tunti 1.0.

Flunssasta väsyneenä ja ärtyneenä voi myös hermostua siitä, miksi kukaan haluaa kertoa kuukautisistaan facebookissa. Samaan syssyyn voi kokea närkästystä siitä, miksi kukaan kokee tarpeelliseksi arkisessa keskustelussa tuoda esiin, että on viime aikoina harrastanut todella usein suojaamatonta seksiä miehensä kanssa, tai että aikoo lähipäivinä ryhtyä samoihin puuhiin synnytyksen käynnistämiseksi. Ihan liikaa informaatiota, sanon minä. 

Voi myös huomata, että on mahdollista ottaa pienet torkut sohvalla samalla, kun 1,5-vuotias lapsi on istahtanut naaman päälle. Voi pohtia, miksi pienten lasten päiväkodissa oloa kritisoivissa uutisissa viitataan aina vain Liisa Keltikangas-Järviseen. Voi kerhostahakureissulla huomata sopivansa hyvin syksyn väreihin.

Ja sitten voi pohtia, olisiko sitä järkevä aikuinen ja jäisi illaksi kotiin potemaan flunssaa vai tankkaisiko itsensä lääkkeillä kaupunkikuntoiseksi ja vetäisi jalkaan korkkarit ja punaa huuliin. Pitkään palvelleiden kotiäitien ja työelämään siirtymisten juhlistaminen ei kuullostaisi yhtään hullummalta.

Kansalaistaitojen äärellä

Taitopostaus -äitiysblogien klassikko. Listataan saksalaisella tarkkuudella jälkikasvun karttuneita kykyjä: liikkumismetodit, kynien kanssa suhraamisen aste, mitä suusta pääsee ja ulostamistilanne. Sitten joku kyynikko lukijakunnasta pahoittaa mielensä. Pitääkö sitä nyt kaikelle kansalle leveillä kakaransa taidoilla, eihän tuo piirros edes muistuta perunaa! Tai sitten voi vaihtoehtoisesti panna paremmaksi. Meidän Jenna-Aleksanteri ölisi kuulkaa neljän sanan lauseita jo ryömiessään. Ai että. Kyllä se lapsen saaminen tuo ihmisestä esiin mukavia puolia. 

Ja nyt se tulee -Pihalla kotona-blogin ensimmäinen taitopostaus! (Tittididii) Tätä taitoa on meidän perheessä nimittäin odotettu. Kakkonen on oppinut katsomaan televisiota!!! Vuosi ja kahdeksan kuukautta siihen meni. Praise The Lord Of TV! Siinä se istuu aamuisin, nakutettuna sohvaan ainakin puoli tuntia, välillä pitempäänkin. Minä sanon vaan, että Hello aamutorkut sohvalla, viime kerrasta on jo ihan liian kauan. Ja  nyt aiomme toivottaa tervetulleeksi perheeseemme myös kannettavan dvd-soittimen kahdella näytöllä, pitkien automatkojen pelastajaksi. Merkkisuosituksia tai muita yleisiä vihjeitä?

Parit ranskalaiset

Ranskalaiset taitavat tehdä kaiken paremmin. Keväällä mielenkiintoa herätti Pamela Druckermanin best-seller Bringing up Bébé. Amerikkalainen toimittaja muutti Pariisiin ja tajusi, että ranskalaiset lapset käyttäytyvät amerikkalaislapsia paremmin ja viihtyvät ilman aikuisten jatkuvaa huomiota. Ranskalaiset vauvat jopa nukkuvat öisin paremmin kuin amerikkalaiset ikätoverinsa. Vive la France!

Sitten viime viikolla, tuossa aiemmassa Ruoka-aika postauksessa, Johanna linkitti kommenttilaatikossa artikkelin, jossa kerrottiin niin ikään Ranskaan muuttaneesta toimittajasta, joka tajusi, että hänen valikoivasti ruokaan suhtautuvat lapsensa alkoivat, ranskalaisen ruokakulttuurin ympäröiminä, syödä monipuolisemmin ja terveellisemmin. Aiheesta innostuneena Karen Le Billon halusi jakaa tekemänsä huomiot ranskalaisesta syömiskulttuurista. Aiheen tiimoilta syntynyt kirja, French Kids Eat Everything, tiivistyy kymmeneen periaatteeseen:

Kuva täältä.

Vanhemmat vastaavat lastensa ravitsemuskasvatuksesta. Ei tunnesyömistä, ei ruoalla palkitsemista tai lahjomista. Lapset syövät samaa ruokaa aikuisten kanssa. Syökää yhdessä. Ruoalla tarjotaan monia eri vihanneksia. Kaikkea täytyy maistaa. Ei välipaloja ruoka-aikojen välillä. Syökää pitkään ja hitaasti. Syökää itse tehtyä ruokaa. Syöminen on iloinen asia.

Päädyin lukemaan kirjailijan blogia ja aloin toden teolla ajatella, mikä merkitys perheen ruokailutottumuksilla ja yleisen ruokakulttuurin välittämällä ajatusmaailmalla on lapsen  elämälle. Ranskalaislapsista ylipainoisia on n. 14%, kun Amerikassa vastaava luku on yli 30%. Suomessa mennään jossakin 20% tienoilla. Se tuntuu ihan hirveän suurelta luvulta.

Potut pottuina

-Mutku mä inhoon kukkakaalia. Olimme tulleet kääpiön kanssa keittiöön. Lapsi hihkui innostuksesta päästessään mukaan ruoanlaittopuuhiin ja kertoi olevansa maailman paras apukokki. Saatuaan kuulla, että ruokalistalla on kukkakaali-jauhelihapataa, hän hiljeni ja istahti epäuskoisena keittiöjakkaralle.

-Kukkakaalihan on tosi hyvää ja terveellistä. Mummikin tykkää siitä tosi paljon. Yritin innostaa lasta ja samalla kuumeisesti keksiä jotakin uutta ja houkuttelevaa näkökulmaa ruokalajiin. -Mutta tiedätkö mitä, jos on kokki, niin silloin täytyy vähän maistella, että miltä kaikki maistuu. Kaikki hyvät kokit aina maistaa. Lapsen ilme kirkastui. Hän nipisti pikkurillin kynnen kokoisen palasen raa'asta kukkakaalista ja laittoi sen suuhunsa. Palan syötyään lohkaisi vielä ison nupun ja haukkasi suun täydeltä. Nerokasta, toistelin itsekseni. Tää on hyvää, totesi lapsi.

Ja sitten laitettiin ruoka. Kääpiö pilkkoi kukkakaalia, söi kuormasta säännöllisesti, ja minä ruskistin sipulia ja jauhelihaa. Kakkonen istui keittiön lattialla ja järjesteli lattialle tippuneita kukkakaalin murusia muovimukiin. Lopuksi apukokki raastoi muutaman teelusikallisen parmesaania padan päälle laitettavaksi. Kaikki meni täsmälleen niinkuin Strömssössä. 3-vuotias käytti terävää veistä ja minä pysyin rauhallisena. Hyvä minä.

Ja sitten syötiin. Kääpiö hehkutti kokkaustaitojaan ruokapöydässä istuessaan ja pulisi iloisesti siitä, kuinka hyvää kukkakaali on. Söi ruokaa muutaman lusikallisen, sanoi kiitos ruoasta ja poistui katsomaan Pikkukakkosta. 

Jäin miettimään tuota edellisen postauksen kommenttilaatikossa esiin noussutta lapsen tarvetta erotella eri ruoka-aineet. En ole asiaa aiemmin ajatellut, mutta näin se näyttää olevan. Kukkakaali ruoanlaiton lomassa maisteltuna ja yksinään -hyvä. Sekoitettuna jauhelihaan ja tomaattimurskaan -huono. Tai sitten tarvitaan vain niitä paljon puhuttuja maistelukertoja.

Mutta tässä on se padan ohje, niinkuin oli puhetta. Minun mielestä hyvää arkiruokaa. Piristävää, että ei tarvitse aina olla riisiä, pastaa tai perunaa ruoassa mukana. Maistui myös kakkoselle.

Mike's Sicilian Stew

1 rkl oliiviöljyä

2 makeaa sipulia

2 valkosipulin kynttä

450 g tomaattimurskaa

2,5 dl vettä

1 kukkakaali (n. 1,2kg)

500 g naudan jauhelihaa

1 rkl tuoretta timjamia

1 rkl tuoretta basilikaa

parmesaaniraastetta

Laita oliiviöljy kattilaan. Kuullota pilkottuja sipuleita kattilassa hiljalleen n. 10 minuuttia. Lisää pilkottu valkosipuli.

Sekoita mukaan tomaattimurska, vesi ja paloiteltu kukkakaali. Keitä kukkakaalit hiljalleen kypsiksi kannen alla n. 20 minuuttia.

Paista pannulla jauheliha. Kun kukkakaali on pehmeää, lisää jauheliha kattilaan tuoreiden yrttien kanssa. Keitä vielä hetki.

Tarjoile runsaan parmesaaniraasteen kera. Omaan ruokaan lisäsin vähän enemmän yrttejä, pippuria ja suolaa.

Ruoka-aika

Olen jonkin asteinen ruokahörhö. Välttelen eineksiä ja pillimehuja ja pyörittelen lapsille leikkipuiston grillipäiviä varten itse tehdyt hampurilaissämpylät ja jauhelihapihvit. Ruokaintoilullani on loppujen lopuksi aika vähän tekemistä lasteni kanssa. He eivät ole minkäänlaisia kulinaristeja, vaan kahmivat suurella ruokahalulla suihinsa eineslihapullia, jos niitä jossakin tarjotaan. Haluan kuitenkin ajatella, että kotona opitut ruokailutottumukset siirtyvät heidän mukanaan myös myöhempään elämään.

Olinkin iloinen, kun kääpiö osoittautui jo pienestä pitäen ruokien suhteen hyvin ennakkoluulottomaksi, tosin pieniruokaiseksi, lapseksi. Hän alkoi jo vauvana syödä samaa ruokaa kanssamme. Maisteli kookosmaitocurryt, pavut ja pestot ja pyysi lisää tsatsikia leivän päälle. Mutta sitten jossakin kolmen ikävuoden tienoilla tapahtui jotakin. Ruokailusta tuli hiljalleen hankalampaa ja yhä useampi ruokalaji jäi kylmenemään lautaselle. Lapsi oppi sanomaan ruoalle yäk.

Jos yrittäisin tehdä tämän oman 3-vuotiaan ruokailutottumusten perusteella analyysiä ihmislajille luontaisesta ruokavaliosta, ei lautasmalliin kuuluisi kasviksia juuri lainkaan. Peruna, porkkana, tomaatti, paprika ja kurkku -satunnaisesti. Sipuli, kesäkurpitsa, lanttu, purjo, munakoiso, avokado, bataatti, papu, brokkoli tai kukkakaali -ei koskaan. Vielä vähän yli vuosi sitten en olisi koskaan uskonut, että minusta tulee äiti, joka pohtii, miten saisi piilotettua ruokaan kasviksia, jotta lapsi ei huomaisi niitä. Nyt keksin ruoille omituisia nimiä, jotta kääpiö ei tietäisi, mitä ruokaan on laitettu. Vastailen epämääräisesti lapsen yksityiskohtaisiin tiedusteluihin aterian sisältämistä ruoka-aineista. Silppuan pinaattia pieneksi ja toivon, että hän ei huomaa.

Eilen illalla otin iloisena vastaan pakettisedän toimittaman mainoskirjalähetyksen Amerikasta. The thumbs-up, no-yucks guide to getting your kid to be a great eater, kirjan kansi lupaa. Odotin kirjan sisältävän kikkoja vegesatsien piilottamiseen lapsen ruokavalioon, mutta asiaa lähestyttiinkin toiselta kantilta. Kirjan lähtökohtana on se, että jos kasviksia yritetään piilottaa lapsen ruokaan, eikä lapsi tiedä mitä syö, kasvattaa se hänenen epäluuloista suhtautumistaan ruokaan ja kasviksiin. Itse tehdyn ruoan syöminen taasen on mukavaa. Lapsi maistaa ja syö todennäköisemmin itse tekemäänsä ruokaa. Niin ihanan idealistista, ajattelin minä.

Ajattelin kuitenkin koittaa, koska nirsot lapset ovat mielestäni raivostuttavia. Tänään valmistamme yhdessä kääpiön kanssa kukkakaali-jauhelihapataa. Hengitän jo nyt syvään, etten hermostuisi turhasta. Jos kiinnostaa, voisin vaikka jakaa muutaman reseptinkin, jos ne osoittautuvat peukun nostamisen arvoisiksi.

Mamman ÄO - arpajaiset!!!

Totesin hiljattain päässeeni yli vauvatraumoistani. Olen kyennyt katselemaan pieniä vauvoja muistelematta väsyttäviä ja työläitä vauva-aikoja päätäni puistellen. Olen jopa kyennyt muikistelemaan vauvatuttaville hassuja naamoja ja pystynyt tuntemaan ihan muutaman sekunnin kestävää ei koskaan enää-haikeutta. Tähän perheeseen, tämän ikäiselle, yöheräilyä vihaavalle naiselle, ei tule enää lisää lapsia.

Ja sitten pakettimies kiikutti ovelleni tänä myrskyisänä maanantai-iltana oppaan raskaana olevalle naiselle. Mommy IQ Amerikasta. Selasin kirjaa, yritin kiinnostua, luin otteita ja tajusin, että aihe ei kosketa enää minua.  

Mutta. Onko siellä kukaan lukija raskaana tai vasta orientoitumassa asiaan mahdollisesti ajatuksen tasolla? Tässä kirjassa on luku tikkuun pissaamisestakin. Kiinnostaako amerikkalainen opas raskaanaoloon? Haluatko ilmaisen kirjan ihan muuten vaan? Ai kyllä vai? 

Täten haluan siis julistaa, virtuaalisten kemupillitöräytysten saattelemana, blogini ensimmäisen arvonnan alkaneeksi. Osallistumisaikaa on 30.9.2012 klo 18 asti, eli arvontalaulu raikaa ensi viikon sunnuntaina. Arvontaan osallistut kertomalla jotakin itsestäsi kommenttilaatikkoon ja anonyyminä osallistujana liität vastaukseesi myös nimimerkin. Kelle nalli napsahtaa, nalli napsahtaa?

Yksin kotona 2 -tulossa pian

Poikkeuksellinen hetki on käsillä. Jo pelkkä asian ajatteleminen tuntuu oudolta. -Huomenna aamupäivällä lapset tullaan hakemaan yökylään ja me jäädään miehen kanssa kahdestaan kotiin. Ollaan kahdestaan kotona, ilman lapsia. Kokonainen vuorokausi. Aavistan jo nyt sen nomitässitänyttekisi tunteen. Olen käynyt ilman lapsia kaupungilla, lenkillä, elokuvissa, toisessa kaupungissa, baarissa, syömässä, hotellissa ja juhlissa, mutta ilman lapsia en ole tainnut olla kotona muutamaa tuntia pitempään koskaan. Onpas mukavaa.

On meillä ohjelmaakin -juhlat. Huomenna illalla saamme kotiin 16 vierasta, joista 7  on syntymäpäiväsankareita. Iloiseksi minut tekee se, että minut on vapautettu juhlien valmisteluvastuusta. Tähän liittyen olen joutunut ymmärtämään, että seitsemän miehen käsitys hyvästä juhlatarjoilusta ei ole ihan sitä, mitä minä tarjoaisin vieraille kotonani.  Sana kertakäyttöastiat on esiintynyt miesten puheessa muutaman kerran ja minä olen haukkonut henkeäni vieressä. Pieneksi voitoksi koen, että sain ujutettua ruokalistalle jälkiruoan. Koen myös edelleen hämmentäväksi sen tosiasian, että näissä juhlissa ei tarjoilla kuohuviiniä.

Nyt keskityn suunnittelemaan päiväretkeä Ikeaan, jossa saisin tutkia rauhassa torkkupeittoja, ilman sitä vierestä kuuluvaa teatraalista huokailua. Ehkä käyn ostamassa yhden kuohuviinipullon, tai kaksi, ihan varmuuden vuoksi.

Rokulipäivä

Syksy toi tullessaan pohjattoman väsymyksen, joka saa aamusta alkaen odottamaan illan tuloa ja sitä, että pääsisi takaisin nukkumaan. 8-9 tuntia yöunta ei tunnu riittävän mihinkään. Seisoin aamulla yöpaidassa parvekkeella ja katselin sateesta raskaita pilviä. Päätin, että tänään jäädään sisälle, vaikka sade ei ollut vielä edes alkanut. -Yksi kotona olemisen parhaita puolia: mahdollisuus vapaaseen löysäilyyn, kun siltä tuntuu. 

Hain sängystä peiton ja asettauduin makaamaan lastenhuoneen sohvalle silmät kiinni.  Kävin välillä syömässä salaa irtokrkkeja ja keitin kupin kaakaota vain itselleni. Lounaan jälkeen laitan kakkosen nukkumaan, istutan 3-vuotiaan tv:n ääreen ja menen itse päiväunille. Yöpaita on edelleen päällä. Mielessä käy säännöllisin väliajoin, että ehkä on jo ihan korkea aika mennä palkkatöihin.

Omanasianiajotoimistosta, päivää!

Viimeiset kaksi vuotta olen pyöritellyt leikkipuistossa silmiäni päiväkotipaikan metsästämisestä ja siihen liityvistä painostustoimenpiteistä vaahtoaville perheenäideille. Olen huomannut, että alueella jossa päivähoitopaikkojen pula on suuri, ovat vanhemmat valmiita hyvinkin painokkaaseen lobbaustoimintaan saadakseen lapsensa kotia lähellä sijaitsevaan päiväkotiin, ja tulosta kuulemma tulee. Mä en ikinä lähde tohon mukaan, olen vannonut itsekseni.

Teidän täytyy soitella sinne ja painottaa niitä syitä, miksi just te tarvitsette paikan lähipäiväkodista. Naapurimme tuttavapariskunta valisti meitä. Ajokortittomuus, miehen pitkät työpäivät, mahdollisuus naapurin lapsien hakemiseen ja viemiseen, mitä näitä nyt on. Toiselta kaverilta kuulin, että oman asiansa edistämiseksi voi päiväkodin johtajaa myös uhkailla hakemuksella vuoropäiväkotiin. Siihen jonoon ei kuulemma haluta yhtään enempää hakijoita. Uskomus tuntuu olevan, että kaikista vaativimmat ja sinnikkäimmät soittelijavanhemmat saavat hoitopaikan haluamastaan päiväkodista. Ihan vaan sen takia, että riivaaminen halutaan saada loppumaan. 

Totesimme miehen kanssa, kirosanojen saattelemana, että pakko kai sitä jotakin on tehdä. Hoitopaikan saaminen kodin läheltä ei voi jäädä passiivisuudestamme kiinni. Onko soitteleminen kiusallista? -Aivan varmasti. Onko se edes välttämätöntä? -En todellakaan tiedä. Mutta niin minä tallensin puhelimeeni päiväkodin johtajan numeron. Kutsukaamme häntä vaikka Mikoksi. Minä päätin, että minusta ja Mikosta tulee kavereita. Olen nyt soitellut Mikolle muutaman kerran. On minulla ollut ihan asiaakin. Ja jokaiseen puheluun olen sisällyttänyt päivittelytuokion, kuinka minä en aja autoa ja tuntuu niin kamalalta, jos en ehdi hakemaan lapsia ajoissa kaukana olevasta päiväkodista. Kun se työnhakualuekin pienenee, jos päiväkoti on jossain kaukana. Miehellä voi katsos työpäivät venähtää. Mikko on kuunnellut minua kärsivällisesti. 

Olen päättänyt vetää tämän ilon kautta. Mikko ottaa meidän lapset hoitoon, koska me ollaan niin mukava perhe ja Mikko haluaa auttaa juuri minua. Kieltäydyn ajattelemasta tosiasiaa, että jos paikkoja ei ole, niitä ei ole. Mikko hoitaa asian.

Yksin kaksin

Parina viime aamuna on ollut todella hiljaista. Torstaiaamuna klo 08:56 istuin nojatuolissa juomassa kahvia ja ihmettelin uudenlaista ilmatilaa. Kääpiön poistuttua kerhoon, ja  edellä mainittuun lähtöön liittyneen kakkosen raivokohtauksen jälkeen, koti tuntui tyhjältä ja kovin äänettömältä. Kakkosesta ei ole vielä kovinkaan kummoista juttuseuraa. 

Tajusin, kuinka tylsää minulla olisi ollut, jos kääpiö olisi siirtynyt jonnekin hoitoon kakkosen synnyttyä. Synnytyksen jälkeen edessä olisi ollut jälleen yksi epämääräinen sohvan ja tietokoneen välissä vietetty vauvavuosi kotona verkkareissa haahuillen. Tällä kierroksella en olisi todellakaan osallistunut yhteenkään istutaan tässä lattialla ihmettelemässä vauvojen touhua-hetkeen. Pää olisi hajonnut kotona muutamassa kuukaudessa.

Nyt minulla oli vauvavuoden seuralainen, joka patisti minut joka aamu ulkoilemaan ja syömään järkeviä asioita säännöllisin väliajoin. Minä tapasin joka päivä toisia aikuisia ihmisiä ja aika kului nopeasti. Tein vahingossa ihan hyvän päätöksen. 

Vielä kaksi yötä

Onko mahdollista, että hänestä on tullut vielä entistä puheliaampi? Kyseli neuvolan terveydenhoitaja kuunnellessaan kääpiön tajunnanvirtamonologia kakkosen 1,5-vuotistarkastuksessa. Ei käy kateeksi sitä matkustajaa, joka joutuu hänen viereensä lentokoneessa, on eräs lähisukulainen todennut. 

Nyt kun kääpiö päätti jättää päiväunet pois, olen kuunnellut hänen taukoamatonta puhevirtaansa lähes aamusta iltaan. Jos lapsi ei keksi mitään puhuttavaa, kysyy hän minulta: Äiti, onko sulla multa mitään kysyttävää? 3,5-vuotias puhekone on välillä uuvuttavaa seuraa hiljaisista hetkistä nauttivalle aikuiselle.

Olen odottanut kerhon syyskauden alkua innokkasti. Tämän viikon olemme laskeneet, kuinka monta yötä pitää vielä nukkua, että pääsee kerhoon. En tiedä kumpi meistä on enemmän täpinöissään -kääpiö todennäköisesti. 

Olen todennut, että tämän oman lapsen kohdalla ikä, jolloin lapsi tarvitsee jotakin kodin ja oman leikkipuiston ulkopuolista toimintaa, on 3,5 vuotta. Kun kääpiöllä ei ole oman ikäistä seuraa, tulee hänestä hermostuneen ylivilkas. Nyt alkaa tuntu siltä, että päiväkoti olisi hänelle ihana mahdollisuus kodin verkkaisuuden sijaan. 

Katselin kateellisena Espoon kaupungin päivähoitosivuja. Siellä on perustettu päivähoitoon osapäiväryhmä 3-5-vuotiaille, joiden äiti tai isä on nuoremman sisaruksen kanssa kotona. Tällaisia myös Helsinkiin, kiitos.

Naisen paikka

Kaikki varmaankin muistavat viimekeväisen kohun, joka nousi hallituksen kaavailtua lasten kotihoidon tuen ajallista leikkaamista. Minä monien muiden mukana ajattelin, että eihän se olisi järkevää. Ajattelin, ettei kuntatalous mitenkään pystyisi järjestämään kaikille kotoa päivähoitoon siirtyville lapsille päivähoitopaikkoja, eivätkä naisten työhönmenon myötä lisääntyneet verotulot kattaisi päivähoidon lisäkustannuksia. Ajattelin, että täytyyhän perheillä olla vapaus valita. 

Tänä viikonloppuna muutin mieleni. Luin lasten kotihoidon tukea käsittelevän kirjan ja tajusin, että kotihoidon tuessa on kyse muustakin, kuin lasten oikeudesta kotihoitoon. Kyse on pitkälti myös naisista ja heidän asemastaan yhteiskunnassa. Kyse on kunnan järjestämien palveluiden alimitoituksesta. Kyse on kotihoidon tuen joustamattomuudesta, joka tekee osa-aikaisen työn ja lasten hoidon yhdistämisestä vaikeaa. Kyse on myös lasten oikeudesta varhaiskasvatukseen.

Lasten kotihoidon tuen, ja siihen liittyvien lisäosien ansiosta, pienituloisten ja monilapsisten perheiden on kannattavampaa hoitaa lapsensa kotona, kuin maksaa useiden satojen eurojen päivähoitomaksuja perheen äidin mennessä töihin. Tämä kannustinloukku syrjäyttää suuren joukon naisia, joiden työhistoria ennen lapsia on ollut katkonainen, melko pysyvästi pois työelämästä. Matalasti koulutetut naiset kun ovat kotihoidon tuen suurin käyttäjäryhmä. Avioerojen myötä nämä aiemmin miehen toimeentuloon nojanneet naiset sysäytyvät yksinhuoltajina köyhyysrajalle. 

Ongelmia esiintyy myös muissa ryhmissä. Maahanmuuttajaperheiden lapset, jotka suurelta osin hoidetaan hyvin pitkään kotona, kotihoidon tuen turvin, eivät pääse osallisiksi varhaiskasvatuksesta, joka edesauttaisi heidän integroitumistaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Myös sukupuolten tasa-arvon kannalta tuki on ongelmallinen. Koska lasten kotihoidon tuessa ei ole korvamerkittyjä tukikuukausia isille, näennäisen sukupuolineutraali tukimuoto päätyy tuottamaan hyvin traditionaalista perhemallia, jossa mies käy töissä ja nainen hoitaa kotona lapset. Isien osuus käytetyistä vanhempainvapaakuukausista on kasvanut vasta, kun tukeen sisällytettiin erityisesti isille suunnattuja osia. Todellista on myös se, että meidän yhteiskuntamme tarvitsee kipeästi lisää työssä käyviä veronmaksajia -samaan aikaan, kun leikkipuistot ovat täynnä parhaassa työiässä olevia naisia. Ja minä siellä mukana.

Tänä viikonloppuna jouduin toteamaan, että minä olen mukana tuottamassa juuri sitä normia, josta nykyaikainen perhepolitiikka on pyrkimässä eteenpäin. Olo on kovin ristiriitainen. Samaan aikaan kuitenkin uskon, että tulen arvostamaan näitä kotona vietettyjä vuosia. En usko, että kovinkaan moni miettii vanhuuden päivillään, että voi kun olisin viettänyt vähemmän aikaa lasten kanssa ja keskittynyt enemmän työuraan. Onhan se omista lapsista huolehtiminen kuitenkin aika luonnollista.